Stephen Kijakin Scott Walker: 30 century man (2006) oli osittain tavattoman kiinnostava, mutta jäi kokonaisuutena melko tavanomaiseksi musiikkidokumentiksi. Ehdottomasti Walkerin kaltainen lauluntekijä olisi ansainnut paljon monipuolisemman ja syvällisemmän henkilökuvan, etenkin kun artistin uralla on tapahtunut niinkin tavaton muutos “Beatlesia suuremman” Walker Brothersin keulakuvasta yksinäiseksi avantgardistiksi. Erityisin siirtymä, 1980-luvun “mökkiperiodi” (jolloin Walker kuuluu asuneen kuutisen vuotta yksinään mökillä ja tehneensä musiikkia) ja vihdoin vuonna 1995 ilmestynyt Tilt, jää vaivaamaan dokumentin katsojaa, etenkin kun Scott Walker: 30 century man alkaa alustuksella, joka päättyy retoriseen kysymykseen, mitä tälle musiikkimaailman Orfeukselle matkan varrella oikein tapahtui? Yksi luonteva selitys voisi esimerkiksi olla, että siinä missä Scott 1-4:n kohdalla alkupään levyt olivat pitkälti lainamateriaalia, ja Scott 4 koostui jo pitkälti omista kappaleista, siirtymä tutusta ja helposta omaan ja erilaiseen materiaaliin ja sen yhdistäminen musiikkimaailman murrokseen (1970-luvun englantilaiset rockbändit kuten King Crimson jne. nousivat esiin) voisi olla yksi syy sille, miksi Walker irtautui kaupallisuudesta. Jos se lisätään miehen alituiseen - jo Walker Brothersin aikoina esiintyneeseen - haluun olla itsekseen ja kaukana julkisuudesta, saattaa mysteeri valottua hiukan. Vaikka periaatteessa väittäisinkin, että kuka tahansa taitelija, joka välttelee julkisuutta, saa ihailijansa ja muutkin taiteenkäyttäjät tulkitsemaan paitsi artistin teoksia myös artistin teoksista kohostuvaa taiteilijakuvaa erityisen salaperäiseksi. Totuus voi olla paljon tavanomaisempi: ehkä Walkerillekaan “ei tapahtunut mitään”, hän ei vain pitänyt julkisuudesta (eihän kukaan normaali ihminen pidä) ja hän halusi tehdä sellaista musiikkia, jonka tuntee omakseen.
The Driftiä (2006) koskeva aineisto ja sitä edeltänyt soundtrack-materiaali (Leos Caraxin elokuvaan Pola X [1999]) on varmasti dokumentin parasta ja kiinnostavinta antia - pääsihän kuvausryhmä ensimmäistä kertaa 40 vuoteen Walkerin kanssa samaan studioon. Samaten Walkerin selitykset, kuinka hän pyrki häivyttämään vahvan baritoniäänensä saadakseen enemmän huomiota paitsi lyriikoihin myös niihin äärimmäisen vahvoihin hiljaisiin hetkiin, joka tauottaa kaikenlaisia ääni-impulsseja aina tynnyrin siirtelystä lihan mätkimiseen, ovat tavattoman kiinnostavia. Silti Walker jää oikeastaan aivan yhtä enigmaattiseksi hahmoksi länsimaisen populaarimusiikin kentällä kuin aiemminkin - dokumentti sinänsä ei paljasta hänestä mitään erityisen raadollista, ja ehkä hyvä niin. Kaikkein latistavimmilta tuntuvat vain pakolliset Walkerista vaikuttuneiden artistien (Radiohead, David Bowie, Marc Almond, Goldfrapp, Cocteau Twins) hehkuttelevat kommentit, joista noloimman nakkaa varmaan Brian Eno, jonka mielestä Walkerin suuruus pitäisi tunnustaa paitsi musiikin myös runouden saralla. Walkerin vertaaminen (toisaalla) Beckettiin, Joyceen ja Eliotiin voi kyllä olla ihan asiaankuuluvaa, mutta tämäkin toimisi paremmin, jos se kontekstualisoitaisiin onnistuneemmin; väistämättä nousee mieleen Sam Dunnin Metal: A Headbanger’s journey (2005), jossa metallimusiikkia yritettiin kohottaa yhdistämällä se milloin klassiseen, milloin bluesiin, ja sosiologit puhuivat kritiikittömästi hevistä puutaheinää. Faniudesta ja kunnioituksesta huolimatta tällaisiin esityksiin pitäisi pystyä sisällyttämään myös aidosti kriittisiä arvioita, jotta artisti pääsisi paremmin oikeuksiinsa. Muuten katsojan on väistämättä kysyttävä, miksi ihmeessä dokumentti on ylipäätään tehty: aidosta kunnioituksesta vai ohjaajan henkilökohtaisesta halusta saada kontakti, kontrolloida artistia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti