keskiviikkona, maaliskuuta 12, 2008

Pääoma, työ ja paikallistalous

Tapani Laustin Toisinajattelun tiekartta (2004) muutaman vuoden takaa on tavattoman raikasta ja selväjärkistä luettavaa. Se on mainio johdatus niille, jotka etsivät vastauksia työn, talouden, vapauden ja anarkismin kysymyksiin. Lausti nostaa esiin monia marginaalisia, silloin tällöin parjattujakin ajattelijoita kuten Murray Bookchinin, Volinin ja Noam Chomskyn, mutta ei oman ulkomaankirjeenvaihtajakokemuksensa puolesta jää lainkaan merkityksettömäksi hoipertelijaksi. Lausti on Espanjassa tätä nykyä asuva pitkäaikainen kansainväliseen politiikkaan ja aatehistoriaan erikoistunut toimittaja, joka - taivaallista kyllä - ymmärtää journalismin olevan kapitalismin kanssa samassa veneessä: molemmat ovat sokeita harjoittamilleen käsitteellisille vääristelyilleen ja rakenteelliselle väkivallalle.
Laustin mukaan olisi lakattava jaarittelemasta kapitalismin kriisistä: jos jokin on kriisissä niin pääoma, joka on jo kauan sitten irtaantunut yleishyödyllisistä käytänteistä, ja niin kauan kuin se jatkaa eksplosiivista laajenemistaan, olomme tukaluus vain syvenee. Julkiseen keskusteluun ja massatiedotusvälineisiin uudet ajatukset pääsevät harvoin, ja silloin kun pääsevät, nekin näyttäytyvät kummajaisina. Meidän tiedotusvälineissämme jaaritellaan edelleen palkkatyön välttämättömyydestä, täystyöllisyydestä, kapitalismista parhaana mahdollisena yhteiskuntarakenteena. Lausti sättii Anthony Giddensiäkin blairilaiseksi hännystelijäksi, jolle kapitalismin tuolla puolen ei kerta kaikkiaan ole mitään, ei ainakaan parempia vaihtoehtoja. Niitä kuitenkin Laustin mukaan on valmisteilla koko ajan erilaisissa lokaaleissa ruohonjuuritason yhteenliittymissä. Yksi tällainen potentiaalinen voimavara on paikallistaloudet (Local Exchange Trading Systems, LETS), johon esimerkiksi Britanniassa osallistuu jo kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kyseessä on rahatalouden ulkopuolella toimiva, varsin proudhonilainen vaihdannaisjärjestelmä, jossa lahjanvaihtoperiaate on korvattu aidosti yhteishyvällisellä työllä.

“Vaihto ei ole kahdenkeskistä, vaan korvaukset menevät keskustilille, josta nähdään, kuka on plussan ja kuka miinuksen puolella. Minä voin antaa yhdelle jäsenelle opastusta internetin salaisuuksiin, joku kolmas jäsen voi antaa minulle pianotunteja, hän taas saa talonsa sähkötyöt teetettyä jollakin muualla piirin jäsenellä, jne. Yleensä yhteisön moraalinen paine pitää huolen siitä, ettei kukaan ole yksinomaan palveluksia vastaanottavalla puolella.” (Lausti 2004, 66.)

Viime jouluna minua esimerkiksi harmitti suunnattomasti, kun hyväntekeväisyyttäni kävin laittamassa naapurimme digisovittimen kuntoon ja sanoin, etten halua vastineeksi rahaa - naapurini kuitenkin miltei väkisin minulle siitä rahaa antoi ja näin sama palkkaorjuus oli päässyt mätimään tuonkin hetken idyllin. Siinä mielessä olisi useampien osapuolten ymmärrettävä, ettei vastaavanlaiseen tekemiseen tarvitse liittää rahaa; aivan hyvin naapurini voisi tehdä silloin tällöin vaikkapa äitini puolesta lumityöt (kuten hän tekeekin) ja nostaa itsensä siten “plussan puolelle“.
Paikallistalouden mekaniikka ei muutu rahatalouden äpäräksi, koska siihen ei suoranaisesti liity omaisuuden kasvattamista ja rahan korruptoivaa valtaa. Paikallisrahashekeillä ei voi rikastua, eikä raha voi karata hyödyttämään ulkopuolisia. Itse soveltaisin tätä yksinkertaiseen lahjan antamiseen ja korvaisin “lahjan” “työn” käsitteellä: kun miltei joka tapauksessa lahjan antamiseen liittyy omanlaisena velkakierre, toivoisin että tekisimme toistemme edestä yhä enemmän niitä välttämättömiä toimia, joita yksityinen järjestelmämme vaatii ylläpitääkseen itseään: kutoisimme toisille sukkia, ompelisimme vaatteita, tekisimme yhdessä talkoo-, piha- ja vastaavanlaisia töitä, mitä nyt kulloinkin satumme tarvitsemaan. Esimerkiksi vaatteiden suhteen olemme siinä mielessä rahasta riippuvaisia, että voimme joutua ostamaan kankaita ja lankoja kaupoista, mutta ainakin jätämme näin usean riistävän osapuolen kerrankin osattomaksi. Paikallistalouden laajentuessa paikallinen “rahayksikkö” kannustaa paikallisten resurssien ja käsillä olevien palvelujen käyttöön ja näin vähennetään pääomatyrannian osallisuutta. Siinä mielessä se toimii paitsi rinnakkaisyhteiskuntana, toivottavasti myös eräänlaisena ituna tulevalle.
Palkkatyö on kuitenkin tekijä, joka sitoo meidät raivostuttavan vahvasti pääomatalouteen. Teknologiset edellytyksemme ovat kasvavissa määrin suotuisat, mutta vastoin kuin aiemmin ennustettiin ei teknologisoituminen ole poistanut tehtyjen työtuntien määrää, päinvastoin: teemme entistä enemmän työtä, kiihtyvämmällä tahdilla, sellaista työtä joka joissain toisissa olosuhteissa näyttäytyisi itsestään selvän absurdina ja hyödyttömänä. Vaikka olemmekin suuntautumassa teollisuustyöstä palvelu- ja tietotyöhön, eivät nuo palvelut läheskään aina tarkoita vähempää fyysistä tai henkistä rasitusta. Kun palvelu- ja tietotyöstäkin on tullut pääomalle alisteisia rappioitumia, on syytä vetää henkeä ja todeta, että ainakin olemme menossa siinä mielessä oikeaan suuntaan, että palvelu- ja tietotyön lukuun ottaminen merkitsee marginaaleiltaan myös käsitteen ja työn olemuksen määrittelyä. Viime vuosina Suomessakin on ilmestynyt lukuisia “uutta työtä” käsitteleviä kirjoituksia, pamfletteja ja kirjoja, ja hyvä niin; toivon vain, että mahdollisimman moni löytäisi nuo teokset. Osa niistä, myös Laustin teos, on varsin selkokielistä luettavaa, eikä vaadi erityistä politiikan tai talouden tuntemusta.
Eurooppalaisten nuorten parissa alkaa jo olla havaittavissa tendenssejä, jotka kielivät työn merkityksen inflaatiosta. Tärkeämpiä ovat esimerkiksi ystävien saaminen, vapaa-ajan riittävyys, sosiaalinen ja perheen parissa vietetty aika - eräässäkin saksalaisessa tutkimuksessa vain 10 % kansalaisista piti työtä elämänsä tärkeimpänä asiana. Tämä on ilahduttava suunta.
Mutta kun esimerkiksi Vihreät taannoin nosti pöydälle kansalaispalkkakysymyksen, Keskusta-Kokoomus -akseli hätääntyi. Se ei ole nähtävästi vieläkään käsittänyt työn luonteen muutosta vuosikymmenien aikana, niin okava ja etevä kuin se onkin, ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissään niin vakaamielinen ja varma. Pätkätyöstä ei nähdä julkisissa keskusteluissa kuin siihen liittyvä alituinen epävarmuus, vaikka päivänselvää on, että juuri pätkätyöt vapauttavat ihmisen monista velallisuutta koskevista kysymyksistä, vapauttavat hänet työnantajan liekanarusta: pätkätyöläistä ei ole suoranaisesti sidottu sellaiseen kestävään liekaan kuin vakituisen työntekijän lieka voi olla, vaan hän voi työttömyyden kohdalle sattuessa tehdä jotain muuta, kehittää itseään kohti mieleistä suuntaa, toimia sanalla sanoen vapaammin ja kontrolloida niin ollen elämäänsä. Hän on sitä itseriittoisempi, mitä useampi työnantaja hänellä on. Meillä Suomessa julkisissa keskusteluissa elätellään ja kohotellaan vieläkin sitä sokean orjuuden tilaa, jossa vakituinen työpaikka tarjoaa onnen, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella sitä kohti - ja josta pääoma, valtio ja varakkaammat tavalla tai toisella aina hyötyvät.
Koska pääomakapitalismi ei ole kiinnostunut aidosti ihmisten potemista ahdistuksen tunteista ja heidän hyvinvoinnistaan, vaan pikemminkin siitä, kuinka pääoma voi kasvattaa itseään kiskomalla hikeä ja verta ja ennen kaikkea omaisuutta noiden ihmisten selkänahasta, näyttäytyvät amerikkalaisen palkkaorjuuden kriitikoiden esitykset uudesta kansalaisyhteiskunnasta monille vähintäänkin outoina (kts. Stanley Aronowitz & Jonathan Cutler: Post-Work. The Wages of Cybernation, 1998), vai miltä nämä kuulostavat:

Kansalaistulo: Jokaisen kansalaisen tulee saada perusvuositulo, joka takaa kohtuullisen elintason. Se riittää ravintoon, asumiseen, vaatetukseen, matkakuluihin ja vapaa-ajanviettoon.
Radikaali osallistuva demokratia: Liikevoiton vaatimuksille alistetun loputtoman työn loppuminen antaa meille lopultakin aikaa todella osallistua sosiaalisen maailmamme hallintaan.
Uusi työpolitiikka: Teknologiset uudistukset ja työn uudelleenjärjestely tulee alistaa yleiseen keskusteluun. Kaikki suunnittelu on avattava julkiselle osallistumiselle.
Työajan lyhentäminen: Vaadimme kuuden tunnin työpäivää palkkaa alentamatta. Kaikille kansalaisille on annettava tilaisuus hyötyä työajan vähittäisestä lyhentämisestä.
Jatkokoulutuksesta elämänmuoto: Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa kaikilla on mahdollisuus pyrkiä itse asettamiinsa koulutustavoitteisiin iästä riippumatta.
Tehtävää työtä on vielä jäljellä: Työvoimaa säästävästä teknologiasta huolimatta yhteiskunnan infrastruktuuria on kehitettävä julkisen liikenteen kehittämiseksi, on parannettava ympäristöä ja julkisia alueita sekä edistettävä väestön terveydellistä ja henkistä hyvinvointia.
Ihmiset eivät elä pelkästään leivästä: Visuaalisen taiteen, kirjallisuuden ja musiikin luominen ovat olennainen osa uutta julkista vastuuta, sillä markkinat eivät tue useimpia kulttuuria tuottavia ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka haastavat uudenlaiseen ajatteluun.
Julkiset palvelut kaikkien ulottuville: Kaikki tehtävät jaetaan, myös epämiellyttävät työt. Niistä maksetaan enemmän. Ajan mittaan teknologian kehittyminen vähentää tällaisen työn määrää.” (Lausti 2004, 71-72.)

3 kommenttia:

M:R kirjoitti...

Sullon tulevaisuus yhteiskunnallisena kynäniekkana, sanon.

Klementiini kirjoitti...

Komppaan edellistä kommentaattoria ja kysyn samalla: eikö blogissa ole rss/atom-fiidiä, vai enkö vain osaa?

Santeri Nemo kirjoitti...

Tervetuloa! Rss/atom...nyt täytyy sanoa, etten edes tiedä, mikä se on, ja totta puhuen, en tiedä, haluanko asian suhteen edes ponnistella. Metaani on myrkkyä, kuten niin monet muutkin meta-alkuiset konseptit, sanoi Ikekin (Vil).