"When you're pushed, killing is as easy as breathing"

Rambo (2008) on uskomaton elokuva. Jos olisin 12-vuotias, se olisi vähintään yhtä tärkeä elokuva kuin Rowdy Herringtonin Road House (1989), Mark L. Lesterin Commando (1985) tai Rambo-sarjan ensimmäinen osa First Blood (1982) tai Golan-Globus-tuotanto American Ninja (1985).

Elokuvakokemus meillä molemmilla oli kuitenkin kahtalainen: toisaalta elokuva oli täynnä toimintaelokuvakliseitä (retoriikkaa myöten) ja vastenmielistä raakuutta, toisaalta elokuva noudatteli nykyisten kolmannen maailman valtioiden sotamimesistä. Sota todella on julmaa, ja Rambokin näytti sen, mutta katsojan on syytä pitää visusti erillään rambolainen estetiikka demonisoituine burmalaisineen (jotka puhuvat kieltä jota emme tietenkään ymmärrä, raiskaavat, tappavat ja käyttäytyvät kuin villieläimet tai “barbaarit“), yhden miehen sotakoneineen (Rambo tappaa elokuvan loppukohtauksessa valtavalla konekiväärillä valehtelematta 200 henkeä) ja naurettavine juonikuvioineen (Rambo lähtee vastentahtoisesti viemään lähetyssaarnaajia Burmaan, koska ryhmän ainoa nainen onnistuu vetoamaan hänen sotien ruoskimaan etiikkaansa) sodan todellisuudesta, jota Rambo havainnollistaa paikoin varsin uskottavasti. Kauas on kuitenkin tultu First Bloodista: sotaveteraanin turhautumisesta on liikuttu suoranaiseen ihmisraunioon: mieleltään sairas ex-sotilas on samastanut itsensä täysin sotaan, humanismista ei ole ripettäkään jäljellä ja koko Rambon tragedia kulminoituu hänen one-linerissään: “fight for nothing, die for something, that’s what we do” (tms.). Jo kauan sitten Rambo on tajunnut, miksi soditaan - turhaan, tyhjän takia - mutta jumittunut umpimielisyydessään Nam-traumoihinsa loppuiäkseen.

Mitä Rambon jatkumoon tulee, koko ajan siitä on huumori ja itseironia karissut (First Bloodissa ja kahdessa muussakin huumoria elokuvaan toi Rambon machoileva ja löylyttelevä esimies, jota itse asiassa suunniteltiin neljänteenkin, mutta - luojan kiitos - näyttelijä ehti kuolla) - nyt kyse on jo aidosti traagisesta, äärimmäisen surullisesta hahmosta. Tämä on myös se jatkumo, josta nähtynä elokuva myös motivoi itsensä ja kääntyy jopa itseään vastaan (esim. 2:n ja 3:n patriotismia vastaan). Rambo-sarjaahan voi ja on kritisoitukin oikeistopopulismista, asefetisismistä ja ties mistä vasemmistolaisen painajaisunista, mutta kukaan tuskin voi kiistää Rambon kulttuurihistoriallista painoarvoa (jopa tekstinkäsittelyohjelmani sanakirja tunnistaa adjektiivin “rambomainen“). On Sylvester Stallonelta, (myös) elokuvan käsikirjoittajalta ja ohjaajalta, mielestäni sinänsä ihan kovan luokan veto valjastaa noinkin merkittävä toimintasankarihahmo vielä (tai ehkä vasta toisen) kerran aidosti poliittisen ongelman airueeksi: uusinta Ramboa ei mielestäni voi pitää pelkkänä “aivottomana tai keskinkertaisena toimintarymistelynä” jo senkään takia, ettei se ole oikeastaan millään tavalla viihdyttävä tai hauska. Vaikka katsoja saattaisikin äityä pitämään mielessään Rambon puolta tulitaisteluissa, sodan ja tappamisen julmuus näyttäytyy elokuvassa niin raadollisena, ettei elokuvasta voi sanoa suoranaisesti nauttivansa. Vetävä Rambo kyllä on, mutta katsojan on alituiseen pidettävä omista ajatuksistaan huolta: voinko asettua Rambon puolelle ja ymmärtää referentiaalisena aktuaalisessa maailmassa möyryävää sotaa ja tyranniaa, voinko oikeasti ottaa Rambon vakavasti itsenäisenä, kulmikkaana henkilöhahmona jne.? Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että alun perin neljännen Rambon juoneksi oli suunniteltu esim. sitä, että ikääntyneellä John Rambolla olisi ollut vaimo ja lapsia, jotka sitten valkoinen, amerikkalainen oikeistoryhmittymä olisi kaapannut ja Rambon olisi pitänyt lähteä pelastusretkelle? Stallone oli kuitenkin nähtyään kuvia Burmasta päättänyt valita juonenpohjaksi tämän, joka nyt toimii jäsentäjänä valmiissa elokuvassakin. Toki kummankin juoni on rakenteeltaan varsin tyypillinen toimintaelokuvalle, mutta Rambo todistaa jälleen, ettei ole geneerisesti mahdotonta filmata toisaalta genrelleen uskollista, toisaalta uraauurtavaa toimintaa siitäkin huolimatta, että kriitikot pitäisivät 90-lukulaisiin toimintakomedioihin suhteutettuna Ramboa itsensä liian vakavasti ottavana, totisena genre-elokuvana. Tätä säestäköön väite, että 1980-luvun (Rambon kulta-ajan) totisesta toiminnasta (enkä puhu nyt Mark L. Lesteristä) on kuljettu varsin pitkä matka 00-luvun loppupuolelle, jopa Rambolla, josta aika näyttäisi ajaneen ohi ja yli. Totta: esimerkiksi niistä katsojista jotka olivat katsomassa Ramboa samassa näytöksessä kanssamme, lähes kaikista oli luettavissa heidän olevan Rambo-nostalgikkoja, liikekannalla ainoastaan siksi, että ovat tietyn ajan toimintaelokuvan lapsia. Kuitenkin kriitikoiden naureskelun sille, että Stallone on 61-vuotias ja edelleen (digitaalisen) verevässä kunnossa, voi elokuvassa kääntää voitoksi: Rambo ei ole lainkaan epäuskottava vanhentuneenakaan, koska katsojalle ei ole lainkaan selvää, kuinka paljon aikaa on Rambojen 3 ja 4 välissä. Epäilemättä Rambo on ikääntynyt, mutta tällä kertaa häneltä ei edellytetäkään varsinaista (3:n kaltaista ääliömäistä) sotilasoperaatiota, ainoastaan “venemiehen” osanottoa ja oman nihilistisen etiikan ylittämistä, jotka tietenkin nyt vain sattuvat saamaan muotonsa pelastusoperaatiossa, veteraanin yrityksessä vapauttaa lähetyssaarnaajajoukko tappamisiin, raiskauksiin ja (tietenkin myös) lasten hyväksikäyttöön tottuneelta burmalaiselta sotilasjuntalta. Mutta samoin kuin monet moraalitutkielmat ei Rambokaan suoranaisesti ota kantaa, onko esim. lähetyssaarnaaminen tai lääkkeiden vieminen Burmaan eettistä tai mielekästä (vaikka katsoja voisikin tulkita elokuvan lopun siten, että Rambo oli kuitenkin oikeassa etiikkoineen - no, tehdään pieni myönnytys: kyllä Rambo ihan aidosti puoltaa kantaa, että tietyissä tilanteissa, esim. aktuaalisessa sotatilanteessa, aseet toimivat puheita paremmin), eikä Ramboa oikein voi tulkita oikeastaan minkäänlaiseksi poliisiksi, ainoastaan (tavallista kyvykkäämmäksi) mieheksi, joka kokee velvollisuudekseen auttaa hädässä olevia ja haastaa oma, turtunut itsensä sitä kautta. Näin Rambo-jatkumossa palataan jossain mielessä First Bloodin "humanismiin", eikä lainkaan hullummin. Siitä perspektiivissä Rambo onkin erityisen väkevä elokuva.

Sitä en tiedä, onko viidennen Rambon filmaaminen enää mielekästä, 4. nimittäin olisi ollut saagalle varsin kunniallinen lopetus. Stallone on kuitenkin osoittanut parilla viimeisellä ohjaamallaan elokuvalla olevansa vielä vireessä, ja jos teemoissa ja juonessa palataan vielä syvemmin arpisen sotaveteraanin selviytymiskamppailuihin, ja tehdään sama kuin Frank Miller teki 80-luvulla Batmanille (eli ymmärretään entistä täyteläisemmin sankarin ikääntymisen merkitys), tulen olemaan katsomossa.