"Kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä"

Kirjoitin jokin aika sitten Teflon Brothersista, Heikki Kuulasta ja Pyhimyksestä. Palaan aiheeseen, tällä haavaa Pyhimyksen viimeiseen levyyn Paranoidiin (2011), sillä jotain tuntuu jääneen sanomatta. Paranoidissa kulminoituu näet jotain pitkälti ajateltua, pitkään kypsyteltyä, elementtejä jotka toistuvat pitkin Pyhimyksen tuotantoa, mutta joita ei voi tarpeeksi alleviivata. Harvalla suomalaisella musiikkijulkaisulla tavoitetaan yhtä paljon yhtäältä nuoren aikuisen aikalaiskokemuksesta 2000-luvulla ja toisaalta työn tai taiteen tekemisen ilmeisestä mahdottomuudesta, kaikista niistä kriiseistä ja tunnoista joiden kanssa artisti, ihminen, jokainen vähänkään elämässään mitään yrittävä joutuu tämän tästä elämään.

Päällisin puolin Paranoid on tietysti eräänlainen äärimmilleen pingotettu omakuva ainakin osittain menestyneestä rap-artistista, joka purkaa nyt kuuntelijoilleen kaiken artistisen pahan olon. Ystäväni kuvaili taannoin Swansin Michael Giraa katkeraksi mieheksi, joka haluaa oksentaa kaikkien päälle. Samaa voitaisiin sanoa siitä fiktiivisestä Pyhimyksestä, joka esiintyy Paranoidilla. Aiemmilla levyillään sama hahmo oli näyttäytynyt toisena, ensin ehkä haaveilijana, sitten maailmasta huolestuneena filosofina (ajattelen Vesa-Matti Loirin Eino Leino -tulkintaa Vesa-Matti Loirin Filosofeeraavasta ylioppilaasta), mutta nyt kuuntelijoiden edessä oli vihainen, turhautunut ja epäonnistunut artisti, narkkari, lääkepallero ja mitä ikinä. Ei kuitenkaan välttämättä syrjäytynyt, ainoastaan tavanomaista, jotenkin merkityksetöntä elämää kiikun kaakun elävä suomalainen nuori.

Monista tekijöistä päätellen voisi toki ajatella, että Pyhimys on artistina kaikkea muuta kuin epäonnistunut. Tiettävästi hän on yksi Suomen lahjakkaimpia rap-artisteja. Ilmeisesti hänellä on suhteellisen suuri kuulijakunta ja hänen levynsä ovat saaneet jotakuinkin aina kiittäviä arvosteluja. Mutta se, miten yksi katsoo toista, ei tietenkään vastaudu omaan kokemukseen. ”Miten vois selittää mummolle / et mä oon vaan netis hahmo / se on mun ura aulabaarissa / Habbo-hotellissa pakkopaita mainoskatko / eikä todellakaan jatkoon”, lasketellaan Paranoid #2:ssa (levyn jokainen kappale on nimetty Paranoidiksi). Sen lisäksi, että nuori polvi vaikuttaa kohtaavan jatkuvasti työelämän muuttuneesta luonteesta johtuvia implisiittisiä syytöksiä – ”mitä työtä se tuollainen on?” – ja ymmärtämättömyyttä, se verrattain usein imee niitä myös itseensä. Vallitseva todellisuusperiaate kannustaa instituutioidensa – koulutus, media, työelämä – kautta menestymään aitoamerikkalaiseessa hengessä, eikä Pyhimys ole tämän kokijana yksin, vaikkakin osin eri asemassa kuin satunnainen parikymppinen nuori. Kuten sanottu, joillain mittareilla Pyhimys on oikeasti menestynyt. Se ei kuitenkaan vähennä kokemuksen tuskaisuutta, sillä kukaan ei menesty tarpeeksi koskaan. Jos näet onni, hyvä elämä ja itsetunto ripustetaan työn lopputuloksiin ja menestykseen, mikään ei koskaan riitä. Näin sanottu on tietysti helposti sanottu, mutta kahta vaikeampi uskoa ja elää todeksi: kukapa ei kamppailisi edes joskus arvottomuudentunteiden parissa, sen tunnon ettei kelpaa kenellekään – vaikka yksi minuus ihoni alla vakuuttelisi jo seuraavan sisäänhengityksen aikana, että mitä väliä, ei vieraiden tunnustusta edes kaipaa jos ainakin lähimmäiset välittävät. ”Sä et oo mitään, ja tajuut vihdoin et se mitä halusit olla, susta ei koskaan tuu sitä” (Paranoid #6). On ylpistymisen ja katkeroitumisen teitä, joita valita, mutta on kolmaskin: totuuden henki, johda sinä meitä. Valaiskoon se, ettei kaikki tämä nahanalinen kuhina, mielikuvien, näkemysten, luulottelujen ja arvotusten vuo meitä harhakuvien hemmettiin mukanaan vetäisi, vaan päästäisi pois, päästäisi pois, tuntoon kiinni, ja tolkkuun.

Rap-fantasioissa arvottomuuden ja katkeruuden tunteilla on tietysti omat käänteiskuvansa rapakontakaisessa utopian horisontissa, mutta Suomessa konkreettisempi haave taitaa olla vain tulla edes jotakuinkin toimeen. Sellainen nykyisen musiikkiteollisuuden aikana on alati vaikeampaa, ja käsittääkseni Pyhimyskin on puinut samaaomassa blogissaan joskus taannoin, ja vieläpä ilman sarvia hampaita. Cheekin kaltaiset artistit lienevät oma lukunsa, harvoja lajissaan, vaikka ei hänkään taida kartanossa asua autojen ja bikinipimujen kanssa. ”Ehdotan et: / perustetaan oma vitun Polis, täydellises maailmas ei räppiä olis / Perille pääseminen aina hyperbolist, katseesta näät miten kokkeli kolis / vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viivaa, vedä viiva yli!” (Paranoid #7). Ehdotus otettu vastaan: jätän unelman menestymisestä, mitä se sitten ikinä kohdallani tarkoittaakaan.

2000-luvun Suomessa elää yhtä kaikki ihmisiä, joiden on työlästä sovittaa yhteen se, mitä tahtoo tehdä, ja se, miten tulla toimeen. Kulttuurityössä vain määrä ja päälakea hellästi taputtava käsi ratkaisevat. Suhteellinenkaan menestys ei välttämättä riitä. Ottaen huomioon, millainen menekki nuorisomusiikiksi usein lasketulla rap-musiikilla Suomessa on (ja semminkin kun ”nuoriso” muodostaa laajimman mahdollisen ostajaryhmän) tuntuu vaikealta hyväksyä, että siltikin ”räppäri elää kädestä suuhun”. Leveä ei tiettävästi ole leipä muillakaan kulttuurialoilla, mutta sitä, leveää leipää, tuskin moni on todellisuudessa edes hakemassa. Pelkkä toimeentulo riittäisi, ja vapaus ja aika tehdä. Oma lukunsa tietysti on, pitäisikö kulttuurityö nähdä palveluammattina. Onko marginaalisella kirjailijalla, joka työstää vähälevikkistä romaaniaan kymmenen vuotta, saa sen vihdoin julkaistua, jonka jälkeen romaani saa yksi kaksi hassua arvostelua ja pienen lukijakunnan, oikeus leipäänsä, tai siihen, mitä hän tekee? Jos kokoomus- tai perussuomalaiselta poliitikolta kysytään, ei varmaankaan. Monelle tällainen marginaalinen puuhastelu on pahimmanlaatuista loiselämistä, jota eletään ”korkeakulttuurisen arvostuksen” varjolla. Rap-musiikin rooli, ajateltakoon jälleen Pyhimystä, on osin sama: aina löytyy joku, joka kysyy: ”mitä helvettiä?” Taatusti Pyhimystä, Ruger Haueria tai Teflon Brothersia kuuntelee marginaalikirjallisuutta lukevaa useampi, mutta kaikki eivät sitä arvosta. Vaikka ehkä pitäisi.

Immateriaalisuutta kohti kääntyvä myöhäiskapitalismi kääntäisi mielellään vastavuoroisesti kaiken käsiinsä saaman takaisin talousmetafysiikan kielelle. Sen rinnalla yskii kuitenkin vanhempi kapitalistinen kone, joka ei vieläkään aivan oikein usko, että uusi työ olisi vanhan veroista. Näkyvä hyöty, myyntiluvut, fanikunnat, ratkaisevat. Olisi ihanaa muuntaa taiteellista itseilmaisua, kokemuksia ja tuntoja kilinäksi kassavirroissa, jos se vain aina olisi mahdollista. Mutta kysymys laajemmasta, yhteiskunnallisesta hyödystä kulttuurialoilla on aina jotenkin sutiva. Taiteesta ei saa muuta välitöntä hyötyä kuin elämyksiä ja elämyksiä on toisinaan hankala muuntaa rahaksi. Keikkailu, johon levymyynnin lasku tiettävästi artisteja yhä kipeämmin pakottaa, on tietysti nähtävissä sellaisena, mutta mittavia osinkoja siitäkään tuskin kolmannet osapuolet kahmivat, ainakaan suomalaisen räp-musiikin piirissä. Kaikki tämä koskettelee siis lähinnä artistia, fania ja tapahtumajärjestäjää, mutta laajemmassa, suomalaista kansantaloutta koskevassa kontekstissa rap-artistikin on, niin luulen, jonkin sortin kummajainen, loinen ja sanaseppo eikä ainakaan ”oikeissa töissä”.

Tiedetysti työ on jotain, joka tuottaa yhteisöllistä ja yksilöllistä arvoa. Mutta arvo ei aina käänny rahaksi. Lukemattomia töitä tehdään ilman, että niistä koskaan saadaan rahallista korvausta. Tämän todellisuusperiaatteen piirissä on helppo kokea, että osa työstä on ”oikeaa”, osa vain välttämätöntä pahaa, jota on tehtävä, vapaa-ajalla. Vapaaehtoistyö ja hoivatyö ovat nekin sattuneissa yhteyksissä ”oikeaa työtä”: niistä jopa joillekin maksetaan. Kaikenlaisen yrittämisen ja ”puuhastelun”, kaikenlaisen osaamisen edistämisen, kaikenlaisen kulttuurityön kohdalla on niin ikään kysyttävä, mikä oikeastaan on arvokasta? Miten arvo määräytyy? William Gaddisin haastattelussa vuonna 1980 kirjailija sivusi teemaa: 

No, except as any writer may have days or weeks or months of doubt about whether or not what he is doing is worth doing. That is central concern of mine in both books: the question of what is worth doing. Gibbs says in J R, ”There's never been a time in the world when there were so many opportunities to do so many things that were not worth doing.” A corollary is: there's nothing more miserable than failing at something that wasn't worth doing in the first place. In our time, that's real problem, for so many people fail in just this way. Because of the Protestant ethic, free enterprise, democracy, and all of the high-sounding – and profoundly marvelous – concepts we started out with, everyone is supposed to have the chance to succeed. If you fail, it is your fault that you fail, with no notice of advantages or disadvantages.

Niin, mitä on mielekästä tehdä, miten arvokasta on tehdä jotain? Jos arvoa aletaan määrätä hyvien palautteiden, arvostelujen, kritiikkien tai selkääntaputtelun kautta, se ei, kuten sanottu, vakiinnu koskaan. Loppuviimein jokainen ymmärtää tämän. Kokemuksen syvyys ei ole käännettävissä. Vaikuttuneimmat ovat usein niitä, joilla ei ole suoraa pääsyä kertomaan julkisesti, miten hienoa työtä on tehty, ja vaikka olisikin, näkemykset voivat heittää häränpyllyä ja heijastavat subjektiivisia tuntoja, sellaisia joihin vaikuttaa samanaikaisesti moni muukin asia kuin Pyhimyksen levy. Itsekin kirjoitan tätä tekstiä osittain flunssassa, aamulla, eilisestä tohkeissani, mutta tunnelmissa jotka palauttivat mieleen Paranoidin, minkä vuoksi päädyin levyä kuuntelemaan. Eivät nämä ihmisen itsetunnot ja hyvät hetket ole useinkaan juuri kummemmasta kiinni. Kuinka pysyä tolkuissaan on se elämisen kysymys.

Ja kuten todettua, tolkun elämään ei aina hevin pääse kiinni. Liian moni jää puolitiehen eikä saa otetta. Aina jokin iestää. Yksinäisyys. Ulkonäköpaineet. Tavallisuus. Vanhemmat. Tuttavat. Poliitikot. Ne välittävät elimet, sosiaaliset mediat, jotka tuottavat etäisyyttä ihmisten väliin, jättävät tulkinnan varaa, ohjeistavat lukemaan ilmausta jonain muuna kuin se on. Ja kuitenkaan se, mitä joku sanoo, ja miten, ei ole niin ratkaisevaa kuin se, miten moni sanoo ja miten. Kritiikkisisällöt kasautuvat, meneväiset menevät yksiin, tähdet muodostavat kuvioita. Uutissyötteet ovat kaikilta osin skitsofreenisiä, ihmisiä ja tuntoja erilleen repiviä. Uteliaita rangaistaan. Hupipäivitystä seuraa poliittinen mielipide, lehtien luetuimpia nettiartikkeleita ovat ne, joissa mainitaan tissit ja tussut, ja ne muut ihmisiä alimmalla mahdollisella nimittäjällä viettelevät ”uutiset”.

En syytä sosiaalisia medioita tai lehdistöä, totean vain että ne eivät sovi kaikille, ei ainakaan niille, joilla ei ole taitoa käsitellä, haarukoida ja jättää huomiota; niille joiden herkkyyttä sellaiset mediat iestävät. Koen myös, että jollain tasolla Pyhimyksen Paranoid kertoo nimenomaan tästä, vaikka levy ei teemallisesti sitä sivuakaan. Miten koen itseni, miten koen toiset? Miten suhteudun muiden minuun kohdistamiin odotuksiin? Mistä löydän elämääni merkitystä ja mieltä? Mikä on arvokasta? Vanhoja, iättömiä kysymyksiä tietysti kaikki, mutta yllättäen räpin konteksti laajenee Paranoidilla kohti suomalais-eurooppalaisen nuoren mielenmaisemaa, joka on läpeensä medioitunut.

Sun mielest mikään duuni ei oo oikein sopivaa, ei mitään rotia, oot sosiaalimotissa /

Kasoittain turhaa tavaraa pienessä kopissa, sun asuntos se ei muistuta kotia /

Sua vituttaa kun jengi tulee käymään, mut sit sua vituttaa kun ketään ei viikkoon näykään /

Vapaapäivät voisi järkevämmin käyttää kun vain tv:stä ei tuu mitään, niin se iisiin illat täyttää /

Pitäis olkapää leikkaa, saigonii sheikkaa, mut sit ei voi pelaa pleikkaa /

Jos sun pitäis omaa elinikääs veikkaa, niin ei ois enää edes monta keikkaa/

Sul on mielipiteit, muut saa tussuja. Loppujen lopuksi vaan sohvalla lussutat /

mut turhaan sä siel mussutat, netissä nuoret nykyaikana tutustuvat //

Kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, kukaan ei ymmärrä sua, paitsi minä (Paranoid # 6.)

Ja kaiken tämän jälkeen, tuntoon kiinni pääseminen on kaikkein haastavinta. Kun artisti purkautuu, ”hänellä on sanottavaa” kuten tavataan todeta, sitä harvemmin oikeastaan otetaan tosissaan. Paha olo, kärsimys, tuska ja turhautuminen ovat kuitenkin teoksessa syystä. Yksinäisyys on elämisen ikävää. Miltä hänestä tuntuu, miltä minusta tuntuu, ovat kysymyksiä joita ei oteta vakavasti, ne käännetään adjektiivien kielelle, mutta niitä ei sen kummemmin myötäeletä. Ja kuitenkin juuri näin taidetta koetaan, sitä tunnetaan ja tunnustellaan – jos sellainen jätetään huomiotta kritiikeissä, sen pahempi niille. Uskon kuitenkin, että harrastajat, vannoutuneet kuulijat, musiikin ystävät pääsevät lähelle; levy viipyy soittimessa ja lyriikoita kuunnellaan. Ja saatan vain uneksia, miten paljon tärkeää työtä Pyhimys on työllään, etenkin Paranoid-levyllä tehnyt, miten paljon myötäelämistä hän on nuorissa herättänyt. Miten ihmiset löytävät toisiaan, ovat toisilleen, läsnä, yhdessä eivätkä yksin. Jos oma kokemukseni, omat nuoruudenkokemukseni musiikin terapeuttisista mahdollisuuksista, yhtään, edes vähäisissä määrin vertautuvat heidän vastaaviin, ei suomalaisilla nuorilla ole hädän päivää. Suomalaisella musiikkikentällä on yhtä enemmän ajankohtaista, kouriintuntuvan todellista sanottavaa, jos se vain otetaan vakavasti ja muunakin kuin pontimena bailaukselle. Tällaiset peilit apunamme meillä on kaikki edellytykset selviytyä. Ne auttavat meidät ylös sohvalta, mutta eivät enää läppärin ääreen, vaan toistemme tykö.