perjantaina, lokakuuta 14, 2011

Virta #8 ladattavissa


Kouluikään ehtineeltä Virta-lehdeltä on tullut jo toinen numero saman vuoden sisään. Lehti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://www.virtalehti.com/. Ennakkotilauksia tuloillaan olevasta paperiversiosta sitä vastoin voi kysellä osoitteesta info@virtalehti.com. Ja ihmetellä, jotain tuttuakin lehdessä on...

No, kuuleman mukaan myös aiempia numeroita on runsain mitoin saatavilla. Lehden hinta on kappaleelta 2 euroa (+toimituskulut).

Eikä Virran toiminta näytä jäävän vielä tähänkään! On myös Facebook-sivu, jossa kaiketi ilmoitellaan tulevasta vastaisuudessa enemmänkin, jottei meidän sukulaispoikien ja kumminkaimojen tarvitse.

tiistaina, lokakuuta 04, 2011

Tajuton ajopuu II

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Tajuton ajopuu

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.