Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Loppulama, osa 2: Kreikka?

Ei maalata piruja seinälle, mutta näyttää siltä, että elämme merkittäviä aikoja. Suomessa lakkoillaan yhä enemmän, Eyjafjöll-tulivuorenpurkauksen takia Euroopan ilmatila oli useita päiviä suljettuna ja Meksikonlahdella levinnyt öljyvuoto on ilmeisesti jopa 9000 neliökilometrin laajuinen ja on jo rantautunut Louisianaan. Kyseessä on todennäköisesti pahin Yhdysvaltoja kohdannut ekokatastrofi, joka tuhoaa myös elinkeinot tuhansilta alueen työntekijöiltä. Foliohattujen kummisetänäkin pidetty Michael C. Ruppert on jopa ehtinyt ennustaa, että yksin öljyturma tulee nostamaan öljybarrelin hinnan kesään mennessä 150 dollariin, eikä paluuta taida olla.

Kaikki tapahtumat ovat yhteydessä nykyiseen talousjärjestelmäämme, mutta vielä merkittävämmältä saattaa suomalaisesta vaikuttaa tapaus Kreikka. Euron pelastamisen toivossa EMU-maat ovat päättäneet IMF:n tuella avittaa yli varojensa elänyttä Kreikkaa 120 miljardin tukipaketilla. Koska seuraavassa esiin tuotavat arviot ovat heikon talousajattelun ja jopa osittaisten arvailujen tulosta, ei niitä kannata ottaa kiistattomina totuuksina (kuten ei mitään tässä blogissa muutenkaan). Kirjoitan avatakseni keskustelua ja ymmärtääkseni, mistä koko tukipaketti-polemiikissa on kyse.

Liittyessään osaksi Euroopan Unionia Kreikka on nähtävästi peukaloinut omia talouttaan ja tätä on jatkunut sekä sosialistihallituksen että porvarihallituksen aikakausilla. Tätä voidaan pitää pahempana rikkeenä nimenomaan EU-lojaliteetin näkökulmasta kuin seuraavaa, nimittäin yli varojen elämistä ja ylivelkaantumista. Mikäpä EU-maa ei olisi velkaantunut? Onkin esitetty, että esimerkiksi muut Välimeren alueen EU-maat kuten Espanja ja Portugali, mutta myös Englanti, saattavat olla romahdusjärjestyksessä seuraavia. Kuten Silakkamopo-blogissa esitettiin:

"Keynesiläisyydessä velkaa otettiin julkisten investointien toteuttamiseksi ja 1930-luvun lamasta ja toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta nousemiseksi, kun taas uusliberalismissa velkaa alettiin ottaa tuotannon laajentamiseksi 1970-luvulta alkaneen toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen hiivuttua. Velkaraha toimii hyvin talouskasvun vipuvartena, mutta pumppaa jatkuvasti myös eri puolille maailmaa talouskuplia."

Kun tuo kupla tuli Kreikan kohdalle, se on nyt päättänyt hyväksyä tukipaketin eli ottaa lisää velkaa, jotta voi maksaa aiempia velkojaan. Jokainen ymmärtää, että tämä on kestämätöntä - ellei sitten jostain repäistä sellaisia summia, joilla paitsi päästään takaisin talouskasvun tielle myös saadaan aiemmat velat maksettua. Ja koska lähes kaikki EMU-maat joutuvat käsittääkseni vuosittain muutenkin ottamaan velkaa, keskinäisen riippuvuussuhteen vuoksi myös ne joutuvat ottamaan lisää velkaa osallistuakseen Kreikan pelastamiseen.

Kokonaan toinen kysymys on, mitä - tai mitä tahoa - Kreikan tukipaketilla oikeasti ollaan pelastamassa? Nopeasti ajateltuna tämän luulisi tietenkin tarkoittavan Kreikan kansalaisten perustavien elämänedellytysten turvaamista. Miksi kreikkalaiset sitten kapinoivat? Miksi he eivät halua tulla pelastetuiksi?

Kreikan julkisia palveluja, työvoimaa, väestön eri asemia tuntemattomalle suomalaiselle vuotaa nyt median kautta paljon ristiriitaista tietoa. On kauhisteltu Kreikan eläkejärjestelmän liiallista suopeutta, esimerkiksi sitä, miten kuolleen virkamiehen tyttäret voivat maksaa edesmenneen vanhempansa eläkettä (josta hyötyy jopa 40 000 naista). Virkamiehille on maksettu ylimääräisiä kuukausipalkkoja, eikä heitä voi erottaa. On huomionarvoista, että useammassakin mediassa mainittuna tämä tarkoittaa virkamiehiä, ei Kreikan kansaa kokonaisuudessaan. Joten esitetään vertailu: vuonna 2004 julkinen sektori työllisti Suomessa yhteensä 576400 työntekijää, joista virkamiesten osuus on 285600. Virkamiesten osuus julkisesta sektorista on siis jotakuinkin puolet. Kreikassa vuonna 2004 julkinen sektori työllisti 965476 ja jos samaa laskutoimitusta verrataan (tämähän on karkea arvio), virkamiehiä Kreikassa olisi n. 482000. Koska Kreikan väkiluku on n. 10 miljoonaa, tällä laskutoimituksella virkamiesten prosenttiosuus koko väkiluvusta on n. 22 %. Koko väkiluvusta. Kreikan työttömyysprosentti on 10 %:n luokkaa, joten työssäkäyvistä katsoen virkamiesten osuus on n. 19 %. Tämä on syytä mielessä tarkasteltaessa myös kotimaisen median näkemyksiä Kreikan "ökyeläkkeistä". Vain (tai riippuen näkökulmasta "jopa") viidesosa kreikkalaisista nauttii niistä.

Mutta niin, tämä viidesosako kreikkalaisista osoittaa nyt mieltään kaduilla ja tuhoaa pankkeja, koska haluaa pitää katumaasturinsa? Tuskinpa. Tästä kuitenkin välittyy outo ristiriitaisuus. Ovatko Kreikan mielenosoittajat kuitenkin peruskonservatiiveja, jotka haluavat pitää kiinni saavutetuista eduistaan, eivätkä luopua mistään? Joiden elämään olennaisesti kuuluu kuluttaminen, mukava elintaso ja mukavat kuukausitulot? Tähänkään ei kannata uskoa. Ristiriitaiset "katumaasturi"-banderollit välittävät kuvaa paitsi ökyilijöistä myös pitkälle viedystä ironisuudesta. Samat ökyilijät, esimerkiksi insinöörit, tienaavat kuitenkin vain kolmanneksen siitä, mitä suomalainen insinööri. Ennemminkin kaduilla osoittavat nyt mieltään köyhälistö, prekaarit, maahanmuuttajat, anarkistit, kommunistit ja muu kapitalistiseen järjestelmään tyytymätön väestö. Tämäkin on vain yksi luonnehdinta tuon joukon moninaisuudesta, joka ei tartu sanoiksi.

Ja heillä on hyvä syy. Kreikalle velaksi annettava tukipaketti edellyttää tiukkoja sosiaaliuudistuksia. Takku.netin maaliskuisen artikkelin mukaan "uusiin leikkauksiin sisältyvät 30% leikkaus julkisen alan työntekijöiden palkoista ja 12% leikkaus kaikkiin palkkatukiin, joka tosiasiassa kasvaa kahdestoistaosaan vuosipalkasta. Yksikään hallituksen toimenpiteistä sen sijaan ei kohdistu rikkaisiin." Sen jälkeen tukipaketin ehtoihin on varmasti tullut muutoksia, jopa tiukennuksia. Sinänsä Kreikka joutuu siis väistämättä kohtaamaan talousuudistukset, olisi se hyväksynyt tukipaketin tai ei, mutta tässä huomionarvoista on, että käytännössä valitsemalla tukipaketin, se hyväksyi antautumisensa muiden IMF:n jo aiemmin harjoittamaan matokuuriin (, jonka kurjistavan vaikutuksen esimerkiksi Argentiinan kohdalla IMF on itsekin myöntänyt). 1970-luvulla Keski- ja Etelä-Amerikassa enemmän tai vähemmän "menestyksellä" toteutetut rakenneuudistukset tulevat siis nyt entistä lähemmäs Eurooppaa. Mitä voi siis olla odotettavissa? Tuloerojen kasvua, lisää mellakointia (yli 80 % kreikkalaisista uskoo levottomuuksiin lähitulevaisuudessa) ja pääoman virtaamista ulkomaisiin käsiin.

Veronkorotuksia on myös luvattu olevan tulossa. Pankit sen sijaan näyttävät pääsevän (jälleen kerran) pälkähästä. Nousukaudella voitot yksityistetään, laskukaudella tappiot sosialisoidaan. Kleinilaiselle shokkipolitiikalle on nyt kaikki edellytykset ja kuten Autonomisen kommunistiryhmän TPTG:n raportti lataa:

""Suunnaton "julkinen velka" ja "maan välitön konkurssi" ovat mottoja, joita käytetään tehokkaina työkaluina proletariaatin terrorisointiin ja kurittamiseen, sekä legitimoimaan suorien ja epäsuorien palkkojen leikkauksia, joiden avulla suitsitaan proletariaatin odotuksia ja vaatimuksia kansainväliset mittasuhteet täyttävällä esimerkillisen uusliberaalilla tavalla."

Kreikkalaisille tämä tarkoittaa palkkojen leikkauksia, suoria ja epäsuoria veroja, eläkeiän korottamista ja poliisikontrollin kiihdyttämistä.

Sama raportti tekee myös tärkeän huomion Kreikan hallituksen harjoittamasta "kansallisen yhtenäisyyden" ideaalista. Italialainen filosofi Paolo Virno esittää Väen kieliopissaan olennaisella tavalla väen ja kansan eron - ja tätä eroa me katselemme näinä päivinä median lävitse yrittäessämme ymmärtää Kreikan tapahtumia. Kreikan kaduilla ei osoita mieltään Kreikan kansa, vaan väki. Lyhyesti: kansa on yhdistämisen, yhdentämisen, samanlaistamisen (tavoitteet, halut, motiivit, olemukset) politiikkaa siinä missä väki on olennaisesti paljastamista, vapauttamista, moninaistumista. Kansa on loppu ja päämäärä, väki on alku, lähtökohta. Väki ei ole

"paikka, jossa 'yleistahto' ja valtiollinen ykseys muodostuvat. Koska väen kollektiivinen kokemus ei turruta yksilöllistysprosessia vaan radikalisoi sen, tällaisesta kokemuksesta ei edes periaatteessa voi löytyä mitään homogeenistä piirrettä - kaikenlainen 'valtuuttaminen' tai jonkin 'siirtäminen' suvereenille on poissuljettu. Väen kollektiivi, joka on vahvistunutta yksilöllistymistä tai toisen asteen yksilöllistymistä, mahdollistaa ei-edustuksellisen demokratian." (Väen kielioppi, 2001/2006, 90).

Näyttää siltä, että Kreikassa väki alkaa purkautua esiin. Ja saattaa olla, että tuon väen liikehdintä alkaa määritellä eurooppalaisen tulevaisuuden suuntaa tavalla, jota sijoittajat, rahoittajat, lainaajat eivät todellakaan halunneet.

Timo K. Mukka ja paikallisen tieteen mahdollisuus

Eräässä parin vuoden takaisessa Timo K. Mukkaa käsittelevässä väitöskirjassa Pellon profeetan tuotanto otetaan haltuun Mihail Bahtinin romaaniteorian kautta. Sivutaan myös kysymystä nk. postmodernismista, jota Mukan teokset joiltain osin kirjoittajan mukaan ilmentävät. Genremuuntelu on osa Mukan tuotantoa, eikä siinä mitään. Väitöskirja on hyvä ja oivaltava, mutta sen perustavia kysymystenasetteluja, otettuja totuuksia, voidaan mielestäni hyvällä syyllä alkaa kyseenalaistaa. Tämä ei koske niinkään väitelleen tulosuuntaa tai kirjallisuustiedettä yksistään, vaan yleisemmin kaikkia tieteitä ja on siten perustava tieteenfilosofinen kysymys, joka kuitenkin hyvin harvoin otetaan vakavan tarkastelun alaiseksi. Miksi? Koska länsimaisten tiedekäytäntöjen mukaan teoriat ovat yleispäteviä, ei-paikallisia, jopa universaaleja, tai ainakin pyrkivät siihen. Väitöskirjan perustava kysymyksenasettelu nimittäin esittää, että paikallista kieltä ja kokemusta ilmaisseen kirjailijan tuotantoa voidaan asetella yleispätevyyteen pyrkivään teoriakehykseen, jopa senkin ohella, ettei kirjailija olisi edes kuullut mistään postmodernismista. Taustalla on siis ajatus, että pellolainen, yksinäinen ja eristäytynyt kirjailija omaa tiedostamattaankin samanlaisen, samantyyppisen tietoisuuden kuin sanotaan, ranskalainen kirjallisuusteoreetikko tai espanjalainen kadunmies.

Kotimaiset kirjailjat ovat luonnollisesti olleet lähes aina eurooppalaisille vaikutuksille alttiita, tänä päivänä kenties kaikkein voimakkaimmin: kaupunkiympäristökuvauksen lisääntyminen esimerkiksi romaanikirjallisuudessa on ollut häkellyttävän voimakasta ja kertoo osaltaan kapitalistisen järjestelmän voittoisuudesta suhteessa alkuperäiskansojen, tai edes maanviljelijä- ja poronhoitokansojen hiljaiseen häviämiseen. Ei voida rehellisesti ottaen edes puhua kulttuurivaihdosta keskieurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä, sillä jälkimmäinen on omaksunut substanssinsa ensimmäisestä ja lisännyt siihen vain nyansseja. Samaten lähtökohtainen etiikka ja maailmankuvallinen osio on ammenettu Euroopasta. Siten jos kärjistetään, suomalainen kulttuuri vain koristelee eurooppalaista kulttuuria.

Tässä vaiheessa on tarpeen tehdä tähdennys: eurooppalainen kulttuuri on olennaisesti Keski-Euroopan maista polveutuvaa yleispäteväksi tekeytyvää paikalliskulttuuria. Sen painopiste on siis sen halussa levittäytyä, ilmaista uskottavuuttaan voimalla ja vallalla. Amerikkalainen kulttuuri on joistakin paikallisista piirteistään huolimatta olennaisesti eurooppalaista kulttuuria ja joiltain osin, esimerkiksi viihteen puolesta, amerikkalainen kulttuuri ilmentää lähes täydellisesti eurooppalaisen kulttuurin levittäytymis-, hallinta- ja kontrolloimistarvetta. Koska eurooppalainen kulttuuri on myös perustaltaan laajalle levittäytyvä, se tekeytyy hyvää ajavaksi, mikä tarkoittaa erityisyyksien poistamista ja kulttuuriviennin kohdentamista massoille. Tämä ylettyy länsimaisesta populaarikulttuurista ihmisoikeuksien julistamiseen, demokratiaan, niin kapitalismiin kuin marxismiin ja edelleen tasa-arvoajatteluun ja ekologiseen ajatteluun.

Vanhastaan on tuttua, että suomalaisia on pyritty eurooppalaistamaan. Nationalismin näkökulmasta – joka sekin on olennaisesti eurooppalainen aate – Suomi valtiona ja kansakuntana on ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, jossa pyritään suitsimaan suomalaisista kaikki ei-sivistynyt, siis ei-eurooppalainen aines pois. Ja tästähän kotimaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia riittämiin. Viimeisimpienkin geenitutkimusten (ks. esim. Tiede-lehti) valossa suomalaisten geenit ovat kuitenkin selvästi muista eurooppalaisista etäämpänä, jopa niinkin että kainuulaiset ja varsinais-suomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin ruotsalaiset ja englantilaiset keskenään. En tältä rykäisyltä osaa sanoa, miten vahvasti tuo geneettinen ero on olemassa Suomenniemellä edelleen tai miten se ilmenee, mutta selvästi näen sen ja tunnistan, kun kohtaan. Kaupunkilaisen etiikan omaksunut ei tietenkään halua tällaista edes myöntää, hänestä maaseutujen takapajuisuudet, itsemurhatilastot ja peräkamaripoikien syrjäytyneisyys pitäisi jo jättää sikseen. Hän kiinnittää itsensä eurooppalaiseen etiikkaan ja yhteiskuntakäsitykseen ja ajattelee entisen ruotsalaisen yläluokan tavoin, että autioituvien maakuntien ihmisten tila kohenee, kun he pääsevät käsiksi sivistykseen tai osalliseksi hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista, perustulosta, milloin mistäkin.

Hyvä on, suomussalmelainen peräkamaripoika nauttii teoriassa samoista etuisuuksista kuin eteläsuomalainenkin, tässä tapauksessa lähinnä työttömyysturvasta ja viihteestä. Kielen ja olemuksen puolesta peräkamaripoika jää kuitenkin kurjaliston asemaan tuntemassamme Suomessa – ja tämä on huomattu myös niissä politiikan teorioissa, joissa puhutaan neljännestä maailmasta. Neljäs maailma liittyy kuitenkin enemmän taloudelliseen hyvinvointiin, so. elintasoon, kuin kielen ja olemuksen juurettomuuteen.

Mukka on olennaisesti pohjoisen kirjailija. En tunne hänen taustojaan niin hyvin, että tietäisin missä määrin hän luki länsimaista kirjallisuutta. Varmasti luki. Siltikin Mukka säilytti oman kielellisen alkuvoimaisuutensa ja vaikka Mukan teokset ovat joiltakin osin käännettävissä muille kielille, voi Mukan kielen syväkerroksia ymmärtää vain (pohjois)suomalainen. Mukka ei käytä niinkään haasteellisia ilmaisuja tai kieltä, jonka sanoille ei olisi suoraa vastinetta muissa kielissä (tosin aina on niitäkin), vaan kyse on enemmänkin sanayhdistelmistä ja siitä, miten ne niveltyvät suomisuuden (erotuksena kansallisesta suomalaisuudesta) kokemuksellisiin ja luontoa koskeviin elementteihin. Keskieurooppalainen kaupunkilainen voi pitää Mukan tekstejä olemuksellisesti eksoottisina, ja niin niitä pitää myös edellistä apinoiva eteläsuomalainenkin monilta osin, mutta hänelle ei välity Mukan tekstien kokemuksellinen puoli. Hän ymmärtää tarinan, kokee viehättävänä luontokuvaston, erotiikan ja kuoleman liiton, vimmaiset kuoleman orgiat, mutta hän ei ymmärrä kokemuksen kautta niitä olosuhteita, jotka elävät Mukan kielessä. Edes moni pellolainen ei niitä tänään ymmärrä.

Filosofista hermeneutiikkaa kirjallisuustieteeseen työntänyt ja jälleen yleispätevyyteen pyrkinyt E. D. Hirsch kuvasi tätä kokemuksellista estettä radikaalin historismin ja psykologismin liitolla. Tekstin merkitys perustuu tässä siihen, mitä teksti merkitsee meille tänään, koska emme voi tavoittaa tekstin alkuperäisiä merkityksiä johtuen kulttuurisesta eriytymisestämme. Edelleen edes saman kulttuurin lukijat eivät voi ymmärtää toisiaan tai toistensa tekstejä, koska heidän tulkintahorisonttinsa eivät ole yhteneviä, vaan yksilölliset.

Emme tietenkään voi väkipakolla ymmärtää Mukkaa tai hänen tekstejään. Voimme teeskennellä ymmärtävämme, mutta tarvinneeko meidän yrittää ottaa niitä haltuun teorioin ja tittelein? Tuskin. Minusta tieteessä tulisi pyrkiä juuri tähän: ilmiöiden eriyttämisen, niiden erityisyyden tunnustamiseen, niiden paikallisuuden hellävaraiseen tarkasteluun, omaleimaisuuden kokemiseen. Jos tarkkoja ollaan, juuri se voi myös viedä tiedettä eteenpäin, pois yleispätevyydestä ja kohti niitä mahdollisuuksia, joilla paikallinen (ja sitä kautta kieli, kokemus ja sikäläisen väestön elämä) voidaan pelastaa. Tai paremminkin: jättää silleen.

Susi-Kustaa ja ahne eurooppalainen

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaa on mahdollista lukea – kuten kunnon taideteosta ainakin – täysin päinvastaisella tavalla kuin Linna näyttää halunneen, nimittäin eräänlaisena degeneraationa, äärimmäisen traagisena kuvauksena kyläyhteisöjen hajoamisesta ja ihmisen joutumista länsimaisen demokratian ja tekniikan lumoihin. Kun Jussi tarttuu kuokkaansa romaanisarjan myyttisessä aloituksessa, se on hetki jossa maa ja siihen kohdistuva omistajuus alkaa riivata kyläläisiä kohtalokkaalla tavalla.

Toki Pohjantähti on tragedia myös siinä elävien ihmisten kannalta. Kukaan romaanin henkilöistä ei näytä elinaikanaan saavan mitään valmiiksi, pääsevän kestävän onnellisuuden ja hyvinvoinnin tilaan, vaan suhde maahan muuttuu vähä vähältä, ja muuttaa heitä, vie heiltä sen mitä he kaikkein eniten haluavat. Jussi on pelkkä aloittaja, Akseli toiminnan jatkaja. Akseli pyrkii jatkamaan isänsä työtä, mutta päätyy työväenyhdistykseen ja punakaartiin. Pohjantähden traagisen lakipisteen on katsottu usein olevan kansalaissodassa, jonka jälkeen romaanisarjan kolmas ja viimeinen osa tuntuu pelkältä laskettelulta, pykimisliikkeeltä jolla yritetään päästä maaliin, 1950-luvun jälleenrakentavaan Suomeen. Kuitenkin juuri kolmas osa on teknisen kehityksen ja länsimaisten kurjistavien ideologien hyöyn kaltaista tulemisen tilaa, jota ilman Pohjantähti jäisi vain happamaksi muisteloksi eräästä kansallisvaltion alkuhämärän ponnistelusta.

Linnalla – ja eurooppalaisessa historiassa yleisemmin – luokka muodostuu suhteessa maahan. Koskeloille maa ei ole omaa ennen kuin kolmannessa osassa, sitä ennen se on, pitkään ja hartaasti, pappilalta lainassa. Maanomistajuuden kannalta traagisimpia romaanin kohtia onkin se, kun Jussin maahan kohdistuneella raskaalla työllä kohdistuneet peltoalueet otetaan pois ja työ palkitaan raivaajamitalilla. Jussin näkökulmasta tämä tietysti on traagista, koska Jussi on sidottu maahan, hänen toimeentulonsa tulee siitä, mutta maa sosiaalis-poliittisena voimavarana voidaan ottaa milloin tahansa pois, koska pappilan väen kanssa tehdyt kontrahtit ovat enemmän tai vähemmän suullisia ja pappilan väki enemmän tai vähemmän tuulella käyvää.

Laajemmalti suhde maahan tarkoittaa yhteiskunnan hiljaista muovautumista. Pohjantähti tuntuu kertovan tarinaa luokkien noususta, jossa suhde maahan muodostetaan kohdistamalla huomio paitsi peltoon myös isänmaahan. Samalla kun 30-luvulla maa-aloja aletaan luovuttaa torppareille ja tarjotaan heille siten porvariuteen kasvamisen mahdollisuus, maasuhteen painopiste nousee kansallisvaltion nousemiseen. Kommunismi, joka pyrkii maa-alojen yhteisomistukseen, koetaan suurimmaksi kauhistukseksi, mitä suomalaisuutta voi uhata, ja maan puolustaminen ja kommunismin kitkeminen onkin yksi keskeisiä toimia, joilla maan jakamiseen myöntynyt yläluokka yrittää muovata maata, kun ei ole eläissään kuokkaan koskenut.

Johanna Oksala sanoo sen suoraan esseessään Pitääkö Linna polttaa? (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006):

"Vaikka luokkaero näyttääkin näin nousevan keskeiseksi historian kulkua ja yhteiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, ei Linna kuitenkaan sitoudu marxilaiseen luokkataistelun historianfilosofiaan. Linnan kuvausta kannattelee pikemminkin moderni individualismi: torpparit eivät lopulta taistele sen enempää abstraktien veljeyden vaatimusten kuin proletariaatin vallankumouksenkaan puolesta, vaan omasta itsemääräämisoikeudestaan ja oikeudestaan omistaa maansa. Luokkaero määrittyy näin Linnan kuvaamassa hämäläisessä kylässä aivan tietyllä tavalla: se on ero niiden välillä, jotka omistavat peltonsa ja niiden, jotka eivät." (2006, 191.)

Todellisuudessa luokkataistelu tai luokkien vastakkaisuus ei ole niinkään kiinnostava romaanitrilogian teema, vaikka se Pohjantähdestä aina muistetaankin nostaa esiin. Paljon oivaltavampi – ja luultavasti tiedostamattomampi myös romaanikirjailijan itsensä suhteen – on tapa, jolla pelkkää silmää ja suuta oleva, kompuroiva ja takelteleva torpparien moneus vähitellen sulautuu kansallisvaltion nimeltä Suomi osasiksi, maanomistajiksi, tekniikan ja demokratian vaalijoiksi. Tällöin romaani muistuttaa eräänlaista keinuntaa, jossa vähä vähältä pappilan väki, paroni ja maanomistajat antavat myöten torppareiden vaatimuksille tulla heidän kaltaisikseen. Vähitellen tuosta pokkuroivasta toisesta tulee autonomistajia ja sivistyneitä ihmisiä pyhäpäivineen ja kahvituksineen, kahvipöydässä jaettuine arvosteluineen, porvarillisine juoruineen, mitaleineen ja ansioineen.

Toista vastaan kilpailevan porvarin siemenet itävät jo romaanin ensimmäisessä osassa, Jussin kuuluisissa kattotalkoissa. Kyseessä eivät ole oikeastaan talkoot, vaan torpparimiesten väliset kilpailut, joissa ripeyttä, taitoja ja teknistä osaamista arvostetaan. Siinä tehdään heti selväksi, että ne jotka eivät taida tekniikkaa tai ole tarpeeksi nopeita tai kilpailulle alttiita, epäonnistuvat, eivät menesty. Naulauskilpailun voittaja taitaakin olla Kivivuoren vanha isäntä, jonka pojasta Jannesta kuoriutuu kolmannessa osassa ehta solisaliratti, sosiaalidemokraatti porvarillista elämäntapaa ja myötäilyä tihkuvan Jumalan armosta.

Kivivuorten suhteen lukija saa muutenkin kuvan mukavasta, rehdistä ja ilahduttavan suulaasta suvusta, joka jo alussa muodostaa jollei vastakkainasettujaa niin selvän ystävää tukevan kumppanin suhteessa harmaaseen ja umpimieliseen Koskelan sukuun. Koskelat eivät nimittäin ole mikään ihana suku, ja siksi onkin ylipäätään ihme, miten juuri tuosta kyräilevästä, kateellisesta ja sanoinkuvaamattoman ahneesta suvusta on muodostunut jonkinlainen suomalaiskansallinen ikoni, kunnon suvun arkkityyppi. Jussissa ja Akselissa etenkään ei ole kovinkaan paljon sosiaalisesti arvostettavia ominaisuuksia kuin ahkeruus. Koskelat ovat ennen kaikkea työntekijöitä, jotka suorittavat tehtävänsä tunnollisesti ja mukistessaankin kunnolla. Eikä pojasta polvi parane: jopa Vilho, Akselin poika, on hiihtosankari, sotasankari, hiljainen mutta kunnollinen, ja jos hän ei olisi poistunut historian näyttämöltä, kenties hänestäkin olisi kuoriutunut maailmanporvari, kaikin puolin kunnollinen ja harmaa kansalainen, joka äänestää maaseudun puolesta, syö lihaa, ajaa yksityisautolla, "koska kaikki muutkin". Sanalla sanoen: nykyisen porvarihallituksen märkä uni.

Paljon kiinnostavampi, joskin ymmärrettävistä syistä Linnan trilogiassa täysin marginaaliin sysätty hahmo on Susi-Kustaa. "Mies menee, mies tulee, mies vastaa tekemisistään". Susi-Kustaa ei osallistu (rappeutuvan) kyläyhteisön ponnisteluihin, työväenliikkeeseen, 30-luvun poliittiseen kuohuntaan, vaan metsästää ja kalastaa omalla tahollaan ja ärisee ohi mennessään. Hänellä – toisin kuin muilla pentinkulmalaisilla – ei alunperinkään ole mitään yhteyttä yhteisölliseen olemiseen, eikä hän näytä sitä edes tarvitsevan. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei häntä kiinnostaisi, hän ei vain näytä kokevan omakseen niitä ponnisteluja jotka merkitsevät muille pentinkulmalaisille elämän ja kuoleman kysymyksiä: taistellaan sen puolesta, että tämä luokka saa vielä (Euroopasta omaksutut) oikeutensa, omistajuutensa, turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Eipä silti, Susi-Kustaa ei olekaan torppari, vaan maankiertäjä, "kylähullu" ja muukalainen. Oma tönö hänellä on, mutta taksvärkkiä hän ei tunnu tekevän, eikä häneltä kukaan sitä perää. Ehkä kuitenkin Susi-Kustaa edustaa sitä Suomea, joka ei mielisty eurooppalaisille hullutuksille, joka haluaa olla rauhassa, elää elämäänsä kytkeytyen vuosisataiseen tietämykseen ja kädentaitojen perinteeseen korkeatekniikasta apua hakematta.

Ironista tietenkin, kun Kustaa sairauksiensa, ajostensa ja ihotautiensa vuoksi vietiin sitten väkipakolla kunnalliskodin mielisairaalaan, tämä kun viimeiseen asti purnasi eurooppalaisia hoitomenetelmiä vastaan, uusi yhteiskunta tukehduttaa viimeiset vanhan suomen rippeet ja Pentinkulman ahnein ja eurooppalaistumaan innokkain mies, Akseli Koskela ostaa Kustaan mökin. "Se oli kyllä polttopuuksikin huonoa, mutta siihen kuului toista hehtaaria laaja tontti, joka sattui mukavasti Koskelan rajaan. Kunnon puuta siinä ei juuri ollut, mutta pihamäestä sai erinomaisen laitumen." (Linna 1959-1962/2007, 938.)

Akseli siis jatkaa isänsä alkamaa liikettä, kesyttää huononkin maan hyötykäyttöön, kun samat ihanteet omaksunut yhteiskuntajärjestelmä - tässä tapauksessa sen edustajana, kukapa muu kuin Janne Kivivuori - ottaa haltuun Kustaan "erilaisuuden", väkivaltaisuuden ja omapäisyyden. Ja eikö sitaatista, sen tietyistä sanamuodoista ("huonoa", "mukavasti", "kunnon", "erinomaisen") alakin valottua hiljaa Linnan ääni itse, hiljaa katoavalle vanhalle Suomelle hyväntuulisesti ja insinöörin ylpeydellä hekotteleva ääni? Suomi on ihan kohta valmis, kunhan nämä "viimeiset suuret taatot" on saatu ensin raivattua pois tieltä.

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.

Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.

Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.

Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.

Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.

"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)

Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.

Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.

Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.

Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.

Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.

Regressio ja äänestysprosentti

Suurpuolueet olivat EU-parlamenttivaalien häviäjiä Suomessa. Sekä Kokoomus, Keskusta että SDP menettivät kukin yhden paikan Perussuomalaisille, Kristillisdemokraateille ja Vihreille. Jälkipolvet tulevat kaiketi muistamaan vaalit Perussuomalaisten rökälevoittona. Helsingin Sanomat ehätti kirjoittaa jo pääkirjoituksessaan, kuinka "näistä vaaleista tuli sitten protestivaalit".

Suoraan vaalitulos ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että populismi nostaisi päätään Suomessa. Lähinnä se kertoo ainakin kansalaisten äänestysinnon heilahtelusta, mutta myös yleisemmin tyytymättömyydestä. Harmillinen asia on sikäli, että tämä heilahtelu suuntautuu suurpuolueiden keskuudesta yhä oikeammalle ja vasemmiston alamäki näyttää alati jatkuvan. Kiinnostavaa vaaleissa on kuitenkin melko uskomattomalta tuntuva äänestysprosentti, 40,2 prosenttia. Tarkoittaako tämä, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei äänestänyt, koska tätä kansanosaa ei vain kiinnostanut - tai kuten HS asian ilmaisi: sitä kiinnosti enemmän piknikit ja elokuvissakäynti? En usko, että asia olisi näin yksioikoinen, vaikka poliittisesti passiivisia on Suomessakin monia. Taatusti tuohon määrään nimittäin mahtuu myös niitä, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti, mutta eivät halunneet kanavoida tyytymättömyyttä perussuomalaisten tai minkään puolueen nimiin. Pienpuolueet ehättivät silti julistamaan, että heidän voittonsa mahdollisti lähinnä kansalaisten kasvava EU-kriittisyys. EU:ta kohtaan on syytäkin olla kriittisiä ja esimerkiksi minut se sai (edelleen) äänestämään tyhjää, edustaahan EU-parlamentti käytännössä täysin vastakkaista politiikkakäsitystä kuin minkä itse koen mielekkääksi: valta liittovaltiolle ja yhä kauemmas kansalaisista, yhden valtuutetun edustaessa yhä suurempaa määrää ihmisiä. Miksi olla äänestyspäivänä aktiivinen, kun kaikkina muina aikoina parlamentarismi tuomitsee meidät passiivisuuteen?

Jos asia nähdään optimistisesti, on vain hyvä, että valtaa jaetaan suurilta puolueilta pienille, sillä pienet edustavat tarpeen vaatiessa erilaisempia arvoja kuin keskiarvoja ja kvantiteetteja lukevat, täysin mitäänsanomattomat mutta silti valtaapitävät suuret puolueet. Tietenkin esimerkiksi Perussuomalaisten EU-kriittisyys on lähinnä apeaa maahanmuuttokriittisyyttä ja puolue ylläpitää lopulta räikeän taantumuksellista agendaa, mutta ainakin se korostaa erilaisuutta samanlaisuuden sijaan - ja korostaa paikallisuutta kansainvälisyyden sijaan. Oikealle kallellaan olevien regressiivisten tahojen ansiot ovat juuri kytkeytymisessä takaisin maahan ja vereen, niihin jatkumoihin joista moderni ihminen on irrotettu - vielä kun tuo kytkeytyminen ei suhtautuisi vihamielisesti erilaisuuteen(sa), vaan utopiasosialistisesti kääntäisi katsettaan (kuten Richard Wagner) kohti kansan (Volk) luovia voimavaroja hyväksyen silti kaikki muutkin paikallisuudet, etnisyydet, muuttovirrat ja kerjäläisarmeijat. Varjelisi kieltä ja luontokokemusta, jonka kansainvälistyvä EU-Suomi pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan.

Eroistaan huolimatta tiedämme lähes kaikkien puolueiden vaihtavan nahkojaan äänestäjiä kalastellessaan, homogeenistyvän ja myyvän periaatteitaan tavoittaakseen enemmän ääniä. Kun puolueilla ei ole enää sanottavaa, vain imagoja ja roolimalleja, toinen keskeinen kysymys äänestysinnon laskemisen suhteen on, miksi kenenkään pitäisi tukea yhdenkään puolueen ehdokasta, kun tiedämme, että saadessaan mahdollisuuden valtaan mikään reaalinen ei muutu paitsi se, että ehdokas lipeää iskulauseistaan, kadottaa esimerkiksi mahdollisen vihreytensä - ja tämä kaikki politiikan tekemisen hinnalla. Tavoitteita ei saavuteta, mutta kaikkensa kuulemma yritetään. Ei Vihreän ehdokkaan äänestäminen parlamenttiin tule muuttamaan yhtään mitään, sillä tällä eleellä - äänestämisellä - viestitään, että asiat ovat perustoiltaan hyvin, tarvitaan vain pientä hienosäätöä. Edes Vihreät eivät halua ajaa alas kapitalismia, jonka olemassaolo ja sija olemisemme perustana kuitenkin on syynä lähes kaikkiin ympäristöongelmiin. Tiedän: tasapainottelu laajempien kaarien murtamisen (kapitalismin ekspansio) ja ihmisten lyhyen tähtäimen toiveiden (esim. työllistyminen) välillä on hankalaa, mutta nykyiset taloudelliset mallit tulevat ajamaan meidät, meidän sisäisen ja ulkoisen luontomme tuhoon, ellemme ole valmiita muuttamaan elämänkäytäntöjämme ja yhteiskuntarakenteitamme. Toimet joita tarvitaan kyseenalaistavat koko taloudellisen työhön ja kulutukseen perustuvan toimeentulon.

Edustuksellinen politiikka, varsinkaan EU:ssa ei siis todellakaan pyri perustojen muuttamiseen, vaan suomalaisten kohdalla halutaan vain "saada äänemme kuuluviin". Tämä surkuhupaisa asetelma todistaa täydellisesti, että kyse on samanaikaisesti avuttomuudesta (oletetun) pakon edessä ja hingusta kuulua johonkin, olla kuten ne yläasteen isot pojat.

Nyt kun EU-kriittisyys on tavoitettu, on vain koetettava kanavoida se pois taantumuksellisuuden perussuomalaisuuden vaipasta. Tämäkään ei tule tapahtumaan äänestyskopeissa.

Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri

Kuten kymmenet muutkin blogikirjoittajat viime päivinä, en minäkään malta olla tahrimatta omaa pesääni aiheella, joka tällä hetkellä tulvii muutenkin jokaisesta mediasta, ihmisten suista, jotka muodoltaan muistuttavat ummehtunutta kuolemaa, mauruavaa, surullista, tuskaista. Syytä suruun on, enkä katso kenellekään olevan kunnollista syytä väistää tuota vastuunoton muotoa, edes ns. intellektuaalisella kulttuurilla, jonka tulisi tässä tilanteessa pyrkiä luomaan mielekäs, yhteisöä kohottava yhteys muuhun kulttuuriin sen sijaan, että lukkiutuisi huoneisiinsa ja ruutitorneihinsa analysoimaan tapahtunutta turhankin analyyttisesti ja kylmästi. Tapahtuneen, niin spektaakkeli kuin se onkin, ei tulisi olla kuin preparoitava perhonen, vaan paitsi kollektiivisesti myös ruumiillisesti äärimmäisen vavisuttava kokemus, josta meidän ei tulisi lähteä viemään yhteisöämme alaspäin, vaan ylöspäin. Tuohon tehtävään tarvitaan jotain muuta kuin kulttuurisessa yökötyksessään ja vihassaan käyvää umpimielistä elitismiä. Jos vaikkakin tapahtunut nyt toistuikin, emme saa kyynistyä ja vedota historiaan, sillä itse ainakin jaksan itsepintaisesti uskoa, että erilaisissa olosuhteissa tällaisilta tapahtumilta voitaisiin välttyä. Se kuitenkin vaatisi koko läntisen sivilisaation ja sen henkisen kulttuurin läpikotaista muuttumista ja vähittäistä riisumista niistä asioista, joita se rakastaa ja joihin se turvallisuus-, viihtymis- ja elinkeinopyrinnöissään niin kovin helposti takertuu. Ennen kaikkea kulttuurimme tuotteineen, töineen ja käytäntöineen olisi pyrittävä riisumaan kokonaan kaikista - ja toistan: kaikista - väkivallan muodoista.

Kun Jarno Elg kumppaneineen paloitteli ystävänsä ja kärräsi tämän kaatopaikalle talvella 1998-1999, raivostuin medialle sen tavasta käsitellä saatananpalvontaa ja satanismia. Iltapäivälehdet kutsuivat asiantuntijoikseen evankelikaalisen kristinuskon piiristä tulevia ihmisiä, joilla ei luonnollisestikaan ollut puolueetonta tulosuuntaa aiheeseen. Median tapa käsitellä oli tietenkin omanlaisensa, ja niistä ajoista on opittu jonkin verran - tänään esimerkiksi löytää kulttuuriantropologian ja uskontotieteen laitoksilta väkeä, jolla on verrattain terveempi suhtautuminen aiheeseen - mutta näihin päiviin asti se on uskollisesti uusintanut ja toistanut valtaväestön tai oletetun yleisen mielipiteen näkemystä kulttuurisen syyllisen löytämisen tarpeesta. Tuolloinhan yksi vahva ehdokas syylliseksi oli black metal, minkä vuoksi Hyvinkään paloittelusurmat jäivätkin mieleeni erityisenä kulminaatiopisteenä: olin nuorempana syvällä siinä kulttuurissa, ja siinä missä minä näin tuolloin black metal -kulttuurin mielekkäänä kasvualustana ja astinlautana teini-ikäiselle mielelle, Jarno Elg konkretisoi black metallin todellisen ydinsanoman kaikessa välinpitämättömyydessään ja iljettävyydessään. Olin tuolloin valmis puolustamaan heavykulttuuria yleisemminkin kaikkea matalamielisen ja valtavirtaisen tasapäistämisen edessä: black metal edusti minulle vahvaa uskoa yksilöön ja nuoren ihmisen mielessä tuo individualismi oli paitsi murrosikäisen sosiaalisuuden myös koko henkisen kehityksen ehto. Todellisuudessa black metal, kuten koko heavykulttuurikin, oli veljeyteen verhoutunutta laiskamielen käsialaa, kuolemaa ja kaikenlaisia alaspäin vieviä voimia (kuten matalamielistä viihdekulttuuria) sairaalloisesti ylistävää ahdistuneen nuoren känsiä ja rakkoja kuunaan näkemättömän keskisormen osoittelua: toisinaan tuo ahdistus löysi purkautumisen aggressiiviseen musiikkiin liittyvästä oheistoiminnasta, mutta enimmäkseen se vain velloi yksilön sisällä ja piti vihan, misantropian ja korskan kaunan liikkeessä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän, että vaikkei black metallia tai muita viihdekulttuurin tuotteita kannata sinänsä syyttää monistakaan tapahtumista, on selvää, että haaliessaan ympärilleen kulttuurituotteita, asenteita ja ilmiöitä, jotka eivät henkisen kulttuurin näkökulmasta kohota, vapauta ihmistä, vaan lukitsevat yhä syvemmällä muraan, multaan ja omaan egoon, yksilö muhii omassa turvallisuudessaan, mahdollisesti keskenkasvuisella egosentrisellä kartallaan, eikä pysty luomaan yhteyttä ympäröivään, ei elämään, ei näkymättömään maailmaan, ei yhtään mihinkään, ainoastaan katkaisemaan itseltään pään (metaforisesti: riistämään jaloilleen seisovan pentagrammin ylöspäin osoittavan sakaran, shinin eli hengen) ja hukkua omaan tärveltyyn, laihaan ja hukattuun siemennesteeseensä, jossa on siementä jäljellä tuskin nimeksikään.

Niin kutsuttu paha kuuluu tietenkin luonnollisena osana elämämme kiertokulkuihin, mutta nähtyäni olemassaolon kaikessa rikkaudessaan ja pilkahduksen näkymättömän maailman ylitsevuotavasta ihanuudesta, en saata ymmärtää, miten kukaan haluaisi lukita itsensä siihen kurjuuteen ja lietsoa sitä tietoisuutta darwinistisella hölynpölyllä ja eläinluontonsa puolivillaisella ja yksisilmäisellä ylistämisellä. Ne tietoisuuden tasot, joita mihin tahansa kokemukseen syvälle mennessään voi tavoittaa, edustavat minulle sitä suuntaa ja tuulta, jota voisi kuvailla Gurdjieffin sanoin asteittaisena heräämisenä huomaamaan, että se tietoisuus jonka kanssa toimimme päivittäin on koneluonto, että me ihmiset olemme nykyisissä lähtökohdissamme koneita, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu tai keitä (kaikkia) me oikeasti olemme.

Emme ole astuneet toisenkaan koulusurman myötä suomalaisessa kulttuurissa uuteen aikaan, sillä olemme jo eläneet siinä pitkään. En saata säästellä suruani uhreja ja lähiomaisia kohtaan, mutta samaan hengenvetoon minun on todettava, että olemme eläneet uudenlaisessa, paljon aiempaa väkivaltaisemmassa kulttuurissa jo vuosikausia. Koulusurmat ovat yksi tuon kulttuurin harvinaisen surullisista oireista.

Media luonnostelee tällä hetkellä kilpaa profiilia surmaajasta. Vähäinenkin tarkastelu kuitenkin osoittaa, että suomalaisista nuorista suuri osa sopii tuohon profiiliin enemmän tai vähemmän vaikeuksitta - minäkin sovin tuohon profiiliin aikoinani varsin hyvin, joten otaksun tunteneeni osan niistä tunnelmista ja motiiveista, jotka saivat molemmat koulusurmaajat toimimaan. Olemme raskasta musiikkia kuuntelevaa kansaa. Kilpailu on osa arkipäiväämme, saamme nautintoa, jos tunnemme pärjäävämme tai olevamme toisia parempia, edes pienissä asioissa. Me ja mediakulttuuri toistelemme ja uusinnamme kuvaa itsestämme murheellisena, viinaan menevänä synkkänä kansana, joka mieluummin vetäytyy yksinoloon ja tuskaisiin ajatuksiin kuin viettää onnellista aikaa ystävien kanssa, rakastaa ja välittää toisistaan.

Nuoren ihmisen viha muuta ihmiskuntaa vain kasvaa, mitä enemmän hän seuraa aikansa kulttuuria sen kaikkine ilmiöineen. Ympäröivä viha ruokkii itsevihaa. Oman vihan itsenäinen työstäminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa, sillä maailma ympärillä ja yksilön mielessä näyttäytyy päivä päivältä entistä sairaampana: eduskunta pyörittelee ihmisyyttä polkevia arvoja ja me nautiskelemme työpäivän jälkeen viihteestä ja pinnallisuudesta. Joku toinen kuuntelee black metallia ja katsoo kauhuelokuvia - toinen katsoo mitä tahansa tv-sarjaa ja molempia yhdistää sama mediakulttuuri joka karttansa muodoista huolimatta alleviivaa ihmisen luuloja itsestään. Arkipäivän käytänteet kuten pikaruoat, pitkät työpäivät, kiireinen kotiinhurjastelu, riuhtova ja kehoa kaltoin kohteleva jumppa raskailla painoilla, nahkakenkien osto kaupasta, lapselle tiuskiminen ja tämän ihmettelevän ja hitaan elämän kritisoiminen - kaikki tämä kätkee sisäänsä valtavan määrän väkivallan erilaisia muotoja, joista meidän olisi hyvä vähin äänin irrottautua - tai edes tiedostaa, millä perustalla arkipäiväinen kulttuurikin lepää.

Jos siis surutyössämme keskitymme pelkästään aselain uudistamiseen, metallimusiikin nuijimiseen ja muuhun toisarvoiseen (kaikkien näiden ollessa kuitenkin myös yhdestä näkökulmasta varsin aiheellisia ja tarvittavia toimenpiteitä), lakaisemme varsinaisen ongelman pois silmistä. Jos todella haluamme välttyä vastaavilta hirmuteoilta, meidän on pyrittävä parhaamme mukaan uudistamaan koko henkinen kulttuurimme, joka tänä päivänä on äärimmäisen väkivaltainen kaikessa tulosvastuullisuudessa ja kilpailutusvimmassaan. Jopa arkisissa käytänteissämme rikomme toisiamme vastaan, harjoitamme henkistä väkivaltaa päivittäin esimerkiksi kohdistaessamme nuoriin työllistymiseen, pärjäämiseen ja "hyvinvointiin" liittyviä paineita - Helsingin sanomat meni banaalisuudessaan jopa niin pitkälle, että julkaisi verilöylyn jälkeisenä aamuna erillisen "duuniliitteen". Me kuluttajina nautimme juoruilusta, lörpöttelystä, NYT- liitteen selailusta ja siitä kuonasta jota tv-viihteeksi tänä päivänä kutsutaan. Esimerkiksi elokuvateollisuutta seuratessani en lakkaa hämmästelemästä, miten se näyttää loputtomasti uudistavan meissä alhaista ja fasistista voimankäyttöä, rasistista ja äärihumanistista moraalia tuomalla jatkuvana virtana esiin veritekoja ja ongelmanratkaisumalleja, jotka ovat kaukana laupeudenteoista. Emme todellakaan tarvitse enää yhtäkään Paha maa -filmatisointia, amerikkalaisia kassamagneetteja saati sitten tosi-TV:tä.

Sen sijaan, että demonisoisimme Kauhajoen koulusurmaajan, meidän on osattava nähdä hänestä avautuva kokonainen kulttuuri, sama kulttuuri, jonka keskellä me itse elämme päivittäin ja joka me olemme. Hyvinvointivaltio, joka keskittyy yhtä antaumuksella kuin Suomi yhteishyvän ja yksilön edun tavoitteluissaan sellaisiin lyhytnäköisiin antikristillisen toiminnan muotoihin, kuten ylenmääräiseen työn palvomiseen, kilpailuttamiseen, brändäämiseen ja oman tai yrityksen (tai Aalto-yliopiston) menestymisen tavoitteluun, tulee kohtaamaan vastaavanlaisia pahoinvoinnin lakipisteitä vielä lisää. Kaiken tämän vihan ja mustuuden keskellä meidän on opittava rakastamaan itseämme ja toisiamme enemmän ja alettava tosissaan siirtää syrjään niitä jokapäiväisiä valtarakenteita, jotka estävät meitä näissä toimissamme.

---
PS. Lähetin tämän tekstin lyhennettynä Helsingin Sanomiin, jonka yleisönosastopalstalta se katsottiin, kiitos taivaan, paremmaksi jättää ulkopuolelle. Surutyö on tehtävä, mutta siihen liittyvän informaation hyöynomaista lisäämistä kaikissa medioissa ja kaikissa arkipäivän puheenaiheissa on paremminkin pyrittävä säännöstelemään. Täsmäräjäyttämällä mielissämme valtava määrä informaatiota meistä katoaa tunto kokea tuo tapahtunut kehoissamme ja aidosti ymmärtää, millaisia asioita meidän elämässämme kannattaa vaalia.

Eurooppa ja nauru

Eero Tarastin Esimerkkejä. Semiotiikan uusia teorioita ja sovelluksia (1996) kahlatessani, luentani kulki läpi muutaman erityisen kiintoisan esseen, erityisesti “Promenadilla Euroopassa eli postmodernin loppu” -kirjoituksen. Siinä Tarasti lähtee ajatuksen tasolla siitä, että eurooppalaisuus on ennen kaikkea paikallisuutta - meidän ei ole tarvetta vierailla kaikissa keskieurooppalaisissa historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävissä suurkaupungeissa tunteaksemme itsemme eurooppalaisiksi. Paitsi katsomalla taaksepäin, meidän on myös katsottava nykyisyyttämme. Vuonna 1996 se sai Tarastin esittämään eurooppalaisuuden olevan paitsi paikallisuutta, myös historiallisen ulottuvuuden (jonka suhteen postmoderni ihminen on tavattoman raskautettu; kaikki mennyt on läsnä nyt) ja sisäisyyden tajua. Sisäisyydellä Tarasti tarkoittaa ennen muuta loputonta itsepohdiskelua, joka näin ajateltuna näyttäisi olevan historiajatkumossa eräänlaisessa taitekohdassa. Tarastille tämä ei tarkoita kuitenkaan vain traagista modernistien kamppailua, vaan myös sitä Heideggerin inhoamaa arkipäiväistä lörpöttelyä, mistä en ole lainkaan samaa mieltä, sillä nähdäkseni jälkimmäinen edustaa kaikkea muuta kuin itseen kohdistuvaa analytiikkaa - sehän on pahimmanlaatuista itsen unohtamista! Voi tietenkin olla, että kyse on eri tason olemusajattelusta: itse ajattelen aikamme lasten ajattelevan olemustaan ja eksistenssiään (osana suurempaa kokonaisuutta) aivan liian vähän, kun joku toinen varmasti esittäisi meidän olevan liian kiintyneitä pinnalliseen minuuteemme ja niin ollen kokopäivätoimisia narsisteja.

Sen sijaan minkäänlainen yllätys tuskin on, että neljäntenä nykyeurooppalaisuuden piirteenä on sen käsitys vastakohtaisuudesta ja dialektiikasta. Niin eurooppalaisuus on alituista rajallaoloa, tai oikeammin oman paikallisuuden korottamista kaiken tiedon, olemisen ja merkityksellisen keskukseksi. Juuri tämä on se hetki, jolloin eurooppalaisuus kadottaa järjen valonsa: kun “joku sen ainesosista alkaa uskoa hegemoniansa pysyvyyteen. Se merkitsee väistämättä kokonaisuuden tuhoa ja lankeemista. Euroopan harmonia perustuu dissonansseihin, riitasointuihin. Laki, joka sisältyy eurooppalaisen olemuksen ja hengen rakenteeseen, kiistää totaalisen yhdenmukaistamisen, maanosan tasapäistämisen. Saattaa Eurooppa yhden nimittäjän alle - oli se saksalainen, venäläinen tai amerikkalainen - on sama kuin tappaa Eurooppa” (Tarasti 1996, 127). Kymmenessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Edellinen sitaatti on kaiken lisäksi Thomas Mannin pojan Klausin omaelämänkerrasta mukailtua, ja kaiken tuota vastaavan Mann kirjoitti pian maailmansotien jälkeen (ilmestymisvuotta Tarasti ei mainitse).

Karmeampia skenaarioita nousee, jos alkaa miettiä, mihin yhdenmukaistamisen paineeseen Käärmeiden äitiä (Jung) ollaankaan työntämässä: pitkään aikaan kyse ei ole enää ollut jonkun tietyn kulttuurialueen harjoittamasta henkisestä imperialismista, vaan kansalliset rajat taiten ylittävistä, hallitsemattomista voimista, italialaisen mediafilosofin Franco “Bifo” Berardin sanoin globaalista mediascapesta, jossa yhdistyvät niin korporaatiot, valtaryhmittymät kuin talouden kaikkivaltakin ja joka niveltyy osaksi mielenmaisemaamme muodostaen yhden supistelevan yhteistajunnan. Toivon, ettemme ole näinkään pitkällä liikkeissämme, mutta vähitellen, omassa paikallisuudessani, minusta on alkanut tuntua, kuinka paljon aiempaa vaikeampaa minun ikäpolveni median kasvattamana keskustella erilaisten ihmisten (etenkin edellisten polvien) kanssa viittaamatta jossain kohtaa uutisiin, televisioon, siihen todellisuuteen johon meillä on pääsy median kautta, tai muuten joutua etsimään keskusteluumme tukipisteitä, yhteisiä kokemuspintoja sieltä. Vaikka emme sitä toisikaan julki, mistä olemme tietomme onkineet, tai itse edes tiedostaisi sitä, olemme jatkuvasti kytkeytyneitä tuohon mediascapeen.

Onko meillä sitten myöskään mahdollisuutta irtikytkeytyä, kytkeytyä pois tuosta ohjelmistosta, joka itsessään leviää ja toimii viruksen tavoin? Lähestytään kysymystä toisesta suunnasta: mitä paikallisuus on? Se on sulamista nykyhetkeen, maisemaan asettumista. Miksi en aja autoa, miksi pidän lumisateessa kävelystä tai lumenluonnista? Katoan maisemaan. Tunnen rajallisuuteni. Olen osa suurempaa, luonnollisempaa kokonaisuutta. Taistellessani luonnon kanssa tehdäkseni itselleni tilaa olen kulttuurin äärimmäisellä rajalla.

On etsittävä näitä ja muita keinoja. On oltava vakava, vaikka se vaarantaisi “demokratiamme” ja sananvapautemme. En tarkoita vakavuudella ihmisten tuomitsemista, ainoastaan irtikytkeytymistä haitallisista asioista, riippumatta siitä, mitä media aiheesta saattaisi sanoa. Medialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä on lause, jota on punnittava. Totinen ei tarvitse olla, päinvastoin: on naurettava hullun lailla, leikillisesti, ja samalla muistettava kohdistaa naurunsa ennen muuta itseensä, yritykseensä olla erillään muusta. On korostettava omia rajojaan, omia etäisyyksiä. On naurettava sydämellistä naurua, tai vain muuten vain; ei ivallisesti, vaan muuten vain. Miksikö on naurettava? Jotta nauru itsessään tarttuisi, jotta naurun luonne naurustuisi, tulisi vahvemmaksi kuin se virus joka meihin mediasta leviää. Korostan: missään nimessä en tarkoita, että olisi naurettava niille asioille, joille media nauraa - niistäkin pitää irtikytkeytyä, koska ne eivät ole todellisia - päinvastoin, on naurettava nauramisen ilosta, jotta kaikki muu unohtuisi edes hetkeksi, menneitten polvien paino ja tulevien pelko. Nauru, jos mikä merkitsee jotain muuta, jotain poikkeavaa, meidän on naurettava eri tavoin kuin ne hullut, joiden keskellä elämme, median kyllästämät kanssatoverimme. On vaihdettava naurunsävyä: naurettava kuolemannaurua, irrallisuuttamme, omaa ihmetystämme. Naurumme on vuosisataista kerrostumaa, jossa taustalla on tapa voittaa se mikä tuntuu liian suurelta, nauru on tapa päästä yli. Nauraa keväistä naurua. Nauru on siellä, missä keskus - järki, hallitseva tila, valtakeskittymä - hyytyy, ehkei enää toreilla, mutta ainakin siellä, mikä on mieletöntä, hiljaista ja luonnollista. Nauru on mykkää itsepohdiskelua ja puhekyvyttömän ilmaisua, niin lähelle luonnollisuutta kuin eurooppalaisuus voi tulla.