Eero Tarastin Esimerkkejä. Semiotiikan uusia teorioita ja sovelluksia (1996) kahlatessani, luentani kulki läpi muutaman erityisen kiintoisan esseen, erityisesti “Promenadilla Euroopassa eli postmodernin loppu” -kirjoituksen. Siinä Tarasti lähtee ajatuksen tasolla siitä, että eurooppalaisuus on ennen kaikkea paikallisuutta - meidän ei ole tarvetta vierailla kaikissa keskieurooppalaisissa historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävissä suurkaupungeissa tunteaksemme itsemme eurooppalaisiksi. Paitsi katsomalla taaksepäin, meidän on myös katsottava nykyisyyttämme. Vuonna 1996 se sai Tarastin esittämään eurooppalaisuuden olevan paitsi paikallisuutta, myös historiallisen ulottuvuuden (jonka suhteen postmoderni ihminen on tavattoman raskautettu; kaikki mennyt on läsnä nyt) ja sisäisyyden tajua. Sisäisyydellä Tarasti tarkoittaa ennen muuta loputonta itsepohdiskelua, joka näin ajateltuna näyttäisi olevan historiajatkumossa eräänlaisessa taitekohdassa. Tarastille tämä ei tarkoita kuitenkaan vain traagista modernistien kamppailua, vaan myös sitä Heideggerin inhoamaa arkipäiväistä lörpöttelyä, mistä en ole lainkaan samaa mieltä, sillä nähdäkseni jälkimmäinen edustaa kaikkea muuta kuin itseen kohdistuvaa analytiikkaa - sehän on pahimmanlaatuista itsen unohtamista! Voi tietenkin olla, että kyse on eri tason olemusajattelusta: itse ajattelen aikamme lasten ajattelevan olemustaan ja eksistenssiään (osana suurempaa kokonaisuutta) aivan liian vähän, kun joku toinen varmasti esittäisi meidän olevan liian kiintyneitä pinnalliseen minuuteemme ja niin ollen kokopäivätoimisia narsisteja.
Sen sijaan minkäänlainen yllätys tuskin on, että neljäntenä nykyeurooppalaisuuden piirteenä on sen käsitys vastakohtaisuudesta ja dialektiikasta. Niin eurooppalaisuus on alituista rajallaoloa, tai oikeammin oman paikallisuuden korottamista kaiken tiedon, olemisen ja merkityksellisen keskukseksi. Juuri tämä on se hetki, jolloin eurooppalaisuus kadottaa järjen valonsa: kun “joku sen ainesosista alkaa uskoa hegemoniansa pysyvyyteen. Se merkitsee väistämättä kokonaisuuden tuhoa ja lankeemista. Euroopan harmonia perustuu dissonansseihin, riitasointuihin. Laki, joka sisältyy eurooppalaisen olemuksen ja hengen rakenteeseen, kiistää totaalisen yhdenmukaistamisen, maanosan tasapäistämisen. Saattaa Eurooppa yhden nimittäjän alle - oli se saksalainen, venäläinen tai amerikkalainen - on sama kuin tappaa Eurooppa” (Tarasti 1996, 127). Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Edellinen sitaatti on kaiken lisäksi Thomas Mannin pojan Klausin omaelämänkerrasta mukailtua, ja kaiken tuota vastaavan Mann kirjoitti pian maailmansotien jälkeen (ilmestymisvuotta Tarasti ei mainitse).
