Kritiikki, sissit ja tilapäiset autonomiset alueet

"Lyhyesti, me emme mainosta TAZia ainoana mahdollisena, kaikki muut järjestäytymisen, taktiikoiden ja päämäärien muodot korvaavana ratkaisuna. Suosittelemme sitä, sillä se voi tarjota kapinaan liittyviä laadullisia parannuksia johtamatta vääjäämättä väkivaltaan ja marttyyriuteen. TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu suoraan valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi "miehittää" nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen rauhassa. Kenties eräät pienet TAZit ovat kestäneet kokonaisia elinikiä sillä Hillbilly-yhdyskuntien tapaan ne jäivät huomaamatta - sillä ne eivät koskaan kohdanneet spektaakkelia, eivät koskaan astuneet ulos simulaation agenteille näkymättömästä todellisuudesta." (Hakim Bey: TAZ, 2009, 132).

Hakim Beyn keskeisin käsite, Temporary Autonymous Zone, tilapäinen autonominen alue, on ollut laajalti käytössä aktivistien ja talonvaltaajien puheissa käytännöissä. Sen konkreettista tilan valtaamista kiinnostavampi ulottuvuus saattaa kuitenkin olla sen sissitoiminnallisessa luonteessa, jossa se voi luoda tilapäisiä vapaita ja autonomisia alueita myös taiteen, kritiikin, kirjoittamisen, verkkokäyttäytymisen, median sisäpuolelle, jännittymään kireäksi, intensiiviseksi momentiksi ja katoamaan takaisin yöhön ennen kuin valtamedia, byrokratia, taidemaailma, jäykät monoliittiset rakenteet saavat siitä otetta. Kuvaavaa esimerkiksi on, että edellisessä merkinnässä ja sen yhteydessä mainittu suomalainen runoporukka on porukka enemmänkin rakenteiden uusintajien ja ylläpitäjien näkökulmasta kuin heidän oman identiteettinsä kautta. Tosin on myönnettävä, että yleisemmin aktivistiset ryhmittyvät ovat lähes aina perustaneet itsensä kollektiivisen identiteetin vahvistamiselle, yhtäläisten piirteiden samanlaistamiselle ja siten egon kasvattamiselle. Bey esittää nähdäkseni oikeastaan juuri päinvastaista: ego aktivismin ytimessä on hävitettävä, sillä ego vie meitä lähemmäs vallanpitäjiä, tekee meistä hallittavia ja se hallitsee meitä ja synnyttää kaikki, kaikki ristiriidat.

Miten tämä kulttuuritoimijoiden moneus voi sitten versoa välittämättä niitä kontrolloimaan pyrkivistä voimista? Sen keskeisin toiminnan muoto on sissisota: odota, väijy pusikoissa, iske ja häviä, katoa näkyvistä. Pyri siihen, ettei sinua voida ottaa haltuun, että tyylisi, merkkisi, käytäntösi muuttuvat alati ja varsinkin jos kulttuuripoliisit, Hesarin toimittajat ja byrokratia ovat kintereilläsi.

Tai vaihtoehtoisesti: vaikene, kieltäydy, pysyttele jatkuvasti näkymättömissä. Älä tee suoraa elettä, jotta sinua edes voitaisiin havaita. Bey esittää John Zerzanin kieltäytymisen elementtejä ("elements of refusal") seuraten mm. käytännön toimenpiteitä: kouluttautumisesta, äänestämästä, työstä, kirkosta, kodista, perheestä ja taiteesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen on vastarinnan muoto, jolla vapautetaan resursseja, suunnataan niitä toisin. Se ei ole luopumista, vaan saamista.

Esille tuleminen, omalla nimellä ja omilla kasvoillaan argumentointi on valtarakenteiden kontrolloimaan peliin astumista, joten miksi siitä kieltäytyminen, nimettömyys, pelin sabotoiminen, vieraat tekniikat olisivat häpeällistä, inhottavaa "törkeää puskista huutelua", kuten Kaarina Hazard hätäili joskus televisiossa moittiessaan Anna Kontulan pamfletissa moniäänisellä puhunnalla esittämää kansanedustajan ja feministin seksisuhdetta. Se on ei-sallittua juuri sen takia, ettei siitä ole saatu otetta. Tähän liittyen: niin kauan kuin runopiiritkin ovat blogimaisesti versoavia, rihmastoja jotka virtaavat eri maailmojen lävitse, ja ne ovat "harrastetoimintaa", hyvä! Kun niitä ei saada kootuksi yhdeksi teokseksi, yhdelle foorumille, yhteen blogiin, ne ovat vain fragmentteja, jotka henkivät tiettyä aktivistista voimaa, mutta tällöin ne lumoavat, eivät synnytä halua ottaa haltuun, hallita.

Kritiikkikeskustelunkaan ymmärtäminen ei siis ole sivullisen päämäärä, vaan vahingollisten tekniikoiden lopputulos - siihen osallistumiseen ei tarvita ymmärtämistä, vaan mielenkiintoa, hapuilua, sormeilua, koettelua. Kritiikkikeskustelussakaan ei ole mitään ymmärtämistä, sitä ei tule pyrkiä ymmärtämään: sen jatkuva virta poispäin sellaisista instituutioista kuin Hesarin kulttuuritoimitus tarvitsee vain katsojia, jotka lukevat runoja ja katsovat vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvia tai ylipäätään elävät elämäänsä kosketuksissa ympäristöönsä, avoimina, alttiina.

"Nämä eleet tapahtuvat instituutioita vastaan ja siinä mielessä ne ovat "negatiivisia" - mutta, pelkän kieltäytymisen sijaan, jokainen negatiivinen ele sisältää myös ehdotuksen "positiivisesta" taktiikasta halveksitun instituution korvaamiseksi." (Bey 2009, 170.)

Talouden neljäs tie

Hetken näytti, että pääministeri Matti Vanhanen olisi ottanut neuvostani vaarin ja päästänyt suustaan muutakin kuin sammakoita esitellessään "talouden kolmatta tietä" menneellä viikolla. Vaikka en sinänsä kannatakaan valtion konseptia, uusliberalistisen talousmallin aikoina on hyvä, että edes valtion tasolla pyrittäisiin hiukan rajoittamaan vapaita markkinoita. Jollekulle kaikki valtiosta eroon pyrkivä toiminta voi olla anarkismia par excellence, mutta tosiasiassa kansallisvaltioiden poistumisessa ei ole kyse valtioiden poistumisesta, vaan niiden fuusioitumisesta yhdeksi, huomattavasti vahvemmaksi hallintoelimeksi. Tuo valtio, talouden Imperiumi on liittovaltioista ja sotilasliitoista koottu ja sen pääasiallinen tarkoitus on mahdollistaa pääoman vapaa kierto ja voittojen kertyminen korporaatioille hyödyntämällä monen eri tason kontrollia aina poliisivoimista mediakontrolliin. Tässä yhtälössä yksittäisestä ihmisestä tulee väistämättä pelkkä numero, kategoria, tyyppi, lokero.

Suurin huijaus on se, että kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan. Valinnanmahdollisuus kuitenkin rajoittuu tiettyihin puitteisiin, automarketkäyttäytymiseen, jossa valitsemme annetuista vaihtoehdoista, mutta emme enempää. Metaforan tasolla kuollut metafora on parempi kuin uusi, itse tehty. Jollei Imperiumi, ei myöskään valtio kannata itse luotujen vaihtoehtojen valitsemista, ellei noita vaihtoehtoja ole mahdollista kaupallistaa, saattaa kulutuksen piiriin.

Yliopisto on esimerkiksi hyvä esimerkki. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä on alkanut viime aikoina aktiivisesti vastustaa tulevaa yliopistouudistusta, joka minun käsitykseni mukaan lisäisi vain näennäisesti yliopistojen itsemääräämisoikeutta - tosiasiassa se kytkisi yliopistot tiukemmin tuottavuuden ohjelmaan ja yritysmaailmaan. Yliopistosta tulisi liike-elämän lankomies. En ole vähään aikaan ollut aistimassa yliopistojen jokapäiväistä ilmapiiriä (mitä nyt byrokraattinen ja täysin mieletön UPJ koskee minuakin), mutta minulla on tunne, että yhä useampi opiskelija aidosti (ja valitettavasti!) ajattelee, että yliopiston tehtävä on valmistaa hänet työelämään, tehdä hänestä alansa asiantuntija, minkä johdosta hän voi valmistuttuaan a.) olla omanarvontuntoinen yhteiskunnan kansalainen ollessaan kiinteä ja hyödyllinen osa sitä b.) ansaita palkkaa ja luottamusta, sijoittua ja tuoda pyyteettömästi omat avunsa yhteishyvään.

Korostan jälleen yliopistosta osittain valmistuneen näkökulmaani (siltä se tällä hetkellä tuntuu; vaikken ole vielä jatko-opiskelija, en osaa myöskään nähdä itseäni osana jokapäiväistä yliopistoelämää): kun opiskelut jossain vaiheessa saadaan päätökseen, mitä opiskelija tekee? Uskon vahvasti siihen, että yliopistossa opiskelija olisi saanut niin paljon kriittistä kulttuuripääomaa, että kykenisi tekemään tämän pohjalta omaa elämäänsä koskevia valintoja, jotka katsoo kulttuuriseen paikkaansa nähden oikeutetuiksi.Käytännössä tämä tarkoittaisi, että (ex-)opiskelija kykenisi miettimään omaa valmistuneen asemaansa ja esimerkiksi suhdettaan työelämään.

Jos yliopisto naittautuu yrityselämän kanssa, sitä on joko yliopiston taholta aktiivisesti vastustettava (aivan kuten Opiskelijatoiminta tekee) tai sen yhteydestä on irrottauduttava, jolloin kysymykseen tulee oman, itsenäisen yliopiston perustaminen. Olen tosissani. Sivistävä ja kansalaiskriittisyyteen tähtäävä koulutus on säilytettävä ja se on kiinteä osa paitsi tervettä yhteiskuntaa myös ihmisen individuaatiota (esim. vanhempien, aiemman sukupolven totuuskäsityksistä), mutta yksin tämä ei riitä. Olen saanut vähintäänkin kulttuuripääoman perusoppimäärän, mutta tämän lisäksi tarvitsisin humanistina koulutusta eloonjäämisessä.

Näin tulemme seuraavaan solmukohtaan: jos yliopisto valmistaa ihmisiä sellaisen kulttuurin jäseniksi, joka itsessään on tuhoavaa ja kestämätöntä, sellainen yliopisto ei ole pitkällä tähtäimellä hyödyllinen, päinvastoin: se on tuhon instituutio, kuin keskitysleirin byrokraatti, joka ohjaa nimet ja numerot oikeaan junaan. Silloin niiden onnettomien, jotka vielä puolustavat sivistysyliopistoa, on osittain tai kokonaan siirryttävä kohti sellaisia kulttuurinmuotoja, jotka ovat ekologisesti ja ihmisen sisäisyyttä varjellen kestäviä.

Yliopistossa vaalittava sivistysperinne ei ole sidottu Helsingin yliopiston luentosaleihin, vaan se on löydyttävä myös halkovajoista. En toisin sanoen näe mieltä, että työllistyvistä alumneista tulee tieto- ja kulttuurityöläisiä kulttuurissa, joka ei muutu kolumnilla vaan omalla esimerkillä. Valitettavasti tämä kolumnin kirjoittaminen on monelle päätoimi ja muuten elämä jatkuu valtakulttuurin Leviathania iäti palvellen. Helsingin Sanomat kauhisteli viikolla myös sitä, kuinka maistereita valmistuu näin taantuman uhatessa ennätysmäärät ja suurin osa päätyy kortistoon. Hyvä! Tuhotaan vielä ne kortistot!

Sadan vuoden tähtäimellä on nimittäin niin, että näitä töitä, joihin ekonomisteja ja valtiotieteilijöitä kannustetaan, ei välttämättä ole. Korostan: nämä työt, abstrakteja kokonaisuuksia hallitsevat tietotyöt, eloonjäämisen kannalta ovat täysin hyödyttömiä. Kuulostaa varmasti tuikean primitiiviseltä, mutta nähdäkseni meidän on opeteltava (ja pian) uudelleen välttämätön eloonjääminen, sen erityistaidot - mikä tarkoittaa työn tulosten palaamista ihmisen yhteyteen. Tässä yhteydessä näen pienviljelyn taidon opettelun ja ylläpitämisen taidon huomattavasti tärkeämpänä kuin valkokauluksisen nuutujan nyhjäämisen Facebookissa työaikana. Tällainen elämä, jollaista mm. Lasse Nordlundin perhe harjoittaa, näyttäytyy monille meistä tietenkin tavattoman alkeelliselta ja vaivaa vaativalta, mutta jos hän tosiasiassa tekee neljä tuntia töitä päivässä, ja me kahdeksan, kummanhan elämänmuoto onkaan paitsi vaikeampaa myös tuhoisampaa?

Liiallisella työllä - ja sitä meillä Suomessa on - on tuhoisat seuraamukset. "Työpaikkojen luominen" tarkoittaa useimmiten ympäristön tuhoamista, lokaalien elämänmuotojen rappeutumista ja ennen kaikkea kapitalismiin olennaisesti kuuluvan ylijäämän kasvattamisen kiihdyttämistä. Välillisesti se tarkoittaa kuluttamisen lisäämistä, rahan kierron nopeuttamista ja etenevän määrän tuhoamista sekä sisäisessä että ulkoisessa ekokosmoksessa.

Tämä kaikki siksi, että ilmastonmuutosta ja väestöräjähdystä ei oikeasti oteta vakavasti. Minun on häpeällistä sanoa tämä, mutta käytän päivittäin niin helvetilliset määrät sähköä, että on hyvin kaksinaismoralistista liittyn kaikenlaisissa Facehookeissa ympäristöarvoja vaaliviin ryhmiin. Suhteutettuna suomalaiseen keskiarvoon energiantuhlauksessa olen varmaankin hiukan alle keskiarvon autottomana vegaanina, mutta tämä ei riitä, tämä ei millään muotoa riitä. Olen liian heikko luopuakseni esimerkiksi ajasta, jonka käytän blogimerkinnän kirjoittamiseen, koska samanaikaisesti katson, että jos edes joku paristakymmenestä lukijastani vakuuttuu sanoistani, olen omalta osaltani tehnyt vähintä mitä voin tehdä sillä saralla. Silti koen verrattomasti arvokkaampana kirjoittaa pari tuntia viikossa tekstiä Koiranmutkiin kuin istua yli seitsemän tuntia koneella tekemättä mitään tekemällä ns. palkkatyötä. Niinikään voin kertoa, etten ole yksin: tuhannet suomalaiset istuvat viikot pitkät tietokoneilla tehden vastaavaa näennäispuuhastelua. Ei ihme, että jo puolustusministerikin tunkeutuu tupeetukan tontille vaatiessaan lisää ydinvoimaa. Nykyisellä sähkönkulutuksella ydinvoima tuntuu monista luonnolliselta ratkaisulta. Oikeastaan luonnollisempaa olisi käydä käsiksi syihin ja vähentää sähkönkulutusta, radikaalisti. Sadan vuoden päästä maailmanmeno on nimittäin niin härskiä, ettemme voi antaa sitä ikinä itsellemme anteeksi, jos jatkamme näin.

Kaiken kaikkiaan on käsitettävä, että palkkatyö ja ekologisesti kestävä elämä ovat liki väistämättä ristiriidassa (tarvitsee vain katsoa työhönsä ja edelleen Facebookinsa ääreen yksityisautoilevaa keskiluokkaa). Silloin oma elämä on asetettava mainitun sadan vuoden akselille: tekisimme tosiasiassa suuren palveluksen tuleville sukupolville (jos niitä vielä enää montaa on) jättäytymällä pois palkkatöistä, jos ajattelisimme hiukankin omaa nenäämme pidemmälle. Oikeat työt on saatava lähelle ihmistä ja ne on liitettävä eloonjäämiseen ja henkisten arvojen luomiseen. Monikansallisen suuryhtiön ideoimasta palkan ikeestä on irrottauduttava kohti todellista, paikallisyhteisöllistä omavaraisuutta. Pääministeri ja valtionvarainministeriö eivät näitä kuitenkaan tee, ne eivät ole uudistuselimiä. Ainoa, mitä ne voivat tehdä, ja mitä niiden kuuluisi tehdä, on kehottaa ihmisiä itsenäisyyteen ja lakkautettava sitten itsensä. Neljäs tie meidän on luotava itse.

Kreikkalaiset ja me

Klementiini ehti jo lainata parikin keskeistä soraääntä, jotka itsenikin piti tuoda esiin Kreikan mellakoiden uutisoinnista. Suomen valtamediat puhuivat vielä tänä aamuna ensinnäkin mellakoitsijoista "opiskelijoina" ja "nuorisona", vaikka todellisuudessa nuo kymmenet tuhannet yksin Ateenassa protestoivat ihmiset tiettävästi koostuvat Kreikan alemmista yhteiskunnista luokista aina työttömistä maanviljelijöihin, maahanmuuttajiin ja lopulta opiskelijoihin. Yhtä kaikki: vaikka Helsingin Sanomat haastattelee jotain 16-vuotiasta silminnäkijää, ei tämä tarkoita, että kaikki mellakoihin osallistuvat ovat hänen ikäisiään tai hänen asemassaan. Selvää toki on, että ensimmäisiä mellakoiden keskuksia olivat yliopistot ja samassa yhteydessä yliopistojen henkilökunta marssi ulos solidaarisuudesta mellakoita kohtaan ja lakkoillakseen yliopistouudistuksia vastaan. Kun puurot ja vellit menevät sekaisin jo yritettäessä ottaa haltuun, riehuvatko Kreikassa nyt anarkistit, äärivasemmisto vai kenties "nuoriso", sekoittuu keskenään myös väkivalta ja omaisuussabotaasi. Kreikassa käytännössä ainoa taho, joka on harjoittanut väkivaltaa on poliisi, joka kuten tiedettyä, ampui 15-vuotiaan Aleksandros Grigoropoulosin ja hakkasi toisen samanikäisen tajuttomaksi ohikulkijoiden anellessa heitä lopettamaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa silti väkivaltaisuuksista Kreikassa. Hyvä on, edellistä kuulemma edelsi poliisien partioauton kivittäminen, mutta kuten terve järki sanoo, tässä ei ole kyse väkivallasta. Väkivalta kohdistuu aina eläviin olentoihin, enkä laske pankkien ikkunoita, roskakoreja, kauppoja tai poliisiautoja eläviksi olennoiksi. Ja mihinpä muuhun omaisuussabotaasi kohdistuisi kuin hyvinvoivan Kreikan vallan keskuksiin: pankkeihin ja kauppoihin, rahankierron keskittymiin.

Aamuisen Hesarin mukaan mellakka uhkaa jo kaataa oikeistohallituksen ja mitä tahansa hallitus sitten päättääkin tehdä, en usko, että se voi enää säilyttää hippuakaan uskottavuudestaan. Pahinta mitä voimme odottaa, on armeijan kutsuminen mukaan - millä hallitus viimeistään osoittaa olevansa vahvempien ja valtaapitävien asialla. Suuri osa kreikkalaisista on joka tapauksessa kypsynyt hallituksen epäoikeudenmukaisuuteen, tuloerojen kasvuun, työttömyyden lisääntymiseen - eli täsmälleen samoihin asioihin, joita kohtaamme myös Suomessa. Meillähän ei mitään todellista vallankumouksen ja vastarinnan perinnettä edes ole, mutta eiköhän olisi jo sen aika. Suomi on kylläkin niiden iankaikkiselta tuntuvien talouskasvubarometrien mukaan Kreikkaan suhteutettuna verrattain hyvinvoivempi maa, mutta se ei tarkoita, että asiat täällä olisivat pelkästään hyvin. Liian paljon vääryyttä kätkeytyy näkyväksi suoraan silmiemme eteen, jokapäiväiseen elämäämme.

Suoraan sanoen olen tavattoman innoissani Kreikan tapahtumien johdosta. Jo ennen tapahtumien alkamista minut oli vallannut kasvava usko ihmisen mahdollisuuksiin purkaa koko talousvetoinen järjestelmä vähin äänin, mutta tarvittaessa nopeasti. Ehkä usko palasi, kun katsoin Zeitgeist: addendumin, joka kärjistämisestään huolimatta on hyvä osoitus terveestä epäuskosta ja halusta purkaa nykyinen yhteiskuntajärjestelmä, koska se on jo kaukaa huomattu heikoksi. Vaikka elämme perinteessä, joka väittää ettei vaihtoehtoja ole ja uskottelee että vaikka tunnustaisimmekin nykyisen elämänmuotomme ekologisen ja humanitaarisen kestämättömyyden, emmekä voi perääntyä vaan meidän on "pelattava peli loppuun", tuo perinne on lopulta hyvin hauras ja voidaan lopettaa. Se vaatii paljon töitä ennen kaikkea omassa asennemaailmassamme ja uskomustemme muuttamisessa - mutta kun tuota pohjaa on tarpeeksi paljon, se itsessään työntää syrjään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet.

Meitä nykyiseen politikointiin ja talouden ylivaltaan läpeensä kyllästyneitä on jo liian monta, eikä meitä enää vaienneta. Kuten Takku otsikoi: "Kreikka: ja niin se alkaa". Toivon todella, että tämä saa paitsi muissa Keski-Euroopan maissa myös Suomessa vastakaikua. Aihetta masennukseen kotimaassamme kuitenkin lisää näkyvä kunnioitus porvareita kohtaan: Suomessa on pitkä oikeistolaisen politikoinnin perinne ja näyttää että suuri osa suomalaisista on yhtä lailla edelleen mielissään sinivihreästä hallituksesta ja sokea omien toimiensa järjenvastaisuudelle ja välinpitämättömyydelle (kaikki vastarinta yritetään laimentaa kokopäivätyöllä ja viihde-elektroniikalla, joten älkäämme uskoko niihin). Tuo perinne on joka tapauksessa pyrittävä nyt lopultakin katkaisemaan, sillä jatkamalla tätä ympäristöä kaltoin kohtelevaa, vässykkämäistä tupeetukkapolitikointia sekä kauppaa ja suurvaltoja ja näiden militarismia mielistelevää perseennuolentaa, meidän testamenttimme jälkipolville on ydinsäteily, kiihtyvä luonnon kurjistuminen ja elintasokuilun repeäminen käsiin. Mitä muuta voi esimerkiksi sanoa Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen huolista (HS 10.12.2008), että ihmisten ei tulisi vähentää henkilökohtaista kulutustaan jotta Suomi välttyisi pahalta taantumalta? Tai että EU-maat pyrkivät tekemään itse EU:n ilmastotavoitteista repaleisen tilkkutäkin vetoamalla kukin omiin taloudellisiin intresseihinsä? Mistä muusta nämä kielivät kuin äärimmäisen välinpitämättömästä järjestelmästä?

Kirjoitin aiemmin hiukan Vanhan uudelleenvaltauksesta, jonka yhteydessä hamusin, olisiko mahdollista, että opiskelijatoiminta Suomessa laajenisi muihin yhteiskunnan alempiin kerroksiin ja säteilisi siitä suoraan toimintaan ja maanlaajuiseen protestiin, jolla purettaisiin nykyinen rahaa kyseenalaistamaton suomalainen poliittinen järjestelmä. Vaihtoehtoja on ja niitä on tuotava aktiivisesti esiin, niitä on etsittävä esimerkiksi paikallistalouksista, perustulosta ja muista merkitysrakenteista, joissa ihmiset tuntevat itsensä vapaiksi ja pystyvät todella tuottamaan mielekästä yhteishyvää. Ja kun ne löydetään ja ymmärretään mahdollisimman laajasti, tämä pieni Suomi muuttuu.

11 lupausta, joita kunnallisvaalipolitiikka ei tarjoa eli haaveilijan anarkistinen yhteiskuntamuodostelma

Näin kunnallisvaalien alla on hyvä minunkin keskittyä hiukan yhteisiin asioihin ja esittää eräänlainen ääri-idealistinen kuva anarkistisesta yhteiskunnasta. Sen voi halutessaan nähdä vastavoimana medioissa velloville puolueiden vaalipuheille osoittaen kohti niitä ongelmia, joihin puoluejärjestelmä ei voi puuttua, koska muussa tapauksessa se luhistuisi. Toisaalta sen voi nähdä vain kaihomielisenä haaveiluna. Aurinko seuraa itseään -blogia (satunnaisesti) ylläpitävä ystäväni Mikko antoi pyynnöstäni seuraavanlaisen aiheen: "Miten järjestäisit käytännössä anarkistisen yhteiskunnan? Olisiko se puhdasoppisen anarkistinen vai anarkistisesti vaikuttunut? Mikä on ideaalisen anarkismin ja käytännön toteutuksen suhde?"

Kysymys ovat tietenkin laajoja, mutta joitakin perustavia periaatteita voisi tämän perusteella hahmotella. Ennen aloittamistakaan minun on kuitenkin todettava, että seuraavaksi esitetty ei välttämättä olisi mikään kulttuurinen päätepiste, vaan pikemminkin ainoastaan vapaana pidettävä utooppinen paikka, jota kohti voisi edetä. Saavutettu haave kuoleutuu. Edes potentiaalisesti anarkistisen yhteiskunnan tulisi olla viimeiseen asti vapaa ja luulen, että ihmiset laeista ja näennäismoraalisista iskulauseista vapautuessaan toimisivat myös monilta osin siten, etten heidän toimiaan voisi hyväksyä. Saattaisi jopa olla, että asiat kääntyisivät vieläkin pahemmiksi ennen paranemistaan. Haaveissani kuitenkin yksilöille muodostuisi pitkäjänteisen itseen kohdistetun harjoitustyön myötä niin vahva henkinen selkäranka, että he ikään kuin automaattisesti toimisivat elämää vaalien ja vaatimattomasti.

Läntinen sivistys voi väittää kaikkien vallankumousten olevan valheellisia ja epätoivoa täynnä sen perusteella, että ne ovat historiallisesti olleet tuhoon tuomittuja tai puolitiehen jääneitä yrityksiä, mutta tuo läntinen sivistys on koko historiansa ajan kantanut itsessään rationaliteettiin rakastuneen egon ja sen mielensisältöjen taakkaa. Niin kauan kuin yksilö siinä missä yhteiskuntakaan ei ymmärrä, että sen tietoisuudessaan vellottamat mielensisällöt ovat häneen itseensä nähden valheellisia ja hänestä irrallisia ja on kiintynyt niihin, ei anarkistinen saati sitten "valaistunut" yhteiskuntamuodostelma ole oikeasti mahdollinen. Vihaan ja "kritiikkiin" perustuva yhteiskuntapuhe on useimmiten lopultakin egon puhetta.

Koska muutos toteutuessaan olisi näin valtava, voimme kysyä: kuinka moni itseään kunnioittava poliitikko perää tänä päivänä kansalaisilta henkistä kasvua ja egosta riisuutumista? Tuo kysymys osoittaa paitsi nykyisten yhteiskunnallisina pidettyjen trendien älyttömyyden ja päämäärättömyyden, myös nykyisten yhteiskuntien tarpeen vaalia niitä: jos itseen kohdistuva muutos alkaisi oikeasti vetää ihmisiä puoleensa, se tarkoittaisi suuressa mittakaavassa konsumerismin, sotimisen, luonnon saastuttamisen ja monen muun elämälle haitallisen ilmiön silmiinpistävää pienenemistä. Vässykkä ja henkisesti läski vapaa-ajattelija tietenkin katsoo, ettei politiikkaa ja uskontoa saa yhdistää, mutta nähdäkseni tarkoittamallani "valaistumisella" ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa, vaikka kylläkin henkisyyden, ja jos henkisyys menetetään tai kielletään, kiveä ei jää kiven päälle. Itseen kohdistuva työn tuloksia huomaa kyllä, auktoriteeteista riippumatta, kun alkaa vain tarkkailla itseään.

Seuraavat luettakoon kuitenkin hajamielisinä teeseinä edellä mainittua yhteiskuntamuodostelmaa silmälläpitäen:

1. Edustuksellinen demokratia nykyisessä muodossaan on romutettava. On palattava niin pieniin yksiköihin, että niissä voidaan aidosti keskustella yhdessä asioista ja päättää yhdessä. Jokaisella on vapaus sanoa mielipiteensä, tulla yhteisöön ja lähteä yhteisöstä. Niinikään yksikön on oltava niin pieni, että ihmiset voivat tuntea kohtuullisen hyvin toisensa, eikä pääse syntymään tilannetta jossa tyydytään pelkkiin "kyllä" tai "ei"-ääniin. Ihmisen kannan täytyy olla ihmisen, ei merkkijonon muotoinen.

2. Pienyhteisöjen vapaa järjestäytyminen tarkoittaa tuotantovoimien uudelleensijoittelua ja palaamista ihmisten hallintaan. Me teemme työn, joka meille kuuluu, eikä meitä elätä kukaan muu. Kenenkään ei tarvitse vuotaa verta meidän takiamme, eikä kenenkään tule joutua meidän riistämäksemme.

3. Palkkatyö nykyisessä muodossaan lakkaa ja tilalle tulee henkisiä arvoja synnyttävää työtä, kotityötä ja yhteisiä tuotantoon liittyvää työtä, tässä tapauksessa maanviljelyä, käsitöitä ja rakennusten ylläpitoa jne. Ihmisen vapauttaminen liiallisesta palkkatyöstä ei poista työtä, vaan palauttaa sen hyödylliseksi ja vähentää sen syömää aikaa tuntuvasti. Samaten selvästi turha työ poistuu yhteiskuntarakenteesta, jolloin vapautetaan resursseja ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen ja yhteisen, välttämättömän työn tekemiseen.

4. Jos valuuttaa ei ole välttämätöntä poistaa täysin, on joka tapauksessa murennettava kaikenlaisiin hierarkioihin ja professioihin perustuva palkkajärjestelmä sekä marxilainen karkeaan ja pehmeään työhön jaotteleva työnjakodoktriiniharha. Yhtäläinen perustulo on saatava kaikille ja jos lähimmäinen jostain syystä aidosti tarvitsee enemmän kuin itse (esim. sairauden takia), hänelle voi toinen lähimmäinen tai kuka tahansa muu antaa omistaan sen, mitä toinen tarvitsee (minkä on kuitenkin perustuttava täysin vapauteen ja myötätuntoon, ei velvollisuuteen ja pakkoon). Tänä päivänä esimerkiksi postin työntekijän työ ei ole erityisen arvostettua, koska työhön kouluttautumiseen ei mene kovinkaan kaukaa, mutta itse työnä se on monin verroin arvokkaampaa kuin erilaisten byrokraattien ja monien tietotyöläistenkin pusaama näpertely. Hierarkinen palkkajärjestelmä ja kouluttautumiseen perustuva palkkaus ovat lähtöisin samasta juuresta: orjuudesta ja epätasa-arvosta. Edes lääkärit, jotka mielellään perustelevat omaa tärkeyttään, eivät säästy, eivätkä edes halua säästyä, tältä vallankumoukselta. Tämä vaatii edelleen rahan merkityksestä luopumista totaalisesti. Raha ei saa olla millään tavalla olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä, selviytymistä ja tai yhtään mitään ohjaava voima, ainoastaan arvo, jolla satunnaisesti lunastetaan erilaisia asioita pienyhteisöjen välillä. Rahaa mieluummin turvaudutaan kuitenkin erilaisiin vaihtoihin pienimuotoisuutta ja lähituotantoa vaalien.

5. Yksityisomaisuus saa uuden, vaatimattomamman muodon. Yksityisomaisuuden nykyiset, liioittelevat ja kuluttajuuteen perustuvat muodot poistuvat. Yksityisomaisuutta voidaan hankkia itse tekemällä, vaihtamalla sekä lahjoina. Köyhyyttä nykyisessä muodossa ei ole, sillä ihmiset elävät rahasta riippumattomina ja toisiaan auttaen ja epäitsekkäästi.

6. Pienyhteisöllisyys tarkoittaa itseriittoisuutta siinä mielessä, ettei koeta tarpeelliseksi hankkia elintarvikkeita tai materiaaleja kaukaa, vaan elämän edellytykset pyritään löytämään oman yhteisön ja yhteisen tekemisen tuloksena syntyvistä asioista.

7. Teknologiasta pyritään riisumaan pois kaikki sellainen aines, joka sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä on turmiollista ihmisen sisäisyydelle ja aistielämälle. Vain välttämätön säilytetään, mutta sitä kohtaan ei enää tunneta patologista intohimoa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuutta pitää yhteyttä jostain syystä kauempana asuviin lähimmäisiin ja muihin ihmisiin (tosin tässä tapauksessa suositaan mieluummin vapaaehtoisuuteen perustuvaa postitoimintaa) sekä joitakin elinoloja aidosti hyödyttävää tekniikkaa (mm. lämmitys ja energianjakelu). Sähkön ja tietenkin muovin ja öljyn käyttö pyritään minimoimaan.

8. Palvelusektori lakkaa niinikään olemasta. Mainokset ja suuret yritykset kielletään. Ruokakauppoja on harvakseltaan, koska kaupankäynti ei muutenkaan ole millään tavalla arkinen asia, eikä välttämätöntä. Pikemminkin ruokakaupat sulautetaan muun pienyhteisön tuottamien hyödykkeiden kanssa pienyhteisön anarkistiseksi osuuskaupaksi (ilman plussakortteja tietenkin), joista pitäen käydään tarvittaessa neuvotteluja toisten, muiden pienyhteisöjen osuuskuntien kanssa ja suoritetaan mahdollisia vaihtoja.

9. Luontosuhde tarkoittaa paitsi suhdetta ulkoiseen, näkyvään luontoon, myös suhdetta sisäiseen itseemme. Jälkimmäinen, luonnon sisäisyys, tekee meidät avoimiksi myös ulkoisen luonnon vaalimiselle, minkä johdosta jommankumman polkeminen ja tuhoaminen merkitsee aina myös molempien polkemista ja tuhoamista. Henkisen selkärangan, vitaalisen ja vahvan henkisen selkärangan takia meistä itsestämme tuntuu luonnolliselta elää vaatimattomasti, lähellä luontoa ja solidaarisuutta ja empatiaa kaikkia eläviä olentoja kohtaan tuntien.

10. "Maanpuolustukseksi" naamioitu itsepuolustusharha poistuu, koska eläminen ei ole kiinni poliittisista vihamielisyyksistä ja maan omistusoikeuksista. Vahva rauhanaate elää syvällä ihmisissä. Yhteisöjen välillä ei niin ollen ole mitään oikeita syitä konflikteihin, edes vaihtotoiminnan takia.

11. Kilpailu yhteisöä riivaavana mielensisältönä poistuu ja tilaa saa mutualismi, kumppanuuden ja keskinäisen avunannon periaate. Kilpailua ei opeteta lapselle, vaan tuo energia sijoitetaan mielekkäämpiin toimintoihin, kuten yhdessä oppimiseen, ymmärtämiseen ja tunteiden ilmaisemiseen.

Tämänkaltaisena ideaalisena "puolueohjelmana" esitys ei tietenkään ole realistinen. Sen ei tulekaan olla. Sen tulee tarjota tarpeeksi etäinen horisontti, jotta voisimme ihmisinä ja yhteisöinä poistaa vähä vähältä itsestämme epäluonnollisia ja meitä alaspäin saattavia vaikutteita ja toimintamalleja. Esimerkiksi rahatalouden oheen tulisi välittömästi alkaa perustaa erilaisia paikallistalouksia, unionien varjoon pienyhteisöjä, jotka osoittaisivat elämän nykyisten mallien olevan paitsi puutteellisia myös pienyhteisöt elinkelpoisiksi vaihtoehdoiksi nykyisyydelle. Kuitenkin mitä puoluedemokratiaan tulee, sen ajamat muutokset ovat aivan liian heiveröisiä, koska tosiasiassa ne eivät ole muutoksia lainkaan, vaan puoluedemokratia pyrkii aina säilyttämään paitsi vallitsevat asenteet myös oman sijansa, eikä näin voi olla kirjaimellisesti puolueeton päätöselin. Sitä paitsi puoluedemokratia vannoo vallan nimeen ja valta muiden yli on juuri asia, jota aidosti tasa-arvoinen ja mielekäs yhteiskunta kaihtaisi viimeiseen asti.

---

P. S. Kiitän myös M. R:ä, N. K.:stä ja M. P.:a asian tiimoilta käydyistä keskusteluista.

P. P. S. Mitä kunnallisvaaleihin tulee, tällä hetkellä näen mielekkäimpänä vaihtoehtona käydä pudottamassa tyhjän tai numerottoman lapun. Huolimatta siitä, että viestini sisältöä ei lukisikaan kuin yksi satunnainen vaalitoimitsija, ääni kirjataan hylätyksi ja sen pohjalta, luulisin, myös äänestysprosenttiin. Siten voidaan osoittaa kiinnostusta yhteisön poliittisiin päätöksiin, mutta tyytymättömyyttä vallitseviin ja hallitseviin päätöselimiin.

Kaiken ylläesitetyn vastapainoksi voi myös lukea Richard Heinbergin mainion ja suomeksi käännetyn artikkelin "Vihreä anarkismi ja öljyn hupeneminen – kuinka lähellä romahdus on?" (2004)

Anarkistisen kommunismin aave leijuu Euroopassa

Yhteiskunnallinen todellisuutemme samoin kuin sen pohjana oleva henkinen kulttuuri on kerrostunut niin monen päätöksen ja sattumanvaraisen systeemikoneen liikahduksen varaan, että paljon puhuttu suunnan kääntäminen edes ajatuksen tasolla kuulostaa hölynpölyltä ja haihattelulta. Kun lukee Pjotr Kropotkinin anarkistisen kommunismin klassikkoa La Conquête du Pain (1892), on helppo hymähdellä teoksen kirkasotsaiselle idealismille ja vallankumouksen toteutumiseen liittyvälle varmuudelle. Mutta runsaan sadan vuoden jälkeenkin Euroopassa kulkee yhdenlainen haamu ja se haamu on Kropotkinin anarkismin.

Kieltämättä Kropotkin lataa esiin sellaisen vallankumouksen jälkeisen skenaarion, että meinaa vakavamielistäkin hymyilyttää. Kuitenkin ihaninta La Conquête du Painissa on juuri vilpitön usko siihen, että kun vallankumous toteutuu, yhteiskunta uudistuu alhaalta ylöspäin ja perustavat rakenteet muuttavat oikeastaan väistämättä muotoaan. Lukija varmasti yllättyy, mutta monikaan Kropotkinin teoksen teeseistä ja ehdotelmista ei ole ytimeltään vanhentunut tai toteuttamiskelvoton., vaikka usein meidän päivinämme kaikenlaiseen kommunismiin haiskahtavakin tuupitaan despootinomaisesti kumoon ja takaisin katuojiin ja koiranmutkiin. Demokratiaa uudelleen määriteltäessä tyydytään useimmiten toteamaan sen olevan vain tyydyttävin hallintomalli ja kaikenlaisilla korulauseilla pyritään kääntämään huomio pois siitä, että on - ja voisi olla - olemassa muitakin tapoja toimia yhteisöllisesti kuin nykyinen liberaali demokratia, "tuhon kulttuuri", kuten mainittiin Leena Vilkan toimittamassa Linkola -muistelossa. John Zerzan esimerkiksi väittää kivenkovaan, että nykyinen antropologia aina Marshall Sahlinsia myöten on osoittanut, ettei kivikauden ihmisten elämä ollut niin raakaa, primitiivistä ja tylsämielistä kuin on kovasti haluttu uskoa - päinvastoin: Zerzan uskoo, että juuri agraarisen elämänmuodon käyttöönotosta lähtien ihminen on sisäisesti koko ajan köyhtynyt ja aistiensa puolesta surkastunut.

Kropotkinin lähtiessä valmistamaan tietä vallankumoukselle työ on tietenkin eräs keskeisimmistä uudistettavista asioista. Kropotkin kirjoittaa tehdas- ja kaivostyöläisistä, mutta meidän aikaamme suhteutettuna näkymä on periaatteessa sama: teemme liikaa töitä ja suuri osa tuotannosta valuu vääriin käsiin, ei tasaisesti, tai sitä rajoitetaan niiden toimesta, joilla on hallussaan pääoma. Jokainen ymmärtää, että kun työläiset ja yritykset liittyvät yhteen, syntyy jatkuvasti uusia virkoja, joiden tehtävänä on ainoastaan valvoa aiempien ja alaistensa jälkiä. Tämä synnyttää sen rodun, joka tänäkin päivänä tunnetaan nimellä byrokraatit.

Yksityisomaisuus on Kropotkinille suurin este matkalla anarkistista kommunismia ja tilalle hän tarjoaa periaatetta: niin paljon kuin haluaa, kukin oman taloutensa tarpeittensa mukaan, kylliksi. Ihmiset tulevat valtaamaan vaatetehtaat ja vapauttamaan maanviljelijät veroista ja maanomistajista. Mitä tällainen voisi tarkoittaa nykypäivänä? Ihmiset kävelisivät vaatekauppaan ja ottaisivat, mitä tarvitsisivat. Ihmiset muodostaisivat yhdessä pienyhteisöjä, jotka alkaisivat viljellä tarpeittensa mukaan maata, joka ei olisi kenenkään, ja mahdollisesti ylijäävä osuus ohjattaisiin niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole vielä saaneet. Totta, tämä kuulostaa hölmöltä. En itsekään osaa suhtautua yksityisomistuksen poistamiseen kovinkaan rakentavasti, olen niin kiintynyt omiin esineisiini, mutta ymmärrän idean: on pyrittävä yksinkertaiseen, krumeluurittomaan elämään, jonka kantavia luonteenpiirteitä ovat luonnollisuus ja luovuus. Samaan aikaan Kropotkin nimittäin korostaa pienyhteisöjen esiin nostamaa ja palkkatyön poistamaa ihmisten halua toteuttaa omia luovia kykyjää, tehdä taidetta jne. Korjatakseen niitä sudenkuoppia, joista vallankumousajattelua oli jo hänen aikanaan syytetty Kropotkin valistaa, että yhteiskunnallisen muutoksen on toteuduttava kaikilla eri elämän osa-alueilla, kaikilla yhteisöllisen elämän eri sektoreilla. Jos yksikin jää muutoksesta paitsi, anarkistinen kommunismi ei toteudu. Tässä valossa on todellakin näin: emme ole koskaan nähneetkään totaalista vallankumousta. Vallankumoukset ovat epäonnistuneet, koska ne ovat jääneet pienimuotoisiksi, valtiollisiksi tai pienemmän piirin toimeenpanoiksi. Zerzanin väitteet primitiivin elämänmuodosta alkavat tuntua todellisilta: emme tänä päivänä edes kuvitella elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa.

Nähtävästi Kropotkin ei halua murskata valtion konseptia tyystin, ainoastaan puhdistaa sen kaikesta turhasta omistajuudesta ja byrokratiasta. Tänäänhän ongelmamme on, että koemme luonnollisempana turvautua valtion rakenteisiin globalisaation pelossa, koska globalisaatio, joka edetessään edesauttaa kaiken (taloudellisen) toiminnan irtaantumista valtion kontrollista, on yhdestä tulosuunnasta nähtynä varsin anarkistinen konsepti. Vapaus ja kilpailu ovat kuitenkin asettuneet sellaiseen henkisen imperialismin liittoon, että tasavertaisuudesta niiden välillä on perin valheellista puhua. Kropotkinilaisen mutualismin silmissä tuo liitto on sitä paitsi täysin absurdi, ovathan käsitteet toisilleen periaatteessa täysin vastakkaisia, ihmisluonnon kaksi eri puolta, joista ensimmäinen on anarkismin ydin ja ihmisen "luonnollinen" olemus ja toinen yhteiskuntajärjestelmän ihmiseen sosiaalistama oletus siitä, että me eläiminä joudumme alituiseen kilpailemaan eloonjäämisestämme. Kropotkinin mutualismi, keskinäinen solidaarisuuden, suojelun ja jakamisen eli kumppanuuden periaate onkin täysin päinvastainen hänen elinaikanaan esiinnousseen sosiaalidarwinismin kanssa. Jos emme siis tunne elämänmuotoa ilman maanviljelyä ja teknologiaa, meidän on myös hyvin vaikea irtaantua ajatusta, että olemassaolomme olisi pohjimmiltaan jotain muuta kuin kilpailua.

Globalisaatio toteuttaa kuitenkin valtiollisten rakenteiden alasajoa ja tässä mielessä olisi itse asiassa loogista kiihdyttää sitä. Varsinainen ongelma kuitenkin on, että globalisaatio merkitsee itsessään vielä valtiollista olemassaoloakin kurjempaa eksistenssiä juuri sen takia, että kilpailuttaminen ja tuottaminen tunkeutuvat jokaiselle elämän osa-alueille ja kaikkiin elämän käytäntöihin, eikä byrokratia näytä myöskään globalisaation myötä vähenevän, pikemminkin päinvastoin. Asiamme ovat länsimaisesta perspektiivistä nähtynä hyvin, koska kolmas maailma pysyy meistä kaukana - neljännen maailman, kuten Kainuun työttömien, kohtaamisia pystymme välttelemään asiakassuhteittemme turviin: emme asioi heidän kanssaan kuin kaupoissa, eikä meidän tarvitse oikeasti kohdata heidän näköalatonta elämäänsä ja vaivojensa valittelua. Teknologia ja kodinelektroniikka pitävät samalla parhaansa mukaan yllä ihmisen aistimellisen todellisuuden imploosiota ja tunne-elämän köyhtymistä. Elektroniikan arkipäiväisyys näyttää poistavan luokka-, tulo- ja todellisuuserot - tai ainakin se asettaa eteemme screenin, jota seuraamme humaltuneina.

Lisäksi on selvää, että sen sijaan, että voisimme kuvitellakaan globalisaation myötä huolehtivamme toisistamme, jakavamme asioita keskenämme, yksityistämisvimma uhkaa viedä meitä yhä kauemmaksi solidaarisuuden periaatteista, "jokainenhan ostaa niitä palveluja joita pystyy". Pitkäänhän on ollut selvää, että valta etääntyy yksittäisistä ihmisistä koko ajan ja yhä pienempi osa väestöstä vastaa yhteisistä päätöksistä, kun kehityksen kaiken inhimillisen vapauden ja järjen nimissä pitäisi kulkea juuri päinvastaiseen suuntaan: kohti yhteistä päätöksentekoa, kohti niin pieniä yhteisöjä, että niissä voidaan sopia yhteisistä periaatteista yhteisesti. Tämän suhteen valtioon tukeutumisen voi nähdä viimeisinä oljenkorsina, joihin kropotkinilainen anarkismikin voi vielä yrittää tarttua, edes väliaikaisesti.

Kaikkein hämmentävin teoksen puoli on kuitenkin Kropotkinin ihailu teknologiaa kohtaan, joka samalla uhkaa latistaa koko Kropotkinin esityksen voiman ja intensiteetin. Ottaessaan jo noinkin varhain kantaa naisten asemaan palkkatyön ulkopuolisen työn orjina hän ylistäen uskoo, että voimme vapautua kyökin piinasta hankkimalla yhteisomistukseen kaikenlaisia pesukoneita. Kone tulee ottamaan vastuulleen jopa 3/4 kodin askareista. Lisäksi muodostuu suurkeittiöitä, joissa ruokaa tehdään yhteisesti, ja näin vapautetaan ihmisiä niistä töistä, joita teemme yleensä erikseen. Tämän päivän näkökulmasta, kun suurin osa keskiluokkaisista talouksistakin jo omistaa astianpesukoneen, pesukoneen, on suhteellisen helppo asettaa Kropotkinin visiot koomiseen ja erheelliseen valoon. Teknologisoitunut kulttuuri ei ole vähentänyt yksilön työmäärää lainkaan, eikä yleisesti ottaen tiskaaminen tai ruoan laittaminen ole erityisen vie suurta osaa päivittäisistä toimistamme. Tunnettua tietenkin, teknologia on ottanut ajan toisaalta, vapaa-ajan muodossa. Niinpä niiltä osin kun teknologia on vapauttanut meitä kotitöistä se on entistä tiukemmin sitonut meidät unohtamaan vapautemme asettamalla eteemme teknologioihin perustuvia viihdykkeitä. Tunnemme seikan, mutta hämmentävämpää on, että kotityöt ovat Kropotkinille ihmistä tyhmistyttävää työtä - aivan kuin palkkatyö ei sitä olisi! Jos edelleen tarkastelemme juuri kotityötä nykypäivän valossa, huomaamme, että juuri kotityö on merkityksellisin työn muoto, sillä sen perimmäinen funktio on ylläpitää yksilön kehon- ja mielenterveyttä. Samalla sen vaikutukset kohdistuvat suoraan työntekijään itseensä, eivät yhteishyvälliseen ja useimmiten täysin turhaan suuntaan - tai kuten Kropotkin sanoisi: raharikkaiden taskuihin. Olemme olleet osallisina vapauttamassa kotityön sukupuolisuuden alasajoa, mutta tuosta olisi otettava vielä seuraava askel: kotityön yhteiskunnallinen merkitys olisi tunnustettava ja teennäinen erottelu koti- ja palkkatyöhön olisi poistettava välittömästi. Yhteiskuntamme on kuitenkin ehdollistunut ajattelemaan, että itseen suuntautunut työ ei ole oikeaa työtä, sillä vaikka työn yksi keskeisistä funktioista on vaalia yhteisöllisyyttä, ei tuollainen yksilön hyvinvoinnin parantaminen (muistakaamme tästä yksikin puoli: kotityöt ovat työtä, joista näkee kättensä jäljen) näytä tulevan kysymykseen - päinvastoin, olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa suuri osa suomalaisista tekee täysin järjetöntä työtä, näppäilee ja näpertelee tyhjänpäiväisten, turhien asioiden parissa. Toisin sanoen teemme useimmiten (järkyttäviä viikkotuntimääriä) työtä, joka on kaikin puolin yksinäistä, teennäistä eikä todellakaan hyödyllistä. Jo työtuntien vähentäminen ja työn järkevämpi jakaminen sekä tiettyjen ammattien poistaminen yhteiskuntarakenteesta vapauttaisi voimavarojamme huomattavasti . Ainakin kaksi ensimmäistä näyttävät olevan myös Kropotkinin mielessä, ja kolmansien, siis turhien ammattien ilmaantumista yhteiskuntaan, hänen ei onneksi ole tarvinnut olla todistamassakaan. Työtä toisin sanoen tuhlataan Kropotkinin sanoin ylläpitämään rikkaan tallia, koiratarhaa, tyydyttämään maailmannaisten oikkuja ja pakottamalla palkollisia ostamaan ravintoaineita, jotka ovat haitallisia palkolliselle, mutta tuottavia myyvälle osapuolelle. Tuon lisäksi sadassa vuodessa palvelusektori on kasvanut räjähdysmäisesti ja mutta samalla ovat laajentuneet insinöörien armeijat, tuon väen, joka huolimatta joistakin hyödyllisistä saavutuksistaan on pahinta lajia keksimään, kokeilemaan, toteuttamaan, uudistamaan ja viemään meitä yhä syvemmälle teknologiseen sivilisaatioon.

Entä se anarkismin haamu? Kropotkin väittää, että yhteiskunnassamme elää tälläkin hetkellä käytänteitä, jotka ovat mutualismin ja vapaan järjestäytymisen ituja. Arjen käytännön tasolla vesijohtovesi ja sen jakelu - anarkistinen periaate "ota sen verran kuin tarvitset" pätee siinäkin -, yhteisöllisen toiminnan tasolla esimerkiksi junaliikenne, joka on levittynyt ylikansallisesti neuvottelujen ja läheisyyksien mukaan kattavaksi verkostoksi. Meille näissä ei ole mitään mutualistista, nehän ovat vain käytäntöjä, joiden ansiosta joku jossain kasaa itselleen pääomaa. Tarkemmin ajatellen näkemyksessä voi kuitenkin huomata toden siemenen: elämämme on täynnä käyttäytymismalleja, joissa asetumme vapaisiin yhteenliittymiin ja jaon periaatteiden piireihin. Tämä paljastuu, jos maltamme hetkeksi olla tulkitsematta todellisuutta ekonomistin - kateellisen ekonomistin! - silmin. Jos siis ajattelemmekin: "voisiko tämä toteutua ilman pääomaa?" alamme ymmärtää, että periaatteessa aika moni asia, riisuttuna pääomasta, toteutuisi ja toteutuessaan synnyttäisi väistämättä keskinäistä avunantoa ja kumppanuutta.

Ajatellaanpa tilanne, jossa lapset alkavat vapaasti puuhata jotain - rakentaa lumilinnaa, leikkiä mitä tahansa leikkiä - on odotettavissa vastatilanne, jossa joku lapsista ei enää jaksa puuhata, vaan alkaa rikkoa sääntöjä, tehdä jotakin muuta. Yksi lapsista toteaa tällöin: "mee muualle!". Juuri tämä on anarkistinen periaate. Ihmiset ovat vapaita asettumaan yhdessä tekemisen muotoihin, mutta kenenkään ei tule loukkaantua, jos joku irtoaa tuosta muodosta ja etsii "muualta" sijan, toimen tai paikan jossa toimii. Ihmiset eivät ole siis millään tavalla pakotettuja toimimaan yhdessä tiettyä toimintaa suorittaen, vaan jos "huvittaa", poisastuja etsii toimintayhteisön, joka häntä taas miellyttää ja jossa hän viihtyy. Mutta emmehän me voisi ottaa lasten hiekkalaatikkoleikkejä vakavasti, emmehän? Kulttuurilehti Virta on esimerkiksi toiminut pitkälti vastaavanlaisen periaatteen mukaan: toimittajakuntaa ei ole suoranaisesti sidottu tehtäviinsä, vaan he voivat vapaasti jättäytyä lehdenteosta lähes milloin tahansa pois. He toimivat yhdessä, mutta samalla - uskaltaisin sanoa - täysin vapaina.

Vapaa yhteistyö ei tarvitse vartijoita. Vartijat taas ylläpitävät virkaansa sen takia, että olettavat yhteisössä olevan mahdollisuus laiskuuteen. Juuri tuo totuutena pidetty oletus takaa, että palkkatyö - joka perustuu pakkoon - on orjuuden synnyttämää, samoin kuin koko yhteiskunta joka perustuu lakikirjoihin sidottuihin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Jos tuntisimme (paremmin) vaihtoehtoja meidän konsensustodellisuudellemme - ja meillä olisi paljon enemmän uskallusta ja paljon vähemmän vallan vahtikoiria ja velvollisuudentuntoisia virkamiehiä - en usko, että epäröisimme hetkeäkään valitessamme jätämmekö nämä yhteiskuntarakenteet, nämä lait, nämä virat, nämä käytännöt vai pitäydymmekö vanhassa. Sillä mitä on tuo paljonparjattu laiskuus, johon valtadiskurssi viittaa? Useimmiten se on käytännön älyä olla toimimatta niissä tilanteissa, jotka kokee omaa vapautta rajoittavaksi. Aniharvoin se on jäämistä kotiin olutpullon kanssa, mikä on todellisuudessa vain puusilmäisen keskustalaisen punnitsematon pelko. Juuri noista ja monista muista yhteisistä peloistamme meidän tulisi vapautua.

Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri II: täydennys

Edellistä kirjoitusta kumittaen ja korjaten on minun vielä sanottava, että aiheen tiimoilta nousevan eettisen keskustelun kannalta kiinnostavaa minusta on ainoastaan yksilötajuntojen kytkeytyminen omaan kehoonsa ja toisaalta muihin tajuntoihin. En sikäli ole kiinnostunut, mikä ajoi nuoren miehen toimimaan tai miten media tästä eteenpäin toimii hänen suhteensa: enemmänkin minua kiinnostaa, kuinka me yksilöinä voimme ohjautua poispäin asioista ja toimintamalleista, jotka koemme vahingollisiksi paitsi muita ihmisiä myös itseämme kohtaan. En tietenkään voi osoittaa sormella, mitkä kaikki arkiset käytäntömme ovat tuollaisia haitallisia toimintamalleja, jaksan vain toivoa ja uskoa, että kukin löytää nuo havainnot itse ja parhaansa mukaan auttaa toisia löytämään omansa. Tuo auttaminen ei tietenkään merkitse pakottamista omiin totuuksiin tai ylimielistä suhtautumista "massoihin".

On tietenkin helppoa palauttaa tragedian syyt ympäröivään yhteiskuntaan. Selvää kuitenkin on, että me yhdessä muodostamme elävän organismin jota kutsumme kulttuuriksi ja edelleen ihmiskunnaksi. Me yhdessä projisoimme yhteiseen henkis-kulttuuriseen maastoon virtauksia, tuntemuksia, henkiä ja tyylejä, jotka kasvaessaan alkavat vaikuttaa jokaisen mieleen, emmekä niitä kulttuurin jäseninä voi suoranaisesti väistellä, sillä osa niistä tulee elämäämme muiden ihmisen osoittamien käytäntöjen kautta, osa taas mediakulttuurin ja poliittisen päätöksenteon.

Voidaan kysyä, millainen on perustoiltaan ihminen, joka toimii noin. Silti tätäkin helpommin asetamme kysymyksen, olemmeko kaikki juuriltamme aggressiivisia, valtaa janoavia ja eloonjäämisestämme kynsin hampain kiinni pitäviä. Olisi karkea virhe lyödä kämmenensä siihen ansaan, että sivistyksen tulee pitää meidän alhaiset vaistomme ja aggressiomme kurissa - tuon tyyppinen valistus johtaa ennen pitkään kontrollin lisäämiseen yhteiskunnassa ja uhkaavasti alkaa näyttää, että juuri siihen olemme jo menossa turvallisuushakuisuudessamme. Sellaiset anarkistit kuten Pjotr Kropotkin ovat kuitenkin pitäneet ihailtavan varmana seikkaa, että pohjimmiltaan me ihmiset haluamme hyvää paitsi itsellemme myös toisille ja mikäli ns. pahoja tekoja tapahtuu, johtuvat ne ennemminkin toistetusta vapauden riistämisestä jollain yksilön elämän tasolla. Tämä jos mikä on idealistista, mutta utooppisena mahdollisuutenakin ajatukseen olisi parempi nojata kuin tämänhetkiseen moodiin rajoittaa vapauttamme mahdollisten vaaratilanteiden varalta. Vetoaminen historiaan - että ihminen on käyttäytynyt kautta historian tietyllä tavalla - perustuu virheelliseen ja oikeastaan hyvinkin imperialistiseen näkemykseen, jossa samaistetaan länsimainen historia parintuhannen vuoden ajalta ja kaikkien mahdollisten pienyhteisöjen historiat ympäri maailman.

Mitä taas aseisiin tulee, niiden suhteen en näe vapauden rajoittamisessa oikeastaan mitään suoranaisesti haitallista. Jos ampuma-aseita ajatellaan niiden funktion kautta, ei niillä ole minkäänlaista oikeutusta, missään tilanteessa. Tappaminen ja mielivaltainen toisen elämän riistäminen on lähes aina väärin, ja kun ajattelee aseiden alkuperäisiä tarkoitteita, vakuuttuu nopeasti niiden mielettömyydestä.

Aseethan on kehitetty kahtalaiseen tarkoitukseen, nimittäin sotimista ja metsästystä silmälläpitäen, ja näistä ensimmäinen on kaikin puolin järjetöntä ja jälkimmäinen vain luonnotonta. Jos ihminen ei saa juoksemalla riistaansa kiinni, hänen ei tule sitä myöskään syödä. Tällä hetkellä mediassa kiistellään jo siitä, miksi jokelalainen asekauppa myy zombi-maalitauluja, jolloin vääristyy varsinainen kysymys: miksi kukaan tervejärkinen ampuu aseella edes pilkkaa, kun kyseessä on harrastukseksi puettu sairauden muoto? Miksi yhteiskunnassamme ylipäätään on siviilikäyttöön tarkoitettuja aseita? Koska aseteollisuus on valtava bisnes, myös Suomessa, ja tuota järjettömyyttä oikeutetaan milloin metsästäjäkulttuurin välttämättömyydellä, mukavalla harrastuksella, kansalaisen turvallisuuden ja ties millä hevonpaskalla.

Asiaan liittyen karhea totuus kuitenkin on, että ainakin vielä tarvitsemme poliisivoimia ja ajoittain myös näiden mahdollisuutta käyttää aseita (esim. piiritystilanteissa, joskin poliisihan pyrkii nykyisin minimoimaan kaikki itse aiheuttamansa henkilövahingot ja hyvä niin), valitettavasti - siitäkin huolimatta, että sanomalehdestä voi lukea konstaapelin raiskanneen alaikäisen ja muistaa instituution muut toimintamallit (eko)terrorismiyksiköineen. Poliisi on väkivaltakoneisto, mutta en tiedä kuinka pärjäisimme näissä oloissa ilman sitä, kuinka selvittäisimme eteemme lankeavat tragediat jos aina tragedian myötä ongelmaratkaisumallimme putoavat nopeasti tasolle, jossa on oikein kostaa, jossa on oikein etsiä syyllistä ja rangaista tätä. Kuitenkin samanaikaisesti kun, kuten Leena Vilkka totesi joskus, lakikirjat muuttuvat paksummaksi, vapaus vaihtuu orjuudeksi ellei ole sitä jo.

Pääoma, työ ja paikallistalous

Tapani Laustin Toisinajattelun tiekartta (2004) muutaman vuoden takaa on tavattoman raikasta ja selväjärkistä luettavaa. Se on mainio johdatus niille, jotka etsivät vastauksia työn, talouden, vapauden ja anarkismin kysymyksiin. Lausti nostaa esiin monia marginaalisia, silloin tällöin parjattujakin ajattelijoita kuten Murray Bookchinin, Volinin ja Noam Chomskyn, mutta ei oman ulkomaankirjeenvaihtajakokemuksensa puolesta jää lainkaan merkityksettömäksi hoipertelijaksi. Lausti on Espanjassa tätä nykyä asuva pitkäaikainen kansainväliseen politiikkaan ja aatehistoriaan erikoistunut toimittaja, joka - taivaallista kyllä - ymmärtää journalismin olevan kapitalismin kanssa samassa veneessä: molemmat ovat sokeita harjoittamilleen käsitteellisille vääristelyilleen ja rakenteelliselle väkivallalle.

Laustin mukaan olisi lakattava jaarittelemasta kapitalismin kriisistä: jos jokin on kriisissä niin pääoma, joka on jo kauan sitten irtaantunut yleishyödyllisistä käytänteistä, ja niin kauan kuin se jatkaa eksplosiivista laajenemistaan, olomme tukaluus vain syvenee. Julkiseen keskusteluun ja massatiedotusvälineisiin uudet ajatukset pääsevät harvoin, ja silloin kun pääsevät, nekin näyttäytyvät kummajaisina. Meidän tiedotusvälineissämme jaaritellaan edelleen palkkatyön välttämättömyydestä, täystyöllisyydestä, kapitalismista parhaana mahdollisena yhteiskuntarakenteena. Lausti sättii Anthony Giddensiäkin blairilaiseksi hännystelijäksi, jolle kapitalismin tuolla puolen ei kerta kaikkiaan ole mitään, ei ainakaan parempia vaihtoehtoja. Niitä kuitenkin Laustin mukaan on valmisteilla koko ajan erilaisissa lokaaleissa ruohonjuuritason yhteenliittymissä. Yksi tällainen potentiaalinen voimavara on paikallistaloudet (Local Exchange Trading Systems, LETS), johon esimerkiksi Britanniassa osallistuu jo kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kyseessä on rahatalouden ulkopuolella toimiva, varsin proudhonilainen vaihdannaisjärjestelmä, jossa lahjanvaihtoperiaate on korvattu aidosti yhteishyvällisellä työllä.

“Vaihto ei ole kahdenkeskistä, vaan korvaukset menevät keskustilille, josta nähdään, kuka on plussan ja kuka miinuksen puolella. Minä voin antaa yhdelle jäsenelle opastusta internetin salaisuuksiin, joku kolmas jäsen voi antaa minulle pianotunteja, hän taas saa talonsa sähkötyöt teetettyä jollakin muualla piirin jäsenellä, jne. Yleensä yhteisön moraalinen paine pitää huolen siitä, ettei kukaan ole yksinomaan palveluksia vastaanottavalla puolella.” (Lausti 2004, 66.)

Viime jouluna minua esimerkiksi harmitti suunnattomasti, kun hyväntekeväisyyttäni kävin laittamassa naapurimme digisovittimen kuntoon ja sanoin, etten halua vastineeksi rahaa - naapurini kuitenkin miltei väkisin minulle siitä rahaa antoi ja näin sama palkkaorjuus oli päässyt mätimään tuonkin hetken idyllin. Siinä mielessä olisi useampien osapuolten ymmärrettävä, ettei vastaavanlaiseen tekemiseen tarvitse liittää rahaa; aivan hyvin naapurini voisi tehdä silloin tällöin vaikkapa äitini puolesta lumityöt (kuten hän tekeekin) ja nostaa itsensä siten “plussan puolelle“.

Paikallistalouden mekaniikka ei muutu rahatalouden äpäräksi, koska siihen ei suoranaisesti liity omaisuuden kasvattamista ja rahan korruptoivaa valtaa. Paikallisrahashekeillä ei voi rikastua, eikä raha voi karata hyödyttämään ulkopuolisia. Itse soveltaisin tätä yksinkertaiseen lahjan antamiseen ja korvaisin “lahjan” “työn” käsitteellä: kun miltei joka tapauksessa lahjan antamiseen liittyy omanlaisena velkakierre, toivoisin että tekisimme toistemme edestä yhä enemmän niitä välttämättömiä toimia, joita yksityinen järjestelmämme vaatii ylläpitääkseen itseään: kutoisimme toisille sukkia, ompelisimme vaatteita, tekisimme yhdessä talkoo-, piha- ja vastaavanlaisia töitä, mitä nyt kulloinkin satumme tarvitsemaan. Esimerkiksi vaatteiden suhteen olemme siinä mielessä rahasta riippuvaisia, että voimme joutua ostamaan kankaita ja lankoja kaupoista, mutta ainakin jätämme näin usean riistävän osapuolen kerrankin osattomaksi. Paikallistalouden laajentuessa paikallinen “rahayksikkö” kannustaa paikallisten resurssien ja käsillä olevien palvelujen käyttöön ja näin vähennetään pääomatyrannian osallisuutta. Siinä mielessä se toimii paitsi rinnakkaisyhteiskuntana, toivottavasti myös eräänlaisena ituna tulevalle.

Palkkatyö on kuitenkin tekijä, joka sitoo meidät raivostuttavan vahvasti pääomatalouteen. Teknologiset edellytyksemme ovat kasvavissa määrin suotuisat, mutta vastoin kuin aiemmin ennustettiin ei teknologisoituminen ole poistanut tehtyjen työtuntien määrää, päinvastoin: teemme entistä enemmän työtä, kiihtyvämmällä tahdilla, sellaista työtä joka joissain toisissa olosuhteissa näyttäytyisi itsestään selvän absurdina ja hyödyttömänä. Vaikka olemmekin suuntautumassa teollisuustyöstä palvelu- ja tietotyöhön, eivät nuo palvelut läheskään aina tarkoita vähempää fyysistä tai henkistä rasitusta. Kun palvelu- ja tietotyöstäkin on tullut pääomalle alisteisia rappioitumia, on syytä vetää henkeä ja todeta, että ainakin olemme menossa siinä mielessä oikeaan suuntaan, että palvelu- ja tietotyön lukuun ottaminen merkitsee marginaaleiltaan myös käsitteen ja työn olemuksen määrittelyä. Viime vuosina Suomessakin on ilmestynyt lukuisia “uutta työtä” käsitteleviä kirjoituksia, pamfletteja ja kirjoja, ja hyvä niin; toivon vain, että mahdollisimman moni löytäisi nuo teokset. Osa niistä, myös Laustin teos, on varsin selkokielistä luettavaa, eikä vaadi erityistä politiikan tai talouden tuntemusta.

Eurooppalaisten nuorten parissa alkaa jo olla havaittavissa tendenssejä, jotka kielivät työn merkityksen inflaatiosta. Tärkeämpiä ovat esimerkiksi ystävien saaminen, vapaa-ajan riittävyys, sosiaalinen ja perheen parissa vietetty aika - eräässäkin saksalaisessa tutkimuksessa vain 10 % kansalaisista piti työtä elämänsä tärkeimpänä asiana. Tämä on ilahduttava suunta.

Mutta kun esimerkiksi Vihreät taannoin nosti pöydälle kansalaispalkkakysymyksen, Keskusta-Kokoomus -akseli hätääntyi. Se ei ole nähtävästi vieläkään käsittänyt työn luonteen muutosta vuosikymmenien aikana, niin okava ja etevä kuin se onkin, ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissään niin vakaamielinen ja varma. Pätkätyöstä ei nähdä julkisissa keskusteluissa kuin siihen liittyvä alituinen epävarmuus, vaikka päivänselvää on, että juuri pätkätyöt vapauttavat ihmisen monista velallisuutta koskevista kysymyksistä, vapauttavat hänet työnantajan liekanarusta: pätkätyöläistä ei ole suoranaisesti sidottu sellaiseen kestävään liekaan kuin vakituisen työntekijän lieka voi olla, vaan hän voi työttömyyden kohdalle sattuessa tehdä jotain muuta, kehittää itseään kohti mieleistä suuntaa, toimia sanalla sanoen vapaammin ja kontrolloida niin ollen elämäänsä. Hän on sitä itseriittoisempi, mitä useampi työnantaja hänellä on. Meillä Suomessa julkisissa keskusteluissa elätellään ja kohotellaan vieläkin sitä sokean orjuuden tilaa, jossa vakituinen työpaikka tarjoaa onnen, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella sitä kohti - ja josta pääoma, valtio ja varakkaammat tavalla tai toisella aina hyötyvät.

Koska pääomakapitalismi ei ole kiinnostunut aidosti ihmisten potemista ahdistuksen tunteista ja heidän hyvinvoinnistaan, vaan pikemminkin siitä, kuinka pääoma voi kasvattaa itseään kiskomalla hikeä ja verta ja ennen kaikkea omaisuutta noiden ihmisten selkänahasta, näyttäytyvät amerikkalaisen palkkaorjuuden kriitikoiden esitykset uudesta kansalaisyhteiskunnasta monille vähintäänkin outoina (kts. Stanley Aronowitz & Jonathan Cutler: Post-Work. The Wages of Cybernation, 1998), vai miltä nämä kuulostavat:

“Kansalaistulo: Jokaisen kansalaisen tulee saada perusvuositulo, joka takaa kohtuullisen elintason. Se riittää ravintoon, asumiseen, vaatetukseen, matkakuluihin ja vapaa-ajanviettoon.
Radikaali osallistuva demokratia: Liikevoiton vaatimuksille alistetun loputtoman työn loppuminen antaa meille lopultakin aikaa todella osallistua sosiaalisen maailmamme hallintaan.
Uusi työpolitiikka: Teknologiset uudistukset ja työn uudelleenjärjestely tulee alistaa yleiseen keskusteluun. Kaikki suunnittelu on avattava julkiselle osallistumiselle.
Työajan lyhentäminen: Vaadimme kuuden tunnin työpäivää palkkaa alentamatta. Kaikille kansalaisille on annettava tilaisuus hyötyä työajan vähittäisestä lyhentämisestä.
Jatkokoulutuksesta elämänmuoto: Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa kaikilla on mahdollisuus pyrkiä itse asettamiinsa koulutustavoitteisiin iästä riippumatta.
Tehtävää työtä on vielä jäljellä: Työvoimaa säästävästä teknologiasta huolimatta yhteiskunnan infrastruktuuria on kehitettävä julkisen liikenteen kehittämiseksi, on parannettava ympäristöä ja julkisia alueita sekä edistettävä väestön terveydellistä ja henkistä hyvinvointia.
Ihmiset eivät elä pelkästään leivästä: Visuaalisen taiteen, kirjallisuuden ja musiikin luominen ovat olennainen osa uutta julkista vastuuta, sillä markkinat eivät tue useimpia kulttuuria tuottavia ihmisiä, varsinkaan niitä, jotka haastavat uudenlaiseen ajatteluun.
Julkiset palvelut kaikkien ulottuville: Kaikki tehtävät jaetaan, myös epämiellyttävät työt. Niistä maksetaan enemmän. Ajan mittaan teknologian kehittyminen vähentää tällaisen työn määrää.” (Lausti 2004, 71-72.)

John Zerzan

Erik Gandinin dokumenttielokuva Surplus - Terrorized into Being Consumers (2003) on harmittava lähinnä muoto- ja tyylikeinoiltaan. Musiikkivideomainen jaksottelu sekä kuvan ja äänen skrätsäys, jolla ilmeisesti pyritään korostamaan kontekstistaan irrotettujen puhuntojen vaihtuvia merkityksiä, synnyttävät kaltaisessani katsojassa lähinnä apeutta: hienokin sanoma tukehtuu turhanpäiväisen revittelyn, provokaation ja populismin alle. Propagandistinen muotokieli puolestaan muistuttaa nykyiselle protestidokumentille liiankin tyypillistä ylilyönnillistä latteusvanaa.

Jos tämän ohi pääsee, dokumentti tarjoaa ihan kiinnostavaa moniäänisyyttä marssittaessaan peräkkäin, rinnakkain ja limittäin Fidel Castron puheita, vierailua amerikkalaisella seksinukketehtaalla, ruotsalaisen hyvinvointivaltion vesan Svanten kertoessa inhoavansa rahaa ja valittaessa tyhjyyttään samaan aikaan kun Kuubasta lähtenyt Tania muistelee ensimmäisen MacDonalds-aterian ihanuutta (Kuuban jälkeen). Surplusin varsinainen perusta on kuitenkin anarkoprimitivisti John Zerzanin haastatteluissa, joissa hän toteaa a.) tuhlaukseen perustuvan hyvinvointivaltion tekevän ihmisistä tyhjiä b.) kuinka ainoa mahdollinen keino päästä eroon tästä luontoa ja ihmisiä väärinkäyttävästä yhteiskuntahirviöstä on teknokratian systemaattinen alasajo, sekä c.) suuryrityksiin kohdistuvan vahingonteon olevan paljon perinteistä mielenosoitusta tehokkaampi keino. Zerzanista huolimatta dokumentin sanoma jää harmittavan ohueksi: paljon innostavampaa puhuntaa Zerzanilta olisi varmasti irronnut.

Primitivismi sinänsä on ilmiönä erittäin kiinnostava, vaikka sen painoa yhteiskuntateorian osana en osaakaan arvioida; utopiana ja kansalaistoiminnan muotona se ainakin on erittäin hyvä, ja hetkittäin todennettavissa myös moderniin yhteiskuntaan. Primitivismi on sekin elämänpoliittinen akti, joka ottaa sijansa siellä näkymättömissä, ehkä vähäpätöisissäkin elämämme muodoissa, joihin kuluttajuus ei ole vielä ehtinyt lyödä leimaansa. Voidaan tietenkin kysyä, onko meillä edes mahdollisuutta paeta tuota olemista omistamisen kautta, kuluttamisen tyranniaa? Uskon, että esimerkiksi kieleen pureutuminen, sillä ja monella muulla asialla leikittely, itsekseen oleminen ja kokemuksellisuus yksinään ovat oivia, heuristisia apuvälineitä primitivismiäkin luodattaessa - mitkä näin arkijärjellä ajateltuna voisivat tulla lähelle niitä sivilisaatiokritiikin vaikenevia muotoja, joista kuluttajuus ei ole saanut niin hyvää otetta. Olli Tammilehto tiivistää jotain olennaista sekä anarkismista että primitivismistä John Zerzan -haastattelussa (Voima 6/2007):

”Eikö muuten ole tärkeää huomata, että systeemin rattaina olemisen lisäksi ihmisillä on elämänalueita, joissa he voivat olla jossain määrin järjestelmän ulkopuolella: esimerkiksi aika perheen ja ystävien parissa.
Minulla on pieniä lapsia. Tuotamme todella paljon palveluja ja aineellista hyvää kotona, kuten lähes kaikki vastaavassa asemassa olevat ihmiset. Toisaalta olemme vilkkaassa yhteistyössä muiden perheiden kanssa, joilla on pieniä lapsia. Tästä muodostuu laaja vaihtoehtoinen talous, joka on paljolti järjestelmän ulkopuolella.”

John Zerzaniin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa näiltä sivustoilta:
John Zerzan: anti-civilization theorist, writer and speaker
Insurgent Desire - The Online Green Anarchy Archive
Guide to the John Zerzan Papers 1946-2000
Primitivism

Pennittömän oppitunti kansallisesta ekoanarkismista

Jos vastustaa vähemmistökulttuurien integraatiota, sulautumista valtakulttuuriin, näyttäytyy helposti rasistina. Suomi utooppisen kilpailukyvyn airueena puoltaa tällaista muka-suvaitsevaa demokraattista kantaa, vaikkakaan ei välttämättä huomaa millaista terroria se itse demokratian, kilpailukyvyn ja muiden taika-sanojen nimissä harjoittaa. Saksalaisen kirjailijan ja ajattelijan Ernst Jüngerin mukaan juuri integraatio näivettää vähemmistöjen omaleimaisuuden ja elinvoiman ja syövyttää sen sisältäpäin (Pylkkö 2006, 164). Multikulturalismi on aina piilorasismia, varsinkin kun sen mittapuun ja aatteellisen ytimen tarjoaa eurooppalainen valtakulttuuri. Mukana tulevat aatteet ovat suvaitsevaisuus, demokratia, tasa-arvo ja "ihmisoikeudet", joiden legitimiteettiä ei kyseenalaisteta juuri millään tavalla. Erityisesti näyttää siltä, että valistuksesta jalostunut edistysusko ja kilpailukyky raiskaavat salakavalasti kaiken oman, vereen ja maahan kuuluvan.

Kun veri valuu maahan ja maa raiskataan, ruopataan tyhjiin, ihmisen Itsen ympäriltä katoaa kaikki merkityksellinen ja Itse joutuu kohtaamaan Nemonsa, sen ettei ole mitään, ettei voikaan enää määritellä itseään ominaisuuksiensa (niiden, jotka eivät ole lopultakaan hänen Itsensä, vaan veren ja maan) kautta. Persoona, joka nykyisin tarkoittaa ihmisen pysyvää minuutta, palautuu alkuperäiseen merkitykseensä: naamioksi, jota voidaan vaihtaa. Monille tämä voi olla liikaa. Toinen vaihtoehto on, että kun ihminen kadottaa maansa ja verensä, menee pitkään ennen kuin hän tajuaa olevansa kuollut. Siitä pitää huolen kuluttajuus. Toisille tämä paljastuminen tapahtuu kauhun intuitiivisena tunteena, jota paetaan pik'pikaa päihteisiin, erinäisiin alistussuhteisiin ja kuluttajuuteen. "On oltava jotain, josta pitää kiinni, on oltava jotain!"

Pauli Pylkkö kirjoittaa mainiossa Jünger-esseessään:

Kirjallisuus ja taide on äidinkielen kautta sidottu paikalliseen perinteeseen, ja aito ja elävä kulttuuri on aina alueellista ja kansallista.[…] Kansainväliset ideat ovat laadultaan heikkoja, korostavat yhtäläisyyksiä ja universaaleja piirteitä ja lamauttavat luovan hengen. […] Kansainvälinen henki on neutraalia ja helposti ennustettavaa, sisällöltään kevyttä, ohutta ja laimeaa. Demokratian (teknistetyn äänestys- ja puoluedemokratian) ja tasa-arvon (automaattisesti ja kvantitatiivisesti tasaavan tasa-arvon) ideat ovat sukua amerikkalaiselle massaviihteelle: demokratia nostaa valtaan suuret massat ja massojen mielistelijät joiden ajattelu on laadutonta, vivahteetonta, yksitoikkoista ja maku huonoa. Massatiedotusvälineet tekevät aidon keskustelun mahdottomaksi, ja niinpä julkista debattia hallitsevat iskulauseet ja latteudet, kun keskustelunaiheiksi on valittava ongelmia, jotka ovat niin helppoja, että kaikki käsittävät ne noin viidessätoista minuutissa. Koska joukkotiedotusvälineiden ohjailemassa demokraattisessa debatissa oikea ratkaisu on aina etukäteen tiedossa, on debatti oikeastaan turha - viime kädessä erään kansanvalistuksen eli propagandan muoto. (emt. 164-165)

Kovaa puhetta Pylköltä Jüngeriä seuraten. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta kasvottoman massan ideaan en usko sellaisenaan, vaan oletuksena, vallitsevan asiaintilan ylläpitämisen metodina. Ylhäältä tuotekehittelyn ruutitorneista käsin kaikki vastaanottavat tahot oletetaan massaksi, tai tavallisiksi ihmisiksi. Massojen mielistelijät ovat laskelmoivia tuotteen tarjoajia ja kauppamiehiä: niitä, jotka olettavat, mikä on nyt in ja mikä on massojen mieleen. Samanlainen ohjaileva suhde levittäytyy myös kulttuurin saralle. 1980-luvulla Jean-François Lyotard esitti ylevän ja avantgarden (ja markkinatalouden) yhteyksiä eritellessään, kuinka taiteella ja kirjallisella etsinnällä on kaksi keskeistä uhkaa: kulttuuripolitiikka ja taide- ja kirjallisuusmarkkinat. Kulttuuripolitiikka suosii hänen mukaansa yleisön mieluisaksi tai "ajankohtaiseksi" kokemia aiheita (ja arvatenkin niitä kuvaamaan luotuja teoksia). Taide- ja kirjallisuusmarkkinat puolestaan asettavat kulttuurisen elämän keskustaan ne teokset, joissa yleisö tunnistaa mistä puhutaan, ymmärtää mitä esimerkiksi romaanilla tarkoitetaan sekä osaa näiden annettujen, tulkintayhteisöllisten kriteerien mukaan arvottaa teoksia. (1982/1986, 150.) Kulttuuripolitiikkaa ja markkinoita ei rajaseudut, avantgarde ja vaihtoehdot kiinnosta - ellei sitten rahasampoina. "Valtakulttuuriin" marginaalisuus ei kuitenkaan pääse latistumatta.

On syytä huomioida, että teoksen käsite voidaan tässä kohtaa laajentaa teoriassa mihin tahansa "päivänpolttavaan" aiheeseen, samaanhan Pylkkökin viittaa. Se mistä puhutaan, mistä tulisi puhua, riippuu tuotekehittelijöistä ja markkinataloudesta. Se, mikä myy, on tärkeää. Media on tiukassa yhteydessä talouteen, sen valta on talouden valtaa. Koska näin on, se ei käy keskustelua oikeutuksestaan, saati teknologian tai molempia tukevan lainsäädännön oikeutuksesta, vaan ohjaa tavallisen ihmisen katseen muualle, puhumaan, lörpöttelemään, syömään viihdettä, olemaan ajattelematta, "vaikuttamaan" korkeintaan kansanäänestyksissä (jotka Thoreaun mukaan ovat pikemminkin "laimeita tapoja ilmaista toiveensa, että oikeus voittaisi"(1843/1986, 22), eivät oikeita tekoja).

Kekkosen (vai Ahti Karjalaisen?) lentävä lause "Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan jatkuva liike" muuttuu modernissa mediatilassa irvikuvaksi. Niin kauan kuin massat säntäilevät, hösäävät, keskittyvät epäolennaisuuksiin, Suomi pinnistelee kilpailukyvyn kärkimaana. Muistaako kukaan kysyä, mikä on tämän kilpailukyvyn varjopuoli? Yleinen pahoinvointi, kokonaisvaltainen ihmisen ja luonnon (vapauden) riisto - muuan muassa. Etenkin jälkimmäistä, luonnon antropomorfista ja "metsätaloudellista" hyödyntämistä ei kyseenalaisteta millään tavalla, kun kyse on teknologiasta. (Riittää kun katsastaa suomalaisen metsäteollisuuden kehityksen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta). Sitä mukaa kun teknologian henki tyhjentää perinteisen ja kansallisen elämänmuodon merkityksistään (tai muuttaa sen mediakuviksi), ja "uuden teknis-demokraattisen kulttuurin tyhjiötä on vaikea täyttää sisällöllä, koska moderni kaupallinen elämäntyyli ei sisältöä siedä [vaikka tuottaakin alituiseen "sisältöä"] eikä laatua tunnista (Pylkkö 2006, 191), ihmisen sisäinen kauhu kasaantuu Itsen tielle. Itsen kohtaaminen on yhä kammottavampaa. Tähän merkitystyhjiöön, länsimaisen kyseenalaistamattoman demokratian rapauttamaan tilaan, oli jüngeriläisittäin vastauksena, demokratian muotona kansallissosialismi, "yritys pelastautua takaisin mielekkääseen elämään voimakkaan uuden uskonnonkaltaisen liikkeen avulla, missä uuspakanuus sulautuu esirationaaliseen haluun antautua vakuuttavalle auktoriteetille" (emt., 191). Tämä näkemys edeltää kriittisen teorian esittämiä teesejä valistuksen ja kansallisosialismin suorasta yhteydestä toisiinsa, eikä Wilhelm Reichin esityksetkään jää tästä kovinkaan etäälle.

Kysymys Itsestä liittyy tottakai luontoon, ihmisen ja luonnon kohtaamiseen, potentiaaliseen harmoniaan. Ekoanarkismi on kiinteässä yhteydessä tähän. Anarkismi yleisemmin ei läheskään aina merkitse - kuten median meille välittämä ja arkijärkeen syöpynyt kuva väittää - sekasortoa, kaaosta, yleistä nihilismiä. Siihen usein kytkettävä terrorismin käsite häiriintyy käsittämään lähinnä rikollisen toiminnan, murhat, kaikenlaisen laittoman toiminnan, vaikka terroristi pyrkii ilmoittamaan symbolistisesti, mistä on kyse, mikä laissa on vikana, mikä poliittisissa elimissä on vikana. Terrorismi ei ole misantropiaa, vaan kenties yritys etsiä ratkaisua yhteisöttömän yhteisön pattitilanteeseen. Ymmärrän toki vastuuni, ja olen varovainen käyttäessäni sanaa 'terrorismi', mutta tässäkin tapauksessa arkijärkeen mediasta syöpyneet terrorismin merkitykset jäävät usein sen suuremmitta huomioitta (vrt. 1990-luvun suomalainen saatananpalvonta-diskurssi mediassa). Anarkismin suhteen postuloidaan useimmiten näkemys, jossa anarkia on totaalista kauhua, verenvuodatusta, barbariaa. Anarkistisissa yhteiskuntateoriassa se utopianakin kuitenkin pyrkii purkamaan valtasuhteita ja luomaan toisenlaista yhteisöllisyyttä, rihmastomaista, verkostomaista, yhteistä pientä ja lokaalia päätäntävaltaa ja omavaraisuutta. Vapaus, moraali ja ekologisuus olisivat ne jotka antaisivat tälle yhteisölle perustan. Jokaisen ihmisen aito oleminen, ainutlaatuisuus suhteessa muihin (ja relevantti suhde Itseen) tarjoaisi mielekkäät puitteet moraaliin kasvamiseen ja sitä kautta mielekkääseen yhteisöllisyyteen. Enenevissä määrinhän tämä tarkoittaisi myös tietynlaista asketismia, yksityisomaisuuden minimaalisuutta ellei poissaoloa. Yksinkertaisuus, yhteiset käyttöoikeudet ja luonnonmukaisuus olisivat niitä utopioita, joilla poistaa ihmisen omaisuuden kautta määrittyvä eksistenssi. Kapitalismi kuitenkin väistämättä pakottaa kuluttamaaan, omistamaan, omistaen olemaan.

Siinä missä anarkismi on yritystä vapautua hierarkisista ja autoritaarisistä valtasuhteista ihmisten kesken, ekoanarkismi on yritystä näiden lisäksi vapautua ihmisen antropomorfisesta luontosuhteesta, luonnon välineellistämisestä, ja yritystä saattaa ihmisen oleminen ja luonto keskinäiseen, lokaaliin harmoniaan. Ekoanarkismi filosofisena yhteiskuntateoriana hakee positiivisen auktoriteetin, huolehtivan ja suojelevan läheisen mahdollisuutta. Se ei tarkoita luonnon sokeaa palvomista, vaan kykyä luottaa siihen että useissa tapauksissa luonto tekee parhaimmat ratkaisut itse - siten se on nöyryyttä ja oman olemisen rajallisuuden tunnustamista suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tänä päivänähän vallitseva tapa toimia on kriisien sattuessa (kun "luonto" puuttuu peliin) joko kostaa jollekin taholle tai paeta - ongelman kohtaaminen Itse-lähtöiseksi jätetään uppoamaan tiedostamattomaan.

Pjotr Kropotkinin kehittämä mutualismi, keskinäistä avunantoa, ihmisen ja luonnon välistä harmoniaa edistävä anarkismin teoria kiistää tavallaan darwinistisen, ihmisen kilpailuun perustuvan luonteen. Pikemminkin kilpailu on seurausta kapitalistisen yhteiskunnan urbaanista olemuksesta, joka eristää ihmiset toisista ihmisistä ja luonnosta, ja pakottaen olettaa ihmisellä olevan velvollisuus taistella ja kilpailla muita ihmisiä ja luontoa vastaan.

Vaikka joudun elämään rahalla kaiken mittaavassa, itsekkäässä ja ahneessa yhteiskunnassa, pidän ekoanarkismia mielekkäänä utopiana. Tiedän, ettei se koskaan toteudu kuin korkeintaan lokaaleissa pienyhteisöissä (mitkä ovat jo pitkään olleet erityisen ihailuni kohteita), jossa myös demokratia voisi toteutua paremmin. Pienyhteisöissä yhdessätekeminen ja yhdessäpäättäminen korostuisivat paremmin kuin byrokraattisessa rosvo- ja virkamiesvaltiossa. Valtioita tulee todennäköisesti jatkossakin olemaan, mutta oudolla tapaa kansallisuutta (verta ja maata) polkien. Niin kauan kuin valtion asettama laki on etäällä mielekkäästä, suhteellisuudentajuisesta moraalista, ei suuren mittakaavan demokratia toteudu, saati sitten piendemokratia. Kansallisuus ei välttämättä ole riippuvainen valtiosta, sen todistavat tahollaan pienet, hätää valtion kourissa kärsivät suomalais-ugrilaiset alkuperäisväestöt. Kieli, kulttuuri ja taide pitäisivät yllä yhteisön yhteistä merkityskenttää, jumalia, rituaaleja, koko todellisuuden mielekkyyttä. Missä siinä on byrokraattisen valtion paikka?


Kirjallisuus

LYOTARD, JEAN-FRANÇOIS (1982/1986): Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on? Suom. Martti Berger. Teoksessa Moderni/Postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. Toim. Jussi Kotkavirta ja Esa Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto.
PYLKKÖ, PAULI (2006): Lemuurien yö - Ernst Jünger ja kansallissosialismi. Teoksessa Jünger, Ernst: Marmorijyrkänteillä. Suom. Saul Boman. Helsinki: Uuni.
THOREAU, HENRY DAVID (1843/1986): Kansalaistottelemattomuus. Teoksessa Kansalaistottelemattomuudesta. Toim. Outi Lauhakangas. Helsinki: Otava.
VILKKA, LEENA (1999): Mustavihreä filosofia - Uutta yhteiskuntaa etsimässä. Tampere: Elämänsuojelija.