Andrei Tarkovskin Andrei Rublev (1969) kertoo 1400-luvulla eläneestä venäläisestä ikonimaalarista. Olen katsonut elokuvan vuosien saatossa ehkä neljä kertaa videolta mutta vasta nyt DVD-katselun myötä aloin ymmärtää, kuinka olennainen kulmakivi se Tarkovskin uralla on. Rublevin julkaisuunhan liittyi aikanaan valtava polemiikki ja sensuuripyöritys Neuvosto-Venäjällä, mikä taatusti on suututtanut ja surettanut ohjaajaa, onhan kyseessä paitsi Tarkovskin kallein, myös suurin ja mahdollisesti yksi kunnianhimoisimmista teoksista. Turha kai mainita, että vanhaan malliin Rublevista on vaikea nostaa esiin yhtä keskeistä punaista lankaa. Samalla elokuva käsittelee suorasti taiteilijan tai taitajan asemaa yhteiskunnan erilaisissa puristuksissa, mutta myös teologisia ongelmia, oman geniuksen käyttämistä, kateutta ja niin edelleen. Sivuhenkilöiden, esimerkiksi munkki Kirillin syvyyttä en ole edes aiemmin huomannut, saati että mies palaa välirikkonsa jälkeen, vuosia myöhemmin, vaitiololupauksen tehneen Rublevin pakeille. Käsittämättömin ja samalla tulkinnanvaraisin seikka koskee kuitenkin VHS:nkin kanteen napattua kuvaa ruhtinaasta, joka esiintyy kolmituntisessa elokuvassa ehkä vartin verran ja jolla on isoveli jota kohtaan ruhtinas tuntee valtaan liittyvää kateutta ja päästää kai siksi tataarit kylään ryöstämään ja raiskaamaan. Koko tämänkertaisen elokuvakatselukerran ajan mietin, miksi ruhtinas on nostettu elokuvajulisteeseen asti. Näyttelijä Juri Nazarovin haastattelu DVD-levyn lisämateriaaleissa avasi osaltaan kuitenkin sitäkin: Tarkovski oli kaavaillut ruhtinasta ja suurruhtinasta kaksosveljeksiksi, jotka pohjautuvat historiallisiin hahmoihin, mutta siirtänyt nämä Rublevin aikaan eli noin 50 vuotta historiassa. Nazarov itse esittää elokuvassa molempia, mutta en tiedä johtuuko elokuvan useista leikkauksista, mutta tämä veljesviha katsojan pitäisi päätellä käytännössä yhdestä ainoasta kohtauksesta, jossa isoveliruhtinas tallaa jalallaan pikkuveljeä heidän halatessaan. Siksikään ei tarvinne ihmetellä, miksi olin niin hämmentynyt ensimmäisillä katselukerroilla. Pidin Andrei Rublevia äärimmäisen kauniina mosaiikkina, josta en kuitenkaan ymmärtänyt juurikaan mitään. Nyt, ehkä viidennellä kerralla, ymmärsin - kenties parempien tekstitystenkin ansiosta - ettei elokuva ole lainkaan niin rikkonainen kuin miltä se alun pitäen tuntui, vaan loogisesti etenevä, symbolinen ja uskomattoman kaunis elokuva, jossa hyödynnetään lukemattomia erilaisia semanttisia avautumia, joihin katsoja voi tarttua muodostaessaan koherenttia käsitystä tuosta taideteosta. Silti koko ajan jotain jää ymmärryksen yli.
Sen sijaan holtittomasti kehuja ja kohua aiheuttanut Petri Kotwican Musta jää (2007) ei jäänyt kuin siltä osin vieraaksi, miksi jälleen kerran Suomessa on pitänyt tehdä elokuva hyvinvointisukupolven ihmissuhdeongelmista ja niinkin tylsistyttävästä aiheesta kuin aviorikos. On tietysti hyvä, että elokuvia siitä aiheesta tehdään, mutta vähitellen olen alkanut toivoa, että niissä keskityttäisiin myös ja erityisesti siihen, miksi avioliitot instituutioina eivät enää kestä ja mikä tekee ihmisistä niiden suhteen pahoinvoivia. Musta jää osoittaa jälleen kerran, että kun aviorikoksia tapahtuu, ne johtavat tietynlaisiin tapahtumasarjoihin, mutta kysymys, jonka ympärillä todellisuudessa kehitään (“miksi?”) jää tyystin käsittelemättä. Mielelläni näkisin Kotwicalta, joka selkeästi näyttäytyy paitsi asiantuntevana myös poliittisesti orientoituneena ohjaajana, seuraavaksi jotain syvällisempää ja uudistusmielisempää. Teknisesti Musta jää on keskivertoeurooppalaisen art house -elokuvan tasoa ja naiivi lukija (joka odottaa, kuten Suomi-elokuvassa yleensä, kirvestä, kinosta ja kuristusotteita) saadaan yllätetyksikin muutaman kerran, mutta sitä vastoin symbolien käsittely on jälleen kerran niin matalamielistä ja alleviivaavaa (esim. iänikuinen naamio-identiteetti-ryvetys), että vähänkään enemmän taidetta seuranneelle (ja sitä kautta kompetenssia hankkineelle) se näyttäytyy ikävystyttävältä. Musiikkinsa puolesta elokuva on täydellisen epäkiinnostava. Suomen nykyelokuvan mittakaavassa Musta jää on siis ihan kelpo suoritus, mutta valitettavan kaukana mestaruussarjasta. Ohjaajana Kotwicalla on varmasti vielä enemmän annettavaa.
Alfonso Cuarónin Children of Men (2006, suom. Ihmisen pojat) on dystopiana jälleen kerran idealtaan kiinnostava, mutta toteutukseltaan melko tympäännyttävä. Parin hippiestetiikkaan (Pink Floydin Animalsin lentävä sika esimerkiksi) liittyvän viitteensä lisäksi ainoastaan ajoittainen pakolaispoliittinen kantaaottavuus nostaa elokuvaa tasoa. Eletään siis tulevaisuutta, vuotta 2027, ja 18 vuoteen ei ole syntynyt yhtään lasta, minkä johdosta maailma on elokuvassa melko karmealla tolalla. Maailman nuorin kansalainen kuolee elokuvan alussa, ja kun paljastuu, että ainoastaan eräs pakolaisnainen on onnistunut pääsemään odottavan tilaan, elokuvan keskushenkilöt alkavat ymmärtää, miten katastrofaaliset seuraukset synnytyksellä voisi olla. Tässäkään tapauksessa asiaa ei kuorita sen enempää, vaan tilalle heitetään puuduttavia uskonnollisia viittauksia aina neitseellistä syntymää koskevaa vitsailua ja Theo-nimistä päähenkilöä myöten. Ihmisen pojallahan viitataan tavallisesti uskonnollisessa kontekstissa Jeesukseen, joten mitenhän tällainen pitäisi tässäkin elokuvassa nyt sitten lukea? Children on men on tietysti väljempi, ja ottaa huomioon sen, että pakolaistytön synnyttämä lapsi on tyttö, mutta silti noin nimettynä se tuntuu paitsi johtavan harhaan, myös osoittautuvan melkoisen umpimieliseksi.
Umpimieliseksi voi kutsua myös Terry Gilliamin Tidelandia (2005), joskin hyvässä mielessä. Jälleen saa ilokseen huomata, että löytyy valtavirtaelokuvasta Coenin veljesten ohella ohjaajia, jotka tekevät omaehtoista, itsenäistä elokuvaa. Siinä missä joku Tim Burton tuntuu vähän jumittavan paikoillaan, Gilliam on tehnyt uransa ajan erilaisia ja aina aika kiinnostavia elokuvia. Tideland on pikemminkin elokuva sadusta kuin satu- tai fantasiaelokuva: lapsille sitä ei voi hyvällä omallatunnolla suositella, niin härskiintynyttä ainesta elokuvassa on. Edelleen joku voisi kutsua elokuvaa kenties perverssiksi, lapsipornahtavaksi ja ties miksi, mutta minusta elokuvassa ei ollut juurikaan mitään kuvottavaa tai tuomittavaa. Kukin katsoja voi tietenkin omalla tavallaan lukea, missä kohdassa Jeliza-Rose kadottaa todellisuudentajunsa, putoaa kaninkoloonsa, vai kadottaako ollenkaan. Minun katsojakokemuksessani elokuvan todellisuus oli jatkuvasti sama, Jeliza-Rosen tajunnan kautta heijastunut koherentti kokonaisuus, lapsen maailma, jossa puhuvat nukenpäät, orava, naapurin epileptinen poika, edellisen isosisko ja eläimiä täyttävä naapuri, ovat henkilöhahmoina kaikki yhtä relevantteja ja tasa-arvoisia. Ja mikä ihaninta, vaikka elokuvassa käsitellään useaan otteeseen kuolemaa, Jeliza-Rosen käsitys kuolemasta saa siinä etusijan: hänenkin todellisuudessaan sitä on, mutta sitä ei käsitetä lainkaan niin ahtaasti kuin arkitietoisuus sen tapaa paaluttaa. Lapsen tietoisuus käsittää muutenkin monet asiat ihastuttavan erilaisella tavalla.
Goro Miyazakin Gedo senki (2006, suom. Maameren tarinat) on tietenkin studio Ghiblin tuottama ja tällä kertaa Hayaon pojan ohjaama, Ursula K. Le Guinin fantasiakirjasarjaan pohjautuva piirroselokuva, ja sinänsä ihan virkistävä poikkeus Ghibli-söpöilyn sarjaan. Elokuvana se on kuitenkin aika lumoton, vaikka lohikäärmeet, magia ja kuolemattomuus synnyttävät keskivertoa syvällisemmän tunnelman, lähinnä siten, että elokuva voidaan halutessaan lukea myös initiatorisena itseyteen kasvamisen kehityskertomuksena, joskin elokuvan varjomuodostelmat jäävät aika vähälle käsittelylle ja satumaisen ongelmanratkaisun tasolle: esimerkiksi se, että päähenkilö Arren tappaa syyttä suotta kunnioittaman isänsä, varastaa tältä miekan ja lähtee harhailemaan maaseutuja, jää kyllä aivan liian pintapuoliseksi. Puolessavälissä elokuvaa Arren tunnustaa tämän Therulle, juuri kun katsoja on melkein unohtanut koko alun episodin - vähän ajan päästä Arren kohtaa varjonsa ja pyörtyy sen edessä ja siinä käsittely lähinnä onkin, lukuun ottamatta kohtausta, jossa Theru ja Arrenin varjo keskustelevat. Oli elokuvassa loogisia kömmähdyksiä tai ei, pidän sen tunnelmasta niin paljon, että koen elokuvan suhteellisen kiinnostavana, varsinkaan kun elokuva ei perustu perussatu-illuusiolle (lapsi menee outoon paikkaan), vaan pikemminkin maaseutufiilistelyn ja kuolemattomuuspyrkimysten varaan. Toista kertaa elokuvaa kuitenkaan tuskin tulen katsomaan.
Francis Ford Coppolan Rumble Fish (1983) asettuu sekin perushyvän elokuvan piiriin. Mitään maata mullistavaa se ei tarjoa, korkeintaan Lars von Trierin Europan kaltaista teknisyyttä, 80-luvun nuorisoelokuvien dekadenssia ja Jim Jarmuschin varhaistöiden nukkaisuutta. Elokuvat, joissa entiset raggarit yrittävät puhdistaa mainettaan ja heidän pikkuveljensä yrittävät löytää raggareista roolimalleja, ovat lähes aina kiinnostavia, mutta harmillista kyllä, että Coppolan kaltaisen mestariohjaajan käsissäkään aihe ei käsittelynsä puolesta nouse sen korkeammalle. Tunnelma on kyllä paikoin aivan upea, etenkin puolen välin kapakkaharhailukohtauksessa, muuten yhdellä symbolilla, tässä tapauksessa taistelukalan vapaus -metaforalla pelaava elokuva ei kyllä kanna erityisen pitkälle. Elokuvassa taiteena olisi symboleilla ja metaforilla paljon käyttöä, harmi vain että liian usein elokuvaan tohditaan antaa korkeintaan yksi sellainen kuvakielen sairaus ja uudistaja. Niin kuin elokuva siitä niistä muka vaikeutuisi tai halvaantuisi! Ei sen luulisi olevan edes taloudellisuudesta pois, sehän tarjoaisi vain enemmän katsojallekin ja innostaisi tätä katsomaan ja kuluttamaan elokuvaa uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti