Murtuma, halkeama, välitilinpäätös

Olen kirjoittanut tätä blogia pian seitsemän ja puoli vuotta. Kaiken kaikkiaan bloggaamista takanani on yli 14 vuotta, aloitin syksyllä 1999 kotisivu-pohjalta. Ensimmäiset seitsemän vuotta kirjoitin runoutta ja päiväkirjamuotoa yhdistelevää puolijulkista koostetta, muistijälkiä, jälkikuvia, sen sellaista, terapiatekstiä, jotakin. Kun aloitin Koiranmutkia-blogin ja Santeri Nemo kävi kirjoittamaan kesäkuussa 2006, minulla oli luonnollisesti vain etiäisiä, haaveita ja tuntumia, mihin blogi saattaisi minua ja kirjoitusta viedä. Sen tiesin, että alan kirjoittaa esseemuodossa minua kiinnostavista asioista, omaa arkeani yleisemmällä tasolla.

Seitsemän vuoden ajanjaksossa ehtii tietysti tapahtua paljon. Ehtii kirjoittaa, ehtii olla kirjoittamatta. Ehtii asua useammassa maankolkassa. Aiheetkin vaihtuvat, lukijoiden määrä kasvaa äkisti, vähenee sitten. Olen myös tietoisesti pyrkinyt muuttamaan kirjoitusteni luonnetta, yrittänyt rienata vähemmän ja pohtia, kysyä enemmän; enhän minä näistä asioista oikeasti tiedä. Silti on jäänyt olo, ilman sarvia tai hampaita, että kun aikoinaan kirjoitti vihaisemmin, mekasti mieltä vailla kapitalismista, anarkismista, politiikasta ja päivänkohtaisuuksista, sellainen kiinnosti monia – jopa silloista itseä – paljon enemmän kuin vaitonainen askartelu, kulttuurin pienten ilmiöiden keriminen auki – ja tietääkseni näin on vieläkin: on ylipäänsä olemassa yhteiskunnallisen blogin määre, joka monien kohdalla tarkoittaa tosin vain äkäistä mielipidekirjoittelua ja varman sanomista. Minäkin niitä luin ja luen ja onkeeni otin – on niillä epäilemättä paikkansa, vaikka niin paljon sanoista koostuukin pelkästä päivittelystä. Eikä kolumni tai mielipidekirjoitus muotona edes ole erityisen kiinnostava! Aivan alkuun saatoin luulla jopa, että esimerkiksi Uuden Suomen blogeja pitävät jotenkin kutsutut henkilöt; tänään minulla ei, kuten ei varmasti monella muullakaan ole enää minkäänlaista hajua, kuinka monet bloggaavat ja minkälaisista aiheista. Kysellään aiheita ja teemakokonaisuuksia, konsepteja, parasta blogia. Perinteisetkin mediat ovat olleet jo hyvän tovin kiinnostuneita blogeista. Ja kiinnostus tuntuu vain kasvavan, vaikka esimerkiksi hyvä osa niistä, jotka kulkivat kanssani vielä nelisen vuotta sitten, ovat kai saavuttaneet nyt kehäraakin iän tai siirtyneet muualle: blogia he kirjoittavat laillani vähän, ehkä mainostavat muita tekemisiään, kirjoittavat edes jotakin pitääkseen blogia elossa. Eikä tietenkään voi vaatia mahdottomia, on ihmisillä muutakin. Olenhan samalla tavalla seurannut, kuinka vähä vähältä lapsuuden kotikatuni taloissa vaihtuvat asukkaat; joku palaa takaisin isänsä taloon, toinen lähtee, kolmas kuolee, aina joku muuttaa tilalle.

Enkä koe kuuluvani joukkoon. Seuraan joitakin blogjea, mutta blogosfääri laajemmassa mielessä on alati vieraampi. En koe kuuluvani joukkoon enää, en ehkä aiemminkaan. Jatkuva ulkopuolisuus on osa, valittu osa, ja kaikki on liikkeessä. Enkä koe enää tarpeelliseksi tuoda julki ja toitottaa vegaaniuttani, poliittisia asemia tai kriittistä suhdetta myöhäiskapitalismin koulimiin elämänmuotoihin tai kulttuuriin yleisemmin; kaikki tämä välittyy, jos on välittyäkseen. Kaikki tämä luultavasti välittyy joka tapauksessa. Vaikka en minä tietenkään varma ole, oikein mistään. Silti sitä otaksun, että provokaatio, herjaaminen, asioiden paljastaminen ja ennen muuta yleinen reaktiivisuus tuntuvat yhä hallitsevimmilta asenteilta ja lähtökohdilta bloggaamisessa, enkä ole itse kuin yrittänyt vähin erin pyrkiä sellaisesta poispäin.

Oli myös aika, jolloin mediatilassa korostuneesti parjattiin anonymiteettia. Ihmiset herjaavat siellä, virtuaalimaailmassa, toisiaan nimimerkkien takaa, puskista huudellaan, sanottiin. Monet kerrat, osin tästä samasta syystä, mietin minäkin naamiosta luopumista. Perhana. Tietysti ajatuksessa yhdistyi muutakin, esimerkiksi heikkoluontoinen kateellinen ajatus, mitä kaikkea omalla nimellään esiintyminen saattaisikaan ehkä tuoda. Mutta kun asiaa aina toisen kerran ajatteli, johtoajatus vakiintui: mahdollisuuksien sijaan omalla nimellään esiintyminen toisi kuitenkin ennen muuta vastuuta ja lopulta kahleet. Miettisin yhä enemmän, mitä voin kirjoittaa, sillä, jotenkin, kuitenkin omalla nimellään kirjoittaminen on sellaista kirjoittamista, jossa sanojaan aina varoo entistä enemmän. Siinä tosin on hyviäkin puolia, tietysti. Sauna-argumentti on ehkä vastaansanomattomin: jos kirjoittaa niin kuin vieras olisi aina vierellä vihtomassa, ei välttämättä parjaa toista yhtä hanakasti kuin jos vieras olisi vieras ja kaukana, ja tuntematon – lauteilla paitsi alastomuus ja yhdessävihtominen myös sinunkaupat ja nimet sitovat ihmisiä. Ehkä. Lojaliteetti on luottamusta ja luottamus on nimenvaihtoa: minä olen Santeri, mikä sinun nimesi on? Silti olen ollut tyytyväinen ja iloinen ja otettu, että olen saanut kirjoittaa myös omalla nimelläni eri tahoille, jolloin toden totta olen miettinyt sanomisiani – mutta tämän lisäksi olen voinut kirjoittaa myös naamion suojissa terapeuttisesti haluamistani aiheista, niin paljon kuin haluan, siihen sävyyn kuin haluan. Tästä muistuttaa sekin, mitä kirjoitin tämän sivun Blogista-sivulle:

Blogissa esitetyt argumentit, näkemykset ja mielipiteet ovat ensisijaisesti ajatuskokeita ja koettelun välineitä. Ne eivät edusta objektiivista totuutta eikä niitä sellaiseksi tule lukea. Teksteissä vilisevät ristiriitaisuudet, ongelmallisuudet ja umpisolmut kertovat juuri tästä: kokeina ne tapahtuvat ajassa, eikä niissä esiintyviin lopputulemiin ole välttämättä ole käytetty aamupäivää pidempää rupeamaa.

Näin on, edelleen, vaikka joitakin blogitekstejä kirjoitan nykyisin pidempään ja mielestäni vastuullisemmin. Jokaisen lauseen tulisi olla sellainen, ettei se tieten tahtoen loukkaa ja nälvi – niin olen tavannut ajatella, koska tämän maailman alhoissa on jo minutakin aivan tarpeeksi vihaa ja rienaamista. Lause kuin lause – kaikki on mahdollisesti löydettävissä, vaikka epäilenkin, että kukaan jaksaa enää mitään lukea, etenkään jos teksti on pitkä ja kuvaton ja sisältää useamman lauseen kappaleita. Eikä sellaisen – että joku jossakin lukisi – varaan voi tietenkään, paradoksaalisesti, mitään toisaalta laskeakaan: nämä tekstit eivät ole sen ainutlaatuisempia kuin kenenkään muut, nämä arpailut pelkästään pisaroita meressä. Ja siksikin on ihan hyvä niin. Näin on ollut myös kaikkien neljäntoista vuoden ajan; ensin kirjoitin tahallisen väljästi, sitten aloin herjata ja vähitellen senkin kumu vaimeni – mutta milloinkaan en ajatellut – en tohtinut ajatella – että ensisijaisena olisi oikea lukija. Vaikka tietysti ilahduin ja ilahdun vieläkin, kun joku luki, mutta lähtökohtana tekemiselle en voinut oikeaa lukijaa ottaa. Paljon kirjoittamisessa oli ja on hypoteettista. Oletetaan, että. Ja harvoin vastausta saa – sama se on muussakin kirjoittelussa.

