En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.
Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:
”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”
Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.
Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.
Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.
Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.
Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.
Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti