Menahem Golanin Over the Top (1987) ajoittaa aikaan, jolloin Sylvester Stallone oli viimeistään noussut oman aikansa ikoniksi. Rocky-saagan neljäs osa oli julkaistu vain kahta vuotta aiemmin, ja reaganilaiseksikin väitetty Rambo III tuli teatteriin vuosi Over the Topin jälkeen. 1980-luvun hittikaksikolle Golan-Globus uskollisena Stallone teki kuitenkin näiden kahden välissä mm. Cobran (1986) ja jo mainitun Over the Topin. Entä mikä tekee Over the topista merkityksellisen? Eipä juuri mikään - lukuun ottamatta sen suhdetta omaan aikaansa ja täysin järjetöntä juonta ja niiden takaa hohkavaa tyydytystä.80-luvun toimintatähdet näyttävät tehneen kukin tahollaan eräänlaisia välitöitä, jotka keskittyivät tähden yrityksiin näytellä. Terästäkin kovemmat Stallone ja Schwarzenegger sekä nämä kaksi realistisuudellaan mennen tullen peittoava Swayze pyrkivät tuomaan rooleihinsa tiettyä pehmeyttä, joilla halusivat kai osoittaa olevansa muutakin kuin konekiväärien, nyrkkeilyhanskojen ja puujalkavitsien jatkeita. Kohderyhmään pyrittiin siis tietoisesti saada mukaan naisia reseptillä, jossa päähenkilön ja tämän lähimmäisen välillä virittyy jokin erityinen, emotionaalinen ja juonen kannalta äärimmäisen keskeinen jännite ja toisaalta toimintaelokuvien ystäviä miellytetään annoksilla vanhaa kunnon nyrkkitappelua. Tai Over the Topin tapauksessa: annoksella kädenvääntöä.
Elokuvan keskeinen ydin, Stallonen esittämä Lincoln Hawk on rekkakuski, joka pyrkii saamaan kontaktin pohatta-ukin (Robert Loggia) ja epämääräisen luuseriäidin (Susan Blakely) kasvattamaan nulikkaan (David Mendenhall), joka on 12. ikävuoteen mennessä paitsi käynyt jonkin sortin nuorisosotakoulun myös oppinut ilmeisen kirja- ja rikkiviisaaksi. Punnerruspenkkiä rekassaan (!) pitävään isäänsä suhteutettuna tämä vastakkainasettelu - hemmoteltu poika vs. karkeita energioita, joskin kuolematonta psyykkausta ulostava isä - on paitsi idioottimainen, myös idioottimaisen nerokas. Mutta miksi kädenvääntö? Hawk joutuu (tietenkin) vääntämään kättä rahasta ja puolustamaan kunniaansa suurien ja hikisten karjujen raa’assa maailmassa, siinä öljyn, konerasvan ja hien todellisuudessa josta me tunnetusti emme tiedä mitään. Tähän maailmaan Hawk haluaa kasvattaa hellämielisesti poikansa, joskin hellämielisyys saa vähän oudoksuttavia piirteitä, kun Hawk käytännössä kiristää pojan vääntämään kättä anonyymin kahvilan melko katu-uskottavasti irvistelevän raggarin kanssa. Tämän jälkeen poika onkin kuin sulaa vahaa Hawkin kädessä ja alkaa loputtomalta tuntuva isä-poika-fiilistely. Sen lomaan ujutetaan jotain melko turhanpäiväisiä sekaannuksia, muun muassa ukin gangsterikavereiden yritys kaapata poika takaisin kotiin, isän ja pojan bodausta rekka-autolla, äidin (jälleen) epämääräinen kuolema, sekä erityisen oivaltava kohtaus, jossa Hawk ajaa rekalla ukin kartanon seinästä sisään hakemaan poikaansa.
Lopulta ainakin minulle jää epäselväksi, ihanko omaa narsistisuuttaan Hawk osallistuu kädenväännön maailmanmestaruuskisoihin, joiden pääpalkintona on (koko kylän hienoin ja suurin) rekka, hävittyään vain hetkeä aiemmin huoltajuuskiistan appiukolleen, vai onko kyseessä jälleen kerran jokin olematon kunniavelka: miksi osallistua kilpailuihin, jos tietää häviävänsä viisinkertaiselle maailmanmestarille, joka nyt sattuu vain hikoilemaan ja lesoilemaan jossain jälleen kerran anonyymissa kuppilassa. Voihan tietenkin olla, että kyse on ainoastaan siitä, että on asioita jotka miehen on tehtävä ja sillä siisti, ei siinä minkään valtakunnan logiikan ymmärtäminen auta. Oli miten oli, elokuvan viimeinen puolituntinen on kyllä tavallaan vallankin ikimuistoinen: urheiluelokuvan rakennetta ja jännittävyyttä yhdistäen Hawk vääntää kättä, hikoilee, irvistelee ja lihakset välkkyvät. Kuka voi kieltää, etteikö tällainen elokuva voisi edes jossain määrin olla nerokas? Tietenkin elokuva manipuloi katsojaa minkä kerkeää, mutta rohkenisin kuitenkin sanoa, että se voi tarjota myös sitä luonnollista oikeutta mitä valtionorjuudessa ja kiristyskapitalismissa alati kaipaamme, rehellisyyttä ja tärkeitä elämänohjeita - ainakin joillekin. Jos näyttäisin elokuvan esimerkiksi isälleni, hän todennäköisesti kuohahtaisi aivan: elokuva todentaa täydellisesti vaikkapa sen, että kovassa maailmassa ei auta odottaa valmista, on oltava valmis menemään loppuun asti, itse on tehtävä itselleen tilaa. Tämän takia en ole missään vaiheessa suostunut hylkäämään tuon ajan hölmöimpiäkään toimintaelokuvia, koska ne olisivat latistavia, älyttömiä, typeriä ja manipulatiivisia - tuon lisäksikin niissä on sellaista rehellisyyttä, kirkasotsaisuutta ja konstailemattomuutta, johon tänä päivänä on vaikea yltää viihteen saralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti