On hyvä, että meillä Suomessa on Risto Isomäen kaltaisia henkilöitä. Olen lukenut nyt viimeisen vuoden aikana sekä Isomäen Finlandia-ehdokkaanakin olleen Sarasvatin hiekkaa -romaanin (2005) sekä uudemman Litium6:n (2007), molemmat lähinnä ydinvoimaa ja ekokatastrofeja koskevan ansioittensa tähden. Hetimmiten on todettava, etten erityisemmin arvosta Isomäkeä kirjailijana: hän on kirjallisesti suorastaan ala-arvoinen, väistämättä lukijan poskille nousee myötähäpeän puna kun tarkastelee henkilöhahmoja, tarinaa, juonenkuljetusta, mimeettistä rekisteriä. En myöskään ole enää lainkaan ihmeissäni, miksi Sarasvatin hiekkaa ylipäätään oli tuossa vuosittaisessa häpeäringissä osallisena. Tiedän kyllä: Finlandiaa ei tänä päivänä todellakaan jaeta kirjailijoille, vaan median teuraseläimille, eikä kilpailu minua sinänsä edes kiinnosta - se mikä hiukan kiinnostaa on Isomäen huomiotaloudellinen imago.
Olen vain sinänsä iloinen, että me Suomessakin saamme edes silloin tällöin lukea asiapitoista proosaa kaiken hötön keskellä, olkoonkin sitten insinööriproosaa. Isomäki on ihan kiinnostava henkilö, mutta enimmäkseen juuri ydinvoiman ja sen tulevaisuutta koskevien skenaarioiden, toisaalta ekologisten kysymysten valossa. Lukemissani romaaneissa Isomäki on tuonut kyllä kiitettävällä tavalla yleiseen jakoon noita kysymyksiä ja tuonut ne helpommin ymmärrettävään muotoon (niille, jotka eivät jaksa sulatella esimerkiksi ydinvoimateollisuuden teoreettisia perusteita); vielä kun laskisi kynältään naurettavan kliseisen genretrillerin taakan.
Ja naurettavan kliseistä ovat myös kommenttini Isomäestä. Silti latteuksien uhallakin kirjoitan, jotta kirjoitan, kirjoitan jotta kurottaisin sitä oivallusta, joka sulkee tai - näkökulmasta riippuen - avaa kantani tuohon suomalaiseen tieteiskirjailijaan. Oli siis kirjallisuudesta aatteen valjastajaksi tai ei, toivoisin että “Suomen suosituin kirjailija” (HS 11.3.2008) ei olisi Ilkka Remes, vaan juurikin Isomäki; jotta tässäkin maassa vihdoin ymmärrettäisiin, että näennäisistä tehokkuusansioistaan ja kasvavaa energiankulutusta vaalivista puolistaan huolimatta ydinvoima on äärettömän vaarallista - että iki-, syvä-, mustanvihreiden vuosikymmeninen sanottava lopulta kuultaisiin.
Suomenkin ydinvoimaloissa on huomattu säännöllisesti jollei suoranaisia turvallisuusriskejä niin toimintahäiriöitä, ja kun ottaa vielä huomioon, että meriveden käyttäminen ydinvoimaloissa ja palauttaminen takaisin mereen muuttaa alueiden ekosysteemejä, puhumattakaan uraanin rouhimisesta, sen terveysriskeistä ja ekologisesta tuhokyvystä: kaikki nämä kielivät jo osaltaan ydinenergian haitallisuudesta, enkä ole vielä edes maininnut pahempia skenaarioita. Ymmärrän, että ongelma on globaali, mutta Suomikaan ei ole ollut suoranaisen halukas luopumaan ydinvoiman käytöstä (uusia voimaloitahan päinvastoin suunnitellaan) vaikka nähdäkseni olisi siihen varsin kykeneväinen. Ongelman luonne on nimittäin meidän kohdallamme se sama, johon törmäämme jatkuvasti eri yhteyksissä: sen sijaan että rajoittaisimme elämäntyyliämme, kulutustamme, elinolosuhteitamme, luopuisimme, kulutuskasvukäyrämme on ja pysyy jatkuvan kumulatiivisena ja lisää, yhä räikeämpiä mielisairauksia me myös vastaanotamme hyödykkeidemme ja tylsämielisyytemme parissa. Uskomme alati, että on mahdollista yhdistää jatkuva talouskasvu ja ekologinen elämäntapa, vaikka vähänkin rehellisempi tarkastelu on jo ajat sitten osoittanut, ettei tällaiselle skeemalle ole missään olosuhteissa tukevaa, rehellistä pohjaa.
Olkoonkin siis apokalyptinen ja pessimistinen, tämän takia toivoisin Isomäen kirjoja luettavan: kun minunkaltaiseni umpimieliset ja olemattomia tietävät fanaatikot vihdoin vaikenevat, Isomäki aloittaa faktojen asettelun, vaikka sitten nolostuttavan kömpelön kaunokirjallisuuden muodossa. Siitä siis hetkeksi viis: tärkeämpää on se, että tämä unemme raukeaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti