Kun on lukenut Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987), tuntee olevansa jäävi kirjoittamaan aiheesta. Toki kirjan julkaisusta on kulunut nyt jo yli 20 vuotta ja kirjallisuustiede, -kritiikki ja suomalaisen ajattelun ilmapiiri ovat muuttuneet varsin paljon, mutta silti aiheeseen perehtyneenä kirpaisee ja pelkää, lipeääkö samaan ansaan, samalla viivalle, kuin ne, joita Eskelinen ja Lehtola ruoskivat.
Varmasti koko esseekokoelman kiintoisin, ja ilkeämielisin, otos on ladattu heti kärkeen: “Lakritsipenis ja omenansyönnin ammattilaiset. Tutkimus G. H. von Wrightin kulttuurikritiikistä”, joka on paitsi todella härskiä ja julmaa, myös todella osuvaa. Harvoin olen von Wrightistä lukenut yhtä kuvaavaa kritiikkiä. Sitä paitsi harmillisen vähän meillä Suomessa esiintyy murskakritiikkejä. Välillä niitä oikeastaan odottaa ja toivoo lukevansa, edustavathan ne ilmestyessään niin toisenlaista näkemystä kuin vesittynyt, laimea, halpahintainen (ja yleensä hiukan ylistävä) jutustelu jota monissa medioissa tapaa. Muistan esimerkiksi nauraneeni katketakseni joskus vuosi sitten ilmestynyttä Tuomas Vimma -arvostelua Nuoressa Voimassa, jossa monen sivun mitalla ryöpytettiin, jopa ylilyöden, miten laadutonta kirjallisuutta Vimman julkaisut ovat. Voi tietenkin kysyä, mitä iloa tästä on - eikö toisaalta olisi parempi olla ystävällinen, noin yleisen korrektiuden nimissäkin - ja jos saa lukea vain murska-arvioita niistä teoksista, jotka itsekin jo kokee lähtökohtaisesti epämiellyttäviksi, toimivatko murskakritiikit millään tapaa rakentavasti? Jälkimmäiseen vastaisin: silloin kun olen lukenut nihkeitä arvosteluja omista suosikeistani, esimerkiksi Bruce Springsteenistä tai vaikkapa taannoin Henry David Thoreausta (HS, 27.02.2008) olen kiinnittänyt huomioni osoitetun kritiikin heiveröisyyteen ja suoranaiseen kestämättömyyteen (riippumatta siitä, että joku sanoisi kyseessä olevan “makuasia”). Silloin kun olen lukenut murskakritiikkejä niistä, jotka mielestäni ansaitsevat ne, olen ollut niistä paitsi yhtä mieltä, myös hiukan säälinyt kohdetta ja ennen kaikkea: kiinnostunut kohteesta. von Wrightiä olen lukenut sen verran, ettei Eskelinen-Lehtola-kaksikko saa minua enää palaamaan hänen kirjoituksiinsa, mutta tiedostan nyt kenties paremmin von Wrightin aseman yleisellä suomalaisen kulttuurin kentällä. Juuri se mielestäni on erityisen terävän kritiikin onni ja armo: se osoittaa sen seudun kulttuuristamme, jolla teos tai ajattelija voi olla toimiva - niin ollen se osoittaa erityisesti kulttuurituotteiden välisiä suhteita - ei hierarkkisesti, vaan etäisyyksinä.
Toisaalta katsoisin, että murskakritiikissä on kyse fiktiivisten henkilöiden välisistä kamppailuista. Tiettyjen ideaalien, tietynlaisten tyyppien mitanotosta. Kun arvostelija kirjoittaa murhaavasti jostakusta tekijästä, mennen jopa henkilökohtaisuuksiin (kuten Vimma-arvostelussa), kritiikki kohoaa siinä - päinvastoin kuin luulisi - yleiselle tasolle, tutkimaan tietynlaisten ilmiöiden perustuksia., ja juuri sehän on kritiikin tehtävä: mennä juuriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti