Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.
Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.
Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.
Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?
Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.
Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:
”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.
Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.
Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!
Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.
Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.
Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.
Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.
Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.