Raskaita mieliä ja mustaa kultaa

Aluksi Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen Suomi öljyn jälkeen -kirjaa (2013) lukee hämmentyneenä, vaikka aihe olisikin tuttu. Hämmennystä seuraa kuumotus, pienimuotoinen kauhu, tuskastuminen, niitä vuorostaan väsähdys ja raskasmielisyys – etenkin jos kirjan lukee nopeaan tahtiin, vaikkapa edes parissa viikossa. Teos on kipakka paketti halvan energian loppumisesta ja öljyhuipusta, kohtalonkysymyksistä joihin Suomen ja suomalaisten olisi syytä varautua jo nyt. Kokonaisuutta kannattaa sulatella. Otollisinta kirjaa onkin lukea hiljakseen, vähitellen, osissa, uudelleen. Näistä aiheista näet meidän tulisi keskustella, näihin skenaarioihin sopisi varautua – mutta mieli ei muutu nopeasti. Öljyperustaisen elämän katoavaisuuden sisäistäminen kysyy malttia, hartautta ja perehtymistä, onhan aihe sellaisenaan aihe raskas ja musta.

Jotta tosiasiaa uskottaisiin laajemmaltikin, näiden tulevaisuutta koskevien kysymysten esiintuomista olisi hyvä sälyttää myös Partasen, Paloheimon ja Wariksen kaltaisten ex-nokialaisten ja teknisten tieteiden osaajien kontolle. Pilkkakirveenä ”hippiys” on tunnetusti hätäisin lyömäase, jota ei millään muotoa tähänkään yhteyteen tarvitsisi. Kategoriana se klenkkaa siitäkin huolimatta, että liian usein eri yhdistysten aktiivit ovat suomalaisen väen silmissä melko epäuskottavaa, hysteeristä joukkoa. Se klenkkaa, sillä etenkin öljyasioissa aktiivitoimijat vaikuttavat monesti olevan nimenomaan teknisesti orientoituneita ja talouteen perehtyneitä miehiä – jos yhteiskuntamme kerran on niin patriarkaalisesti rakentunut ja tekniikkaan ja talouteen orientoitunut kuin toistuvasti annetaan ymmärtää, sitä luulisi että näistä saisi parhaat viestintuojat; että näitä miehiä yhteiskuntamme kuuntelisi. Ei tietenkään ole sanottu, etteikö heistäkin huonona päivänä saisi letkuja – niitä sisäänpäinkääntyneitä, peseytymättömiä ja ihmisarkoja olentoja, jotka pöytää pitäessään lähinnä hierovat naamaansa eivätkä tee elettäkään yrittääkseen kommunikoida pöydän toisella puolen pyörivien ihmisten kanssa. On toki selvää, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan aktiivitoimintaan, ja jokainen, joka antaa poliittisen ruumiinsa pölkyksi asian käyttöön – pölkky pitää ovea auki ja vaikka muutosta ei huomaa, ilma vaihtuu –, on arvokas. Silti en malta olla ajattelematta, miten paljon vakuuttavampaa loppuviimein olisi, jos jo ennestään vierasta ja kummastuttavaa asiaa eivät ajaisi eteenpäin letkut, crustit ja pitkätukat, vaan ulospäinsuuntautuneet, sanavalmiit, skarpit, bodatut ja iloiset militantit?

Vapun jälkeisessä keväänkelmeässä kuulaudessa, kuoharipullojen seasta oksennukset rinnuksilla herätessä on lohdullista lukea, että osasta insinöörejä ja kauppatieteilijöitä kasvaa ihan aikuisten oikeasti ihmisiä. Partanen on energiaa, öljyä, resurssiniukkuutta ja näiden kytköksiä yhteiskunnassa tutkivan ASPO-Finland ry:n puheenjohtaja. Waris on ”perustajaosakas Coreorient Oy:ssa, joka kehittää matkapuhelinten käyttöön perustuvaa kimppakyytipalvelua tavaroille ja tarjoaa samalla asiantuntemustaan myös yrityksille ja yhteisöille, jotka haluavat varautua öljyhuippuun ja siihen liittyviin muutoksiin.” Myös Waris on ASPO:n jäsen. Lisäksi hän on työskennellyt aiemmin Nokian Tutkimuskeskuksessa. Paloheimo on Coreorient oy:n toimitusjohtaja ja ASPO Finland ry:n perustajajäsen.

Luonnehdinnat ovat kirjan kirjailijaesittelystä ja vaikka lajissa on aina totta hädin toinen puoli, ovat kuva ja luonnehdinta paljon puhuvia. Näiden miesten käsiin uskoisi paljon. Ei tietenkään siksi, että kirjoittajat ovat kaikki miehiä – hyvä kuva ja osuva luonnehdinta vain herättävät luottamusta yli sukupuolten. Mutta lukija ymmärtänee, mitä ajan takaa: kun kyse on niin tärkeistä asioista kuin öljyhuippu, ympäristö tai ihmisoikeudet, tyylin ohella kirjailijakuva on merkitsevä. Kirjojen ja median koostamassa sfäärissä uskottavuus tai ainakin lukijalle välittyvä tuntu sellaisesta ovat valttia. (Myönnän kuitenkin: Partanen on myös bloggaaja ja capoeiran harrastaja ja nehän tunnetusti ovat vähemmän luottamusta herättäviä määreitä.)

Lukija saattaa ihmetellä, miksi huolehdin tällaisesta. Siinä missä kysymys kustantajastakin – onko Into paras mahdollinen kustantamo tällaiselle kirjalle? – on kysymys uskottavuudesta, se ja kirjailijakuvat ovat pohjiltaan kysymyksiä lähestyttäväksi tekemisestä. Tiedän ihmisiä, jotka kammoavat Voima-lehteä sen lukijakunnan tai asenteellisuuden vuoksi. Heille lehden tarjoama informaatio ei ole uskottavaa, koska puitteet ovat väärät. Oletettavasti joku saattaa olla tarttumatta vaikkapa Jarmo Limnéllin kirjaan Maailma ja Suomi 9/11:n jälkeen (2011), koska kirjoittaja on sotatieteiden tohtori. Huolehdin tällaisesta, sillä Suomi öljyn jälkeen on niin tärkeä selvitys, että sen toivoisi löytävän tiensä mahdollisimman moneen kotiin. Jokaisen keskiluokkaisen, henkilöautoaan päivittäin käyttävän ja kaukomatkoja vuosittain tekevän suomalaisen tulisi lukea se. Jokaisen kulutustavaroiden seassa elävän, jokaisen hyvinvointivaltion eduista nauttivan, jokaisen omiin talousnäkymiinsä uskovan, jokaisen kotimaisen lähiruoan puolesta puhuvan tulisi lukea se.

**

Öljy on meidän vapahtajamme ja öljyyn me suistumme. Öljy on mustaa kultaa ja öljynä leviää raskasmielisyyden murhe mieliin ja ytimiin. Öljy on modernin elämän suonisto ja veri on niin mustaa, että sattuu. Siksi öljy on paitsi elämän antaja myös sen pois ottaja. Hailakka masennus ja merkityksettömyys menevät jatkuvasti innon ja vitaalisuuden kanssa lomi.

”Kriisin aikakaudet, jotka todistavat uskonnollisten ja poliittisten idolien luhistumista, ovat mustalle sapelle [melaina khole] erityisen otollisia. Vaikka työttömillä on vähemmän taipumusta itsemurhaan kuin hylätyillä rakastajattarilla, melankolia on kriisiaikoina väistämätöntä: siitä puhutaan, se luo arkeologiansa, tuottaa esityksensä ja valmistelee oppinsa”, kirjoittaa Julia Kristeva Mustassa auringossa (1987/1998, 20). Ja Jumalan kuolemasta – jälleen – öljyssäkin on kysymys, siitä jos jostakin. Mutta kuten Jumalan kuolinhetki modernissa maailmassa ei ole kenellekään täysin selvillä, myös öljyhuipun ajankohdasta on vain arveluja. Se nähdään peräpeilistä, vasta ajan takaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että raakaöljyn tuotannon huippu on saavutettu vuoden 2006 tietämillä (näin mm. IEA:n pääekonomisti Fatih Birol vuonna 2011). ”Tällä hetkellä tuotannossa olevien öljykenttien tuotanto laskee keskimäärin noin 5–7 prosenttia vuodessa eli noin 4–5 miljoonan tynnyrin päivätuotanto häviää joka vuosi”, kirjoittavat Partanen, Paloheimo ja Waris (2013, 111). Jotain on tapahtumassa. Muiden nestepolttoaineiden ohella liuskeöljyn (light tight oil) kaltaiset hiilivedyt antanevat vain lisäaikaa, ja sen päivittäinen tuotanto näyttääkin kasvavan vauhdilla (IEA:n mukaan 200 000 tynnyriä vuodessa, ks. emt., 129). Helsingin Sanomat ehti jokunen viikko sitten toivorikkaasti suitsuttamaan, kuinka Yhdysvaltain kaasu virtaa Eurooppaan (HS 27.4.2013) ja Euroopan riippuvaisuus Venäjän kaasuvaroista vähenee. Hämmentävin lause artikkelissa oli kuitenkin väite IEA:n arviosta: ”Yhdysvallat voi liuskekaasun ja -öljyn ansiosta päästä energiaomavaraiseksi 2030-luvulla”. Se tuntuu liioittelulta. Nordean öljyanalyytikko Thina Saltvedt totesikin pian Talouselämä-lehdessä IEA:n arvion tiimoilta, että öljyn suhteen Yhdysvalloilla ei ole oikeastaan sellaisia rahkeita. Ratkaisu on vain marginaalinen.

Yhdysvallat saavutti oman tuotantohuippunsa 1970-luvulla ja on sen jälkeen ollut kasvavissa määrin riippuvainen tuontiöljystä. Mielenkiintoista kyllä, öljyhiekan ohella vesisärötyksellä toteutettava öljyn ja kaasun murtaminen on jo itsessään kuva (suhteellisten) halpojen öljyvarojen ehtymisestä: pumppaamalla kovalla paineella hiekkaa ja kemikaaleja sisältävää vettä maaperään saadaan kyllä käyttöön fossiilisia energiavaroja, joiden päästöt ovat pienemmät kuin esimerkiksi kivihiilen, mutta samalla hinnalla paikalliset ympäristöt saastuvat, pohjavedet myrkyttyvät ja – olettaisin – kokonais-EROEI laskee (eikä ole koskaan yltänytkään raakaöljyn EROEI:n hyviin päiviin). Makealla vedellä olisi varmasti parempaakin käyttöä, semminkin kun arviolta jo joka kolmas ihminen maapallolla kärsii vesipulasta. Jos ja kun Lähi-idän öljyvarat ovat vähenemään päin, on jo kiire, mikäli edes nykyistä päivätuotantoa (ja sitä vastaavaa elintasoa) halutaan pitää yllä. Ennemmin tai myöhemmin määrät alkaavat laskea, oli reservejä tai ei. Muitakin merkkejä öljyvarojen ehtymisestä on nähtävissä.

EROEI, energy returned on energy invested, merkitsee saadun energian suhdetta sen hankkimiseksi käytettyyn energiaan (2013, 46–52). Kirjoittajien mukaan ”länsimainen teollinen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen monien arvioiden mukaan 5:1–10:1 keskimääräisen EROEI:n” (emt., 46). Tällöin 40–90 prosenttia ihmisten käyttämästä energiasta menee muuhun kuin energian tuotantoon – ruoantuotantoon, koulutukseen, rakentamiseen, tavaroiden valmistamiseen ja terveydenhuoltoon ja vastaavaan. Tässä mielessä on selvää, että suuri osa niistä länsimaisen yhteiskunnan elementeistä, joita pidämme edistyksenä yleensä – esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio sosiaaliturvineen – ovat pitkälti kasvaneen EROEI:n ansiota. Kaikki energia ei mene energiantuotantoon.

Öljyn EROEI oli 1990-luvun alkupuolella joidenkin arvioiden mukaan 100:1. Kuvaavaa on, että tänään, 2000-luvun Yhdysvalloissa EROEI on arviolta 15:1. Öljyhiekan tuotannon EROEI on 3–6:1, vesivoiman 20–40 :1, hiilivoiman 8:1 ja ydinvoiman (arvioista riippuen) 7–50:1 (ks. emt., 49–50). Vaikka arviointi on haastavaa, vaikuttaa siltä, että raakaöljyn suhteen EROEI on jo hyvän aikaa ollut laskussa. Samalla kuitenkin ihmiskunnan öljynkulutus kasvaa kaiken aikaa: kehittyvät maat kuten Kiina ja Intia haluavat päästä osalliseksi länsimaisesta vauraudesta ja Yhdysvalloilla ja Euroopalla on kaikki työ säilyttää nykyinen materiaalinen elintaso.

Merkitsevää on, että EROEI:n pudotessa inhimillistä työtä täytyy keskittää enenevissä määrin energiantuotantoon, jollei sitten siirtymä ei-fossiilisiin energiajärjestelmiin tapahdu riittävän nopeasti ja kivuttomasti (mikä näyttää epätodennäköiseltä). Se ei lupaa hyvää yhteiskuntamuodoille, jotka ovat vuosikausia satsanneet kaikkeen muuhun kuin alkutuotantoon ja esimerkiksi perustaneet ruoantuotantonsa, kaavoituksensa, infrastruktuurinsa ja ylipäänsä kokonaisen kulttuurinsa lyhyen tähtäimen suunnitelmille halvasta energiasta. Yhdysvalloissa ja Suomessa hellitty keskiluokkainen unelma omakotitalosta kaukana kaupungin keskustasta, työpaikasta ja ruokakaupasta – lähiö elämänmuotona – tullee tiensä päähän samoin kuin koko kulutuskulttuuri. Vielä muutama vuosi sitten ex-pääministeri Matti Vanhanen saattoi hehkutella elämää Nurmijärvellä, mutta öljyhuipun näkökulmasta se näytti jo silloin vain irvokkaalta. Paljon energiatehoton yksityisautoilu ansaitseekin raippaa ja Partasen, Paloheimon ja Wariksen sanoma tuntuukin olevan autoilijoille: nauttikaa vielä kun voitte, sillä kohta se loppuu. Se on sama kuin Thaimaan- ja muille kaukomatkaajille: rillutelkaa nyt, kohta se loppuu. Parempi tietysti olisi jättää rilluttelematta jo tänään.

Toistaiseksi suomalaisille ei ole ollut kipurajaa bensan hinnan suhteen. Suomalaiset pitävät autoilusta, mutta ovat selvästi myös pakotettuja siihen. He tankkaavat, maksoi mitä maksoi. Kirjoittajien kirjan lopussa esittämän mahdollisen skenaarion mukaan yksityisautoilun öljytuotteiden kulutuksen näkökulmasta olisi kuitenkin pudottava n. 89 % prosenttia (ks. emt., 290), muista sektoreista (lämmitystä lukuunottamatta) kun on aika vaikea lähteä samoissa määrissä tinkimään. Ajatus kuulostaa hurjalta, mutta on tarkemmin ajateltuna monessa mielessä pitävä. ”Nykyisenkaltainen laajamittainen henkilöautoilu on räikeä esimerkki energian tuhlailusta, johon millään lajilla ei evoluution näkökulmasta pitäisi olla mahdollisuutta. Ihmisillä siihen on ollut varaa mittavien vuosimiljoonien saatossa varastoituneiden fossiilisten energiavarojen turvin. Nämä energiavarat ovat kuitenkin kertakäyttöiset, ja niiden päätöntä tuhlausta seuraavat sukupolvet tulevat varmasti ihmettelemään.” (emt., 198.) Yksittäisen autoilijan syyllistäminen on tietysti kysymys erikseen, mutta mieluummin olisi kysyttävä, miksi suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti satsataan tieverkon parantamiseen tai autokannan hienosäätöön. Missä ovat boori- ja sähköautot? Mitä voisimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? On selvää, että erilaisilla verotuksilla ja rajoituksilla tilannetta voitaisiin viedä toiseen suuntaan, mutta kokonaisuutena yksityisautoilu on niin monisyinen asia, että paljon täytyy muuttua ympärillä, ennen kuin se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Eikä pakottaminen tai kannustaminen aja useinkaan hyödyllisyyden edelle: vasta kun paikallisuudesta ja joukkoliikenteestä tulee jollain tapaa hyödyllistä, muutosta saattaa tapahtua.

Jos ihmistä laisinkaan tuntee, tietää hänen muutosvastarintansa. Saavutetuista eduista ei luovuta, elämäntapoja ei vaihdeta kuin alusvaatteita. Kirjoittajat listaavat viimeiseen liitteeseen muutosvastarinnan ohella vahvistusharhan (ihminen hakee ulkoisesta informaatiosta vahvistusta ennakkokäsityksilleen), kognitiivisen dissonanssin, kasaparadoksin (yksittäistä tekijää on vaikea erottaa kokonaisuudesta: ”jos henkilö onnistuu tankkaaman autonsa, tarkoittaako se sitä, että bensiiniä on kaikkialla riittävästi?” (emt., 324)) ja ryhmäajattelun eräiksi keskeisiksi tunne- tai tuntoperäisiksi tavoiksi reagoida uuteen informaatioon. Kaikilla niillä on rooli suhtauduttaessa myös öljyhuipun jälkeiseen luisumaan ja muutokseen. Sen ohella, ettei medioissa kerrota öljyhuipusta tarpeeksi selkeästi ja objektiivisuuteen pyrkien, on oman kokemuksen pohjaltakaan halvan energian loppumista hyvin vaikea ottaa tosissaan. Päivä nousee tänäänkin ja sen mukana tulevat ne kuusi öljylitraa, jotka päivän aikana kulutamme (yhdysvaltalaisen keskimääräinen päivittäinen käyttö on yli 10 litraa ja keskimääräisen maapallon kansalaisen 2 litraa). Mikään ei näytä muuttuvan. Se on osa talouskasvun paradoksia.

Mykistävin yksittäinen fakta, jonka Suomi öljyn jälkeen tarjoaa on kuitenkin se, että ”maailma on käyttänyt yli 95 prosenttia kaikesta kuluttamastaan öljystä toisen maailmansodan alkamisen jälkeen, yli 60 prosenttia vuoden 1980 jälkeen ja yli 43 prosenttia vuoden 1990 jälkeen” (emt., 25). Asiat eivät olleet näin aina, vaan vasta hyvin lyhyen aikaa. Sitä on luultavasti hyvin vaikea ymmärtää ja sisäistää. Saatetaan hämmästellä, kuinka paljon maailma on muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa, mutta harvemmin sitä herää ajatukseen, että kulutus todellisuudessa vain kiihtyy. Töissä on käytävä ja vapaa-aikaa vietettävä, mutta aika itsessään venyy, vanuu ja sumentuu, monet asiat tuntuvat ikuisuudelta, ”näin on ollut aina”. Yksilöllisen tunnon kannalta talouskasvun paradoksi on ennen muuta vieraannuttava: se viettelee erilleen siitä, mitä tapahtuu nyt ja todella.

Ylivoimaisesti eniten öljyä käytetään liikenteessä, sillä yli 90 prosenttia globaalista logistiikasta liikkuu öljyllä. Maailmalla on noin miljardi polttomoottoriajoneuvoa, joista lähes kaikki käyttävät polttoaineenaan öljyn jalosteita, kuten bensiiniä tai dieselöljyä. Jos öljy otettaisiin tänään pois ulottuviltamme, maailma käytännössä pysähtyisi muutamassa päivässä. (emt., 19.)

Yhteiskunnat tulevat öljyriippuvaisina luonnollisesti entistä haavoittuvaisemmiksi. Syyskuussa 2000 Englannissa polttoaineen hinnannousu yli haamurajan johti protesteihin, mikä – yllättävää kyllä – vain pahensi tilannetta: hallinto yllätettiin, öljy-yhtiöt näkivät tilaisuutensa ja kiristivät valtiolta myönnytyksiä veroleikkauksiin ja vitkastelivat... ”Viidessä päivässä kolmannes huoltoasemista jouduttiin sulkemaan varastojen tyhjennyttyä. (…) Kuudentena päivänä nujakoitiin huoltoasemien pihoilla. (…) Suuret ruokakauppaketjut joutuivat aloittamaan leivän ja maidon säännöstelyn. (emt., 83.) Kahdessa viikossa brittiläinen yhteiskunta meni raiteiltaan, vaikka ongelma ei ollut edes öljyntuotannossa sinänsä vaan öljyn toimittamisessa. Tällaisten tilanteiden ohella terrorismin vastainen sota, ilmastonmuutos, keinotteluun ja ennakointiin perustuvat paperimarkkinat, itse öljyperustaisen infrastuktuurin haavoittuvaisuus ja poliittiset konfliktit lisäävät riskiä, sitä mahdollisuutta että kun kriisi iskee, turvaverkoton yhteiskunta on aina vain pahemmin helisemässä.

Kuva yhtä kaikki alkaa hahmottua. Kiihtyvä kamppailu hupenevasta halvasta energiasta Yhdysvaltojen, Euroopan, Kiinan ja Intian välillä tulee luultavasti vain lisäämään poliittisia konflikteja. Céline Rouzet kirjoitti alkuvuodesta kaasubuumista Etelämerellä: ”Runsailla luonnonvaroilla siunatusta Papua-Uudesta-Guineasta on tullut Yhdysvalloille strateginen pelinappula sen pyrkiessä estämään Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, joka on nelinkertaistunut suorat investointinsa alueella vuosien 2005 ja 2010 välillä” (ks. Le Monde Diplomatique 1/2013). Tällainen suurvaltojen kilpajuoksu merkitsee luonnollisesti paikallisväestön kannalta vain voimakasta tuloerojen apartheidia ja slummiutumista. Kaasu viedään ExxonMobilin toimesta maasta, mutta valtaosa paikallisista ei hyödy siitä juurikaan. Esimerkki on suomalaisen näkökulmasta kaukainen ja huoli suuryhtiöiden vallasta leimattavissa ties miksi. Mutta siitä jos jostakin suomalaisen pitäisi ehkä ottaa onkeensa: suuri osa öljyyn ja ilmastonmuutokseen liittyvistä ongelmista aktuaalistuu ensin pääosin muualla kuin kotoisessa pohjolassa. Se mikä ilmenee muualla ongelmana, on tulevaisuudessa ellei jo nyt ongelma myös meille, vaikka sitten eri muodossa. Ongelmat eivät ehkä ole välittömästi läsnä ja kokemuksella vahvistettavissa, mutta näennäinen näkymättömyys ei kuitenkaan tee niistä olemattomia. Päinvastoin: se antaa niille vain vauhtia kiiriä ennen pitkää tännekin. Näissä tapauksissa ongelmat ovat aina globaaleja.

Öljyhuipun tosiasiassa on silti useampikin sosiaalistava elementti lisäämään muuttujia kokonaiskuvassa. Ensiksikin se toteutuessaan – sen pakottaessa fossiiliperustaisia yhteiskuntia muuttumaan – ajaa ihmisiä yhteen, niin hyvässä kuin pahassa. Konfliktit lisääntyvät, mutta myös uudenlaisille yhteisömuodoille ja paikallistoiminnalle avautunee saumoja. Toiseksi, hyvässä lykyssä, öljyhuippu kysyy monien muiden globaalien ongelmien tavoin empatiaa, joka suuntautuu niin lähellä kuin kaukana asuviin. Tällaista voi halutessaan kutsua ”paapomiseksi”, mutta kolikon kääntöpuolenakin se todentaa saman: niin arkisessa kuin aktiivitoiminnassa on mittavissa määrin kyse tunnosta. Järjellä öljyhuippuun ei orientoiduta. Uusiin olosuhteisiin mukautumisen tie kulkee luultavasti vain ei-järjen, esirationaalisen, tunnon ja empatian tietä.

Kansalaisvaikuttamisessa on melko yleistä, että sen pariin hakeutuvat lähtökohtaiset eri tavoin empaattiset ja tunnolliset ihmiset. Solidaarisuus, empatia, halu vaikuttaa asioihin merkitsevät kaikki poliittista ruumista. Kuten niin monessa muussakin työssä kapitalismin kolmannessa vaiheessa, immateriaalista kohti kääntyvä tuotantotapa kysyy myös kansalaistoiminnalta – niin ympäristö-, eläin- kuin ihmisoikeusliikkeiltäkin – joustavaa valmiutta laittaa tunteensa, tuntonsa ja kokemuksensa alttiiksi työlle. Silmiinpistävää kuitenkin on, että varsinaisia (vapaaehtois)työn tuloksia on verrattain vaikea kokea, ellei sitten sellaista ammenna nimenomaan sosiaalisesta voimaantumisesta. Asia ei tunnu etenevän. Kaikki alkaa aina alusta. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on myöhässä. Lihansyönti vain kasvaa. Jokaista tiedostajaa vastaan on kaksi paapomisen vastaisille puheille hymistelevä suomalainen heteromies. Usein käykin, että ainakin jossain vaiheessa kansalaistoimija ajautuu omaa tunnollisuuttaan jonkinasteiseen burnoutiin, väsymykseen, melankoliaan, raskasmielisyyteen.

**

Musta sappi kytee suonissa, muttei pala. Musta kulta tulvii maaperästä, masentunut saa aina vain paskaa silmilleen. Öljy on kansalaisvaikuttamisen kohteista raskain, se juoksettuu hitaasti, jos ollenkaan, sillä öljy on lähestulkoon kaiken aktivismin perusta. Kääntyminen sitä kohti on kääntymistä kohti omaa olemattomuuttaan.

Suuri osa kansalaisvaikuttamisesta on paitsi historiallisesti myös tänä päivänä olennaisella tavalla öljyn salliman liikkeen jatkamista. Vihreä liike ja ihmisoikeudet, kamppailu makeasta vedestä, boikotit, (kukkaro)vallankumoukset ja solidaarisuuskampanjat – lähes kaikki lähtee siitä, että jokin on pielessä, mutta pielessä olemisen alulle sysäämiselle on kullakin aina omat historialliset juurensa, joista useimmat kuitenkin kytkeytyvät resursseihin. Suuri osa sodista on aina myös resurssisotia. Ympäristön saastuminen on paitsi väestöräjähdyksen myös teollisen kapitalismin ansiota – molempien ollessa hätkähdyttävällä tavalla öljyyn perustuvia asiainkulkuja. Olkoot väite yleistävä ja provosoiva, mutta valtaosa tänä päivänä käytävistä kamppailuista on moderniteetin sisällä tai rajoilla ilmeneviä reaktioita öljyn tuottamiin ansioihin ja/tai vääryyksiin. Siinä välissä ihmiset, ideologiat ja infrastruktuurit ovat vain jatkaneet öljyn liikettä.

Toisaalta laajemmassa merkityksessä raskasta mieltä tuottaa yksin sekin, että maaperän imeminen, imetys itsessään on päättymässä, ero äidistä – halvan öljyn varaan perustetusta yhteiskuntamuodosta – edessä ja meillä tästä jonkinlainen etiäinen. Sellainen luo itsessään uutta tietoisuutta, joka tulee ainakin alkuun rakentumaan tästä erosta johtuvan surun ja luopumisen ympärille. Muuten on luultavaa, että reitit eteenpäin – kuten tulevaisuus aina – ovat pimeitä ja empatia, luottamus toisiin ihmisiin ehkä ainoa kelvollinen soihtu sen keskellä. Dystopia-elokuvista tutut näkymät toisiaan ammuskelevista punaniskakannibaaleista selittyvät tätä kautta ollen etiäisen rinnalla toivoakseni vain nykyisyyden luoma fantastinen pelote uuden edessä, puolustusmekanismi, tai aktuaalisena korkeintaan välivaihe muotoutuvien tietoisuuksien syntyessä. Empatia on yhteistoiminnan alulle sysääjä. Sellaisen sisäistäminen saattaa olla ihan kohtuullinen hinta öljyperustaisesta elämästä luopumisesta ja kuka tietää, ehkä siinä, kaipauksessa ja välittämisessä kehivät myös ne uudet jumalat.

Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Nopeasti 2: ydinenergia, kapitalismi ja tulevaisuus

Keskusta ja Kokoomus riitelevät tällä hetkellä lisäydinvoimaloiden määrästä. Keväällä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen mesosi, että kiireesti pitää hakemukset jättää – nyt Mauri "pitää esillä vaihtoehtoa, ettei lupaa myönnettäisi yhdellekään voimalalle". Kannat näyttävät yleisemmin olevan siten, että Keskusta kannattaa lähinnä yhtä ydinvoimalaa, kun taas Kokoomus puoltaa kaikkia kolmea – tai kuten puolustusministeri Jyri Häkämies kuuluu todenneen: hallituksen ei pitäisi lainkaan rajoittaa ydinvoimarakentamisen määrää.

Mitä tämän riitelyn taustalla sitten on? Fortumin – joka on yksi hakijoista – toimitusjohtaja Tapio Kuula sanoi televisiohaastattelussa Fortumin satsaavan sähkönvientiin. Helsingin Sanomat selitti tänään (HS 4.9), että Suomi pääsisi takaisin kiinni talouskasvuun korvaamalla paperinteollisuuden ydinvoimalla. Kun paperiteollisuus ajetaan Suomessa alas, jotain tarvitaan tilalle, jos halutaan säilyä teollisuusmaana. Jos halutaan.

Hallitushan on asettanut yhdeksi tavoitteekseen omavaraisuuden sähköstä. Tiedämme kuitenkin, että puhe omavaraisuudesta on pelkkää silmänlumetta, jos tarkoituksena säilyä kapitalistisena yhteiskuntana: sähkönkulutuksen jatkuva kasvu ja ylellinen elintaso eivät turvaudu useallakaan ydinvoimalalla. Kokoomuslaisen päättelyn päässä on kuitenkin ajatus nykyisestä elämäntavasta sekä mahdollisesti sen parantamisesta entisestään. Vihertävät tavoitteet turvauduttaessa ydinvoimaan ovat pelkkä vitsi. Jos yhdenkin ydinvoimalan rakentamiseen menee kiirehtimällä kymmenen vuotta, olemme tuskastuttavalla tavalla myöhässä suhteessa siihen, mitä alkaa pian tapahtua. Ja jos 90 % kaikesta kauppaliikenteestä hyödyntää öljyä, omavaraisuudessa on kyse pian pakosta, ei mistään Suomi-brändin kohentamisesta. Lisäksi kannattaa muistaa, että Suomen olosuhteissa ydinvoimalat ovat onnettoman riippuvaisia tuontiuraanista.

Siksi keskustan ja kokoomuksen näpertely ydinvoiman ympärillä on silmiinpistävän vaarallista ja lyhytnäköistä. On hyvä pitää mielessä, että meillä ei ole tällä hetkellä mitään realistisia odotuksia siitä, millainen tuo öljyn aikakauden päättyminen tulee olemaan. Jos on oltava kokoomuslaista kaukonäköisempi, luvassa on todennäköisemmin kokonaisvaltainen romahdus kuin säyseä siirtyminen energiansäästölamppuihin ja sähköautoihin (aiheesta lisää ks. esim. Lavastekaupunki). Sen ajan puitteissa, joka meillä vielä on, jokainen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen käytetty päivä on hukkaan heitetty ja tekee tuosta romahduksesta entistä hurjemman.
Oman tietämykseni mukaan jokainen uusi ydinvoimala on enemmänkin riski kuin turvallinen sijoitus. Risto Isomäen dystopioissa ilmastonmuutoksen takia lisääntyvät tsunamit, hirmumyrskyt ja hurrikaanit vaarantavat koko maapallon tulevaisuuden, jos yksikin rannikolle sijoitettu ydinvoimala joutuu niiden tulilinjalle.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinjätteen hautaaminen geologisesti vaarallisille alueille lisää myös riskiä, että yksikin maanjäristyksestä aiheutuva maakuoren repeäminen pullauttaa ulos koko pois silmistä siivotun roskan. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jos sovittuihin ilmastonmuutosta hidastaviin päästövähennyksiin haluttaisiin päästä ydinvoimalla, se Greenpeacen mukaan tarkoittaisi 350 uutta ydinvoimalaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana (vuosien 2003-2007 aikana otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön keskimäärin 2 ydinvoimalaa vuodessa – se siitä "realismista"). Ydinvoimaloiden ikä taas on rajallinen ja sadan vuoden haarukassa niiden korvaaminen uudemmilla on täysin epärealistista (öljyn hupenemiseen ja ilmastonmuutokseen ja niiden aiheuttamiin elämäntavanmuutoksiin nähden).

350 uuden ydinvoimalan ylläpitäminen vanhojen lisäksi veisi sinänsä vaarallisen uraaninlouhinnan täysin uudelle tasolle. Uraaninlouhinnan tiedetään saastuttavan vesiä (sekä vesistöjä että pohjavesiä) ja maa-alueita ja esimerkiksi tulevan makean veden kriisin ja "vesisotien" näkökulmasta teollisuusmaat näyttävät kaivavan hautaansa. Eikä unohdeta uraaninlouhimisen väistämättömänä sivutuloksena syntyvää ydinaseteollisuutta ja lisääntyviä turvallisuusuhkia. Lisätään siis vielä, että varmasti menee tajuntaan: jos jatkamme tätä suuntausta, olemme kusessa.

Nopeasti: näin kaatuu kapitalismi

Ei liene epäselvyyttä siitä, että olemme kusessa. Öljyhuippu saattaa olla jo saavutettu, mikä tarkoittaa että halvan öljyn saatavuus alkaa laskea pian huimaa vauhtia. Hinta puolestaan kallistuu räjähdysmäisesti. Öljy ei lopu, mutta sen poraamisesta tulee yhä kalliimpaa. Yhdysvallat saavuttivat oman öljyhuippunsa käytännössä jo 1970-luvulla, minkä jälkeen sen riippuvuus muista maista maailman suurimpana öljynkuluttajana on kasvanut käytännössä koko ajan.

Lisäksi ilmaston lämpeneminen on tosiasia, jota emme voi enää kiertää. Maapallon keskilämpötilan kohoaminen parillakaan asteella tulee muuttamaan elinolojamme radikaalisti ja on ennustettu, että nykyisellä fossiilisten polttoaineiden kulutuksella maapallon keskilämpö tila saattaa kohota jopa viidellä asteella. On menossa maailmanhistorian kolmas suuri katastrofi, jossa maailman monimuotoisuus kärsii ja tuhansia eläin- ja kasvilajeja kuolee sukupuuttoon käytännössä päivittäin. Napa- ja ikijäätiköt sulavat, se tiedetään. Niiden alta paljastuu mahdollisia öljykenttiä, mutta kun tähän poraamiseen päästään, olemme jo niin syvällä kusessa, ettei rajaa. Jäätiköiden sulaminen tarkoittaa valtamerten vedenpinnan nousua, joka edelleen tarkoittaa monien viljelysmaiden (ja pahimmassa tapauksissa rannoille rakennettavien ydinvoimaloiden) hukkumista veden alle. Tätä seuraa tauteja ja todellisia pandemioita. Tulemme näkemään tolkuttomat määrät ilmastopakolaisia, sotia ruoasta, viljeltävästä maasta, ja vedestä.

Vedestä? Kolmas keskeinen ongelma öljyhuipun ja ilmaston lämpenemisen lisäksi on makean veden radikaali väheneminen maailmasta. Kasvuun perustuva kapitalistinen järjestelmä kuluttaa jokaiseen valmistettuun tuotteeseen tynnyreittäin makeaa vettä. Maapallon keskiosissa kuivuus on jo arkipäivää ja jokainen valtio taistelee kynsin hampain oman veden tarpeensa tyydyttämisestä. Samalla kapitalistinen, öljynkulutukseen perustuva järjestelmä tuhoaa veden ekosysteemejä, saastuttaa pohjavesiä ja kuivattaa mm. kasvavalla lihankulutuksellaan alueita viljelymaiksi, mikä tuhoaa niiden ekosysteemit täysin. Eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan kasvisproteiinin verrattuna moninkertainen määrä kasteluvettä ja viljelysmaita, eikä väestöräjähdys helpota asiaa yhtään, päinvastoin. Ongelma olisi kuitenkin pienempi, jos maailmanlaajuinen lihankulutus ei kasvaisi jatkuvasti, vaan pienenisi moninkertaisesti.

Vuosisatoja länsimaiden toimesta riistetyt kehitysmaat tulevat kärsimään tästä kaikesta eniten. Jos halutaan provosoida, tärkeämpää kuin kehitysmäärärahojen lisääminen, kehitysapu tai länsimaiset viljamonopolit kehitysmaissa (mikä muuten estää paikallisen pienyrittäjyyden täysin), olisi kapitalismin kaataminen länkkäreiden itsensä toimesta. Sitten vielä kysytään, mitä vikaa kapitalismissa on? Riittäisivätkö nämä argumentit alkuun?

Nopeasti ja summittaisesti kuitenkin: kuinka kaataa kapitalismi? Odottaminen riittäisi ellei se aiheuttaisi päivä päivältä mittavampia tuhoja. Mitä nopeammin kapitalismi romahtaa tai romahdutetaan, sen parempi. Sitä nopeammin pääsemme uuteen alkuun. En puutu tässä strategisiin linjauksiin, joita valtioiden tasolla tai kansainvälisesti olisi tehtävä, sillä niiden suhteen esitykseni on vähintäänkin puutteellinen. Teollisuusmaiden ilmastokokoukset tähtäävät hyviin päämääriin, mutta niistä käynnistyvät prosessit ovat toivottoman hitaita ja myös perustoiltaan onttoja, koska niitä ajavat erilaiset kapitalistiset intressitihentymät, joissa ihmisten "hyvinvointi" asettuu aina ilmastonmuutoksen edelle. Hyvinvointi on edellisessä lauseessa lainausmerkeissä, koska kapitalistisella järjestelmällä on hyvin yksipuolinen näkemys ihmisen hyvinvoinnista, eikä se ole millään muotoa kokonaisvaltainen tai suotuisa. Lisäksi nämä kapitalistiset intressitihentymät palvelevat aina ensimmäiseksi taloutta, sen kasvua (jota ilman se ei tule toimeen), mikä tarkoittaa teollisuuden ja kaupan asettamista myös ihmisten hyvinvoinnin edelle.

Mutta mitkä ovat ideaalitilanteessa niitä yksilön toimia, joilla hän voi olla kaatamassa kapitalismia? Ensimmäinen ja kenties keskeisin toimi on pyrkiminen entistä suurempaan omavaraisuuteen. Jos kuluttaminen on kapitalistisen yhteiskunnan perustava toimi, on lakattava kuluttamasta. On varastettava, lainattava kaverilta, kierrätettävä, ylipäätään arvioitava, mitä yksilö oikeasti tarvitsee. Jos sinulla on rahaa, kohdista ne lähialueiden tuotteisiin, mutta ennen kaikkea eloonjäämiseesi (investoimalla esimerkiksi pienviljelyyn) ja osattomille, ruohonjuurijärjestöille. Jos sinulla työ, jolla ei ole tarkoitusta, joka ylläpitää kapitalistista järjestelmää joko kasvattamalla kokonaiskulutusta tai ylläpitää millään muotoa sen perustavaa luonnetta, irtisano itsesi. Älä pelkää. Työttömyys mahdollistaa monia asioita, mutta ennen kaikkea se antaa sinulle vapaat kädet, aikaa ja tilaa pohtia, mitä haluat tehdä, mikä on mielestäsi oikein. Jos kapitalistisen järjestelmän ylläpitäminen on sinusta edelleen tärkeää, mieti vielä hetki tai ala selata onnettomana mol.fi:n työpaikkailmoituksia. Toivotaan, ettei kukaan kysele perääsi. Edellä esitettyjen kusessa-argumenttien lisäksi muista kuitenkin, että elämämme tulee muuttumaan radikaalisti seuraavan 50 vuoden aikana, halusimmepa tai emme. Sen vuoksi on parempi alkaa toimia jo nyt, valmistautua, ennen kuin koko paska kaatuu niskaan.

Koska kaikki nämä asiat ovat selkeästi kapitalistista järjestelmää vastustavia toimia, monet kapitalismiin sokeasti samastuneet ihmiset tulevat karsastamaan sinua. Ole ystävällinen ja selitä, jos he kysyvät. Selitä, vaikkeivät he kysyisikään. Heidänkin muutosta tarvitaan. Älä kuitenkaan jää yksin. Etsi samanhenkisiä ihmisiä, liittoudu heidän kanssaan ja alkakaa muodostaa yhdessä toimintamalleja ja elinympäristöjä, joissa toimiminen perustuu enemmän jakamiselle ja yhdessä tekemiselle kuin omien intressien sokealle toteuttamiselle. Muodostakaa yhteisiä talouksia, jotka perustuvat henkisen ja kehollisen työn vaihdolle, eivätkä välttämättä tuotteiden jakamiselle tai virtaamiselle ulospäin. Avautukaa itse ulospäin, olkaa tukemassa lähialueen ihmisiä, vaikka he olisivatkin samastuneita kapitalistiseen järjestelmään, sillä ne jotka takertuvat vallitsevaan järjestelmään tiukimmin, ovat niitä kaikkein pelokkaimpia. Juuri he tarvitsevat tukenne, sillä vain lojaliteetti, ymmärrys ja myötätunto saavat ihmisiä hyväksymään toistensa uusia elämäntapoja, lähtemään mukaan.

Mikäli sinulta jää aikaa eloonjäämiseesi tähtäävien toimintojen, elämän ylläpidon lisäksi, suuntaa energiaasi – suunnatkaa kokonaisenergiaanne – laajempaan vaikuttamiseen: kirjoittakaa, säveltäkää, pitäkää luentoja, näytelmiä, lukupiirejä, perehdytyksiä uuteen elämäntapaan – mitä tahansa, kunhan se palvelee siirtymistä kapitalistisesta järjestelmästä eteenpäin. Vetoa, vedotkaa yrityksiin, niiden muuntautumiskykyyn ja etiikkaan. Ole aktiivinen, älä tuhlaa energiaasi enää niihin asioihin, joista kapitalistinen järjestelmä saa elinvoimansa: esimerkiksi viihteen korvaa aivan hyvin yhdessäolo, luonnollinen yhteys toisiin ihmisiin. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta älä lepää ennen kuin järjestelmä on romahdutettu.

Valuvirheelliset ja paha isoveli (toistamiseen)

Demokratia voi näinä aikoina edelleenkin hyvin huonosti. Lähetin edellisen kirjoitukseni hiukan muunneltuna kaikille kansanedustajille ja kahden päivän sisällä noin 20-30 kansanedustajaa on vastannut sähköpostiini, osa itse, osa avustajansa toimesta.

Korjattakoon ensimmäiseksi tekstiin lipsahtanut virhe. Vihreät eivät loppuvaiheessa enää suoranaisesti vastustaneet lakia, vaan tiistaisessa äänestyksessä ilmeisesti kaikki vihreät kansanedustajat äänestivät lain puolesta. Johanna Sumuvuori esitti vielä hallituksen esitykseen muutoksia, jotka kuitenkin hylättiin. Tämä lipeämä porvarillisesta yhteisrintamasta annettakoon pisteinä niille muutamalle Vihreälle (4 kpl), jotka vielä tukivat Sumuvuoren esitystä. Olennaisempaa - ja samalla surullisempaa - kuitenkin on, että tässäkin asiassa Vihreät antoivat periksi, koska istuvat hallituksessa. Oras Tynkkynen vastasi minulle olevansa yhtä mieltä demokratian huolestuttavasta tilasta, mutta hänen ohjattuaan minut blogiinsa, sain kokea pettymyksen: "Hallitus toimii niin, että kun hallituksen enemmistö on jonkin esityksen kannalle taipunut, myös vähemmistöön jääneiden odotetaan sitä tukevan. Jos vihreät lipeävät Lex Nokiassa, mikä estää keskustalaisia tai kokoomuslaisia lipeämästä hallituksen päätöksistä jossakin vihreille erityisen tärkeässä asiassa?"

Tynkkysen lausuntoa voi lähestyä myös siltä kannalta, mikä on "vihreille erityisen tärkeä asia"? Mitä luultavammin Vuotos, kuten joku keskustalainen taisikin jo eduskunnassa möläyttää - vaikka tosiasiassa Vihreät ei ole aikoihin ollut enää (kenties ei koskaan) vihreä puolue. Luonnonsuojelemisen kanssa puolueella ei ole juurikaan mitään tekemistä. Jukka Peltokosken mainiota Megafoni-kirjoitusta sivuten: Vihreät on kaupunkilaispuolue, jonka kivijalkaa ovat tietotyöläiset, tutkijat, mediatyöläiset ja palvelualan ammattilaiset - toisin sanoen moderni aivotyö, ne surulliset kasvot, jotka päivät pitkät istuvat näyttöpäätteillään. Jos Lex Nokian vastustaminen ei ole Vihreille se juttu, mikä silloin on? Tahallaanko Vihreät haluaa hylätä äänestäjänsä pettämällä heidät? Pelkään pahoin, että samoin, samaa taktiikkaa Vihreät on käyttävä parin viikon päästä yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Tynkkysen ja Heidi Hautalan - kiitos heille persoonallisista ja suopeista vastauksistaan - kautta paljastuu kuitenkin jotain äärimmäisen surullista itse puolueesta: "aikuisen mitat täyttävänä, uskottavana ja menestyvänä puolueena" se pelkää pyllistämästä kenenkään suuntaan. Aikuinen on kohtelias ja hyväkäytöksinen, kunnon liikemies attaseasalkkuineen ja paskapuheineen. Vihreät ei olekaan vihreä, vaan äärimmäisen väritön puolue - nykyisin huomattavasti värittömämpi kuin kolmen neljän vuoden takainen Matti Vanhanen - nykyäänhän jälkimmäinen alkaa muistuttaa jo seinähullua fasistia, jolta ei pidä kainalopierunparahduksia puuttuman (ks. tämänpäiväinen).

Tynkkynen ja Hautala myöntävät kyllä vaivaannuttavan tilanteensa (istua nyt ydinvoimaa puoltavassa ja NATO-myönteisessä hallituksessa), ja minä myönnän myös, mutta paremman vaikuttamismahdollisuuden toivossa Vihreät eivät ole tehneet käytännössä yhtään mitään hallitusaikanaan - ainakaan mitään, mitä voisi kutsua aidosti vihreäksi ajatteluksi. Odotteluun ei vain ole enää aikaa, eikä väritön puolue voita mitään puhumalla vähäpäästöisen ja kuitenkin nykyisen läpiteknologisoituneen elämän puolesta. Jos Vihreät haluaisi nimensä mukaisesti erottua, sen tulisi tehdä huomattavasti radikaalimpaa politiikkaa - mutta siihenhän ei ole valmis edes prekaari tietotyöläinen.

Ymmärrän kyllä, että puoluepolitiikan tekeminen on pitkälti kompromissien tekemistä. Siksikään en voi tuntea mitään yhteyttä puoluekarttaan: emme voi enää tehdä kompromisseja, niiden aika oli jo, juna meni jo. Perustavia yhteiskunnan rakenteita on alettava muuttaa ja nopeasti - ilmastonmuutos ei todellakaan hidastu millään jarruttelulla ja Hesarin automainoksilla. Siksi, jos ihan oikeasti realisteja ollaan, tarvitaan radikaalia politiikkaa ja vähän helvetin äkkiä.

Tästä pääsemmekin siihen, mikä voi kenties kuulostaa saivartelulta, mutta joka väistettiin aktiivisesti myös kansanedustajilta tulleissa sähköposteissa: koko lain merkitys. Miksi vääntää lopultakaan kättä suuryritysten eduista, kun pitäisi olla täysin päivänselvää, että kaikki yritykset on ajettava alas ja nopeasti. Kaikilla suomalaisen elämän tasoilla olisi käynnistettävä jollei (anarkistinen) shokkidoktriini niin kulutusyhteiskunnan täysivaltainen upottaminen ja mitä pikimmiten.

Politiikkojen lähiluku näyttää sekin suhteellisen olemattomalta. Etenkin Kokoomuksen kansanedustajat päätyivät nurisemaan ihan perättömiä ja ohi tekstini. Kyösti Karjula totesi: "Kyllä eduskunnassa on asiaan paneuduttu Helsingin Sanomien toimitusta paremmin. En ymmärrä Hesarin motiivia asiassa. Ilmeisesti poliitikot eivät enää riitä mollauksen kohteeksi. Nyt on löydetty lisävoimaa, kun hyökätään Suomen arvostetuinta yritystä vastaan. Itse asia on saanut kohtuuttomat mittasuhteet."

Suomen arvostetuin yritys on, latteaa metaforaa käyttääkseni, junankuljettaja, joka vie meitä väistämättömään ilmastokatastrofiin ja sitä ennen nykyaikaiseen insinööriorjuuteen. Imemällä suuren osan suomalaisesta insinööriaivovoimasta Nokia on menestystarinana ollut kiihdyttämässä aktiivisesti tuhoavaa elämäntapaamme ja sen luokan konsumerismia, etten toivo kuin yrityksen mahdollisimman nopeaa luhistumista ja sitä ennen kaiken imetyn aivovoiman palauttamista vapaille kansalaisille: toisin sanoen mahdollisimman vähäisiä vahinkoja ja mahdollisimman suuria henkisiä vahingonkorvauksia.

Jopa elämää suurempi porvari Ben Zyskowicz ilmaisi vastauksessaan asian seuraavasti: "Lainsäädäntövalta ei kuulu eikä sen tule kuulua sen enempää Nokialle kuin "valtakunnan johtavalle sanomalehdelle". Se kuuluu eduskunnalle."

Tarkempi tekstin lukeminen olisi paljastanut, että moitin eduskunnan päätäntävaltaa siitä, että a.) Hesari joutuu komentamaan sitä Lex Nokia-asiassa ja b.) Nokian painostama byrokratiakoneisto ja eduskunta näyttävät olevan yksi surullinen entisen kumpparitehtaan kumileimasin. Perustava ongelma onkin, etten näinä aikoina todellakaan pysty antamaan vapauttani tai henkeäni noin kyvyttömän eduskunnan hoteisiin - ja varsinkaan, jos sen lukutaito on yhtään verrannollinen ymmärrykseen, solidariaan ja ihmisten kuuntelemiseen. Loppujen lopuksi en antaisi sitä juurikaan missään oloissa kenenkään noin vastuuttoman ja vieraita arvoja palvovan olentojoukon hoteisiin. Surullista kyllä, päädyn toistuvasti miettimäänkin, miten syvää katastrofia todella tarvitsemme, että tilanne alkaa oikeasti mennä jakeluun, käytös muuttua ja edustuksellinen demokratia rapautua - että uskallamme ottaa itse vapautemme ja pelastusmahdollisuutemme omiin käsiimme?

Muutos. Nyt.

Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta (2007) on tärkeä kirja huolimatta siitä, että se on "helppolukuinen" eli populaari ja "subjektiivinen tietokirja"; Toiviainen kertoo paitsi ilmastonmuutosteoreemoista myös omasta taipaleesta tunteikkaasta arkkitehtiopiskelijasta tiedetoimittajaksi. Kirja on tärkeä nimenomaan helppolukuisuutensa takia ja mieluusti näkisinkin ihmisten poimivan sen Seven-pokkaripainoksen Prismoista mukaansa - myös informatiivisuudessaan se on tuiki tärkeä ja lähentää subjektiviteetillaan kuluttajaa ja ilmastonmuutosta. Toiviainen ei synkistä teemoistaan huolimatta valita ja nau'u, vaan esittää ainoastaan eri alojen asiantuntijoiden avulla, että ilmastonmuutos on jo käynnissä ja toisin kuin luullaan, sen dramaattiset tapahtumasarjat ovat paljon lähempänä kuin haluamme uskoa.

Suomalainen ilmastokeskustelu onkin ollut läpi vuosien jokseenkin tyynnyttelevää, sävyä "kyllä Suomi selviää", mutta jotain kertoo asiasta, että Toiviaisen mukaan sekä Ilmatieteenlaitos että WWF ja Greenpeace ovat ottaneet kannakseen olla paljastamatta kaikkea ilmastonmuutoksen seurauksista, jotteivät totuudet ja todennäköisyydet aiheuttaisi "tavallisissa kansalaisissa" liikaa psyykkisiä vammoja ja hysteriaa. Sen lisäksi, että ilmastoskeptiset yritykset (mm. auto- ja öljyteollisuudesta) ovat perustaneet maailmoilla omia haarakonttoreitaan perustelemaan ilmastonmuutoksen perättömyyttä muoti-ilmiönä, hallitusten varsinaiset toimet ovat olleet - ja todennäköisesti tulevat olemaankin - jokseenkin ponnettomia, enkä valitettavasti jaksa uskoa, että edes Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 tulee muuttamaan mitään. Todennäköisempää onkin, että kukin maa pyrkii pitämään huolta omista eduistaan, teollisuutensa pärjäämisestä. Samaten moni eurooppalainen laittaa toivonsa nyt Amerikan uuteen presidenttiin Barack Obamaan myös ilmastonmuutosasioissa, mutta tuudittautuu mielestäni näin siihen uskoon, että yksi ihminen saisi aikaan radikaaleja muutoksia maansa ja koko länsimaan infrastruktuurissa. Jos se energia, joka laitetaan tällä hetkellä vallitsevan järjestyksen - lue: tuhokulttuurin - ylläpitämiseen, käytettäisiin uuden ideoimiseen me kenties, kenties voisimme selviytyä. Nyt kuitenkin katsomme, että tuhoavan työn etsiminen ja tarjoaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin tuleva eloonjääminen samoin kuin katsomme, että ihmisen vapauteen kuuluvat autot ja sekaruoat. Jos edellä mainittua ideointia ei aleta pian toteuttaa, tulemme vielä tällä vuosisadalla näkemään vielä paljon pakottamista, rajoittamista, sodankäyntiä ja terroria.

Mahdollisesti kouriintuntuvin osuus Toiviaisen kirjassa hänen hahmottelemansa "maailmanlopun anatomia", joka alkaa näillä kohdin (siis 2010-luvulla) kiihtyä ja huipentuu vuosisadan puoleenväliin, jolloin läntinen talousjärjestelmä viimeistään romahtaa usean asteen lämpenemisen, vedenpinnan nousemisen, kuivuuden, epidemioiden ja lopulta ydinonnettomuuden tuloksena (sivukaneettina huomattakoon, että ääliökin ymmärtää, kuinka väistämätön ilmastonmuutos nostaa merenpintaa - mikä kannattaisi muistaa ydinvoimaa ylistäessä). Toiviaisen skenaariossa 2040-luvulla "kaikkialla yhteiskunnat syöksyvät massatyöttömyyteen, kun muun muassa turismin, viihdeteollisuuden, rakentamisen, designin ja stailaamisen, raskaan teollisuuden, elektroniikan ja tietotekniikan, kaikenlaisen yleisen konsultoinnin sekä rahoitus- ja mainosalan ammattilaiset tyhjän päälle. Kysymys on yhtäkkiä eloonjäämisestä." (2007/2008, 332.) 60-luvulla yleistyy äärimmäisenä hätäkeinona kannibalismi ja 2070-luvulla, kun ilmaston on lämmennyt vuoden 1990 luvuista 4,3 astetta, ihmisrotu poistuu maan päältä.

Toiviaisen apokalyptiikka voi herättää jossakussa hilpeyttä, mutta kannattanee silti tarkastella tuota hilpeyttä - mitä hauskaa asiassa oikeasti on? Onko hilpeys vain kalvakka yritys peitellä mahdollista totuutta? Omasta puolestani sanonkin, että vaikkei välttämättä asiat etene Toiviaisen kuvaamalla vauhdilla, olen varma, että sadan vuoden haarukalla tulemme kokemaan ennennäkemättömiä kauheuksia. Siksi varustautuminen on aloitettava nyt. Ja kun tämän näkemyksen vavistamana lukee kokoomuslaisten tietämättömiä jokelluksia ja pölkkypäisiä möläytyksiä, ei enää edes naurata. Kulttuurin on muututtava nyt, eikä kompromisseihin ole enää varaa.

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Näemme sen, mitä haluamme nähdä, ja se on vaarallisin ominaisuutemme

On hyvä, että meillä Suomessa on Risto Isomäen kaltaisia henkilöitä. Olen lukenut nyt viimeisen vuoden aikana sekä Isomäen Finlandia-ehdokkaanakin olleen Sarasvatin hiekkaa -romaanin (2005) sekä uudemman Litium6:n (2007), molemmat lähinnä ydinvoimaa ja ekokatastrofeja koskevan ansioittensa tähden. Hetimmiten on todettava, etten erityisemmin arvosta Isomäkeä kirjailijana: hän on kirjallisesti suorastaan ala-arvoinen, väistämättä lukijan poskille nousee myötähäpeän puna kun tarkastelee henkilöhahmoja, tarinaa, juonenkuljetusta, mimeettistä rekisteriä. En myöskään ole enää lainkaan ihmeissäni, miksi Sarasvatin hiekkaa ylipäätään oli tuossa vuosittaisessa häpeäringissä osallisena. Tiedän kyllä: Finlandiaa ei tänä päivänä todellakaan jaeta kirjailijoille, vaan median teuraseläimille, eikä kilpailu minua sinänsä edes kiinnosta - se mikä hiukan kiinnostaa on Isomäen huomiotaloudellinen imago.

Olen vain sinänsä iloinen, että me Suomessakin saamme edes silloin tällöin lukea asiapitoista proosaa kaiken hötön keskellä, olkoonkin sitten insinööriproosaa. Isomäki on ihan kiinnostava henkilö, mutta enimmäkseen juuri ydinvoiman ja sen tulevaisuutta koskevien skenaarioiden, toisaalta ekologisten kysymysten valossa. Lukemissani romaaneissa Isomäki on tuonut kyllä kiitettävällä tavalla yleiseen jakoon noita kysymyksiä ja tuonut ne helpommin ymmärrettävään muotoon (niille, jotka eivät jaksa sulatella esimerkiksi ydinvoimateollisuuden teoreettisia perusteita); vielä kun laskisi kynältään naurettavan kliseisen genretrillerin taakan.

Ja naurettavan kliseistä ovat myös kommenttini Isomäestä. Silti latteuksien uhallakin kirjoitan, jotta kirjoitan, kirjoitan jotta kurottaisin sitä oivallusta, joka sulkee tai - näkökulmasta riippuen - avaa kantani tuohon suomalaiseen tieteiskirjailijaan. Oli siis kirjallisuudesta aatteen valjastajaksi tai ei, toivoisin että “Suomen suosituin kirjailija” (HS 11.3.2008) ei olisi Ilkka Remes, vaan juurikin Isomäki; jotta tässäkin maassa vihdoin ymmärrettäisiin, että näennäisistä tehokkuusansioistaan ja kasvavaa energiankulutusta vaalivista puolistaan huolimatta ydinvoima on äärettömän vaarallista - että iki-, syvä-, mustanvihreiden vuosikymmeninen sanottava lopulta kuultaisiin.

Suomenkin ydinvoimaloissa on huomattu säännöllisesti jollei suoranaisia turvallisuusriskejä niin toimintahäiriöitä, ja kun ottaa vielä huomioon, että meriveden käyttäminen ydinvoimaloissa ja palauttaminen takaisin mereen muuttaa alueiden ekosysteemejä, puhumattakaan uraanin rouhimisesta, sen terveysriskeistä ja ekologisesta tuhokyvystä: kaikki nämä kielivät jo osaltaan ydinenergian haitallisuudesta, enkä ole vielä edes maininnut pahempia skenaarioita. Ymmärrän, että ongelma on globaali, mutta Suomikaan ei ole ollut suoranaisen halukas luopumaan ydinvoiman käytöstä (uusia voimaloitahan päinvastoin suunnitellaan) vaikka nähdäkseni olisi siihen varsin kykeneväinen. Ongelman luonne on nimittäin meidän kohdallamme se sama, johon törmäämme jatkuvasti eri yhteyksissä: sen sijaan että rajoittaisimme elämäntyyliämme, kulutustamme, elinolosuhteitamme, luopuisimme, kulutuskasvukäyrämme on ja pysyy jatkuvan kumulatiivisena ja lisää, yhä räikeämpiä mielisairauksia me myös vastaanotamme hyödykkeidemme ja tylsämielisyytemme parissa. Uskomme alati, että on mahdollista yhdistää jatkuva talouskasvu ja ekologinen elämäntapa, vaikka vähänkin rehellisempi tarkastelu on jo ajat sitten osoittanut, ettei tällaiselle skeemalle ole missään olosuhteissa tukevaa, rehellistä pohjaa.

Olkoonkin siis apokalyptinen ja pessimistinen, tämän takia toivoisin Isomäen kirjoja luettavan: kun minunkaltaiseni umpimieliset ja olemattomia tietävät fanaatikot vihdoin vaikenevat, Isomäki aloittaa faktojen asettelun, vaikka sitten nolostuttavan kömpelön kaunokirjallisuuden muodossa. Siitä siis hetkeksi viis: tärkeämpää on se, että tämä unemme raukeaisi.