Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Timo K. Mukka ja paikallisen tieteen mahdollisuus

Eräässä parin vuoden takaisessa Timo K. Mukkaa käsittelevässä väitöskirjassa Pellon profeetan tuotanto otetaan haltuun Mihail Bahtinin romaaniteorian kautta. Sivutaan myös kysymystä nk. postmodernismista, jota Mukan teokset joiltain osin kirjoittajan mukaan ilmentävät. Genremuuntelu on osa Mukan tuotantoa, eikä siinä mitään. Väitöskirja on hyvä ja oivaltava, mutta sen perustavia kysymystenasetteluja, otettuja totuuksia, voidaan mielestäni hyvällä syyllä alkaa kyseenalaistaa. Tämä ei koske niinkään väitelleen tulosuuntaa tai kirjallisuustiedettä yksistään, vaan yleisemmin kaikkia tieteitä ja on siten perustava tieteenfilosofinen kysymys, joka kuitenkin hyvin harvoin otetaan vakavan tarkastelun alaiseksi. Miksi? Koska länsimaisten tiedekäytäntöjen mukaan teoriat ovat yleispäteviä, ei-paikallisia, jopa universaaleja, tai ainakin pyrkivät siihen. Väitöskirjan perustava kysymyksenasettelu nimittäin esittää, että paikallista kieltä ja kokemusta ilmaisseen kirjailijan tuotantoa voidaan asetella yleispätevyyteen pyrkivään teoriakehykseen, jopa senkin ohella, ettei kirjailija olisi edes kuullut mistään postmodernismista. Taustalla on siis ajatus, että pellolainen, yksinäinen ja eristäytynyt kirjailija omaa tiedostamattaankin samanlaisen, samantyyppisen tietoisuuden kuin sanotaan, ranskalainen kirjallisuusteoreetikko tai espanjalainen kadunmies.

Kotimaiset kirjailjat ovat luonnollisesti olleet lähes aina eurooppalaisille vaikutuksille alttiita, tänä päivänä kenties kaikkein voimakkaimmin: kaupunkiympäristökuvauksen lisääntyminen esimerkiksi romaanikirjallisuudessa on ollut häkellyttävän voimakasta ja kertoo osaltaan kapitalistisen järjestelmän voittoisuudesta suhteessa alkuperäiskansojen, tai edes maanviljelijä- ja poronhoitokansojen hiljaiseen häviämiseen. Ei voida rehellisesti ottaen edes puhua kulttuurivaihdosta keskieurooppalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä, sillä jälkimmäinen on omaksunut substanssinsa ensimmäisestä ja lisännyt siihen vain nyansseja. Samaten lähtökohtainen etiikka ja maailmankuvallinen osio on ammenettu Euroopasta. Siten jos kärjistetään, suomalainen kulttuuri vain koristelee eurooppalaista kulttuuria.

Tässä vaiheessa on tarpeen tehdä tähdennys: eurooppalainen kulttuuri on olennaisesti Keski-Euroopan maista polveutuvaa yleispäteväksi tekeytyvää paikalliskulttuuria. Sen painopiste on siis sen halussa levittäytyä, ilmaista uskottavuuttaan voimalla ja vallalla. Amerikkalainen kulttuuri on joistakin paikallisista piirteistään huolimatta olennaisesti eurooppalaista kulttuuria ja joiltain osin, esimerkiksi viihteen puolesta, amerikkalainen kulttuuri ilmentää lähes täydellisesti eurooppalaisen kulttuurin levittäytymis-, hallinta- ja kontrolloimistarvetta. Koska eurooppalainen kulttuuri on myös perustaltaan laajalle levittäytyvä, se tekeytyy hyvää ajavaksi, mikä tarkoittaa erityisyyksien poistamista ja kulttuuriviennin kohdentamista massoille. Tämä ylettyy länsimaisesta populaarikulttuurista ihmisoikeuksien julistamiseen, demokratiaan, niin kapitalismiin kuin marxismiin ja edelleen tasa-arvoajatteluun ja ekologiseen ajatteluun.

Vanhastaan on tuttua, että suomalaisia on pyritty eurooppalaistamaan. Nationalismin näkökulmasta – joka sekin on olennaisesti eurooppalainen aate – Suomi valtiona ja kansakuntana on ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, jossa pyritään suitsimaan suomalaisista kaikki ei-sivistynyt, siis ei-eurooppalainen aines pois. Ja tästähän kotimaisessa kirjallisuudessa on kuvauksia riittämiin. Viimeisimpienkin geenitutkimusten (ks. esim. Tiede-lehti) valossa suomalaisten geenit ovat kuitenkin selvästi muista eurooppalaisista etäämpänä, jopa niinkin että kainuulaiset ja varsinais-suomalaiset ovat geneettisesti kauempana toisistaan kuin ruotsalaiset ja englantilaiset keskenään. En tältä rykäisyltä osaa sanoa, miten vahvasti tuo geneettinen ero on olemassa Suomenniemellä edelleen tai miten se ilmenee, mutta selvästi näen sen ja tunnistan, kun kohtaan. Kaupunkilaisen etiikan omaksunut ei tietenkään halua tällaista edes myöntää, hänestä maaseutujen takapajuisuudet, itsemurhatilastot ja peräkamaripoikien syrjäytyneisyys pitäisi jo jättää sikseen. Hän kiinnittää itsensä eurooppalaiseen etiikkaan ja yhteiskuntakäsitykseen ja ajattelee entisen ruotsalaisen yläluokan tavoin, että autioituvien maakuntien ihmisten tila kohenee, kun he pääsevät käsiksi sivistykseen tai osalliseksi hyvinvoinnista, ihmisoikeuksista, perustulosta, milloin mistäkin.

Hyvä on, suomussalmelainen peräkamaripoika nauttii teoriassa samoista etuisuuksista kuin eteläsuomalainenkin, tässä tapauksessa lähinnä työttömyysturvasta ja viihteestä. Kielen ja olemuksen puolesta peräkamaripoika jää kuitenkin kurjaliston asemaan tuntemassamme Suomessa – ja tämä on huomattu myös niissä politiikan teorioissa, joissa puhutaan neljännestä maailmasta. Neljäs maailma liittyy kuitenkin enemmän taloudelliseen hyvinvointiin, so. elintasoon, kuin kielen ja olemuksen juurettomuuteen.

Mukka on olennaisesti pohjoisen kirjailija. En tunne hänen taustojaan niin hyvin, että tietäisin missä määrin hän luki länsimaista kirjallisuutta. Varmasti luki. Siltikin Mukka säilytti oman kielellisen alkuvoimaisuutensa ja vaikka Mukan teokset ovat joiltakin osin käännettävissä muille kielille, voi Mukan kielen syväkerroksia ymmärtää vain (pohjois)suomalainen. Mukka ei käytä niinkään haasteellisia ilmaisuja tai kieltä, jonka sanoille ei olisi suoraa vastinetta muissa kielissä (tosin aina on niitäkin), vaan kyse on enemmänkin sanayhdistelmistä ja siitä, miten ne niveltyvät suomisuuden (erotuksena kansallisesta suomalaisuudesta) kokemuksellisiin ja luontoa koskeviin elementteihin. Keskieurooppalainen kaupunkilainen voi pitää Mukan tekstejä olemuksellisesti eksoottisina, ja niin niitä pitää myös edellistä apinoiva eteläsuomalainenkin monilta osin, mutta hänelle ei välity Mukan tekstien kokemuksellinen puoli. Hän ymmärtää tarinan, kokee viehättävänä luontokuvaston, erotiikan ja kuoleman liiton, vimmaiset kuoleman orgiat, mutta hän ei ymmärrä kokemuksen kautta niitä olosuhteita, jotka elävät Mukan kielessä. Edes moni pellolainen ei niitä tänään ymmärrä.

Filosofista hermeneutiikkaa kirjallisuustieteeseen työntänyt ja jälleen yleispätevyyteen pyrkinyt E. D. Hirsch kuvasi tätä kokemuksellista estettä radikaalin historismin ja psykologismin liitolla. Tekstin merkitys perustuu tässä siihen, mitä teksti merkitsee meille tänään, koska emme voi tavoittaa tekstin alkuperäisiä merkityksiä johtuen kulttuurisesta eriytymisestämme. Edelleen edes saman kulttuurin lukijat eivät voi ymmärtää toisiaan tai toistensa tekstejä, koska heidän tulkintahorisonttinsa eivät ole yhteneviä, vaan yksilölliset.

Emme tietenkään voi väkipakolla ymmärtää Mukkaa tai hänen tekstejään. Voimme teeskennellä ymmärtävämme, mutta tarvinneeko meidän yrittää ottaa niitä haltuun teorioin ja tittelein? Tuskin. Minusta tieteessä tulisi pyrkiä juuri tähän: ilmiöiden eriyttämisen, niiden erityisyyden tunnustamiseen, niiden paikallisuuden hellävaraiseen tarkasteluun, omaleimaisuuden kokemiseen. Jos tarkkoja ollaan, juuri se voi myös viedä tiedettä eteenpäin, pois yleispätevyydestä ja kohti niitä mahdollisuuksia, joilla paikallinen (ja sitä kautta kieli, kokemus ja sikäläisen väestön elämä) voidaan pelastaa. Tai paremminkin: jättää silleen.

Kokemus kesannolla

Jälkiteollisessa yhteiskunnassa informaatiota tuotetaan enemmän kuin kulutustavaroita. Näin ei Suomessa välttämättä ole, tietotyöläisethän eivät edusta enemmistöä suomalaisessa työväestössä. Sen sijaan totuudenmukaisempaa onkin sanoa, että teknologiaan sidottua tietoa tarvitaan nykyisin alalla kuin alalla, jopa niissä määrin, että varsinainen tuotannollinen osuus jää pienempään osaan kokonaistyömäärässä. Siksi tietoyhteiskunnassa työmäärä ei myöskään paradoksaalisesti vähene, vaan lisääntyy. Työn tuloksia on raportoitava, on kouluttauduttava, on päivitettävä työhön liittyvää teknologiaa, on vastattava sähköposteihin, luettava, kirjoitettava ja opeteltava uuden teknologian käyttämistä, jonka olisi määrä vähentää työtuntejamme. Tämä ei tietenkään koske vain toimittajaa ja tieteentekijää, vaan myös maatalousyrittäjää, terveydenhuollon ammattilaista ja kauppiasta.

Mihin tämä johtaa? Jo Väinö Linna pyrki tietoisesti pois Finlaysonin töistä kohti kirjailijan ammattia, jossa ei ole tarvetta olla tekemisissä ruumiillisen työn kanssa, vaan suunnitella, kirjoittaa, hoitaa yleensäkin kirjallisiin töihin liittyviä asioita. Luonnollista kehitystä, sanoisimme, siinä mielessä kuin itsekin haluamme mieluummin "siisteihin sisähommiin" kuin ulkoilmaan tai pajoihin, tehtaisiin, meluun ja pölyyn. Tietoyhteiskunnassa tästä onkin tulossa uskomattomalta tuntuva paradoksi: vaikka emme sanoissamme arvostakaan huonosti palkattuja paskaduuneja tai alkutuotannollista työtä, tunnemme sitä kohtaan siinä mielessä puhdasta ihailua, että tajuamme olevamme alkutuotannollisesta, ruumiillisesta työstä täysin riippuvaisia. Kaupunkia ei olisi ilman maataloutta, eikä kokopäivätoimista tietotyöläistä ilman tehomaatalousyrittäjää. Tässä tietysti on jossain määrin myös prekariaatin onni: niin kauan kuin maatilojen tilakokoja kasvatetaan, sitä enemmän väkeä teoriassa vapautetaan myöhäiskapitalistiseen työhön, mainosalalle, innovoimaan tai kirjoittamaan tupeksivia polemiikkeja kulttuurilehtiin - ja sitä enemmän meillä on työttömiä tohtoreita.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen. Moniin töihin tarvitaan asiantuntijuutta, eikä suuri osa ns. paskaduuneista ole alkutuotannollista työtä, vaan kapitalistista ylijäämää: toimistorakennusten siivoamista, hampurilaisravintolassa työskentelyä, työtä johon ei käytännössä tarvita pitkääkään perehdyttämisjaksoa, koska työ sinänsä on toisteista, rutiininomaista ja siinä ei tule toimia innovoivasti, vaan ainoastaan valvoa koneen työtä tai tehdä koneen työ. (Sinänsä mainion Food Inc -dokumentin eräs keskeinen huomio koskee juuri tätä: McDonaldsin merkittävin aikaansaannos ravintolabisneksessä oli tuoda fordistinen tehdasympäristö keittiöön ja taata siten, että pihvit maistuvat samanlaisilta niin San Franciscossa kuin Viljandissakin.) Kuitenkin jo lähtökohtaisesti on itsestään selvää, että päivittäinen työskentelymme näyttöpäätteellä on ylipäätään mahdollista, koska emme viljele maata tai valmista vaatteitamme ja kulutustavaroitamme itse, koska joku muu tekee tämän puolestamme. Niin, ketkä? Alipalkatut intialaiset esimerkiksi, pilkatut ja parjatut maaseutumme juntit, jalostamoissa ja isommissa yrityksissä työskentelevät ihmiset.

Viljely- ja käsityötaidot ovat taitoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä aiempien aikojen ihmisille. He eivät voisi kuvitellakaan pitävänsä ympärillään sitä määrää rojua, mitä me haalimme itsellemme henkisen vimman ja tuskan hillitsemiseksi. Heille tavaran kahmiminen muuksi kuin jokapäiväiseksi käyttötavaraksi näyttäytyisi mielettömänä ja edustaisi todellista ahneutta. Meille haaliminen on luonnollista - jossain tapauksissa se jopa antaa meidän elämällämme lisäarvoa, että meillä on tavaraa, jota voimme tarvita ja jota voimme käyttää kun haluamme "luksusta".

Pari päivää sitten YLEn uutisissakin kerrottiin loistosilmäisestä tytöstä, joka tilasi internetistä vaatteita; vaatetusalaa tässä sen syvällisemmin tarkastelematta on sanottava alan elävän pitkälti juuri tästä tyhjästä himosta, jossa vaatteet eivät ole käyttöesineitä, joita pidetään yllä ja korjataan tarvittaessa, vaan niitä pidetään yllä juhlissa, jotta seuraavissa päällä voisi olla jokin toinen vaate. Esimerkkejä on tietenkin lukemattomia. Joku aika sitten vastasin kuluttajabarometriin, josta käteen jäi, että kunnon kuluttaja panostaa viihde-elektroniikkaan eikä esimerkiksi pakastimeen, johon säilöisi loppukesästä keräämänsä marjat. Yhtä kaikki, toisin kuin luulemme, nämä työt vaativat ehkä jonkin verran opettelua, mutta ovat lopulta opittavissa. Ne eivät vaadi saman luokan asiantuntemusta kuin sydänkirurgin toimi. Eri asia on, pidämmekö niiden opettelua millään tavalla arvokkaana - senpä tähden minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikea ylipäätään käsittää niiden ihmisten aivoituksia, joille oikeat työt, so. kotityöt, käsityöt, tiskaaminen, siivoaminen, korjaaminen jne., tuntuvat vastenmielisemmiltä kuin ne työt, joita nämä ihmiset tekevät ns. työkseen, siis saadakseen palkkaa. Jos oma välitön eloonjääminen jää toisarvoiseen asemaan suhteessa kapitalistiseen keonmuodostamiseen, kertoo se jo melko paljon ihmisen itsenäisyydestä.

Kaupunkilaistuminen synnyttää muiden (kapitalististen) osatekijöiden (mainonta, viihde-elektroniikan kasvu, omistussuhteiden muutokset, vaurastuminen) tilanteen, jossa ruumiilliseksi kokemukseksi on laskettavissa selvästi enää iltalenkit, harrastukset, joogat ja arkiset kotityöt. Jälkimmäisiä ei mielellään enää edes työksi lasketa. Kun Martin Heidegger sanoi muistosanoissaan Konradin Kreuzerille, kuinka "nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista." (Silleenjättäminen, s. 15), tarkoitti hän oikeastaan myös sitä, että valitsemme nopeimman ja halvimman tien päästäksemme vapaa-ajalle - jonka käytämme yhä suuremmissa määrissä viihde-elektroniikan parissa, televisiota katsellen tai internetiä selaten. Jos aiemmin aikakausien ihmisille kehollinen toiminta oli olemassaolollinen toiminnan edellytys ja itsestäänselvyys, meille se on yhä useammin välttämätön paha tai jonkinlainen suorite, johon pitää erikseen satsata.

Käytännössä tämä johtaa väistämättä myös kokemuksen muuntumiseen. Siksipä ei liene kovinkaan perusteetonta väittää, että kokemuksemme elämästämme, ympäristöstämme, tunteistamme jne. painottuvat siihen, mitä näemme ja mitä ajattelemme. Muutos ei niinkään tarkoita, että meistä tulisi passiivisia (informaation)kuluttajia, vaan enemmänkin sitä, että lakkaamme olemasta maailmassa omalla ruumiillamme. Vain kapitalismin puitteissa suoritetut seksuaaliset riitit saavat meidät tuntemaan itsemme edes joskus olemassa oleviksi, mutta muuten olemme vain silmillä varustettuja affektikoneita, joilla on ehkä treenatut lihakset, mutta ympäristöönsä nähden juureton kokemuselämä. Toisinaan jopa nämä riitit riisutaan joko puhtaaksi katseeksi tai katseen kautta opituksi, eroottisen viihteen reaktiiviseksi jatkeeksi. Niinikään vaikka ennen modernia aikaa olemmekin todistaneet fakiireja ja voimamiehiä, vasta 1900-luvun kuluessa ruumiista on tullut kaupunkilaisyhteisöissä siinä mielessä erityinen itsensä korostamisen muoto, että kyse ei ole niinkään siitä, mihin ruumis pystyy, vaan miltä se näyttää.

Sanotaan vaikka näin: suhteemme omaan kokemukseemme on monimutkaistunut. Mitä on monimutkaisuus? Suomen kielessä se tarkoittaa, että jossakin on monia mutkia, että jokin on mutkainen. Monimutkainen tarkoittaa kielenkäytössämme myös usein vaikeaa. Jos jokin on mutkainen, se on vaikeaa, vain jos mutkaisuus on suhteessa liikkeeseen, jos liikkeen on mukauduttava mutkiin. Jos liike on jossain erityisessä suhteessa mutkiin, tarkoittaa se, että liike haluaisi jatkaa liikkumistaan mutkista välittämättä. Katsomme kuitenkin, että liikkeen on mukauduttava mutkiin, jolloin liike voi edetä kohti päämääräänsä vain jos se ottaa liikkeessään mutkat huomioon. Mutta - ja tässä piilee koko kysymyksen ydin - miksi meidän olisi ajateltava sitä, jossa on mutkia, liikkeen kautta? Miksi haluaisimme olla liikkeessä, edetä mutkat huomioon ottaen kohti päämäärää? Miksi emme voi pysähtyä, tai ehkä vain kulkea mutkista välittämättä? Rikommeko jotain, jos emme noudata mutkia?

Jokainen kävelevä ihminen tietää, että mutkien seuraaminen merkitsee sääntöjen noudattamista. Mutta kenen sääntöjä tässä oikein noudatetaan? Jos kävelen mutkaista tietä välittämättä mutkista, kävelen välillä ojassa. Ketä se häiritsee? Jotakuta sivustakatsojaa? Kenkiäni, jotka ehkä kastuvat? Rytmiäni, jota joudun muuttamaan pientareiden takia? Eli: jos minä kävelen välittämättä mutkista, jota "siinä" (tiessä) on, "sen" monimutkaisuus lakkaa olemasta, koska toimin ruumiillani, enkä todennäköisesti riko mitään eivätkä kävelyni kaarteet määritä "sitä", vaan minua, minun kävelyäni. Minä en siis ylläpidä "sen" monimutkaisuutta", vaan "se" ja siihen liittyvät uskomukset ylläpitävät sitä.

Jos emme osaa luopua tästä monimutkaisesta, nähdä toimintaamme ei-mutkaisena, kokemuksemme joutuu ennen pitkää (Heideggerin sanoin) kesannolle. Se jää käyttämättömäksi, kuten polku, jota ei ole aikoihin kuljettu. Heidegger on tässä toiveikas: hän uskoo, että se, mikä jää kesannolle, myös jää kesannolle. Päälle ei rakenneta ostoskeskusta, kesantoa ei asfaltoida, vaan se on turvassa moottoriteiltä ja toivosukareilta. Kokemus ei vain enää kiinnosta meitä sellaisena kuin se on, olemme paossa sitä, ja pakenemme sitä haluamalla esimerkiksi voimakkaampia kokemuksia. Tämä pako on lähes patologista: etsimme jatkuvasti kokemuksia ja toiminnan muotoja, jotka ovat mahdollisimman kaukana tuosta kesannolle päätyneestä kokemuksesta. Tueksi haetaan extreme-termin alle menevää toimintaa, luksusta, uutta kulutustavaraa, maailmanmatkoja. Pysähtyminen paikoiltaan ei tunnu mielekkäältä, "siinähän ei ole mitään". Jopa zeniläisyys on kiinnostavampaa opeteltavana kokemuksena kuin siinä, mikä on, tai mitä olemme paossa.

Kuten oivaltava lukija on kenties huomannut, laajennan tässä Heideggerin myöhäiskauden kysymystä ajattelemisen asiasta kokemuksen suuntaan, jonka koen kenties jopa tärkeämpänä. Heideggerin sanoin tämän ajattelun laatu on siinä, "että kun suunnittelemme, tutkimme ja touhuamme, laskemme aina annettujen seikkojen mukaisesti. Me asetamme nämä seikat määrättyä päämäärää varten määrätystä tarkoituksesta laskettuna. Me laskemme ennakolta määrättyyn lopputulokseen." (emt., 16.) Laskeva ajattelu on kalkyloivaa, vaikka se ei koskisi numeroitakaan. Se ei ole koskaan hiljaa, ei mietiskele, vaan kiirehtii, ryntää aina mahdollisuudesta toiseen. Näin tekee myös kokemus, joka etsii - uskomatonta kyllä - ruumiillista kokemista itsensä ulkopuolelta, maanpaosta.

Kaupunkilaisella ei ole kunnollista kokemusta juuristaan, koska hän ei koe niitä kovinkaan mielekkäinä. Ne eivät anna hänelle mitään sellaista, josta olisi hänelle hyötyä ja joka tarjoaisi hänelle merkityksiä. Jossain oikussa kaupunkilainen myös samastaa juuret eurooppalaisen nationalismin ideaan ja pitää niin ollen "juurisuutta" isänmaallisena, "perisuomalaisena", jonain jossa monikulttuurisuus ja omanarvontunto eivät asetu samaan pöydän ääreen, vaan jossa jälkimmäinen pakottaa toisen lattialle muruja keräämään. Isänmaallisuus on pitkälti inhottavaa, mutta sillä ei käytännössä mitään tekemistä juurisuuden kanssa.

Ei pidä myöskään langeta oletukseen, että maalaiset ovat jotenkin paremmassa asemassa kuin kaupunkilaiset. He ovat tietoyhteiskunnassa aivan yhtä juurettomia kuin kaupunkilaiset, jopa kahta kauheammin:

"Jokaisen päivän jokaisena hetkenä he ovat radion ja television lumoissa. Viikoittain elokuva vie heidät tuntemattomaan, usein vain halpamaiseen mielikuvitussfääriin, joka antaa väärän käsityksen maailmasta, joka ei edes ole mikään maailma. Kaikkialla on saatavana "kuvalehtiä". Kaikki tämä, millä modernit tekniset tiedotusvälineet joka tunti houkuttelevat, valtaavat ja ympäröivät ihmisiä - kaikki tämä on nykyään jo valmiiksi paljon lähempänä ihmistä kuin aito pihaa ympäröivä pelto, lähempänä kuin taivas maan yllä, lähempänä kuin päivän ja yön kulku, lähempänä kuin kylän tapa ja moraali, lähempänä kuin perimätieto kotiseudun maailmasta. "(emt., 18-19).

Tämä tiedetään ja siitä puhutaan globalisaation nimellä. Globalisaation ongelmat tunnustetaan, mutta melko harvoin niitä liitetään kokemuksen kesannoitumiseen. Tänään ihanne on sekä oikealla että vasemmalla periaatteessa sama: globalisaatio on hyvä asia, koska se hajottaa kansalliset projektit ja vapauttaa ihmiset niistä. Hyvä on, se vapauttaa meidät ehkä isänmaallisuudesta, mutta vapauttaako se tietyn eurooppalaisen etiikan alaisuudesta? Ei, se sitoo meidät eurooppalaiseen, "maailmankansalaisetiikkaan" kahta tiukemmin ja pitää oletusarvoisina ihanteina mm. uteliaisuutta, hyväntahtoisuutta, kasvun ja valistuksen ideoita ja ihmisoikeuksia, joihin kärjekkäästi voidaan pian laskea jo kunnollinen omaisuus. Samalla sen väistämättömään logiikkaan kuuluu ajatus muiden ja etenkin ei-tuottavien kulttuurien heikompiasteisuudesta.

Heideggerin lopputulema oli, ettei ongelmallista niinkään ole se, että maailmasta on tulossa läpeensä tekninen, vaan se, ettei ihminen ole valmistautunut siihen. Tie teknisen ajan lävitse kulkee hänen mukaansa vain mietiskelevän ajattelun avulla. Ongelma kuitenkin on, että emme pysty päästämään teknisistä laitteista irti, koska emme pääse kovinkaan helpolla lähelle mietiskelevää ajattelua tai kysyvää kokemusta. Viime vuosina länkkärin suurimmaksi tragediaksi tuntuukin nousevan, kuinka olla jokin aika ilman puhelinta, internetiä, sähkövaloa, öljylämmitystä, autoa, mp3-soitinta, televisiota tai leivänpaahdinta, uunia, jääkaappia ja pakastinta. (Slavoj Žižek täydentäisi tätä sillä, että voimme oikeasti kuvitella maailmanlopun ennemmin kuin kapitalismin romahtamisen:) Jopa silloin, kun pidämme laitteitamme välttämättöminä pahoina, tiedämme olevamme todellisuudessa paitsi niistä riippuvaisia myös niistä lumoutuneita.

Käyrien valossa näyttää kuitenkin siltä, että tekninen aika saattaa olla piakkoin päättymässä. Kukaan ei tiedä, miten pian, ja jos joku tietääkin, hän mieluummin vaikenee. Niitä, jotka eivät vaikene, pidetään seonneina - tai heidät vaietaan. Maiden eliiteiltä ja tiedotusvälineiltä ei kannata odottaa tietoa. Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka kertoisi uutisensa puolueettomasti. Mutta esitetään kuitenkin teesi joidenkin arvausten pohjalta. Jos öljyhuippu saavutetaan lähivuosina tai on jo saavutettu, se tarkoittaa joko nopeaa tai lyhyttä romahdusta. Romahdus joka tapauksessa tulee. Joka tapauksessa. Jos öljyn historia on todella sidottu modernin yhteiskunnan historiaan ja jopa väestönkasvun historiaan (kuten Collapse-dokumentti haluaa osoittaa) ja elämme aikaa, jossa öljyn pumppaaminen alkaa syödä yhä enemmän energiaa, saattaa tämä tarkoittaa paitsi öljypohjaisen tuotannon vähenemistä myös modernin yhteiskunnan luhistumista ja väestönkasvukäyrien kääntymistä kenties jyrkkäänkin laskuun. Mene ja tiedä.

Öljy on - toistan tätä liioittelunkin uhalla - modernin yhteiskunnan resursseista ehdottomasti arvokkain. Sähköautot eivät pelasta meitä, koska nekin rakennetaan öljypohjaisia resursseja ja välineitä hyödyntäen. Samoin kaikenlainen louhinta. Ydinvoima ei ehdi meitä pelastamaan, jos siitä koskaan pelastajaksi olisikaan. Sellainen määrä energiaa, jota yhdenkään ydinvoimalan rakentamiseen menee, ei tule onnistumaan ilman öljyä. Ydinvoimaloiden korjaaminen, parantaminen, ehostaminen ja ylläpitäminen edellyttävät kaikki loputtomasti samaa energiaa. Sähkö on sähköä, mutta sillä ei voida korvata laitteita, joilla sähköä tuotetaan ja joiden lävitse sähköä tuotetaan.

Jos tekninen aika modernin yhteiskunnan tuntemassa mielessä on siis päättymässä tai ainakin käymässä iltahämäräänsä, vain kokemuksestamme voi löytyä se jalansija, joka mahdollistaa kulkemisemme ei-mutkaista olemistamme kohti. Se kätkeytyy, on kesannolla, mutta meidän on alettava kääntyä sitä kohti, annettava sen puhua meidän kautta Se on ainoa valomme ja turvamme, kun televisioruutu on pimennyt ja öljyyn perustuva ajattelumme ajautunut viimeiseen umpikujaansa.

Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Metsittyvän kielen luonto hiljenee kaupungissa

Kieli muuttaa jatkuvasti muotoaan. Se on eliö, organismi, joka elää, liikkuu, soljuu. Perinteisesti on katsottu sen olevan erottamattomassa yhteydessä todellisuuteen ja jollei nyt kieli täysin yksyhteen vastaakaan todellisuutta niin tämänkaltaisen uskomusjärjestelmän piirissä elämme alati. Arjen käytännöissä kokemus kytkee todellisuuden ja kielen toisiinsa. Mystikot ja runoilijat hamuavat kohti niitä kokemuksia, joita kieli ei kosketa, mutta jotka selvästi ovat joko tästä todellisuudesta tai toisesta.

Kielen banalisoituminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Luonnollisesti kieli elää vuorovaikutuksessa muiden kielien ja kielialueiden kanssa, omaksuu lainasanoja, muuntaa niitä suuhun sopivimmiksi. Tänä päivänä huolestuttavampana kielen suuntana ei välttämättä ole niinkään suoraan englannin kielen tekeminen yleiskieleksi, standardikieleksi kaikille kansoille vaan yksittäisen kielen ja sen sisällä elävien kieliolioiden moninaisuuden tyrehdyttäminen yhtenäistämällä, taloudellistamalla kielenkäyttöä. EU-suomi on virallisten papereiden, sanomalehtien ja kirjallisuuden lyhyitä selviä lauseita, lauseita joiden ainoana tarkoituksena on osua maaliinsa, kuvata lyhyin sanoin mutta tarkasti. Monimielisyyttä ja väärinkäsityksen mahdollisuutta pyritään kaihtamaan.

On esitetty, että kielen kääntäminen merkitsee siinä tapahtuvan ajattelun siirtämistä toiselle kielelle, jopa uuden ajattelun keksimistä. Jopa niinkin, että tiettyjä asioita voidaan ajatella vain tietyillä kieli- tai murrealueilla, muualla sama ajattelu ottaa toisen muodon, toimii ja elää eri tavoin. Vaikka kansojen välinen kommunikaatio ja kanssakäyminen esimerkiksi luonnonsuojelun, rauhan ja kaikenpuolisen sopuisuuden edistämiseksi on elintärkeää, sen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kielten hinautumista kohti ekonomisuutta. Ylipäätään kielen taloudellinen aspekti pyrkii kitkemään todellisuuden ylimääräiset kasvustot ollen kuin metsänhoitoa, jossa pyritään monimuotoisuuden minimoimiseen ja kunnollisten tukkipuiden esteettömään kasvuun. Siinä mielessä kieleen luotu suhde on riistävä, ei sitä varjeleva. Vesakko, ryteikkö, pusikko josta ei läpi pääse, on suotavaa metsää vain siellä, missä emme kulje. Luonnonpuistoille voidaan varata tilkkuja kansallisista metsäaloista, mutta kaupunginrajoilla, kylän laidoilla tai kotipuutarhoissa niitä ei suvaita. Järjestelmällinenhän ihminen on lähes aina tunnetun historiansa ajan ollut ja pyrkinyt muovaamaan ympäristönsä sellaiseksi, että kaoottisten elementtien poistuma takaa lisääntyvän turvallisuudentunteen. Tänään kansallista turvallisuutta peräänkuulutetaan terrorismin peloissa tuon tuosta, minkä johdosta on mahdollista esittää, että kaoottisten elementtien olemassaolo, kielen villit versot pyritään jollei kitkemään tyystin niin ainakin kategorisoimaan murrerunouteen tai muille esteettisen alueille, joissa siihen voidaan luoda etäisyyttä ja sitä voidaan sietää.

Suomalaisten kirjoitustaito näyttää heikkenevän jatkuvasti. Koska kirjoitusta pidetään niin paljon tärkeämpänä kuin takeltelevaa, katkeilevaa puhetta, kirjoituksen säännöt ovat myös paljon tiukemmat. Suomen kielen kirjavien päätteiden, taivutusten ja yhdyssanojen hupeneva osaaminen alkaa näkyä jo mainoksissa. Kieleen syntyy rakoja, halkeamia, joista kielipoliisit kimmastuvat, kenties syystä, kenties ymmärtämättömyyttään.

Sen sijaan, että sakottaisimme jokaisesta kielivirheestä, huomion painopistettä kannattaisikin ehkä siirtää kielen neologismien tai vanhojen sanojen kuihtumiseen. Kielen kirjavuus ei näy suomen kielessä enää kuin murrealueilla ja ruuhka-Suomen ulkopuolella. Joskus se välähtelee nuorison slangeissa, mutta vain joskus.

Kielikokemukseen liittyy kiinteästi taito yhdistellä. Yhdistelemme keskenään paitsi sanoja ja asioita, myös ennen kaikkea synonyymejä. "Hoippelehtia" ja "hoippua" ovat tämänkin tietokoneen sanakirjan mukaan merkkijonoja, joista vain jälkimmäinen on tunnistettavasti suomen kielen sana. Tässä juuri on ongelma: ne merkityskerrostumat, jotka sisältyvät "hoippelehtimiseen" eivät löydy kaikkineen "hoippumisesta" ja jos ekonomisen kielikäsityksen perusteella käytämme jatkossa "hoippumista" tarkoitettaessa huojahtelevaa, epävarmaa, kenties humalaistakin liikehdintää, emme tavoita sitä kokemusta jota "hoippelehtiminen" vastaa paremmin.

Tämän kielen moninaisuuden hiljainen väheneminen saattaa osittain olla yhteydessä kaupunkilaistumiseen ja elämänpiirin kokemusten yksipuolistumiseen. Kieli on yhteydessä käsiin, elimiin, aisteihin, jalkojen alla tunnettuun epätasaiseen maastoon. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, kun ottaa huomioon informaation jatkuvan kasvun, hyökyaallonomaisen mediaryöpyn jota kohtaamme päivittäin: ei pitäisi olla kokemuksista puutetta! Mutta nämä kokemukset ovat hyvin pitkälti vain visuaalisia ja ruumiin surkastuminen on tosiasia johon kiinnitetään jo kutsuntatarkastuksissa nykyisin huomiota: ihmiset lihovat ja heidän ruumiinkuntonsa heikkenee. Ei tarvitse olla linkolalainen nostalgikko tai terveysfasisti todetakseen, että selvästikään nämä ihmiset eivät käytä kehoaan tarpeeksi monipuolisesti.

Uudessa Ananda-lehdessä ( 3/2009) on Partap Chauhanin artikkeli Sattva on avain terveyteen ja onnellisuuteen, jossa hän kirjoittaa mm. seuraavasti:

"Ayurvedan opetuksissa on keskeistä se, että kaikki mitä niellään tai otetaan kehoon sisään, on ruokaa. Tämä pitää sisällään kaikenlaiset kokemukset ja aistien kautta tulevat ärsykkeet eli kaiken sellaisen, mikä tulee kehoon sisään suun, nenän, korvien, ihon tai silmien kautta. Kaikki kehoon tuleva – oli se sitten käsin kosketeltavaa tai aineetonta – on osa ruokavaliota."

Ja ennen kaikkea: jos kokemukset muokkaavat kieltä, kokemusten yksipuolistuminen merkitsee kielen yksipuolistumista. Runoilijoilla riittää sarkaa. Luonnon merkityksen väheneminen ihmisen elämässä on suorassa yhteydessä kaupunkien keinotekoisiin ympäristöihin ja vaikutuspiireihin. Jos kosketusta ympäröivään luontoon ei ole, myös suhde omaan, sisäiseen luontoon on enemmän tai vähemmän heikko, sieltä nousevat kokemukset liian voimakkaita, liian heikkoja, jotta ne voisi kohdistaa oikein, jotta voisi suunnata niistä kumpuavaa energiaa onnellisuuden, hyväntahtoisuuden ja avoimuuden edistämiseen.

Miten olisikaan mahdollista oppia taulutelevisiosta nähdyn ohjelman kautta niitä kymmeniä suomen kielen ilmauksia, joita tuulelle, lumelle, vedelle, maalle, on olemassa (ja etenkin niiden teonsanoille), kun ne koetaan silmin, turvallisesti sohvalta? Sohvallekin olisi helpompi keksiä tai muistaa eri nimityksiä. Sohva on kuitenkin turvallinen ympäristö, siinä ei ole samaa uhkaavuutta kuin villissä luonnossa, monien eläimien, kasvien ja henkiöiden tyyssijassa.

On kuitenkin ymmärrettävä, ettei entiseen ole paluuta sellaisenaan. Vanhempien puheita, joissa kerrostumia, murteiden välähdyksiä, monenkirjavuuden sivuääniä, vielä tapaa, kannattaa kuitenkin kuunnella; niistä voi olla tulevaisuudessa hyötyä. Samalla on hyvä tiedostaa nykyisen olemisen mallimme ehdollistama tapa käyttää kieltä ekonomisesti, muodostaa lauseita, jotka ovat ymmärrettäviä, yksisuuntaisia ja soljuvia. Onko tähän kieleen mahdollista luoda tietoisella työllä, runoilijan työllä lisää kerroksia, lisää säröjä ja rakoja joista villiruohot ja rikat voisivat kasvaa? Onko se edes tarpeen, voiko kieli edetä siihen suuntaan ilman että toimimme lainkaan sen edistämiseksi?

Syyllisiä ei välttämättä kannata etsiä, me kaikki teemme sitä. Jopa tämä kirjoitus on täynnä kirjoituksen ohjesääntöjen noudattamista, yksinkertaiseen ja banalisoivaan ilmaisuun, jossa paljon jää huomiotta ja todellisuutta väärinkäytetään. Meille kieli näyttää olevan enemminkin kaupungin kasvatti kuin luonnon, hetteikön, ryteikköisen metsän. Hakeutuminen kohti metsäistä luontoa kielessä saattaa kuitenkin oikoa käsitystämme todellisuudesta, avartaa sitä, herkistää aistejamme, availla silmuja, joista versoo uusia kielen kerroksia. Tämä on edellytys myös kestävämmälle luonnonsuojelulle. Niin kauan kuin suhtaudumme kieleen kuin suhtaudumme metsiin – varantoina, toimintamme kohteina, resursseina – me emme tule tavoittamaan luonnonsuojelun todellisia merkityksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)