Jo kauan maan johtava sanomalehti Helsingin Sanomat on sisällyttänyt lehteensä ns. silppua: pieniä uutisia, triviaa (esim. “Politiikan kulmapöytä“ -palsta) ja mikä vielä pöhkömpää, toimittajien hapuilevia muistiinpanoja isompien juttujen ja reportaasien oheen. Pikku-uutissilppuhan on tuttua ennen muuta HS:n juonittelevan ja sähäkkänä itseään pitävän pikkuveljen, NYT-liitteen sivuilta, ja vaikka en liiemmin pidäkään kyseisestä julkaisusta (lievästi ilmaistuna), myönnän että tällä kohtaa ne - harvinaislaatuista kyllä - oikeuttavat paikkansa, onhan NYT-liite painottunut etupäässä viihteeseen ja olettaa ilmeisen alkukantaisesti, että me raskaan työn tekijät voimme vähäksi aikaa hellittää viikonloppuisin ja lukea kirjaston kepeiden dekkareiden sijaan hiukan huomiotaloudellisesti merkittävää julkaisua kuten kepeä NYT-liite. Suotta ei esimerkiksi Filmihullu ole lehdestä raivoissaan: NYT-liitteen formaatti pakottaa myös elokuvan olemaan väistämättä viihdettä, ajanvietettä - musiikin saralla tilanne on sikäli hiukan parempi, että isoveljen kulttuurisivuilla on “vakavamman musiikin” arvioita. Mutta elokuva, jonka mahdollisuudet ovat meidänkin nykytodellisuudessamme valtavat, latistuu jonnekin pierukomedian asteelle, eikä tähditysrankkauksen takia voi mitään muuta ollakaan. Ainoastaan Antti Alasen minimaalinen palsta DVD-klassikoista väläyttää hetkellisesti toivonkipinöitä. Alanen taitaakin olla lehden elokuva-arvostelijoista ainoa, jolla on jotain kiinnostavaa ja analyyttista sanottavaa (mutta hänhän ei varsinaisia arvosteluja lehteen kirjoitakaan). Entisen pää-arvostelijan Helena Yläsen sikäli ihan kiinnostava haastattelu parin vuoden takaisessa Filmihullussa valveutti kuitenkin minutkin ymmärtämään, ettei elokuva-arvostelijoiden sija ole mitenkään häävi. Paitsi, että arvio riippuu monesta eri tekijästä, kuten arvostelijan silloisesta esteettisestä repertuaarista, on arvostelija ikään kuin pakotettu katsomaan työkseen liukuhihnamaisesti roskaa ja kirjoittamaan siitä rinta rinnan mahdollisten helmien kanssa. Lisäksi muoto, joka Umberto Econ mukaan tyylinä perustaa koko monimutkaisen Mallilukijan ja Mallitekijän verkoston tekstin sisään, pakottaa hyvänkin arvostelun vain mainokseksi. Ja mainostahan koko NYT-liite onkin: eri kulutustuotteiden kuten levyjen, elokuvien, pelien, keikkojen, ravintoloiden jne. Tässä mielessä NYT-liitteellä ja Metropolilla ei ole juurikaan eroa, jälkimmäisessä mainostaminen on vain jähmeän pornografisempaa, kun taas NYT-liite yrittää härskiydellään kiihottaa kuluttajia viikonlopun rientoihin. Hyvä puoli asiassa on se, että NYT-liite sentään promotoi silloin tällöin sellaisiakin asioita, joista täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella monikaan ei ole juurikaan kuullut - mutta joihin muilla kuin “kriitikoilla“ ja pääkaupunkiseutulaisilla ei ole välttämättä pääsyä.
“Kriitikko” onkin määre, joka on kärsinyt vuosien saatossa tavattoman inflaation. Kyllä, tiedostan että itsekin olen profiiliini kirjannut ilmauksen “kolmen pennin kulttuurikriitikko”, mutta itse olen käsittänyt kritiikin nimenomaan “juuriin menemisenä”, paneutumisena perinpohjin asiaan kuin asiaan - tässä tapauksessa kulttuuriin - ja NYT-liitteen “kriitikoista” poiketen toivon, että nämä kirjoitukseni täyttävät paikkansa syvällisemmin kuin kyseisen lehden liete. Kritiikki on paitsi arvostelua, myös ja ennen kaikkea juuriin menemistä, analyyttis-hermeneuttista tarkastelua. Tällä ei nähdäkseni ole kovinkaan paljon tekemistä NYT-liitteen kanssa, ja siitä voi syyttää - jos syyllisiä kaivataan - etupäässä sen muotoa ja asemaa HS-konsernissa.
Isoveli on päättänyt tuoda lehden formaattia lähemmäksi nykykuluttajaa. Siksi viikoittainen julkkismittari ja kasvavat määrät toimittajien muistiinpanoja ja kommentteja ovat vakiinnuttamassa paikkaansa. Aikana, jolloin tunnetusti kuka tahansa voi ja haluaa olla oman elämänsä kolumnisti, myös nämä Helsingin Sanomien toimittajat, joista pahimpia ovat varmasti ne, jotka eivät edes kirjoita isompia uutisia, vaan kaikenlaiset kuhmosta kaupunkiin muuttaneet “kaupunkitoimittajat”, joiden sanottava on toimivuudessaan pakkasessa jäätyneen märän kintaan tasoa. Toki näissä silpuissa on välillä aiheellisiakin huomioita, joilla toimittaja voi esimerkiksi viedä kansalaisen uutiskäsitystä lähemmäs hänen kuluttajanarkeaan, mutta suuressa osassa käytäntö näyttää olevan, ettei silppuosiossa, ts. “välihuomiossa”, sanota yhtään mitään tai mikä pahempaa, sanotaan jotain, joka vain vahvistaa konsensusta ja laiskanpulskean kuluttajan egoa. Toimittaja korostaa olevansa tavallinen ihminen, ja juuri se on hänen suurin paheensa. Hän on täsmälleen samanlainen kuin kuka tahansa muukin, mutta kolumnistin sija antaa hänelle auktoriteetin aseman. Kolumnisti on jollain tapaa merkittävä, kiinnostava ihminen, joka on paitsi kirjoittajana ja reetorina lahjakas, myös ideologisesti omaehtoinen. Suurella osalla Helsingin Sanomien toimittajakaartia ei ole tätä ominaisuutta ja siksi lehden tulisi hyvissä ajoissa tiedostaa tämän mukanaolevan elementin lattapäisyyttä hedelmöittävä vaarallisuus. Muodon vaatimuksesta esimerkiksi yleisönosastosivut näyttävät suhteessa muuhun lehteen “tavallisten ihmisten” mielipidealustana ja painoarvoltaan lopulta kuitenkin vähäisempänä kuin muu lehti, etenkin sen alkuosat - mukaan lukien nämä toimittajien välihuomiot ja aivopierut.
Mitäänsanomattomuus ei kuitenkaan taida olla nykytoimittajan karmaisevin pahe. Sen sijaan vuosien saatossa toimittajat ovat alkaneet olla yhä kyynisempiä ja ironisia, mikä saattaa olla toimittajan etiikan kannalta erityisen raskauttavaa. Eikö mediaväki ole kuullut prekariaatin käsitteestä ja sen suomista mahdollisuuksista; senhän pitäisi johtaa kaikkeen muuhun kuin kyynisyyteen?
Tauti on vallalla Helsingin Sanomien mediaväen joukossa. Kyyninen suhtautuminen omaan kuluttajuuteen ja vaikkapa ilmastonmuutosta on ehkä pahinta, mitä kolumnisti voi pallillaan tehdä. Kuten edellä totesin, tuo kolumnistin sija on omanlaisensa valtaistuin, jolta käsin tiedostamatta ohjataan monia kuluttajia heidän arkipäivän käsityksissään ja valinnoissaan. Jos kolumnisti tai toimittaja on lähtökohtaisesti niin vastuuton, että tunnustettuaan oman henkisen laiskuutensa ei pidättäydy kirjoittamasta vetelää ulostevanaa, jonka lehti nimeää “välihuomioksi” tai “Anti-Manniseksi“, ei hänen ainakaan tulisi pyllistää lukijoilleen. On eri asia kirjoittaa johonkin pienlehteen raivotautista kouristusvaahtoa kuin kirjoittaa sitä lehteen, jonka levikki on 419 000. Joku uhkea anarkisti voisi kai pitää sitä jotenkin hienopiirteisenä ja ylevänä, että saadaan radikaalia sanottavaa ja radikaaleja puhujia valtamediaan, mutta kun tuossa silpussa ei ole yhtikäs mitään radikaalia! Samantasoista vuotoa, tylsämielisyyttä ja typerryttävää typeryyttä tapaa samaisen lehden verkkokeskustelupalstoilla, joista osan armollinen mediaväki painaa vielä päivittäin lehteenkin. Erona vain on, että toimittajanplantulla on enemmän valtaa kuin kenellä-tahansa, kiitos taloudellisen formaatin.
Jo Risto Jarva kuvasi tarkkanäköisesti toimittajakuntaa elokuvassaan Kun taivas putoaa… (1972), jonka pohjana oli silloinen Hymy-lehden sensaatiotoimittaja Veikko Ennala. En seuraa nykyistä keltaista lehdistöä, enkä siten tiedä, onko tuo sarka siistiytynyt yhtään - oletan kuitenkin, että kirjo on valtava aina Iltalehdestä Alibiin ja mediaväkeä on lopulta moneen junaan. Tässä mielessä on huolestuttavaa, että lehti, joka oman asemansa ja tarkoituksensa perusteella tekee luonnollisesti pesäeron keltaiseen lehdistöön, paitsi majoittaa tylsämielisiä toimittajia myös antaa heille mahdollisuuden (tai pakottaa, en tiedä) kirjoittaa itseään tylsämielisempiä välihuomioita. Hyvä Helsingin Sanomat, antakaa heidän kirjoittaa uutisiaan, sen he varmaankin osaavat, välittää sanomaa, mutta jättäkää edes toimittajan huomiot pois. Toimittajat eivät ole auktoriteetteja, kolumnistit ovat erikseen. Muoto, jonka olette luoneet, on hirviö ja yksi hirviö siittää kaltaisiaan lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti