"Lyhyesti, me emme mainosta TAZia ainoana mahdollisena, kaikki muut järjestäytymisen, taktiikoiden ja päämäärien muodot korvaavana ratkaisuna. Suosittelemme sitä, sillä se voi tarjota kapinaan liittyviä laadullisia parannuksia johtamatta vääjäämättä väkivaltaan ja marttyyriuteen. TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu suoraan valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi "miehittää" nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen rauhassa. Kenties eräät pienet TAZit ovat kestäneet kokonaisia elinikiä sillä Hillbilly-yhdyskuntien tapaan ne jäivät huomaamatta - sillä ne eivät koskaan kohdanneet spektaakkelia, eivät koskaan astuneet ulos simulaation agenteille näkymättömästä todellisuudesta." (Hakim Bey: TAZ, 2009, 132).
Hakim Beyn keskeisin käsite, Temporary Autonymous Zone, tilapäinen autonominen alue, on ollut laajalti käytössä aktivistien ja talonvaltaajien puheissa käytännöissä. Sen konkreettista tilan valtaamista kiinnostavampi ulottuvuus saattaa kuitenkin olla sen sissitoiminnallisessa luonteessa, jossa se voi luoda tilapäisiä vapaita ja autonomisia alueita myös taiteen, kritiikin, kirjoittamisen, verkkokäyttäytymisen, median sisäpuolelle, jännittymään kireäksi, intensiiviseksi momentiksi ja katoamaan takaisin yöhön ennen kuin valtamedia, byrokratia, taidemaailma, jäykät monoliittiset rakenteet saavat siitä otetta. Kuvaavaa esimerkiksi on, että edellisessä merkinnässä ja sen yhteydessä mainittu suomalainen runoporukka on porukka enemmänkin rakenteiden uusintajien ja ylläpitäjien näkökulmasta kuin heidän oman identiteettinsä kautta. Tosin on myönnettävä, että yleisemmin aktivistiset ryhmittyvät ovat lähes aina perustaneet itsensä kollektiivisen identiteetin vahvistamiselle, yhtäläisten piirteiden samanlaistamiselle ja siten egon kasvattamiselle. Bey esittää nähdäkseni oikeastaan juuri päinvastaista: ego aktivismin ytimessä on hävitettävä, sillä ego vie meitä lähemmäs vallanpitäjiä, tekee meistä hallittavia ja se hallitsee meitä ja synnyttää kaikki, kaikki ristiriidat.
Miten tämä kulttuuritoimijoiden moneus voi sitten versoa välittämättä niitä kontrolloimaan pyrkivistä voimista? Sen keskeisin toiminnan muoto on sissisota: odota, väijy pusikoissa, iske ja häviä, katoa näkyvistä. Pyri siihen, ettei sinua voida ottaa haltuun, että tyylisi, merkkisi, käytäntösi muuttuvat alati ja varsinkin jos kulttuuripoliisit, Hesarin toimittajat ja byrokratia ovat kintereilläsi.
Tai vaihtoehtoisesti: vaikene, kieltäydy, pysyttele jatkuvasti näkymättömissä. Älä tee suoraa elettä, jotta sinua edes voitaisiin havaita. Bey esittää John Zerzanin kieltäytymisen elementtejä ("elements of refusal") seuraten mm. käytännön toimenpiteitä: kouluttautumisesta, äänestämästä, työstä, kirkosta, kodista, perheestä ja taiteesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen on vastarinnan muoto, jolla vapautetaan resursseja, suunnataan niitä toisin. Se ei ole luopumista, vaan saamista.
Esille tuleminen, omalla nimellä ja omilla kasvoillaan argumentointi on valtarakenteiden kontrolloimaan peliin astumista, joten miksi siitä kieltäytyminen, nimettömyys, pelin sabotoiminen, vieraat tekniikat olisivat häpeällistä, inhottavaa "törkeää puskista huutelua", kuten Kaarina Hazard hätäili joskus televisiossa moittiessaan Anna Kontulan pamfletissa moniäänisellä puhunnalla esittämää kansanedustajan ja feministin seksisuhdetta. Se on ei-sallittua juuri sen takia, ettei siitä ole saatu otetta. Tähän liittyen: niin kauan kuin runopiiritkin ovat blogimaisesti versoavia, rihmastoja jotka virtaavat eri maailmojen lävitse, ja ne ovat "harrastetoimintaa", hyvä! Kun niitä ei saada kootuksi yhdeksi teokseksi, yhdelle foorumille, yhteen blogiin, ne ovat vain fragmentteja, jotka henkivät tiettyä aktivistista voimaa, mutta tällöin ne lumoavat, eivät synnytä halua ottaa haltuun, hallita.
Kritiikkikeskustelunkaan ymmärtäminen ei siis ole sivullisen päämäärä, vaan vahingollisten tekniikoiden lopputulos - siihen osallistumiseen ei tarvita ymmärtämistä, vaan mielenkiintoa, hapuilua, sormeilua, koettelua. Kritiikkikeskustelussakaan ei ole mitään ymmärtämistä, sitä ei tule pyrkiä ymmärtämään: sen jatkuva virta poispäin sellaisista instituutioista kuin Hesarin kulttuuritoimitus tarvitsee vain katsojia, jotka lukevat runoja ja katsovat vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvia tai ylipäätään elävät elämäänsä kosketuksissa ympäristöönsä, avoimina, alttiina.
"Nämä eleet tapahtuvat instituutioita vastaan ja siinä mielessä ne ovat "negatiivisia" - mutta, pelkän kieltäytymisen sijaan, jokainen negatiivinen ele sisältää myös ehdotuksen "positiivisesta" taktiikasta halveksitun instituution korvaamiseksi." (Bey 2009, 170.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti