“Des Sünders Reuetränen sind es,
die heut mit heil’gem Tau
beträufet Flur und Au’:
der liess sie so gedeihen.
Nun freut sich alle Kreatur
auf des Erlösers holder Spur
Will ihr Gebet ihm weihen.”(“Synnintekijän katumuskyynelet
kostuttavat tänä päivänä niityn ja pellon:
Yhdessä pyhä aamukasteen kera
ne saavat kaiken näin versomaan.
Nyt iloitsee koko luomakunta
Vapahtajan suloisilla jalan jäljillä
tahtoen vihkiä rukouksensa Hänelle")
Näin lausuu Gurnemanz Pitkäperjantain aamuna Richard Wagnerin Parsifalissa, kun Parsifal, puhdas houkka - der reine Tor - palaa Graalin linnan alueelle harharetkiltään ja Klingsorin puutarhasta. Vaikka Parsifalissa ei eksplisiittisesti viitatakaan kristillisen maailman keskushenkilöön Jeesukseen Kristukseen, jonka ristinkuolema tänä nimenomaisena päivänä pantiin täytäntöön, ovat jäljet selviä, ilmeisiä ja kuitenkin niin hienovaraisella tavalla, että Wagnerin myyttisestä oopperasta riittää ammennettavaa niillekin, joita kristinuskon ydinsanoma ei juurikaan kannusta kohti transsendenttia. Antti Filppu on toisaalla kartoittanut aihetta paljon täyteläisemmin (ja lukijoita kannustan tutustumaan tähän tutkielmaan), joten keskityn tässä lähinnä omiin - ehkä assimiloituihinkin - kokemuksiini ja havaintoihini sekä Parsifalista että siihen liittyvistä pyhän kokemukseen liittyvistä käytännöistä. Muita kelpo kirjoja täällä Suomessa ovat kirjoittaneet muun muassa Pauli Pylkkö ja Martti-Tapio Kuuskoski.
Sekä Wolframin että Wagnerin Parsifalia käsittelevät teokset voidaan nähdä - ja on nähtykin - korkeampina vihkikaavioina, initiatorisina, voisi kai sanoa, mandaloina, jotka avautuvat kohti transsendenttista ja myyttistä todellisuutta. Jos tunteekin Parsifalin yleisimmän juonikaavan (houkkamaisen pojanklopin kehityskertomus myötätuntoiseksi pelastajaksi, jollei Vapahtajaksi), antaa Parsifal silti päänvaivaa, tunnekuohuja ja jopa gnostisen välähdyksen jostakin meidän kokemusmaailmamme ylittävästä, äärimmäisestä voimasta. Antin sanoin Parsifalia on syytetty liiasta tunnekuohuilusta, eikä suotta, mutta usein on jäänyt huomaamatta, kuinka taitavasti ja rakenteellisesti lahjakas Wagnerin ooppera on. Se on täynnä näennäisen yksinkertaisia, mutta silti tavattoman monimuotoisia ja -puolisia osatekijöitä, ja vasta libreton kautta teokseen perehtyminen voi avata kuulijassa lukkoja, tukkeumia jotka osaltaan piirtävät selkeän kuvan, kuinka melko yksinkertaisen pinnan alla väreilee virtauksia, joita ei (nyky)taiteessa useinkaan tapaa. Myyttistä taidetta tehdään verrattain vähän, mutta silloin kun sitä tapaa, se on huomattavasti voimakkaampaa ja vaikuttavampaa kuin muu, toisenlaisiin käytäntöihin paneutuva taide. Alituisena vaaranahan on, että tuohon voimavirtaukseen yhtyessään taiteilija joko luhistuu henkisesti (koska myyttisen energian vastaanottava astia on liian hento ja heikko) tai kuumeisen työn tuloksena syntyy teos, joka sivutessaan (tai joutuessaan osaksi) politiikkaa, kääntää yhteisön suunnan vaarallisemmille vesille (kuten kävi Saksassa viime vuosisadan alkupuolella).
Parsifalin yhteydessä melko banaali, joskin ihan tuloksekas vertailukohta on Babylon Whoresin King Fear (1999), jonka yhtenä tulkintastrategiana voi käyttää samaista Graal-myyttiä, Parsifalin tietöntä tietä tietämättömyydestä Klingsorin maagisen puutarhan kautta syvempään gnosikseen. Riippuu valituista välineistä, mutta King Fearilla on mahdollista nähdä kääntymissuunta maallisesta, hulluksi ja klippottiseksi muuttuneesta maailmasta kohti - näkökulmasta riippuen - äärimmäistä pimeyttä tai äärimmäistä kirkkautta (mitkä syntetisoimalla voitaneen määritellä “tyhjyydeksi“). Kaikki merkit viittaavat siihen, että maailmalliset asiat ovat jollain peruuttamattomalla tavalla hullusti, tunnettu todellisuuskokemus on kaventunut ja tyhjentynyt elävöittävästä voimasta, ja levyn subjektista on tullut samanaikaisesti kommunikaation haavasta ja yhteydettömyydestä kärsivä olento, joka pyrkii huumeiden, ikivanhojen myyttien ja salatieteiden etsimään mahdollisuutta tavoittaa suuruuteensa vielä kerran ja toisaalta Klingsorin kaltainen deathrokkaava heittiö, joka ei ymmärrä, missä vaiheessa sormia alkaa polttaa ja missä vaiheessa kannattaa tulla pois pimeistä makuuhuoneista ja puutarhoista. Taustalla kuitenkin, kuten jossain määrin Parsifalissakin, on ajatus ihmisessä olevasta sisimmästä jumaluudesta, jonka vapauttamalla subjekti kohoaa, kuin helmi mudasta, kohti korkeampaa tietoisuutta tai syvempää itseyttä. Saattaa kuitenkin olla, että syvää kirkkautta edeltää sielun pimeä yö, käynti kuolemassa, tuonelassa tai Klingsorin puutarhassa, jonka nimenomainen mustamaagikko on loitsinut autiomaasta vehreäksi vehmaaksi. Wagnerin oopperassahan Parsifal kohtaa maagisessa puutarhassa kukkaistyttöjä, jotka edustavat Antin sanoin oikeastaan samaa tyhjyyttä, näennäisrakkautta, kuin porno nykyaikana. King Fearilla kukkaistyttöjä ei suoranaisesti esiinny, mutta siihen verrattavaa todellisuuskokemusta kyllä - ja juuri siellä, alhaisimmassa irstaudessa tavoitetaan yhteys siihen energiavirtaan, joka kohottaa subjektin ylös (siksi Babylon Whoresin deathrokki on niin maatunutta ja härskiä).
King Fear tuntuu implikoivan, että yksi initiatorisen työn välttämätön perusedellytys on kuoleman hyväksyminen, picolainen kuoleman suudelma, joka vapauttaa subjektin aineen ja merkityksettömyyden kahleista. Ajatus siitä, että bardossa, jälleensyntymisen kierrossa kuoleman ja uudelleensyntymän saumaan ajoittuvassa välitilassa tapahtuisi vuotoa sekä ylös- että alaspäin, on tavattoman inspiroiva: kuoleman hetkellä osa ikuisesta vapautuu transsendenttiin ja samalla sulan laavan tavoin ikuista energiaa, myyttistä voimaa virtaa syvimpään itseen. Tämä vaihto aktuaalistuu siten, että mitä tietoisemmaksi itsestään subjekti on “elämänsä” aikana tullut, sitä enemmän vuotaa alaspäin jumalallista viisautta (sofia) eli sitä vahvempi astia on seuraavassa elämässä. Kun vuotoa alas on tapahtunut tarpeeksi paljon, äärellinen maailma ei kestä enää tuota ääretöntä energiaa ja sielu pullahtaa kuin itsestään kohti ikuista. Lienee tarpeetonta korostaa, että kuolema ei tässä yhteydessä tarkoita vain ruumillista, perinteistä kuolemaa, vaan kyse on olemassaolon eri tasoilla koko ajan tapahtuvista kiertokuluista.
Pitkäperjantai on kristikunnassa kuoleman juhla. Luonnonmystiikan valossa tuon kuoleman ja itseuhrauksen päivä asettautuu parahiksi kevätpäiväntasauksen tuntumaan - ja siinä valossa edellä lainattu Gurnemanzin puhe asettuu jälleen kerran uuteen, kiehtovaan valoon. Suru Vapahtajan kuolemasta on se tekijä, joka mahdollistaa uuden elämän alkamisen.
Yksilötasolla myyttisen todellisuuden ylläpitäminen edellyttää rituaalista eläytymistä paitsi vuodenkiertoon myös myyttisiin hahmoihin, kuten tässä tapauksessa Jeesukseen Kristukseen tai Parsifaliin. Eläytyminen ei tarkoita, että ne arkkityyppeinä olisi redusoitavissa pelkiksi “myyteiksi” (sanan nykymerkityksessä: epätosiksi, kuvitelluiksi). Koska samansuuntaisina tunnettuina varhaisina kertomuksina myyttejä on esiintynyt kaikkialla maailmassa, ilman että kansat olisivat olleet keskenään tekemisissä, yksin tämä riittää antamaan ohjeistusta, että kyseessä olisi pelkkä ihmisluonnolle tyypillinen tietynlaiseen todellisuuskokemukseen orientoiva skeema. Yksilökokemus myös osoittaa, että mitä vahvemmin myyttiä mielessään uusintaa, elää, myötätuntee, sitä vahvempana se aktuaalistuu ja resonoi yksilötajunnan kautta ympäröivään todellisuuteen. Kun Pitkäperjantain aamuna luomakunta näyttäytyy Parsifalille ja Gurnemanzille taivaallisessa valossa, mystisessä kirkkaudessaan, samalla tavoin myytin kautta nykyihminen voi tavoittaa elämäänsä merkityksellisyyttä myös tänään (ovathan ne ikuisia, huolimatta siitä, miten nykyaika ne kokee, onko kääntänyt jumalalle selkänsä jne.). Parsifal on kohtalouskossaan täydellisesti läsnä ja Gurnemanz Trevrizentiin verrattavana hahmona kuin vuoren viisas, oman initiaationsa läpikäynyt ja sitten maailmallisuudestaan vetäytynyt.
Vuoden kierron kannalta on olennaista, että tuntemamme Vapahtaja kuolee nimenomaan tänään. Toki kyse on eri tasojen myyttisistä kierroista - valon määrään ja liikkuvuuteen perustuvan agraariyhteisön kannalta Valontuoja syntyy jouluna ja kuolee kesän mentyä, kun taas kokonaisvaltaisen todellisuuskokemuksen kannalta Vapahtaja ei kuole tultuaan “vuoden ikäiseksi“, vaan - jatkuvuutta ilmaistakseen - yhden vuosipuolan ylijäämäisenä, joka ilmentää paremmin syvenevää ja alati luonnettaan muuttavaa vuodenkiertoa: loppuvuoden kristikunta elää Vapahtajan jättämästä odotuksesta, tai Parsifalin tapauksessa: synnistä vapautumisesta, (vehertyvän) luonnon suojelusta, uudesta viattomuudesta (joka tietenkin aloittaa tavallaan syklisen maailmankierron uudestaan: ihminen palaa Parsifalin asemaan, puhtaaksi houkaksi).
Wagner nosti oopperassaan Pitkäperjantain tärkeämmäksi päiväksi ohi Pääsiäisen. Tällä lienee ollut harkitut perusteensa, joskin on kiinnostavaa, että suoranaisestihan kristikunnan kansantajunnassa ajanjakso Pitkäperjantaista Pääsiäiseen on demonien ja pahojen henkien käymistilaa (samanlaisiahan, joskin eri tason liminaalitiloja on vuodenkierrossa ainakin samhainina, jouluna ja ehkä jopa juhannuksena), ei suinkaan heti pikimmiten uuden viattomuuden ja maan taivaallistumisen aikaa. Miksi siis Pitkäperjantai? Kuten todettua Parsifalissa yhdistyy äärimmäisen houkuttelevalla tavalla luonnonmystiikka ja kristillisyys, ja kun ottaa huomioon kristikunnan historiallisen luontokielteisyyden, ei ratkaisua tarvitse välttämättä edes perustella. Wagnerillahan, tai sanotaan: hänen oopperoissaan oli paljon kypsempi suhde luontoon ja syntiin kuin tavanomaisessa kansantajunnassa. Syntiä ei ole niinkään minkään ulkoisen lain noudattamatta jättäminen, vaan sisäisen virran tukahduttaminen, itsekastrointi, ja juurikin todellisuuden, mukaan lukien luonnon hyljeksintä transsendentin, hypoteettisen Taivasten valtakunnan vuoksi. Parsifalissa luonto ei järjesty kuin tasavertaisesti Jumalan eteen, ei hierarkkisesti, vaikkei oopperassa eläimiä esiinnykään (ja ainoa nainen Kundry on maanisuudessaan tavattoman “epänaisellinen“). Niin luonto esittäytyy kerrankin ei-hyödynnettävässä, antikapitalistisessa, miltei jumalallisessa loistossaan: olemme oikeutettuja saadessamme elää tuon luonnon keskellä, koska juuri se, siihen virrannut loisto, yhdistää meitä tavallaan myös ikuiseen ja äärettömään: metsän eläimet ja me, koko luomakunta nauttii tasavertaisesti saman jumalallisen suosiosta. Vapahtaja poistaa koko luomakunnan syntitaakan, ei vain ihmiskunnan, ja vapauttaa näin sen uuteen kasvuun ja uuteen elämään. Veri ja kyyneleet jotka valuvat maahan aloittavat vehmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti