Apinoiden planeetta

Pari päivää sitten julkaistiin netissä kauan odotettu Ajan henki – dokumentti, vapaaehtoisvoimin tehty ja välittömästi Zeitgeist-liikkeeseen kytkeytyvä kaksi ja puolituntinen elokuva. Mukana on pitkälti samoja keloja kuin Zeitgeist-dokumenteissa, mutta ihan hiilipaperikopioksi se ei sentään – onneksi – taivu. Ei sitä silti ylistää kannata. Toki on myönnettävä, että näin vaalien allakin talkoolaiset tekevät hyvää työtä; he sentään yrittävät tarjota vaihtoehtoa. Jotain olisi tehtävä, mutta – niin – mitä?

Teoksena Ajan henki on kuitenkin jokseenkin surkea. Se on naurettavan amatöörimäinen, kömpelö ja puuduttava. Samat miehet lässyttävät tai sanovat jotain muuten vain uhkaavaa. Hyviä onelinereita tietysti, ei siinä. Mukana on kuitenkin vain puolen tusinaa haastateltavia, josta ehkä 2-3, tarkemmin sanottuna Heikki Patomäki, Tere Vadén ja Eero Paloheimo tarjoavat edes jotakuinkin teräviä huomiota; joiden puheiden aikana dokumentissa on hiukan sähköä. Mutta vaikka arvostaisinkin Jonttia, ei hän silti ole asiantuntija. Siinä se: kaiketi olen liian kiinni asiantuntijatiedossa, jota Ajan hengen tekijät eivät ilmeisestikään arvosta, mutta olen myös epäileväinen sellaisten ihmisten suhteen, jotka puhuvat asioista ikään kuin niistä jotain tietäisivät – tai jos heidät esitetään sellaisessa valossa. En minäkään tiedä, eipä silti, mutta uskallan myöntää sen. Joku nobody puhuu – kuinka uskottavaa se on? Kapakanpöydässä ehkä, muttei dokumentissa. Sivuhuomiona voisi sanoa, että tietenkin asiantuntijat ovat lähes joidenkuiden palkkaamia, eivätkä läheskään aina puolueettomia – mutta katsotaanpa, mikä huima ero on vaikkapa taloutta selvästi ymmärtävän Patomäen ja rap-artisti Jontin välillä? Kumpaa sinä uskoisit? Tällainen hajaannus vain sekoittaa pakkaa entisestään: nämä ihmiset eivät ole tämän kontekstoidun tiedon puitteissa samanlaisia auktoriteetteja, vaikka yksityishenkilöinä heillä onkin vapaus valita, ketä uskoa ja miten. Tämä on yksi syy, miksi Ajan henki epäonnistuu.

Samaten vaikka Talousdemokratia ry:n Ville Iivarinen puhuu enimmäkseen ihan mukiinmeneviä, ei katsoja voi ymmärtää, kenellä on leikannut pistää hänet melkein kokonaan vastuuseen elokuvan alkupuoliskosta. On tietysti hyvä, että rahasta velkana selitetään selvällä suomen kielellä katsojille, mutta pahoin pelkään, ettei elokuva tule koskaan murtautumaan laajemmalle julkisuuteen siltä kehältä, jonka ovat jo miehittäneet nämä nettidokkarinsa tapittaneet uuslukutaidottomat. Keventävät osiot – jonkun Jope Ruonansuun vetäminen mukaan dokumenttiin – syövät entisestään uskottavuutta ja vakuuttavat kriittisen katsojan siitä, että Ajan henki on täynnä jonkinlaista omaa kivaa, jossa mukavia tyyppejä haastatellaan, ja ikävät soraäänet jätetään niille medioille, joita Ajan hengen tekijät kammoavat. Tämä on toinen epäonnistuminen. Voisikin kysyä, mikseivät tekijät menneet haastattelemaan aikamme talousvaikuttajia, poliitikkoja ja vastaavia? Tätä materiaalia suhteuttamalla dokumenttiin päätyneisiin haastateluihin katsojalle olisi kuitenkin jäänyt valinnan- ja tulkinnanvaraa. Mutta sellainen ei kaiketi sovi, kun Ajan hengen tekijät yrittävät tarjota vaihtoehdon, eivät vaihtoehtoja. Siinä mielessä Ajan henki toimii kuin Helsingin Sanomat: se ei aseta oikeasti merkittäviä seikkoja ja kantoja vuoropuheluun, vaan tyytyy ottamaan toisen asiantuntijatietona, toisen koomisena tietämättömyytenä. Ja kerrankin kun marginaaleilla olisi mahdollisuus synnyttää jotain oikeasti vitaalia, ne päätyvät apinoimaan isäntiään. Ne tekevät sen itse.

Riittävän voimakas yhden vaihtoehdon tarjoaminen johtaakin siihen, että Ajan henki muuntaa sekä itsensä että katsojansa yhdeksi vellonnan mereksi. Kieltämättä tulee mieleen, ettäkö oikeasti tässä ollaan aikeissa muuttua vai vain velloa öljyhuippuhekumoissa ja silti nettipokeria paukuttaen? Kumpaa pitäisi tehdä enemmän: levittää tietoutta vai näyttää itse hiljaista esimerkkiä? Kuinka monta ekokylää Zeitgeist-liike muuten on perustanut? Mitä muuta se on tehnyt kuin järjestänyt elokuvaesityksiä, keskusteluiltamia ja vastaavia? Mihin käytännön toimiin se on ryhtynyt? Helppo irvailla tietysti. Mutta miksi Ajan henki ei ryhdy alusta lähtien esittämään vaihtoehtoisia käytäntöjä tulevalle elämälle, vaan toistaa häkellyttävän uskollisesti kaiken Zeitgeistissa esitetyn rahasta ruokaan jankuttaen rivien välissä, että ettekö te ääliöt nyt oikeasti tajua tätä, ettekö?

”Savupirtistä nykypäivään”. Tämä yksittäinen klippi herättää myötätuntoa tekemisiämme kohtaan siinä missä kritiikkiäkin. Tieteen, etiikan ja kapitalismin liitto ovat ajaneet maapallomme tähän tilaan: savupirteistä on totisesti tultu pitkälle. Jos nykyisistä taloudellisista ja poliittisista eliiteistä on kiinni, tällä menolla jatketaan hamaan loppuun: emme todellakaan ole valmiita palaamaan savupirtteihin, me ihmiset, emme todellakaan. Mitä Ajan henki sitten tarjoaa tulevaisuutta silmälläpitäen? Tuskin mitään. En hetkeäkään jaksa myöskään uskoa, että Venus-projektit, joita Zeitgeist-dokumenteissa on genitaalit sauhuten ylistetty, toteutuisivat ikimaailmassa. Vadénin lempeät uhkailut Ajan hengessä ovatkin mielestäni aina olleet olennaisempia huomioita lähitulevaisuudestamme; en sano, että päädymme savupirtteihin takaisin, mutta matala elämä ja kova työnteko luultavasti palaavat ennemmin kuin teknologian johtama hedonistinen paratiisi. Jälkimmäiseen ei kertakaikkiaan ole resursseja. Suomesta ja Euroopasta on tulossa enemmän tai vähemmän kehitysmaa. Miten tällainen asia jää huomaamatta? Miksemme jo varustaudu, etsiydy käsityökursseille, opettele rakentamaan taloja, katoksia, työkaluja, säilytysastioita? Sen sijaan mölisemme ja vellomme. Ja jälleen tulee mieleen erääseen toiseen ryhmittymään kohdistettu Julma-Henrin laini: ”katso näitä selällään makaavia valittajia...”

Näyttää myös siltä, että sekä Zeitgeistin tekijöiltä että Ajan hengen tekijöiltä unohtuu jatkuvasti se, minkä Eero Paloheimokin jättää mainitsematta. Maailmassa on hänen mukaansa meneillään kaksi kriisiä: ekologinen ja sosiaalinen, jotka kietoutuvat toisiinsa. Mutta on kolmaskin. Spirituaalinen. Kutsutaan sitä paremman puutteessa vaikka sillä nimellä. Spirituaalinen kriisi koskettelee ihmisen sisäistä tilaa, onko hän tietoinen itsestään ja missä määrin. Kuinka paljon kapitalistinen järjestelmä iestää hänen sieluaan – ja kuinka paljon hän itse antaa sen iestää itseään? Mitä hän on tehnyt itselleen sen estämiseksi, itsensä parantamiseksi, itsen muuntamiseksi? Pelkkä yhteiskunnallinen herääminen – jota Ajan henkikin tuputtaa – ei riitä. Vaikka huomaisimme selvemmin yhteiskunnan epäkohdat, mutta juoksisimme jatkuvasti halujemme, himojemme ja mielenoikkujemme perässä sokeina, mikään ei muuttuisi. Vähintään yhtä tärkeä, ja sanoisin jopa tärkeämpi tekijä on, että suuntaamme enemmän energiaa sisäiseen Työhön. Mutta mitäs nyt? Pahat ihmisiä hyväksikäyttävät uskonnot, kuten ensimmäinen Zeitgeist valehteli, tarjoaisivat tekniikoita siihen, mutta enhän minä voi... Peter Joseph kielsi minua.

Sivusta seurattuna kuitenkin jos edes kymmenys näistä Ajan hengen tekijöistä, ihailijoista ja katsojista meditoisi, harjoittaisi Jeesuksen rukousta tai jotain vastaavaa säännöllisesti, moni asia saattaisi alkaa muuttua. Nyt Ajan hengen sakista välittyy vaikutelma vähän höhlinä warettajina, jotka eivät irkkaamiseltaan viitsi lukea vaikkapa Paul Feyerabendia tai G. I. Gurdjieffia. Tämä on asia, johon liikkeen toivoisi kiinnittävän seuraavaksi huomiota. Kaikki traditiot eivät ole korruptoituneita. Meillä on oltava riittävästi ymmärrystä suhtautua niihin kunnioituksella. Yllätyksekseni tämä on seikka, johon myös dokumentissa Esko Valtaoja viittasi: meidän tulisi ennemminkin yrittää ymmärtää ihmisiä heidän toiseuksissaan kuin pyrkiä muuttamaan tuota toiseutta itsemme kaltaiseksi. Ehkä Ajan hengessä on pieniä välähdyksiä totuudesta. Pienenpieniä. Ehkä se sittenkin on hyvä katsoa läpi.

Timo K. Mukka ja paikallisen tieteen mahdollisuus

Eräässä parin vuoden takaisessa Timo K. Mukkaa käsittelevässä väitöskirjassa Pellon profeetan tuotanto otetaan haltuun Mihail Bahtinin romaaniteorian kautta. Sivutaan myös kysymystä nk. postmodernismista, jota Mukan teokset joiltain osin kirjoittajan mukaan ilmentävät. Genremuuntelu on osa Mukan tuotantoa, eikä siinä mitään. Väitöskirja on hyvä ja oivaltava, mutta sen perustavia kysymystenasetteluja, otettuja totuuksia, voidaan mielestäni hyvällä syyllä alkaa kyseenalaistaa. Tämä ei koske niinkään väitelleen tulosuuntaa tai kirjallisuustiedettä yksistään, vaan yleisemmin kaikkia tieteitä ja on siten perustava tieteenfilosofinen kysymys, joka kuitenkin hyvin harvoin otetaan vakavan tarkastelun alaiseksi. Miksi? Koska länsimaisten tiedekäytäntöjen mukaan teoriat ovat yleispäteviä, ei-paikallisia, jopa universaaleja, tai ainakin pyrkivät siihen. Väitöskirjan perustava kysymyksenasettelu nimittäin esittää, että paikallista kieltä ja kokemusta ilmaisseen kirjailijan tuotantoa voidaan asetella yleispätevyyteen pyrkivään teoriakehykseen, jopa senkin ohella, ettei kirjailija olisi edes kuullut mistään postmodernismista. Taustalla on siis ajatus, että pellolainen, yksinäinen ja eristäytynyt kirjailija omaa tiedostamattaankin samanlaisen, samantyyppisen tietoisuuden kuin sanotaan, ranskalainen kirjallisuusteoreetikko tai espanjalainen kadunmies.

Kotimaiset kirjailjat ovat luonnollisesti olleet lähes aina eurooppalaisille vaikutuksille alttiita, tänä päivänä kenties kaikkein voimakkaimmin: kaupunkiympäristökuvauksen lisääntyminen esimerkiksi romaanikirjallisuudessa on ollut häkellyttävän voimakasta ja kertoo osaltaan kapitalistisen järjestelmän voittoisuudesta suhteessa alkuperäiskansojen, tai edes maanviljelijä- ja poronhoitokansojen hiljaiseen häviämiseen. Ei voida rehellisesti ottaen edes puhua kulttuurivaihdosta keskieurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä, sillä jälkimmäinen on omaksunut substanssinsa ensimmäisestä ja lisännyt siihen vain nyansseja. Samaten lähtökohtainen etiikka ja maailmankuvallinen osio on ammenettu Euroopasta. Siten jos kärjistetään, suomalainen kulttuuri vain koristelee eurooppalaista kulttuuria.

Tässä vaiheessa on tarpeen tehdä tähdennys: eurooppalainen kulttuuri on olennaisesti Keski-Euroopan maista polveutuvaa yleispäteväksi tekeytyvää paikalliskulttuuria. Sen painopiste on siis sen halussa levittäytyä, ilmaista uskottavuuttaan voimalla ja vallalla. Amerikkalainen kulttuuri on joistakin paikallisista piirteistään huolimatta olennaisesti eurooppalaista kulttuuria ja joiltain osin, esimerkiksi viihteen puolesta, amerikkalainen kulttuuri ilmentää lähes täydellisesti eurooppalaisen kulttuurin levittäytymis-, hallinta- ja kontrolloimistarvetta. Koska eurooppalainen kulttuuri on myös perustaltaan laajalle levittäytyvä, se tekeytyy hyvää ajavaksi, mikä tarkoittaa erityisyyksien poistamista ja kulttuuriviennin kohdentamista massoille. Tämä ylettyy länsimaisesta populaarikulttuurista ihmisoikeuksien julistamiseen, demokratiaan, niin kapitalismiin kuin marxismiin ja edelleen tasa-arvoajatteluun ja ekologiseen ajatteluun.

Vanhastaan on tuttua, että suomalaisia on pyritty eurooppalaistamaan. Nationalismin näkökulmasta – joka sekin on olennaisesti eurooppalainen aate – Suomi valtiona ja kansakuntana on ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, jossa pyritään suitsimaan suomalaisista kaikki ei-sivistynyt, siis ei-eurooppalainen aines pois. Ja tästähän kotimaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia riittämiin. Viimeisimpienkin geenitutkimusten (ks. esim. Tiede-lehti) valossa suomalaisten geenit ovat kuitenkin selvästi muista eurooppalaisista etäämpänä, jopa niinkin että kainuulaiset ja varsinais-suomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin ruotsalaiset ja englantilaiset keskenään. En tältä rykäisyltä osaa sanoa, miten vahvasti tuo geneettinen ero on olemassa Suomenniemellä edelleen tai miten se ilmenee, mutta selvästi näen sen ja tunnistan, kun kohtaan. Kaupunkilaisen etiikan omaksunut ei tietenkään halua tällaista edes myöntää, hänestä maaseutujen takapajuisuudet, itsemurhatilastot ja peräkamaripoikien syrjäytyneisyys pitäisi jo jättää sikseen. Hän kiinnittää itsensä eurooppalaiseen etiikkaan ja yhteiskuntakäsitykseen ja ajattelee entisen ruotsalaisen yläluokan tavoin, että autioituvien maakuntien ihmisten tila kohenee, kun he pääsevät käsiksi sivistykseen tai osalliseksi hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista, perustulosta, milloin mistäkin.

Hyvä on, suomussalmelainen peräkamaripoika nauttii teoriassa samoista etuisuuksista kuin eteläsuomalainenkin, tässä tapauksessa lähinnä työttömyysturvasta ja viihteestä. Kielen ja olemuksen puolesta peräkamaripoika jää kuitenkin kurjaliston asemaan tuntemassamme Suomessa – ja tämä on huomattu myös niissä politiikan teorioissa, joissa puhutaan neljännestä maailmasta. Neljäs maailma liittyy kuitenkin enemmän taloudelliseen hyvinvointiin, so. elintasoon, kuin kielen ja olemuksen juurettomuuteen.

Mukka on olennaisesti pohjoisen kirjailija. En tunne hänen taustojaan niin hyvin, että tietäisin missä määrin hän luki länsimaista kirjallisuutta. Varmasti luki. Siltikin Mukka säilytti oman kielellisen alkuvoimaisuutensa ja vaikka Mukan teokset ovat joiltakin osin käännettävissä muille kielille, voi Mukan kielen syväkerroksia ymmärtää vain (pohjois)suomalainen. Mukka ei käytä niinkään haasteellisia ilmaisuja tai kieltä, jonka sanoille ei olisi suoraa vastinetta muissa kielissä (tosin aina on niitäkin), vaan kyse on enemmänkin sanayhdistelmistä ja siitä, miten ne niveltyvät suomisuuden (erotuksena kansallisesta suomalaisuudesta) kokemuksellisiin ja luontoa koskeviin elementteihin. Keskieurooppalainen kaupunkilainen voi pitää Mukan tekstejä olemuksellisesti eksoottisina, ja niin niitä pitää myös edellistä apinoiva eteläsuomalainenkin monilta osin, mutta hänelle ei välity Mukan tekstien kokemuksellinen puoli. Hän ymmärtää tarinan, kokee viehättävänä luontokuvaston, erotiikan ja kuoleman liiton, vimmaiset kuoleman orgiat, mutta hän ei ymmärrä kokemuksen kautta niitä olosuhteita, jotka elävät Mukan kielessä. Edes moni pellolainen ei niitä tänään ymmärrä.

Filosofista hermeneutiikkaa kirjallisuustieteeseen työntänyt ja jälleen yleispätevyyteen pyrkinyt E. D. Hirsch kuvasi tätä kokemuksellista estettä radikaalin historismin ja psykologismin liitolla. Tekstin merkitys perustuu tässä siihen, mitä teksti merkitsee meille tänään, koska emme voi tavoittaa tekstin alkuperäisiä merkityksiä johtuen kulttuurisesta eriytymisestämme. Edelleen edes saman kulttuurin lukijat eivät voi ymmärtää toisiaan tai toistensa tekstejä, koska heidän tulkintahorisonttinsa eivät ole yhteneviä, vaan yksilölliset.

Emme tietenkään voi väkipakolla ymmärtää Mukkaa tai hänen tekstejään. Voimme teeskennellä ymmärtävämme, mutta tarvinneeko meidän yrittää ottaa niitä haltuun teorioin ja tittelein? Tuskin. Minusta tieteessä tulisi pyrkiä juuri tähän: ilmiöiden eriyttämisen, niiden erityisyyden tunnustamiseen, niiden paikallisuuden hellävaraiseen tarkasteluun, omaleimaisuuden kokemiseen. Jos tarkkoja ollaan, juuri se voi myös viedä tiedettä eteenpäin, pois yleispätevyydestä ja kohti niitä mahdollisuuksia, joilla paikallinen (ja sitä kautta kieli, kokemus ja sikäläisen väestön elämä) voidaan pelastaa. Tai paremminkin: jättää silleen.

Hyödyn maksimoinnista

Olen vilpittömästi iloinen, että jotkut valtamedioista ovat selvästi alkaneet tuoda sellaisiakin asioita esiin, joita arkipäivässämme emme mielellämme ajattele. Talousuutiset esimerkiksi uutisoi eilen, kuinka Amerikassa jauhetaan kukonpoikia rehuksi – tänään samainen lehti tiesi kertoa, että Suomessa kunnostaudutaan tälläkin alalla: Petsmo Products, pohjanmaalainen yritys, valmistaa tähän nimenomaiseen, tehomaataloudelle välttämättömään toimenpiteeseen, so. hyötykäyttöön kelpaamattomien munimisen lopettaneiden kanojen ja urospuolisen siipikarjan jauhamiseen erikoistuneita myllyjä. Jos nyt joku ei tiennyt, kyseessä on siis täysin normaali toimenpide, joka mahdollistaa materiaalin tehokkaamman hyödyntämisen: kuolleet kukonpojat ja vanhat kanat ovat käypää valuuttaa mm. turkisteollisuudessa ja lemmikinruoissa. Chick Pulp -nimeä kantava tehomylly on mitoitettu 5000 kanalle tunnissa. Kanojen tainnuttamiseen ei käytetä aikaa tai resursseja, vaan ne päätyvät myllyyn tajuissaan.

Lisättäköön vielä, että Amerikassa esiin noussut tapaus oli kuvattu videolla Hy Linen hautomossa Iowassa. Hy Line kiirehti ilmoittamaan, että kyse oli toimeenpiteestä, joka on "tiedeyhteisön ja eläinlääkärien hyväksymä".

Kirjallisuustieteelliset potentiaalit todellisuuden tulkitsemiseksi

Maaria kommentoi ihastuttavan laajasti (peräti kolmessa osassa: 1, 2, 3) alunperin sormiharjoitukseksi ja luonnostelmaksi tähän blogiin kirjoittamaani tekstiä kirjallisuustieteen tilasta tänään. Yritän tässä kirjoituksessa saattaa askeleemme jokseenkin samaan rytmiin ja mahdollisesti vierittää ajatusta edelleen eteenpäin. Tapanani ei kylläkään yleensä ole tehdä hajanaisista siellä täällä esitetyistä kommenteista itsenäisiä merkintöjä, mutta koska katson Maarian blogin päivittyvän verrattain useammin kuin omani, saatan tekstin tänne, jotta useampi satunnainenkin silmäpari sen voi löytää, vaikka toki otaksunkin, että Maarialla lukijoita on kapallinen, siinä missä minulla lusikallinen.

Eräs tämän siinä missä aiemmankin kirjoituksen lähtökohdista koskee kirjallisuudentutkijoita asiantuntijoita. Nämä nimittäin loistavat tyystin poissaolollaan julkisessa kulttuurikeskustelussa, jossa heidän tulisi olla, jossa heidän tulisi tuoda esiin tutkimuksen hahmottelemia tulkintasuuntauksia ja -mahdollisuuksia ja tuoda niitä laajemmin nähtäville. On ilahduttavaa, että esimerkiksi useampikin suomalainen uuden polven runoilija on käsitellyt monin paikoin varsin olennaisia kysymyksiä, mitä tulee kirjallisuuteen, sen lukemiseen, tulkintaan ja kielen ongelmiin, mutta katson kaikesta huolimatta, että kirjallisuustieteentekijöillä voisi olla annettavanaan hitusen toisenlaisia näköasemia. Ketään ei kuitenkaan ilmaannu, tai jos ilmaantuu, tämä joutuu väistämättä (edelleen) latistavassa kulttuurikeskustelussa pelkän jutustelijan asemaan - uskon ja toivon nimittäin, että Suomesta löytyy joitakin varteenotettavia hahmoja, joista ei paista läpi, että he ovat kahden pennin filosofeja ja kolmen pennin sosiologeja ja ovat sulauttaneet nämä yhteen kirjallisuusjargonissaan edelleen kirjallisuusohjelmahenkiseksi jaaritteluksi, jolla ei ole mitään - toistan, ei mitään - annettavaa muulle kulttuurille paitsi korkeintaan tyydyttää viihdettä taiteeksi luulevien kulttuuristen pikkusielujen bulimistisia herkuttelutarpeita. Perusongelma on tietenkin, että suuri osa potentiaalisista tekijöistä on keskittynyt jopa liiaksi kirjoittamaan tutkielmiaan, artikkeleitaan ja väitöskirjojaan tieteen piirissä (paitsi tietenkin Maaria, jonka kontribuutiota en lakkaa hämmästelemästä), eikä näiden kulttuurinen oleminen kohtaa reaalitodellisuutta välttämättä milloinkaan. Syyksi ei riitä, että tilaa ei ole: tilaa on vain raivattava.

Tuo tila voisi aktuaalistuessaan syntyä kirjallisuudentutkimuksen ja muun todellisuuden välimaastoon. Kuten Maariakin huomauttaa, kyse on siitä, missä ja miten kirjallisuudentutkimus näyttäytyy kulttuurisessa tilassa, mitä annettavaa sillä on paitsi muille tieteille myös ja ennen kaikkea yksittäisille lukijoille. Alunperin luonnostelin paitsi eräänlaista lukijan mielekästä suhdetta kirjallisuudentutkimuksen tutkimuskohteisiin myös yleisen medialukutaidon ja tekstin tulkinnan aktiivista höystämistä esimerkiksi narratologisilla metodeilla, mutta ennen kaikkea kirjallisuustieteellisellä luovalla välineistöllä. Selvää nimittäin on, että siinä vaiheessa kun anglo-amerikkalainen aatetodellisuus ymmärsi kaiken perimmäisen tekstuaalisuuden ja käsitti kulttuurin semioottisesti, kirjallisuustiede näyttäisi hukanneen avaimensa, jotka sillä oli julkiseen keskusteluun. Semiotiikka pyyhkii kirjallisuustieteellä lattian käytännössä mennen tullen, mitä tulee merkkipelien logiikan luonnehtimiseen ja ymmärtämiseen, mutta mitä nähdäkseni edes semiotiikka ei ole tavoittanut luonnehdinnoissaan on tekstien sisäisyyksiin uppoavien rakenteellisten tekijyyksien, lukijuuksien ja toimijuuksien erittely. Käytännössä tämä tarkoittaisi muodon ymmärtämistä sisältöä selittävänä ja rakentavana tekijänä ja toki paljon muuta. Kirjallisuustiede voisi siis teoriassa alkaa asennoitua kaikkiin kulttuurisiin teksteihin omista kerrontaa ja muotoa luotaavista painotuksistaan käsin.

Koska kirjallisuudentutkimus ammentaa muiden humanististen tieteiden tapaan niin monista yhteisistä tekijöistä, yhteisiltä teoreetikoilta, yhteisistä käsitteistä, tyypillinen kirjallisuudentutkija näyttäytyy hyvin helposti pelkkänä askartelijana, jolla ei ole oikeasti mitään ajatuksellista tarjottavaa, ainoastaan olentona joka on keräillyt sieltä täältä foucault'laista diskurssianalyysia, hiukan Derridaa, vähän Heideggeria, puhumattakaan sitten kielitiedettä, teologiasta, uskontotieteestä, historiatieteestä ja niin edelleen. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla myös muita mediassa esiintyviä humanistisen tieteen tekijöitä: satuin nimittäin toissapäivänä huoneeseen, jossa katseltiin Esko Valtaojan juontamaa keskusteluohjelmaa, jossa kosmologi Kari Enqvist ja uskontotieteilijä Matti Kamppinen olivat kokoontuneet saman pöydän ääreen keskustelemaan kosmogonisista aluista ja myyttikertomuksista. Koska konteksti oli niinkin älytön, Kamppinen näyttäytyi käytännössä täysin naurettavana näpertelijänä, joka nyt on vain sattunut lukemaan muutaman luomiskertomuksen, siinä missä Enqvist latoi pöytään kovan tieteen sanelemia "faktoja". Sama ruokapöytä hämärsi katsojalta tyystin mahdollisuuden käsittää, että kummankin kohdalla kyse on eri totuuksista, eri tason mielekkäistä semiooseista. Kun Enqvist sanoo, ettei myyteillä tee käytännössä yhtään mitään, katsoja uskoo häntä, mutta jos samassa pöydässä keskusteltaisiin monisanaisesti myyteistä kulttuurisen olemisen peruslähtökohtana eikä maailmankaikkeutta (tai kosmologis-matemaattisia näkökulmia siihen) koskevana auttamattomana valheena, sävy voisi olla hyvinkin erilainen. Ohjelma osoittaa kuitenkin verevästi eri tieteiden, tai sanokaamme tässä kohtaa vaikkapa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisen loputtoman kommunikaatiokatkoksen: joku partahanu siinä välissä ei millään pysty luomaan siltaa kahden keskenään ristiriitaisen totuustodellisuuden välille. Sama koskee tietenkin kirjallisuustiedettä. Olen esimerkiksi itse pitkään ihmetellyt, mitä oikeasti relevanttia annettavaa on Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ja taideaineiden laitoksen yhteishankkeella Taide ja taudit, joka on ollut käynnissä jo lähemmäs kymmenen vuotta. Taide on toki usein ollut monien eri sairauksien näyttämö tai kanavoimismahdollisuus, mutta pelkäänpä, että tässäkin projektissa kirjallisuudessa esitetty sairauskuvaus on latistunut pelkäksi kirjallisten detaljien, sitaattien ja biografisten anekdoottien juorusekasotkuksi, jossa kunnollista porautumista esimerkiksi tekstin moniäänisyyden ja kertojuuden poimuihin ei ole suoritettu (myönnetään, olen seurannut ainoastaan jokusta lukuisista alustuksista). Toisin kuin Maaria, minusta näyttää ettei narratologia tosiaankaan ole riittävissä määrin, jos lainkaan imeytynyt muihin tieteisiin saati sitten kiinteäksi osaksi kansalaisten medialukutaitoa.

Painotusalue on monin osin siirtynyt kielen ja kielellisyyden parissa askarteluun, ja vaikka tiettyyn rajaan asti arvostankin tätä tendenssiä, on se mennyt paikoin jo ohi ja yli, ja tuosta kielellisyyden tematiikasta tulisi pystyä rakentamaan siltaa kohti yhteisöllisempiä, ymmärrettävämpiä muotoja. Modernistinen fragmentaarisuus, katoavaisuus ja pakeneminen alkaa olla kulttuurisessa tilassa jo automaatiotason ratkaisu, jolla väistetään kommunikaatioon pyrkimisen vastuu. Tämä koskee kuitenkin yhtä lailla aikamme tekstin- kuin kirjallisuustieteilijöitäkin.

Seuraa teesi: kirjallisuudentutkimus on lakannut jo aikaa sitten hyväksymästä tekstin intentioita. On huomattavasti helpompaa lukea tekstejä suhteessa niiden aktuaalisiin syntyprosesseihin, lukijan mielivaltaisiin horisonttivalintoihin tai vaikkapa kaikkivaltiaan kielen valtatihentymänä kuin tavoitella lähtökohtaista merkityspistettä tekstistä itsestään - sen rakenteesta ja muodosta - ja sen siten sisäisyydestä, merkityspistettä johon muut tulkinnat suhteutuvat huolimatta siitä, ettei tuosta pisteestä saada pysyvää otetta missään vaiheessa, eikä tulla saamaan. Tylsyyteen asti on jauhettu tekijän kuolemasta niin kauan, että se näyttää tulleen itsestäänselvyydeksi. Ajatuksen alullepanijoiden teksteihin uppoutuneenakaan en ole päässyt täyteen selvyyteen, mitä tekijää teesissä lopulta oikein lynkataan: aktuaalista vai tekstinsisäistä vai joitakuta muita. Ranskalaisella maaperällä vallinneena se näyttäisi sekoittavan molemmat (tai jokaisen) ja hylkäävän ne yhtenä ja samana. Tekijöiden väliin jäävä maasto on kuitenkin laaja ja harmaa ja tuohon maastoon olisi syytä uppoutua, ei kuitenkaan välttämättä siten, että tekijä redusoitaisiin eri tyylien, kertomusten ja tekstien historialliseksi risteytymäksi, joka tuo itsensä julki tekstissä. Länkytykseni tähänastinen lopputulema: olen kiinnostunut niistä henkilöitymistä, jotka asettuvat teksteissä vuorovaikutuksiin, mikä muodostaa tekstin sisäisen voimavaran, en ensisijaisesti siitä, mitä aktuaalisessa todellisuudessa tapahtuu ja miten teksti heijastaa sitä. Teksti on liian helppo tyhjentää pelkiksi lukijan päätöksiksi ja kadottaa se siten luokkahuoneeseen. Vaikeampaa on pitää lukemista erityisenä salapoliisintyönä, tekstiä ihmeellisenä labyrinttina. Mutta valitettavasti etsivinä meistä harva on etevä, vaikka toteutammekin samaa abduktiivista strategiaa joka kerta lukiessamme. Jäljitämme, etsimme, valitsemme.

Toisin kuin Maaria lukee tekstiäni, en alunperin aikonut sanoa, että intertekstuaalisuus ja palimpsestisuus on tulkintatyön kannalta väistämättä väärille urille johtava tie. Se on ainoastaan korostunut muiden, mielestäni tärkeämpien merkitystihentymien sijasta. Tietenkin voidaan aina sanoa, ettei hyviä tulkintoja ole, on vain tulkintoja, mutta aivan näinkään en asiaa näkisi. On kehnompia ja parempia tulkintoja, eivätkä ristiriitaisetkaan tulkinnat poissulje toisiaan tai tee tekstejä erityisen vaikeaselkoisiksi. On kuitenkin eri asia hakea tulkinnalle varmuutta ja eri asia tehdä tekstin yksittäisen luennan perusteella siitä mielikuvituksellisia tulkintoja, joista hurmioitua. Tässä kohdataan tietenkin Maarian taitavasti erittelemä tutkimuksen ja lukemisen välinen ero. Nähdäkseni nämä kuitenkin ovat väistämättä toistensa tukena ja tutkijan luentaan imeytyy aina myös tiettyä narsistisesta mielikuvituksellisuudesta nousevaa mielihyvää. Iloa en missään nimessä halua lukemisesta kieltää ja se toki jossain määrin myös tutkimuksessa tunnustettava, mutta koska katson erityisen tärkeäksi kirjallisuuden kommunikaationa, yhteisenä keskustelu- ja pelikenttänä, ei imaginaarinen tuulettelu kuin korkeintaan etäännytä keskustelijoita tekstistä ja vie näitä omiin päiväunelmiinsa.

Uhmamielinen väitteeni kirjallisuustieteen kriisistä voi olla vahvasti liioiteltu ja taatusti meillä kansalaisina ja lukijoina on tärkeämpiäkin huolenaiheita. On kuitenkin pysyttävä jatkuvasti varpaillaan, jotta voisimme edistää yhteiskunnallisella tasolla rauhaa, huolenpitoa ja empaattisuutta. Koska todellisuutemme rakentuu päivittäin eteenpäin erilaisena, mutta aina enemmän tai vähemmän tekstuaalisuuteen, tämän tekstuaalisuuden luonteen tunnustelu on erityisen tärkeää meille kansalaisina. Uskoisin, että tämän suhteen kirjallisuudentutkimuksella voisi olla paljon enemmänkin annettavaa kuin mitä se nyt julkisuudessa tarjoaa. Tämä annettava risteilee tietenkin pitkin erityyppisiä instituutioita, aina Maarian mainitsemista kirjoittajapiireistä koululaitokseen, sivistystoimikuntaan, kirjallisuuskritiikkeihin ja höpsöjen bloggaajien sormiharjoituksiin.

Pysäytän siten tulkintakoneeni tällä erää tähän. Maarian kirjoitussarja on niin humalluttava, etten taida siihen enää tämän enempää puuttua. Kiitän kohtuuttomasta huomiosta.