Väkivalta ja Vietnam-syndrooma

Äskettäin suomeksi käännetty Carl Boggsin ja Tom Pollardin Hollywoodin sotakone. Yhdysvaltain militarismi ja populaarikulttuuri (2007) asettuu räikeään ristiriitaan taannoisen Rambo-merkintäni suhteen. Boggs ja Pollard ovat vasemmistolaisia National Universityn professoreita, joiden räksytys on paitsi paikallaan myös kuitenkin omanlaisensa osoitus amerikkalaisen vasemmiston nykytilasta. Ymmärrän, että Yhdysvaltain hallituksen, militarismin perinnön ja globaalien suuryritysten yhteenkytkeytyminen on tavattoman vaarallinen trendi, mutta täysin sulattamatta en voi suomalaisena niellä Boggsin ja Pollardin heidän halveksimasta oikeistopopulismista omaksumaa amerikkalaisuuden itsestäänselvyytenä ottamista. Boggs ja Pollard näkevät toisin sanoen varsin imperialistisesti Amerikan maailman johtavana teollisuusimperiumina ottamatta niinkään huomioon erinäisten maastojen erinäisiä paikallisuuksia, esimerkiksi sitä, että meillä Pohjois-Euroopassa on kuitenkin mahdollisuus olla kytkeytymättä tuohon amerikkalaiseen perintöön. Itsekeskeisyydessään Hollywoodin sotakone on varmasti oivaa luettavaa amerikkalaisille, joille mieluummin myös suuntaisin suomennoksen vähämielisen takakansikehotuksenkin: “Tämän luettuasi haluat nähdä suosikkielokuvasi - ja muutkin - uudestaan!”, mutta eurooppalaiselle lukijalle se tarjoaa kyllä pitkälti tekstimassoittain itsestäänselvyyksiä. Myönnän kuitenkin, että meillä Suomessakin on varttunut ikäpolvi, jonka on kasvattanut Hollywood-viihde ja joka tuottaa nyt outoja yhtälöitä (muistamme edelleen Jokelan, muistammehan? -media nimittäin ei muista). Samaten myönnän, ettei Hollywoodin manipuloivaa vaikutusta kerta kaikkiaan voi olla aliarvioimatta.

First Bloodin jälkeen ohjaaja Ted Kotcheff palasi vielä kertaalleen Vietnamin kulisseihin elokuvassa Uncommon Valor (1983). Mutta päinvastoin kuin Vietnam-traumoista - vainoharhaisuudesta ja suoranaisesta psykoottisuudesta - kärsinyt John Rambo, Uncommon Valorin päähenkilöksi istutettiin Gene Hackmanin esittämä eversti Rhodes, jonka poika todetaan kadonneeksi Vietnamissa 1972. Niin ikään itkuisen ja tärisevän Rambon sijaan Rhodes puhkuu vielä kymmenen vuoden perästäkin oikeistopopulistista “haetaan heidät kotiin” -mentaliteettia, ikään kuin heijastaen Ramboon nähden käänteisellä tavalla Vietnam-syndroomasta kärsineen amerikkalaisuuden kiputiloja. Tätä ennenhän Boggsin ja Pollardin mainitsema Hollywoodin sotakone oli suoltanut - ikään kuin vahingossa - sellaisia sotaan kriittisesti suhtautuvia teoksia kuten Full Metal Jacket, Ilmestyskirja. Nyt., Hamburger Hill ja Kauriinmetsästäjä, joista kuitenkin - edelleen Boggsin ja Pollardin mielestä - löytyy amerikkalaista imperialistis-ylimielistä egosentrisiä ja suorastaan patrioottista mahtailua kahdesta jälkimmäisestä, joka pintaan pulpahtaessaan vesittää pasifistisen sanoman. Uncommon Valor asettuu sen sijaan First Bloodin vanavedessä jonkinlaiseen hyvä sota-tradition rehabilitaatiokauteen, jolla yritettiin elvyttää amerikkalaisten omanarvontuntoa ja käsitystä Amerikasta maailman johtavana imperiumina. Olematta kuitenkaan mitenkään erityisen pompöösi Uncommon Valorissakin palataan lojaliteetin ja veljesrohkeuden teemoihin, joiden avulla yritetään jälleen kerran oikeuttaa, ettei kaveria jätetä, vaikka kuinka olisi päästy sodan traumoista ja palattu arkielämään: Rhodes suoranaisia voimasanoja käyttäen pakottaa poikansa entisen ryhmän ensin osaksi yksityisarmeijaansa ja sitten pelastamaan poikaansa vankileirille Laosiin, jossa hän olettaa tätä pidettävän vankina vielä vuonna 1982. Onko mitään näin järjetöntä nähtykään? Wilkes (Fred Ward), 80-luvulla jonkin sortin metallitaiteilija, on ainoa, jonka sieluntiloja kuvailtaessa viitataan Vietnamin sodan traumaattisuuteen - sen sijaan sellaiset hahmot kuin Blaster (Red Brown) ja Sailor (Randall “Tex” Cobb) ovat hekin (olleet) kovia kokeneita kunnon rivimiehiä, joihin sota ei kuitenkaan ole merkittävästi vaikuttanut - jos huomioon ei oteta Sailorin, tärähtäneen punaniskabikerin horjuvia taiji-menoja aamuisin. Patrick Swayzen esittämä Kevin Scott on ryhmään nähden tulokas, poikonen jolla ei ole aiempaa sotakokemusta: hänen ja ryhmän välille viritellään alusta lähtien epäsopua ja toraa, joka kuitenkin purkautuu keskinäiseksi kunnioitukseksi Rhodesin kerrottua Scottin isän olevan myös MIA. Poikamaisen kisailun jälkeen ryhmä lähtee Rhodesin johtamana tietenkin tositoimiin pelastamaan niitä muutamia amerikkalaisia, joita vankileirillä otaksutaan olevan. Elokuvaan ja vankeuteen liittyen Boggs ja Pollard kirjoittavat, että “myytti vankeudesta antaa jälleen kerran ymmärtää, että vieraat demonit turmelevat kansakunnan, jonka armeijaa väheksytään ja heikennetään. Samalla se merkitsee, että Vietnamin sotaa, tosielämän sotilaallista ja poliittista tappiota, ei ole koskaan todella selvitetty” (2007, 151.)

Vietnam tuntuu edelleen olevan amerikkalaisille teema, joka palaa toistuvasti vielä 2000-luvullakin yleiseen mediaan. Vielä 2004 presidentinvaaleissa sekä George W. Bushia ja John Kerryä yhdisti kiista osapuolten osallistumisesta Vietnamin sotaan, jonka tietenkin olisi pitänyt Kerryn sotasankaruuden puolesta antaa olettaa myös Kerryn vaalivoittoa. Varsinaisissa vaaleissa tämähän ei kuitenkaan merkinnyt lopulta mitään, sillä tärkeämpää kuin ammoinen sankaruus oli kyky johtaa yhteistä puolustusrintamaa sodassa terrorismia vastaan. Edelleen tiedämme, kuinka kysymys Irakista on tullut Amerikalle uusi Vietnam, etenkin kun tuota metaforista kytköstä on tarpeeksi usein toistettu median piirissä. Niinikään tiedämme, että tuleva republikaanien presidenttiehdokas John McCain on nimeään myöten amerikkalaisuuden ytimessä veteraanitaustoineen (ja nimen viitatessa tahattomasti John McClaneen, Die Hard -elokuvasarjan luodin- ja räjähdyksenkestävään sankariin) - ja pahoin pelkään, että se on myös hänelle itsestäänselvä etu sinänsä kokemattomiin demokraatteihin nähden (etenkin Barack Obamaan) - vaikka sinänsä on yksi ja sama, kuka on Amerikan seuraava presidentti: valtavirtamedia tuntuu sulattaneen valtaosan länsimaisten aivoista ilman häntäkin.

Näin palaamme jälleen kerran takaisin mediaan. En ole koskaan käynyt Amerikassa, enkä oikein edes Keski-Euroopassa, joten minun arvuutteluni siitä, minkä kokoluokan tasoa amerikkalainen media on, perustuu ainoastaan suomalaisten televisiokanavien välittämiin ohjelmiin, sanomalehtiin, kirjoihin ja artikkeleihin - ensisijaista kokemusta amerikkalaisesta mediasta Amerikassa minulla ei ole. Silti luulisin, että minulla on vara otaksua sen olevan tavattoman valtava ja vaikutusvaltainen, ja jos sitä käy yhtään vertaaminen suomalaiseen mediaan, se on todennäköisesti myös monia kertoja syövyttävämpää ja heterogeenisyyttä laimentavaa, kenelle tahansa -diskurssia. Voin vain kuvitella, millaisia toimittajat Amerikassa ovat, jos heidän tuottamansa tekstimassat ovat yhtään eksponentiaalisesti verrattavissa suomalaisen valtavirtamedian tyhjäkäyviin toimittajankuvakkeisiin, jotka mm. haluavat osoittaa olemassa ja vähintään yhtä päteviä kuin ns. asiantuntijat liittämättä pääjuttuihinsa “kommentteja”, pikku-uutisille pikku-uutisia.

Voin siis kuvitella, millainen konsensuspolitiikan jatke mediakulttuuri Amerikassa on, jos sen suuntia ja tuulia on yhtään mahdollista arvioida oman länsimaisen paikallisuuden ja toisaalta Hollywoodin kautta. Suotta evankelikaalinen kristinusko on nyreissään, ettei ole päässyt vielä valloittamaan Hollywoodia - oikeistokristinuskon keskeiset vaikkakin maallistuneet teemat on luettavissa vallan hyvin jo amerikkalaisesta valtavirtaelokuvasta, etenkin niistä jotka käsittelevät tavalla tai toisella sotaa. Sodan legitimoimisessa medialla ja elokuvakuvastolla on ollut ja tulee varmasti olemaan vastaisuudessa keskeinen asema. Tätä kautta aivan yhtä hyvin Boggsin ja Pollardin teosta voisi lukea amerikkalaisten vastineeksi Siegfried Kracauerin saksalaisuuden psykohistorialle Caligarista Hitleriin (1947). Molempien tapauksessa kansallisessa elokuvassa on ollut tendenssejä, jotka koskettelevat kansan syviä (tiedostamattomia) tuntoja. Boggsin ja Pollardin läpiluotauksessa merkillepantavaa on kuitenkin, ja tämän he näyttävät myös pitkälti sivuuttavan, ettei amerikkalainen elokuva ole suunnattu vain amerikkalaisille, vaan myös ulkomaille, muihin länsimaihin ja edelleen Aasiaan, Afrikkaan, maailmanlaajuisesti. Tämän vuoksi ei ole tarpeen edes ihmetellä, jos maailma länsimaistuu - Hollywoodin tähtitehtaan voi aivan hyvin nähdä länsimaisen historian vaikutusvaltaisimpana propagandakoneistona, joka viihteen keinoin on läpi vuosikymmenten ajanut paitsi asemaansa myös pyhän yksinkertaisuuden ilosanomaa, jossa satunnaisesta polyfoniastaankin huolimatta on kuultanut esiin ylimielisiä etnosentrisiä ja ksenofobian tuntoja.

Tulkinnan analyysi palautuu toistuvasti siihen poliittiseen tiedostamattomaan, joka on muodostanut yhden osan tekstin varsinaisesta rakenteesta. Katsoessamme Coppolan Full Metal Jacketia tai Oliver Stonen Vietnam-trilogiaa, voimme nähdä ne kyllä tietyn auteurin luomina syvällisinä taideteoksina, mutta toisaalta myös, kuten Boggs ja Pallard toistuvasti, yliyksilöllisten äänten kokoutumina, tiedostamattomina poliittisina rakenteina, joissa machokulttuuri lyö kättä valtiokoneiston kanssa ja joissa väkivaltainen toiminta oikeutetaan muiden pahuudella. On vähintäänkin yksipuolista väittää, etteikö Full Metal Jacket kritisoisi sodan totuutta, mielekkyyttä, syitä ja (hallituksen) sotarikollisia, koska se asettuu kuvaamaan sotaan valmistautumista ja sotimista rivimiehen näkökulmasta. Mitään ponnettomampaa tuskin vähään aikaan on kuultu, kun Boggs ja Pollard kirjoittavat elokuvasta seuraavasti:

Tietenkin Full Metal Jacketista, Platoonin ja muiden tavoin, löytyy isänmaallisuuden pettämätön perusvire, joskin vaimennetuna. Kriittisemmin sanoen kaikki moraalinen ja poliittinen vastuu Vietnamin verilöylyyn johtaneista päätöksistä vain häipyy näköpiiristä, eivätkä rivimiehet tai upseerit sitä kohtaa, saati ruodi. Itse asiassa Kubrickin filmin realistisesti ja nerokkaasti kuvattu Vietnam-osuus näyttää pohjimmiltaan lähes toissijaiselta tärkeimmän, alokasleiriin sijoittuvan draaman rinnalla, se on sivussa siitä keskeisestä kysymyksestä, kuinka asevoimat puristaa yksilöt muottiin, jossa yhtyvät aggressio, seksuaaliset mielihalut ja tappaminen - joissa jälleen kerran tiivistyy selkeästi amerikkalainen viitekehys.” (2007, 137.)

Ilmeisestikään Boggs ja Pollard eivät ole lukeneet tekstejään tarpeeksi hyvin - tai eivät halua ymmärtää, että heidän kritisoimiinsa teoksiin voidaan suhtautua eri tavoin ja niitä voidaan tulkita eri tavoin. Kaikkea ei tietenkään ole tarpeellista sanoa aina ääneen tai osoittaa kuvin. Joskus riittää, että tietty toiminta osoitetaan kontekstissa, jossa riippuu katsojasta, kuinka hän sen lukee. Itse olen lukenut Full Metal Jacketin aina pasifistisena teoksena, teoksena sodan jauhavista, mustista hammasrattaista - elokuvana, jossa isänmaallista eetosta saa hakea suurennuslasin tai paholaisen kanssa. En ole ensinkään ymmärtänyt niitä, jotka ovat nähneet alun harjoitusjakson militaristisena tai jotenkin ihailtavana, veljesrohkeutta ja yhtyeenkasvamista korostavana - minulle se on aina näyttäytynyt ylilyövänä, turhauttavan absurdina episodina, jonka puhdas mielenvikaisuus tyyntyy vain hetkeksi sotamies Pylen itsemurhan myötä ensimmäisen näytöksen loppuun ja jatkuu edelleen hosuvana, särkyvänä operaationa Vietnamissa.

Niinikään Kotchettin First Blood on edelleen merkityksekäs elokuva minulle eurooppalaisena (piirtäessään esiin epätasa-arvon, muukalaisvihan, yksilönvapauden ja traumaattisuuden teemoja), mutta voi mahdollisesti olla jollekulle amerikkalaiselle yksi keino lievittää Vietnam-syndroomaansa, itsekeskeistä käsitystään hyvästä, jonka tehtävä on puolustaa oikeuksia, vapautta ja demokratiaa pahoja vastaan. Toisaalta se voi vedota katsojassa kunniantuntoon ja lojaliteettiin, joita ei kannattaisi hylätä arkisessa elämässä edes hienoisen natsistisen kalskahduksensa takia - niistä on oikeasti apua joillekuille yleisessä selviämisen ilmapiirissä. Asefetisismin leviäminen on kuitenkin aina ongelma, kun se yhdistyy edelliseen. Aseiden hallussapidon oikeutukseen on aina länsimaisessa kuvastossa liitetty uudisraivaajuus: olemme kaikki kuin vieraaseen, uuteen maailmaan saapuneita selviytyjiä, joiden tehtävä on tulla toimeen vallitsevien olosuhteiden kanssa, ja mahdollisuuksien mukaan raivattava itsellemme tilaa säilyttäen alkuperäiset hyveemme ja etiikkamme. Edelleen harvat kokemukseni amerikkalaisesta asekulttuurista tulevat muutamista lehtiartikkeleista ja Michael Mooren vasemmistopopulistisesta dokumentista Bowling for Columbine (2002), josta myös Boggs ja Pollard mielissään mainitsevat, enkä näin ollen voi sanoa mitään painavaa aiheesta, sillä vaikka pidänkin hyvänä, että Mooren kaltaiset hahmot tekevät dokumentteja tärkeistä aiheista, niitä voisi tehdä myös hivenen sofistikoituneemmin. Joka tapauksessa myös Moorella amerikkalaisuuden virallisena vasta-agitaattorina on asemansa, sillä hän tarjoaa yhden vaihtoehdon muiden joukkoon. Vaihtoehto sinänsä ei ole välttämättä parempi kuin konsensuspolitiikan esittämät väitteet, mutta ne yhdessä antavat tulkitsijalle enemmän perspektiiviä. Palaten kuitenkin aseiden hallussapitoon, olen käsittänyt, että vallitseva pelon ja paranoian ilmapiiri sekä sen ja monen muun osatekijän tuotteet jengiväkivalta, rikollisuus, pahoinvointi ovat olleet omiaan saamaan amerikkalaiset tarttumaan aseisiin puolustaakseen itseään ja perhettään. Suomessahan tilanne on toisinpäin: vaikka emme tuntisikaan oloamme kaduilla, kujilla ja öisillä aukioilla aina erityisen turvalliseksi, tutkimukset näyttäisivät silti osoittavan, että suurin osa väkivallasta tapahtuu tutuissa olosuhteissa, kodeissa ja kyläpaikoissa. Jokelan kaltaiset äärimmäisen surulliset tapahtumat, julkiset väkivallan purskahdukset, ovat poikkeuksia, joskin yhtä lailla tavattoman tärkeitä yhteisen, aidon empatian ja hyvinvoinnin mittaamiseksi ja lisäämiseksi. Vaikka suomalainen media nosti kissana pöydälle Jokelan kohdalla videopelit ja Hyvinkään paloittelusurmien kohdalla black metal -musiikin ja äityi syyttämään niitä, kun kyseessä oli yksittäisten, psykiatrista hoitoa tarvitsevien ihmisten hätähuudot, oli se kuitenkin hitusen oikeassa suunnassa. Väkivaltaisella elokuvakulttuurilla ja medialla on osuutensa ihmisten käyttäytymisessä. Sanon omasta kokemuksesta sen tekevän - erityisesti pitkään toistettuna - paitsi karkeammaksi myös kykenemättömäksi aistimaan syvempiä, hienovaraisempia emotionaalisia ja okkulttisia virtoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kitkemällä kaupoista videopelit ja ajamalla alas amerikkalainen elokuvateollisuus, ihmisten keskinäinen väkivalta millään tavalla häviäisi. Varmasti olisimme yhtä valmiit puolustamaan asemiamme viimeiseen asti, epäkeskon lojaliteetin ja kunniavelan takia tai läheistemme puolesta (kuten Uncommon Valorissa). Mediakulttuurisen joukkomanipulaation jäljet on kuitenkin syytä pitää mielessä aina, kun tartumme kaukosäätimeen ja haluamme hetkeksi hellittää “kurjista” arkirutiineistamme. Vuosikausia amerikkalainen viihdekoneisto on suoltanut meille vähintäänkin kyseenalaista materiaalia ja mitä tietoisempia olemme tästä, sitä vähemmän todennäköisesti haluamme olla sen kanssa tekemisissä. Ja mikä tärkeintä: mitä kriittisempiä olemme sen suhteen, sitä enemmän voimme saada siitä ehkä irti. Niin ollen se muuttaa selvästi asennoitumistamme viihteeseen: sen tarkastelusta (mikä eroaa kuluttamisesta) tulee elämänymmärtämystä. Elämänymmärrys, toivottavasti, auttaa meitä kuitenkin kääntymään kohti arvokkaampia ja aidompia asioita.