Karmeampia skenaarioita nousee, jos alkaa miettiä, mihin yhdenmukaistamisen paineeseen Käärmeiden äitiä (Jung) ollaankaan työntämässä: pitkään aikaan kyse ei ole enää ollut jonkun tietyn kulttuurialueen harjoittamasta henkisestä imperialismista, vaan kansalliset rajat taiten ylittävistä, hallitsemattomista voimista, italialaisen mediafilosofin Franco “Bifo” Berardin sanoin globaalista mediascapesta, jossa yhdistyvät niin korporaatiot, valtaryhmittymät kuin talouden kaikkivaltakin ja joka niveltyy osaksi mielenmaisemaamme muodostaen yhden supistelevan yhteistajunnan. Toivon, ettemme ole näinkään pitkällä liikkeissämme, mutta vähitellen, omassa paikallisuudessani, minusta on alkanut tuntua, kuinka paljon aiempaa vaikeampaa minun ikäpolveni median kasvattamana keskustella erilaisten ihmisten (etenkin edellisten polvien) kanssa viittaamatta jossain kohtaa uutisiin, televisioon, siihen todellisuuteen johon meillä on pääsy median kautta, tai muuten joutua etsimään keskusteluumme tukipisteitä, yhteisiä kokemuspintoja sieltä. Vaikka emme sitä toisikaan julki, mistä olemme tietomme onkineet, tai itse edes tiedostaisi sitä, olemme jatkuvasti kytkeytyneitä tuohon mediascapeen.
Onko meillä sitten myöskään mahdollisuutta irtikytkeytyä, kytkeytyä pois tuosta ohjelmistosta, joka itsessään leviää ja toimii viruksen tavoin? Lähestytään kysymystä toisesta suunnasta: mitä paikallisuus on? Se on sulamista nykyhetkeen, maisemaan asettumista. Miksi en aja autoa, miksi pidän lumisateessa kävelystä tai lumenluonnista? Katoan maisemaan. Tunnen rajallisuuteni. Olen osa suurempaa, luonnollisempaa kokonaisuutta. Taistellessani luonnon kanssa tehdäkseni itselleni tilaa olen kulttuurin äärimmäisellä rajalla.
On etsittävä näitä ja muita keinoja. On oltava vakava, vaikka se vaarantaisi “demokratiamme” ja sananvapautemme. En tarkoita vakavuudella ihmisten tuomitsemista, ainoastaan irtikytkeytymistä haitallisista asioista, riippumatta siitä, mitä media aiheesta saattaisi sanoa. Medialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä on lause, jota on punnittava. Totinen ei tarvitse olla, päinvastoin: on naurettava hullun lailla, leikillisesti, ja samalla muistettava kohdistaa naurunsa ennen muuta itseensä, yritykseensä olla erillään muusta. On korostettava omia rajojaan, omia etäisyyksiä. On naurettava sydämellistä naurua, tai vain muuten vain; ei ivallisesti, vaan muuten vain. Miksikö on naurettava? Jotta nauru itsessään tarttuisi, jotta naurun luonne naurustuisi, tulisi vahvemmaksi kuin se virus joka meihin mediasta leviää. Korostan: missään nimessä en tarkoita, että olisi naurettava niille asioille, joille media nauraa - niistäkin pitää irtikytkeytyä, koska ne eivät ole todellisia - päinvastoin, on naurettava nauramisen ilosta, jotta kaikki muu unohtuisi edes hetkeksi, menneitten polvien paino ja tulevien pelko. Nauru, jos mikä merkitsee jotain muuta, jotain poikkeavaa, meidän on naurettava eri tavoin kuin ne hullut, joiden keskellä elämme, median kyllästämät kanssatoverimme. On vaihdettava naurunsävyä: naurettava kuolemannaurua, irrallisuuttamme, omaa ihmetystämme. Naurumme on vuosisataista kerrostumaa, jossa taustalla on tapa voittaa se mikä tuntuu liian suurelta, nauru on tapa päästä yli. Nauraa keväistä naurua. Nauru on siellä, missä keskus - järki, hallitseva tila, valtakeskittymä - hyytyy, ehkei enää toreilla, mutta ainakin siellä, mikä on mieletöntä, hiljaista ja luonnollista. Nauru on mykkää itsepohdiskelua ja puhekyvyttömän ilmaisua, niin lähelle luonnollisuutta kuin eurooppalaisuus voi tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti