Näytetään tekstit, joissa on tunniste PERUSSUOMALAISET. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste PERUSSUOMALAISET. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, kesäkuuta 17, 2011

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

tiistaina, huhtikuuta 19, 2011

Jytkypolitiikkaa valonnopeuden ajassa

Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.

Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.

Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.

Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?

Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.

Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:

”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”
Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.

Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.

Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!

Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.

Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.

Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.

Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.

Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.

perjantaina, maaliskuuta 04, 2011

Muodon erotiikasta

1960-luvulla Susan Sontag kirjoitti klassikoksi muodostuneessa esseessään Against Interpretation (jonka V. S. Luoma-aho suomensi vastikään Nuoren Voiman numeroon 4–5/2009) auki joitakin niistä tendensseistä, jotka ovat vallalla modernina aikana. Teos pyritään hävittämään tulkitsemalla se, korvaamaan sen ilmisisältö piilosisällöllä. Pyritään selittämään se sosiologisesti, teologisesti, allegorisesti ja selittämään se ennen kaikkea tyhjiin – samasta ongelmasta mainitsi mm. Wolfgang Iser eräässä 1970-luvun kirjassaan (Der Akt des Lesens, 1976). Joillakin taiteen alueilla taide vielä onnistui puolustautumaan tältä ”poroporvarin” aggressiiviselta tyytymättömyydeltä ja hallitsemisen himolta – ja jos Sontagin sivusta mainitaan, myös pakenemaan merkityksineen lukijaa (tätä ideaahan kehitteli pidemmälle mm. Jacques Derrida).

Ilmeisimmän, avantgarden, rinnalle Sontag kohotti elokuvan. Joissakin elokuvissa, kuten Bergmanilla, Godardilla ja Truffaut'lla esiintyi teoksissaan ulottuvuuksia jotka muodollaan lumosivat siinä määrin katsojan, että teos ikään kuin potkiutui eroon poroporvarikatsojan himokkaasta syleilystä. Tätähän opetetaan itsepuolustuskursseillakin: kun vieras ihminen käy sinuun käsiksi, potkaise sitä munille tai tuikkaa sormilla lähelle silmiä – tuo hätkähtämisen hetki on se, jolloin voit vapautua otteesta.

Muodon lumo antaa siis muutakin analysoitavaa kuin vain sisällön. Tai paremminkin: kun yksittäiset kuvat häikäisevät meidät, emme edes tule ajatelleeksi tulkitsemista. Tätä on taiteen erotiikka.

Muodon korostaminen houkuttelisi viemään ajatuksiamme kohti ns. postmodernismia, mutta termin kulahdettua jo 20 vuotta sitten jonkinlaiseksi nukkavieruksi hansikkaaksi jolla loukata vastustajia, on ehkä parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä – tai välttää koko käsitettä. Sen verran kuitenkin palaan tähän kvartaalivuotiseen mediaspektaakkeliin, josta on kehkeytynyt monilta osin liioiteltua ja olemukseltaan infantiilia mekastamista ja joka siis kiertyy Perussuomalaisten taidepoliittisen ohjelmanjulistuksen ympärille, että lainaan Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.3.) haastatellun Perussuomalaisten varapuheenjohtajan Vesa-Matti Saarakkalan vastauksia aiheesta. Niistä nimittäin paljastuu, kuinka hukassa suurin osa mekastamiseen mukaan lähteneistä on ollut, ja kuinka lopultakin kyseessä on jälleen kerran vain yksi typerryttävä puheenvuoro, josta hyeenamaiset, alati ihmisen pahuutta ja heikkouksia ympärillään näkevät reppanat saavat vettä myllyynsä. Äkkiähän kaikki näyttävät yhtyneen ”postmodernistisen taiteen” ylistykseen, vaikka muutoin pitäytyisivätkin omassa tusinaviihteessään tai modernismin klassikoissaan (joissa kummassakaan ei tietenkään ole mitään vikaa sinällään). Tämän kirjoituksen jälkeen vaikenen aiheesta.

Tietysti Saarakkalan vastaukset ovat ympäripyöreitä ja poliitikolle ominaisia latteuksia. Se on sitä samaa sopertelua, joka aina seuraa manifesteja. Myrsky syntyy usein siitä, että pienissä päissään yksittäinen, monilta osin todellisuudesta vieraantunut ja kaiketi omasta mielestään hyvinkin kekseliäs ryhmittymä kirjoittaa jonkinlaisen manifestin ja tätä sitten päivitellään viikkokaupalla mediassa. Tämän jälkeen on vain sopertelua: emme me käsittäneet, että tämä voisi kasvaa näin suureksi...

Manifesti on toiminnan filosofiaa. Jotain halutaan tapahtuvan. Kaivataan muutosta. Tai paremminkin: se on marssimisen filosofiaa. Yhteenkäyvät askeleet, tasainen rytmi, suorat rivit. Se väenpaljous, jolle manifestia sitten saarnaataan – saarnaamisestahan tässäkin on kyse – ei kuitenkaan välttämättä halua muuntua takaisin kansaksi ja alkaa marssia. Se suhtautuu julistajiin epäluuloisesti – kuten kuuluukin. Nämä ihmiset, jotka väittävät tietävänsä väkeä paremmin, mikä on meille kaikille parhaaksi, ovat luonnostaan epäilyttäviä. Toisaalta uskon, että on ihmisiä, joilla on enemmän esimerkiksi hengellistä ymmärrystä maailman luonteesta kuin minulla, mutta Veltto Virtanen ei ole yksi heistä.

Kun siis Perussuomalaiset tuovat esiin oman regeneroitumisen manifestinsa, moni tässä ajassa elävä ihminen ryntää lapsenomaisesti niiden tahojen helmoihin, joihin ei yleensä kiinnittäisi edes huomiota, tai jotka muutoin jopa tuomitsisi. Emme halua takaisin 50-luvulle – olkootkin, ettemme kaikki ole tuolloin vielä eläneetkään. Yhtä kaikki olemme äkkiä, kiitos median lietsonnan, pakotettuja ottamaan kantaa, muodostamaan mielipiteen ja kaiken tämän vastentahtoisenkin mekastamisen avulla saattelemme Perussuomalaisia hallitukseen – olkootkin, että toisin kuin pahimmat pärskijät uskovat, mitään diktatuuria tästä maasta ei tule, onhan politiikka eduskunnassa kuitenkin vain oman ohjelman eteenpäin hivuttamista ja kompromissia kompromissin perään.

Saarakkala mainitsee, että hän haluaisi enemmän sellaista taidetta, jossa tuodaan ”esille enemmän omaa näkemystä”, ”ei vain näkemystä sitä, mikä maailma on, vaan siitä mllaiseksi sen pitäisi muuttua”. Kuvailun sijaan siis myös rakentamista. Mikäpä siinä; itsekin jossain vaiheessa pidin erityisen tärkeänä tarjota vaihtoehtoja, siis juuri näitä ”omia näkemyksiä”. Toki Saarakkala on jossain määrin myös oikeassa. Esimerkiksi kotimainen proosakirjallisuus ei näyttäydy ainakaan minulle erityisen monitasoisena, kunnianhimoisena taiteen tekemisen alueena. Monilta osin tyydytäänkin ”vain” kuvailuun. Mutta kirjailijat eivät ole filosofeja saati yhteiskuntateoreetikkoja. En tiedä, pitäisikö heidän olla. Ainakin heidän tulisi olla taiteilijoita, mieluiten täysiverisiä sellaisia, itsensä haastavia, kunnianhimoisia, vaikeankin kautta meneviä. Omine kielineen, omine tapoineen tehdä. ”Omine näkemyksineen”.

Tietysti ”oma näkemys” voi tarkoittaa mitä tahansa, myös muodon korostamista – mikä kaiketi on Perussuomalaisten työryhmälle kauhistus, olkootkin että sen määrittely painottaa enemmän totuuksien katoamista ja anything goesia. Muoto on kuitenkin asia, johon voisi kiinnittää huomiota enemmänkin. Sontag oli väärässä kuvitellessaan, että tulkinta liittyy väistämättä sisältöön, eikä ilman sisältöä ole tulkintaakaan. Päinvastoin: myös muotojen lukeminen on tulkintaa. Tulkinnan ei myöskään tarvitse olla määrittelevää, sulkevaa, hallitsevaa, vaan ainoastaan kuvailee, omalle kielelle kääntävää. Tulkintahan on olemuksellisesti kääntämistä. Muoto puolestaan on tekstissä aina läsnä.

Väittäisinkin, että enemmän kuin sisällöllistä ”kuvailua” ja ”hämmentämistä” (Saarakkala: ”Me emme puolueena ole sellaisen taiteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen”), Perussuomalaiset puolustavat taidelinjauksessaan muodon samanlaistamisen ideaalia. He eivät halua erilaisia muotoja, sillä erilaisuus on muutoinkin se sana, jota he kavahtavat: erilaisuus toden totta voi hämmentää.

Sontag mainitsi myös esseessään, että aito taide ärsyttää, hiertää, eikä aina tunnu hyvältä. Sekin hämmentää. Näin ollen on pääteltävä, että Perussuomalaiset haluaisivat taidetta, joka sopisi heidän käsityksiinsä, ja joka nimenomaan silloin muuntuisi kulutustavaraksi. Taide joka uppoaa kuin se kuuluisa nyrkki perseeseen, on ajantäyttöä, viihtymistä, itsetyytyväistä pullukkaa rasittamatonta myhähtelyä. Taide, joka ei hämmennä, ei myöskään puhuttele, ja kun se ei puhuttele, se on pikkukivaa ja nopeasti ohitettavissa. Siinä mielessä ongelma ei ole, että Perussuomalaiset – mikäli siis Saarakkalan vastauksia on uskominen – haluavat ”kansallista taidetta”, vaan että he haluavat taidetta, joka tyydyttää heidän kapeaa käsitystään tietystä muodosta ja edelleen taidetta, joka ei hierrä, jonka voi ottaa haltuun ja ymmärtää (Sontagin sanoin ”tulkita”). Ja tällainen taidehan ei ole taidetta laisinkaan.

Olen toki samaa mieltä Saarakkalan kanssa siitä, että taiteessa tulee käsitellä myös ihmistä. Pohtia ihmistä. Olen myös samaa mieltä siinä, että pelkkää tyytymättömyyttä ”ylikansallisia systeemejä ja kiirettä” kohtaan on toistettu vähän liiankin kanssa, ja voisi olla paikallaan, etsiä tapoja päästä eteenpäin. Tavat muuntua löytyvät kuitenkin tästä päivästä, ja itse ainakin herään joka aamu siihen tunteeseen, etten tiedä missä olen, ja millaisessa maailmassa elän. Joitakin perusasioita luulen tietäväni, mutta en paljoakaan. Kirjallisuus ja taide yleisemminkin auttavat minua käsittämään siitä edes vähän, hengellisyys ja tiede hieman lisää. Ja ovathan esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, Sakset (2010) tai Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) tarjonneet minullekin paljon. Saarakkalalle ne kaiketi ovat postmodernismia, minulle vain hyviä teoksia, eheitä ja jollain tavoin myös uutta suuntaa esittäviä. Ja kyllä, tietenkin ne ärsyttävät, hankautuvat vasten. Mutta toisin kuin Saarakkala ja Perussuomalaiset, minä tunnustan mielelläni heikkouteni.

lauantaina, helmikuuta 26, 2011

Soini ja Šostakovitš

Perussuomalaiset julkaisivat eilettäin eduskuntavaaliohjelmansa, jonka eräs yksittäinen linjaus herätti monissa kauhunsekaista huvitusta: ”Perussuomalaiset linjaavat, että koulujen historiantunneilla 'on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta'” (HS 26.2). Kouluopetukseen osittain liittyen valtion myöntämää kulttuuritukea on ohjattava uuteen suuntaan. On tuettava ”kansallista” taidetta, taidetta joka vahvistaa suomalaista identiteettiä. Esimerkkejä tällaisesta taiteesta on Jean Sibeliuksen musiikki ja Albert Edelfeltin ja Akseli Gallén-Kallelan maalaustaiteet. Sen sijaan ”tekotaiteellisia postmodernistisia kokeiluja” ei tulisi tukea. Suora lainaus itse ohjelmasta:

”Niin ikään suomalaisen kuva- ja musiikkitaiteen tärkeimmät teokset ovat syntyneet parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja, mutta niiden merkitys osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä on vähentynyt. Taide on kaikissa muodoissaan yksi kulttuurin peruselementeistä. Suomalainen taide, esittävä ja ei esittävä, on ollut perinteisesti arvostettua. Kirjallisuutemme, arkkitehtuurimme, kuvataiteemme, muotoilumme, säveltaiteemme jne. ponnistavat vankalta pohjalta. Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. ”

Itsessään tämä tiedonanto on tietysti kaikkea muuta kuin kohun arvoinen. Kaikki tiesivät tämän. Kaikki osasivat odottaa tätä. Luuliko joku muka tosissaan, että Perussuomalaiset haluaisivat edistää taiteentekemistä Suomessa, lisätä kulttuuritukia ja vaalia moninaisuutta? Ei. Yhtenäiskulttuuri! Kansallinen taide! Suomen kansa! 1939–1945! Mutta nyt asia on sanottu ääneen, joten se voidaan jättää sikseen.

Tai ehkei ihan vielä. Puuttumatta varsinaisesti siihen, mitä Perussuomalaiset tarkoittavat ”tekotaiteella” tai ”postmoderneilla kokeiluilla” – kaksi käsitettä joista etenkin ensimmäistä käytetään toistuvasti perustelematonta mielipidettä edistävänä poliittisena lyömäaseena, ja joku voisi näyttää ainakin minulle, mitä on tekotaide ja perustella miksi se sellaista on, kuuntelisin mielelläni – on hyvä huomauttaa, että tällä linjauksella Perussuomalaiset alkavat itse asiassa muistuttaa niin kovasti pelkäämäänsä Neuvostoliittoa.

Dmitri Šostakovitšin oopperasta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethista (1932) muodostui hänen uransa käännekohta. Sitä ehdittiin juhlia useamman vuoden ajan sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa, kunnes itse Isä aurinkoinen näki sen tammikuussa 1936. Vain paria päivää myöhemmin puolueen virallisessa äänenkannattaja Pravdassa ilmestyi artikkeli ”Sekasotkua musiikin asemesta”, jossa mainitaan mm. seuraavaa:

”Kuulijaa typerryttää oopperan ensimmäisestä hetkestä alkaen tarkoituksellisen tökerö ja sekava sointien virtailu. Melodian katkelmat ja musiikillisten fraasien sikiöt hukkuvat ja katoavat toinen toisensa jälkeen rysähdyksiin, kirskuntaan ja kirkunaan. Tämän 'musiikin' seuraaminen on vaikeaa, muistaminen mahdotonta.” (Dmitri Šostakovitšin muistelmat, koonnut Solomon Volkov. 1979/1980. Suom. Seppo Heikinheimo. Helsinki: Otava. s. 22.)

Stalinin vainojen ollessa paraikaa käynnissä, tämä yleisesti ottaen olisi merkinnyt hengenlähtöä. Šostakovitš kuitenkin säilyi ihmeen kaupalla hengissä, kaiketi siksi, että yhtäältä Stalin halusi tehdä hänestä varoittavan esimerkin ja toisaalta Stalinin ja Šostakovitšin välillä oli eräänlainen, historiallista painolastia kantava ”tsaarin ja jurodivyin” epämääräinen suhde (tämä on toki Solkovin näkemys asiasta). Jurodivyi, jonka voisi kääntää suomeksi Jumalan/Kristuksen tähden houkaksi, on omanlaisensa venäläinen perinne, jota on yleisluontoisesti vaikea kuvailla, mutta kyse on Jumalan hulluista. Pyhistä ihmisistä, jotka ovat paitsi eläneet vapaaehtoisesti köyhyydessä ja mitä uskomattomimmissa paikoissa myös käyttäytyneet tavalla – yleensä uskoonsa nojautuen – joka on sotinut perinteitä vastaan. Solkov kuvaa esipuheessa jurodivyita kovin maallistuneesti:

”Jurodivyilla on lahja nähdä ja kuulla sellaista, mistä muut eivät tiedä mitään. Mutta hän kertoo maailmalle näyistään tarkoituksellisesti paradoksaalisella tavalla, peitekieltä puhuen. Hän näyttelee heikkomielistä, mutta on tosiasiallisesti elävä muistutus kaikesta pahuudesta ja vääryydestä. Jurodivyi on anarkisti ja individualisti, joka ulkoisessa esiintymisessään rikkoo yleisesti hyväksyttyjä käyttäytymisen 'moraalilakeja' ja pilkkaa perinnäistapoja. Itselleen hän asettaa kuitenkin ankarat rajoitukset, säännöt ja tabut.” (emt., 19.)
Toisaalta Solkovin mainitsema ”tsaarin ja jurodivyin” suhde viittaa suoraan viimeisen tsaariperheen ja Grigori Rasputinin hämmentävään suhteeseen.

Šostakovitš oli jurodivyi. Se ei ollut vain häneen lyöty leima, vaan hän myös itse käytti itsestään tätä nimitystä. Olennaista on, että luultavasti Stalinin itsensä laatiman Pravda-artikkelin myötä tämä termi sai vain entisestään traagista hohdetta. Jos kuuntelee Šostakovitšin sinfonioita tästä eteenpäin aina Stalinin kuolemaan 1953 saakka, voi ymmärtää, mistä jurodivyissa on kyse. Peitekielestä. Sinfoniat puhuvat kaksoisrekisterissä. Silloin niitä pidettiin ylistyksenä Neuvostoliitolle ja kunnianarvoiselle Johtajalle.

Pravda-artikkelin kuvaavin piirre kuitenkin on, että tämän myötä käynnistyi kampanja ”formalismia” vastaan. Alunperin hyvinkin olennaisesta tieteellisestä painotuksesta korostaa taiteen ominaiskieltä erotuksena esimerkiksi normaalipuhunnasta (ja korostaa tekstin rakenteita olennaisena seikkana niiden tulkinnan kannalta) muodostui haukkumasana ja Stalinin hallitsemassa valtakunnassa kokonainen kuolemantuomiot mahdollistava syytekirjelmien joukko. Mutta mitä formalismi merkitsi esimerkiksi Stalinille? Otetaan yksi esimerkki: ”Formalismi on neuvostokansalle vihamielisen porvarillisen ideologian ilmaisu taiteessa” (emt., 330).

Kun ideologia korostuu, alkaa myös kulttuurin rajoittaminen. 1930-luvun Saksan liikehdintä Entartete Kunstia, rappiotaidetta vastaan on toinen hyvä esimerkki samasta asiasta. Natsit tietysti tuomitsivat kaiken impressionismista surrealismin kautta dadaan. Ja tietenkin jazzin. Tähän eurooppalaisen historian pimeään yöhön ei kuitenkaan ole tarvis mennä tämän pidemmälle, riittää että toteamme, että hyväksi taiteeksi natsit korottivat ”saksalaisen taiteen”. Tällaista hyvää taidetta oli sen sijaan Bach, Wagner – ja Sibelius.

Tarkoitus ei tietenkään ole millään muotoa tuomita kaikkia näitä taiteilijoita. Itsekin rakastan Bachin, Wagnerin ja Sibeliuksen musiikkia – ja pidän Edelfeltin ja Gallén-Kallelan maalaustaiteesta. Yhtä lailla arvostan juutalaista taidetta ja postmodernismia. Itse taiteen sisällöillä ei ole kuitenkaan tässä niin suuri merkitys: suurempi merkitys on sillä, miten taidetta käytetään.

Perussuomalaiset pelaavat siis vaarallista peliä. Tai populistista peliä, miten vain. Pelaavat kuitenkin. Ylipäätään koko puolueen eduskuntavaaliohjelmassa haiskahtaa vastenmielisyys eliittejä, elitistejä, Euroopan unionia, menestyjiä, amerikkalaisuutta kohtaan. Samalla pelätään kommunismeja – ihan hitusen ainakin. Osa näistä vastenmielisyyden pärskeistä on tietenkin oikeutettuja, jopa oikeita, mutta ne muotoillaan huonosti ja ponnettomasti. Kritiikin pinnan alla ei ole mitään. Tyhjät tynnyrit kolisevat. Mutta Perussuomalaiset ovat kansan asialla. Tavallisen kansan.

Kritiikissä ei tietenkään ole mitään uutta. Koko Perussuomalaisten puolue perustuu kolmeen suureen ja vähän muihinkin puolueisiin pettyneiden ihmisten ruikutukseen, jota Soinin kaltaiset populistit käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Rasistisessa vihamielisyydessään Perussuomalaiset eivät ole vielä vaarallisimmasta päästä, mutta periaatteessa sillä on kaikki edellytykset siihen. On toki ilkeää panettelua rinnastaa tämä kotimainen pölhöpuolue ja lähihistorian raaimpien etnisten puhdistusten toimeenpanneet puolueet, mutta vaaran momentti on olemassa. Kansalaisten, myös Perussuomalaisten äänestäjien tulisi ymmärtää se. Ja kun taiteen tekemisen sisältöjä aletaan valtapolitiikassa tuomita, karsia ja ohjata puolueen haluamiin suuntiin, ollaan erään ja jo ennestään tutun synkän tien alkupäässä.

perjantaina, syyskuuta 24, 2010

Perussuomalainen matkustaa

Michael Ciminon suositun takavuosien elokuvan Kauriinmetsästäjä (1978) lopussa kaikki elokuvan eloonjääneet keskeiset hahmot kokoontuvat luopuneen oloisina suremaan kuolleen toverinsa poismenoa. Miehen (ex-)vaimo aloittaa spontaanisti hyräillä Yhdysvaltain kansallislaulua, johon muut pian yhtyvät.
Vastaavanlaista kohtausta olisi melko vaikea kuvitella suomalaiseen elokuvaankaan 70-luvun jälkeen muussa kuin ironisessa mielessä. Kansaan kiinnittyminen hädän hetkellä tuntuu tässä ajassa eläville täysin mielettömältä, ainakin Suomessa, jossa sekularisoitumisen (vrt. God bless American toinen osapuoli, Jumala) ohella suhde isänmaahan vaikuttaa ainakin siinä määrin heikentyneen, että vaikka perussuomalainen elokuvaohjaaja ohjaisi elokuvan, hän tuskin toimisi niin mauttomasti, että päättäisi sen Finlandiaan. Ne ajat ovat menneet. Ei hänkään enää usko siihen, vaikka katsookin joka itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan ja hekumoi mielessään kuukausittain, miten ne sotaveteraanit...
Ruotsissa, jossa ei ole sentään sodittu käytännössä vuosisatoihin, Sverigedemokraternan (SD) sensaatiomainen menestys vaaleissa on herättänyt ympäri Eurooppaa kauhua, kiukkua ja pelkoa. Eräs puolueen vaaliteemoista on ollut lähes sama kuin meidän Persuillamme: parantaa vanhustenhuoltoa. Juuri vanhuksia ei tule sysätä heitteille, vaan heidän oikeuksiaan on ajettava, sillä he totisesti ovat pitkän elämänsä vuoksi sen ansainneet. Tämähän on vaaliteeman taustalla: ihmisen pitkä elämä on lähtökohtaisesti kärsimyksentäyteinen ja on vähintäänkin kohtuullista, että heidän nykyisiäänkin kärsimyksiään yritetään hiukan lievittää. Ystäväni raportoi juuri hetki sitten lentokentältä, miten lentokentän kahvio on täynnä mummoja, jotka siellä kittaavat aamukuudelta kuohuviiniä pahvimukista ja nousevat sitten lentokoneeseen, joka vie heidät lämpimiin maihin, joissa heillä todennäköisesti on lomaosake.
Ilkeämielistä panettelua tietenkin. Syyllistäminen ei tässäkään tilanteessa kannata, on vain hyvä panna merkille, että voidaan hyvin suurella todennäköisyydellä olettaa, että samat ihmiset jotka suhaavat lentokoneella ristiin rastiin maapalloa ja tuovat turismin muodossa rahaa eri alueille, äänestävät Perussuomalaisia – tai ruotsidemokraatteja – jotka molemmat puolueina profiloituvat maahanmuuttovastaisina, ensimmäinen vähemmän, jälkimmäinen enemmän. Eikö olisi loogista ja luontevaa, että samat ihmiset eivät lainkaan harrastaisi turismia, irrottelisi Thaimaassa tai ostaisi turisti-t-paitoja Rhodokselta, koska pohjimmiltaan vastustavat muukalaisuuden rantautumista Suomeen? Miksi he eivät kultivoisi kotimaataan ja harrastaisi kotimaanmatkailua ulkomaiden sijaan, jos he kerran sitä niin rakastavat?
Espanjan Kanariansaarten turismia nähneet paikalliset ovat tietysti eri asia kuin maahamme säännölliset pyrkivät maahanmuuttajat. Amnesty Internationalin mukaan jopa neljäsosa maahanmuuttajista on kokenut suoraa kidutusta kotimaassaan. Perussuomalainen ei kuitenkaan tällaista kuuntele; hänen olisi ollut syytä pysyä kotimaassaan! ”Millainen mies jättää perheensä kärsimyksiin ja tulee tänne nauttimaan meidän etuuksistamme? No, ei minkäänlainen.” Jos asia kuitenkin käännetään toisinpäin, nähdään, että turismi on tuhonnut historiallisia paikallisuuksia paljon enemmän kuin sellainen maahanmuutto, jossa on muutettu köyhemmän elintason maista korkeamman elintason maihin. Paradoksaalista, luulisihan turistien tuovan vaurautta köyhille alueille, joilla ei ole muuta annettavaa kuin oma työpanoksensa ja eksoottinen luonto. Näin onkin, mutta juuri vauraus merkitsee sikäläisten ominaispiirteiden hautautumista turistien miellyttämisen, räikeävärisen krääsän ja mönkijäsafarien alle. Kun siis Perussuomalaisia äänestävä lentää viikoksi ulkomaille, hän haluaa että häntä pidetään hyvänä – ei sitä, että hän joutuisi mukautumaan, ainakaan liiaksi. Ihmebantun monologi, jossa ehdotetaan että koko länsimainen elämäntapa tuotaisiin lomapaikkaan, jotta lomalaisen ei tarvitsisi stressata lainkaan, kuvaa osuvasti tätä asennetta. Suomenkieliset tarjoilijat, suomalaiset tv-kanavat, suomalainen ruoka...
Turismi on kuitenkin globaalista näkökulmasta elinkeino, ja kuten jokainen elinkeino, sen mielekkyyttä ei kannattane kyseenalaistaa, oli se miten eettisesti arveluttavaa tahansa (vrt. turkistarhaus). Suomessakin pellot on myyty ja samat maanviljelijät ovat vaihtaneet lomamökkipalveluihin; ja totta puhuen, emmehän mekään katso kauhean pahalla niitä venäläisiä uusrikkaita, jotka tulevat tänne, meille vähän shoppailemaan. Tuovathan ne rahaa ja vaurautta alueelle, etenkin Kainuuseen ja Lappiin jotka kumpikin jo ovat lähtökohtaisesti muuta Suomea kurjemmassa asemassa (työttömyys, autioituminen jne.), mutta joissa paikallista omaleimaisuutta vielä tapaa ihan toisella tavalla kuin Etelä-Suomesta. Näkymätön raja menee oikeasti siinä Iisalmen pohjoispuolella – jossa myös Euroopan valossa väestötiheys vähenee merkittävästi. Kuitenkin juuri näillä alueilla löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat yrittää – ja jos katsoo vaikkapa Saariselän näennäistä vaurastumista kahdenkymmenen vuoden ajalta, tulee tuumineeksi, mitä vanhasta ja aiemmin kestävänä pidetystä on jäljellä?
Turismi toisin sanoen on elinkeino, joka tähtää oman ominaispiirteen simuloimiseen, eksoottisen eksotisoimiseen ja kuitenkin siten, että siihen voidaan sisällyttää ne asiat, joita turisti vaatii. Kyseesssähän on palveluammatti; siinä palvellaan asettamalla paitsi oma työpanos turistin halun palvelukseen myös koko seutu turistin mielihalujen alaisuuteen. Tässä mielessä se on prostituutiota tuhoisampi ja hirvittävämpi ammatinharjoituksen muoto – jos huoraamista halutaan jostakin syytä kritisoida. Aina moitittaessa prostituutiota, jossa ihanteellisimmillaan ihminen itse päättää, milloin antaa oman kehonsa toisten käyttöön (todellisuus voi olla toinen), turismi olisikin syytä nostaa samalla viivalle. Vaikka kaikkihan me olemme Babylonin huoria...
Mutta entäpä kerjääminen? Se kai sentään on vastenmielinen ammatti, joka loukkaa ihmisarvoa, häiritsee meitä suomalaisia ja jonka taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta. Romanialaiset ovat kaiken lisäksi yhä aggressiivisempia! Selvää kuitenkin on, että jälleen turismi on silmiinpistävällä tavalla olemukseltaan aina kadunvarsikerjäämistä pahempaa kerjäämistä. Turistit tietenkin näkevät lomaparatiiseissa aina ne aggressiiviset kaupustelijat, mutta eivät niinkään selvästi omaa itseään, omaa vaurauttaan jonka tuovat alueelle ja joka kerjää osakseen huomiota – aivan kuten lämpimissä maissa itsetyytyväinen länkkäri kerjää – tämä on tietysti puettu vaatimukseksi – itselleen hyvää oloa, rentoutusta, palvelua. Annankadun mutkassa kököttävä romani ei myöskään tasan tarkkaan ole yhtä aggressiivinen – jos se nyt on se ominaisuus, jota tulee paheksua – kuin finninaamaöykkärit ostarilla tai miesporukassa röhöttävät ja leveästi törmyilevät pukumiehet, nämä säälittävät uusjupit.
Jos kuitenkin vakavoidutaan, on pantava merkille, että nykyinen Euroopan unionille ja globaalille taloudelle alisteinen elinkeinoelämä on laajemminkin ja käytännössä aina isänmaan – ja tarkoitan tässä nyt suomisuutta, paikallisia ominaispiirteitä, en jotain eurooppalaista nationalismin projektia – vastainen. Samoin Perussuomalaisuus on lähtökohtaisesti suomisuuden vastakohta, sillä se uutena työväen puolueena vaatii möhömahaisuudessaan itselleen oikeuksia, jotka edistävät elintason kohoamista kaikille muille paitsi mutiaisille ja mamuille, jotka eivät selvästikään ole ansainneet samoja etuuksia kuin me työtä tekevät suomalaiset, joiden isät kaiken lisäksi uhrasivat henkensä meidän puolestamme. Isät uhrasivat tasan tarkkaan oman henkensä nationalismin alttarilla. Ja jotenkin kuvaavaa on, että nyt samojen isien lapset ovat itse kerjäämässä lisää oikeuksia ja lisää rahaa valtiolta, koska he kärsivät lapsena isiensä sodanjälkeisistä traumoista perhe-elämässään. Paha olo heillä varmasti on, mutta myös aimo annos julmaa itsetyytyväisyyttä ja röyhkeyttä. Jos nuorempi polvi olisi yhtä röyhkeä, sehän voisi seuraavaksi vaatia kovaäänisesti valtiotta oikeuksia, etuuksia ja korvauksia ensimmäisenä sukupolvena suomalaisessa historiassa, jonka taloudelliset odotukset heidän vanhempansa (juuri nämä sotalapset) tuhosivat hyvinvointivaltion konseptillaan – joka, kuten todettua, on vanhempiaan epävarmemmassa ja köyhemmässä asemassa.
Tämänkin vuoksi on niin vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa Kauriinmetsästäjän lopussa laulavaa joukkoa kohtaan. Mikään elokuvassa koko aikana ei viittaa siihen, että loppukohtauksen voisi tulkita mitenkään ironisesti. Ei mikään. Päinvastoin: se kuvaa tehdastyöläisiä, jotka vapaa-ajallaan hurvittelevat kuin pikkupojat ja ammuskelevat kännissä peuroja vuorilla. Kolmen tunnin ajan kuvaa hallitsee vakava realistinen kerronta, jossa saa nauraa silloin kun päähenkilöt esittävät pikkupoikia jotka esittävät aikuisia. Tällaiset hahmot ovat olentoja, joita kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa – samat hahmot joutavatkin saada rangaistuksensa, eikä katsoja voi käytännössä mitenkään tuntea, että nämä hahmot eivät olisi sitä ansainneet. God bless America jättääkin vain tyrmistyksen.
Tai ehkä sittenkin, ehkä sittenkin tuo absurdi loppukohtaus olisi mahdollista tavata myös kotimaisesta elokuvasta. Kaikki edellytykset sille ovat olemassa. Kun oikeistopopulismi nostaa päätään Euroopassa ja selvästi vetoaa työväen luokan negatiivisiin puoliin, samaan timosoinimaiseen röhörieskaisuuteen, meillä on Suomessa – samoin kuin Ruotsissakin – iso joukko ihmisiä, jotka yhtä innokkaasti voisivat uhrata elämänsä nationalismin alttarilla. Johan ne metsästävät kännissä hirviäkin.