Toisaalta valittu muoto on myös osaltaan rajoittanut kirjoitusta. En ole kirjoittanut keveää julkista tekstiä enää vuosiin, kaikkia sanomisiaan vahtii nyt muutenkin entistä neuroottisemmin, ulosantiaan kyselee, eikä sosiaalisiin medioihin mukaan meneminen sanottavasti ole auttanut asiassa. Enkä minäkään ole kovinkaan kiinnosta henkilö, en ihmisenä enkä edes naamiona. Vasta aivan hiljattain olen kuitenkin herännyt ajatukseen, että elän – koen eläväni – siinä määrin saumalla, että minun ja ehkä ikäpolveni laajemminkin on sen vuoksi niin vaikea orientoitua sosiaalisiin medioihin ja tietotekniikkaan mielekkäästi – miksi itsekin niin hermostuneesti seuraan ja mietin, kuka teki ja mitä ja tykkäsikö ja mitähän muut ajattelevat tästä ja miten voin olla ajattelematta tätä. Itsetietoisuus ja tietoisuus itsetietoisuudesta ja ajattelun imploosio. Olen elänyt aikaa, jolloin tietokone ei ollut elämäni osa, olen ikäpolvea jolle on olemassa aika ennen ja jälkeen ensimmäisen oman tietokoneen ja älypuhelimen. Diginatiivit tulevat kai minun jälkeeni – minun jälkeeni vedenpaisumus – ja jossain määrin kadehdinkin heitä; he ymmärtävät eivätkä vain vastusta; he eivät mene verkkoon, vaan ovat siellä. Se, että tunnen itse oloni uhatuksi, vihaiseksi ja hukassa olevaksi, saattaa johtua osittain juuri siitä, että olen saumalla – olkootkin, että neljäntoista vuoden bloggauskokemus voi lukijan silmissä kenties asettaa minut vähintäänkin natiivin asemaan. Tosiasiassa en kuitenkaan ymmärrä paljoakaan, ja viime vuosina tämä ymmärtämättömyyden tunne on vain kasvanut – ja kasvaa luultavasti jatkossakin. En tiedä, mitä reilun kymmenen vuoden aikana on oikeasti tapahtunut. Olen ollut monessa mukana ja siirtynyt asunto asunnolta tiiviimpään yhteyteen tietotekniikan kanssa, mutten ole vieläkään varma, saatanko joskus ymmärtää tätä kaikkea jotenkin syvällisesti saati olla kotonani siinä.

Reilun seitsemän vuoden jälkeen tuntuu yhtä kaikki tärkeältä paitsi silmäillä mennyttä myös kysyä tulevaa. Kuten mahdolliset lukijat ovat huomanneet, blogin päivitystahti on parhaista vuosistaan auttamatta hidastunut. Kuluva vuosi on ollut Koiranmutkien hiljaisin. En ole ollut kiinnostunut oikeastaan enää hyvin pitkään aikaan keskustelemisesta; lukija on, kuten sanottua, minulle aina haamu ja vieras – ne ihmiset, joiden kanssa bloginkin aiheista lopulta keskustelen, tulevat luonnostaan jos ovat tullakseen. Sen myönnän tietysti, että blogi on ollut myös muun elämän hyödyksi: olen saanut ystäviä, tuttavia, ihmisiä joita tiedän. Toisaalta juuri ihmiset jotka tiedän muodostavat ryhmän, joihin suhteeni on ollut jo pitkään ehdottomasti kaikkein harhaisin: sosiaalisten medioiden myötä olen saanut seurata monen sellaisen ihmisen elämää ja tekemisiä yhä tiiviimmin, joka ei arkeeni muuten mitenkään kiinteästi kuulu, jota en edes tunne, minkä seurauksena arkeani tänään tapaavatkin monesti määrittää hyvinkin hyökkäävällä tavalla täysin ventovieraat ihmiset.

Toisin sanoen osasyy sille, miksi en koe nettikeskusteluja erityisen mielekkäiksi, voi osaltaan olla juuri vieraiden ihmisten asuttama kotoinen tila: ventovieraiden elämä ja heidän tekemistensä seuraaminen ja tähän reagoiminen syövät kaikki halua keskustella, muodostaa yhteyksiä – monesti tänäänkin, muistaa ja huomioi ihmisten kirjoituksissa, olipa kyseessä sitten essee tai blogikirjoitus, enimmäkseen viittaukset omaan elämään ja sen yksityiskohtiin. Ihmisten seuraamisesta tulee liike, jossa itse asia vähin erin karisee: toimijuus, vilkkaus ja oman elämän yksityiskohdat merkitsevät mielipiteiden virrassa enemmän, niissä kun sentään on jotain kiinteää ja ymmärrettävää. Ei tällainen tietystikään sosiaalisten medioiden ja informaatioteknologisten rakenteiden syytä yksin ole: edelleen tunnen oloni yksinomaan kurjaksi sattuessani samaan tilaan edes puolijulkisen henkilön kanssa – ihmisen, joka tunnetaan medioissa, julkimon, tai yksinkertaisesti ihmisen jonka tekemisiä olen syystä tai toisesta seurannut. Miksi tunnen tämän ihmisen? Miksi tiedän hänen elämästään sen, mitä tiedän? Miksi en tiedä, miten päin olisin, vaikka en tekisi mitään? Pitäisikö mennä juttelemaan vai katsoa syrjäkarein ja kieroon? Eikä se ole alemmuudentunnetta, välttämättä, vaan pikemminkin yleisempää häkellystä: mitä kaikkea tiedän tästä henkilöstä ja miksi – ja millaiseen asemaan se asettaa minut itseni?

Toisaalta, keskustelemiseen palatakseni, aikani vain ei yksinkertaisesti riitä enää, semminkin kun yritän muutenkin vähentää turhaa ajan kuluttelua sosiaalisissa medioissa, blogeissa ja foorumeilla. Luettavaa ja tehtävää on ilmankin, joskus ihmisiäkin, joita tavata. Eikä aikani riitä siksikään, että käytännöllisesti katsoen kirjoitan ja tutkin työkseni. Tästä huolimatta en ole kuitenkaan kokenut, että blogia pitäisi muuntaa toiseen suuntaan, tai täysin jonkinlaiseksi tekemisteni alustuksiksi, alustaviksi luonnoksiksi niistä kirjoituksista joita laadin ja olen saanut julkaistua omalla nimelläni. Koiranmutkia ja Santeri Nemo sen kirjoittajana ovat asia erikseen, vaikka tietysti kirjoitus ja ajatus kiertää, hakee ituja ja versoo toisaalla. Kirjoittamalla koetellaan ja koettelu on kokemista – toisinaan tärppää ja ajatus ilmaistuu toisin ja toisaalle vasta useamman koettelun jälkeen.

Vaikka en minä sitten lopulta tiedä sitäkään, vieläkään, mihin Koiranmutkia vie naamiota ja minua. Sen tiedän, että koettelu jatkuu – ja kaiken järjen mukaan olisi vain itse asiassa koeteltava entistä enemmän, päivänkohtaisuuksista ja päivänkohtaisista reaktioista riippumatta. Uskon näet vieläkin, että Slavoj Žižek oli tavanomaisesta, roiskivasta epämääräisyydestään huolimatta oikealla suunnalla kääntäessään nurin Marxin 11. teesin Feuerbachista: jos filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen, entistä enemmän minusta tuntuu, että yhden ihmisen – vaikka sitten kaltaiseni ei-filosofin – tarkoitus ei suinkaan ole muuttaa maailmaa, uskotella itselleen ja muille että se muuttuu vaikka sitten hänen voimastaan, vaan selittää sitä, maailmaa, kulttuuria, itseään – koetella ja keriä auki, uudelleen ja uudelleen. Koetella ja keriä auki, osana ja karussa. Sillä ehkä juuri se, vaikka sitten yhden ihmisen toiminnan vaivaisena kaikukoppana, luun hälynä, avaa myös utooppisen tiloja ja liukumia tuleville arjen vallankumouksille, minussa ja haamuissani.

Tuotta puolen intohimo kynsii vaippaa

Härkäviikkojen alkaessa rytmi vaihtuu toiseksi, ehkä palaa entiselleen, johonkin jossa ennen liminaalia vietti, joka vietti, jotenkin toisin. Kierkegaard kutsui tätä toistoksi. Palata entiselleen, mutta kuitenkin toisena, olla tulemisen tilassa ja puhua siksi kieroon. Oleminen dialektisesti, älä vain puhu suoraan:

Rakkauden sisäisyyden alituinen tavoittelu työllistää oleellisesti hänet, mutta hän ei saavuta tuloksia, ei saa tehtäväänsä koskaan valmiiksi. Hän voi siksi haluta ilmaista itseään, mutta ei voi koskaan käyttää suoraa ilmaisumuotoa, sillä se edellyttää tuloksia ja valmiiksi saamista. Sama pätee Jumala-suhteesta. Juuri siksi, että subjekti alituiseen on sisäiseksi tulemisen tilassa, hän ei voi koskaan ilmaista itseään suoraan, koska hänessä tapahtuva liike on juuri päinvastainen. (Kierkegaard 1846/2001, 85 alav.)

Siinä missä oli huvittunutta hössötystä maya-kalenterin luulotellun päättymisen parissa – tuhokin on pelkkä vitsi, kun maailman loppumisen ajatteleminen käy mahdottomaksi – on nyt sarkastista vitsailua uudenvuodenlupauksilla. Älä vain laihdu, pysy entiselläsi, älä lupaa mitään, sillä et pysty lupaustasi pitämään. Älä kilvoittele itsesi kanssa, petät vain itseäsi, elämä on aivan hyvää näinkin, eikö? Jos tavoittelet, tavoittele realisesti – älä vaadi mahdotonta.

Kierkegaard: ”Kristinusko on henkeä, henki sisäisyyttä, sisäisyys on subjektiivisuutta, subjektiivisuus on oleellisesti intohimoa, korkeimmalla asteellaan ääretöntä henkilökohtaisesti kiinnostunutta intohimoa omasta iäisestä autuudesta.” (emt., 50.)

Kristinuskon voi tässä yhteydessä unohtaa, sanat merkitsevät nyt jotain muuta, eihän Kierkegaardin aikanakaan ollut kuin suuri erehdys olettaa kristillisyys jonkinlaiseksi (sosiaalisen) olemisen lähtökohdaksi. Ehkä se sellainen joskus olikin, hetken, mutta alkujaan kristityksi tunnustautuminen oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, se oli hengenvaarallista. Unohdettakoon nyt kuitenkin kristinusko, se ei ole tällä haavaa niin kiinnostavaa kuin sisäisyys ja sisäisyys suhteessa intohimoon. Lähtökohtaisesti kristinusko on jotain, jota emme tunne – silloin se ei kelpaa aluksi.

Mitä näet on sisäisyys tässä elämässä? Juurikin päivänkohtaisuuksiin kiintynyttä solipsistista intohimoa, toisin taittuvaa subjektiivisuutta, minä tässä, minä tuolla, minä laihtujana, minä ajattelijana, minä kokijana. Näin elin, näin menin ja tunnollisesti kirjasin ylös jokaisen vuoteni vaiheen. Ja kuitenkin tällainen on samanaikaisesti sekä tuiki tärkeää että täyttä paskaa. En saata luottaa politiikkaan, uskovaisiin tai muihin heimoihin, ne kuuluvat tappavan itsenäisen ajattelun, eivätpähän minua laihduttajatkaan liiemmin kiinnosta – paitsi jos saan tehdä ivaa heistä, seurata heidän tuskailujaan (jotka – mitä niihin uudenvuodenlupauksiin tulee – ovat keinotekoisia, sillä ei laihtuminen lupauksista riipu vaan aivan jostain muusta), jos saan silmin seurata heidän ponnistelujaan (siksi jokaista omaa yritystä edeltää paneutuminen toisten yrityksiin), mutta havaintoihini luotan, näin kun elämääni elän, elin, munuaiseni kääntynyt elin.

Intohimo vailla kohdetta, vailla utopistista haavetta ”iäisestä autuudesta” jää silti haljuksi. Mitä ajattelu, nautinto, tuntoisuus olisi ilman ulkopuolta, ilman negatiivisia, määreettömiä kiinnekohtia joista se riippuisi, joiden ansiosta, sovittamattomana, se on? Mitä on tämä elämä paitsi tyhjä pyrintö ja eilisen hauta – ilman toivetta ja rukousta ikuisesta elämästä? Miksi edes yrittää?

Tämänpuolisuus luhistuu täydellisesti sisäänpäin, on kuvia tekoja ja yrityksiä jotka jäljittelevät muita kuvia tekoja ja yrityksiä. Niiden keskellä tuntoinen olio, ei aina egoinen, ainoastaan utelias ja tunnoistaan riippuvainen. Halukone. Todellisuuden keskipiste.

Itsenäinen ajattelija alkaa tämän valossa näyttää vain epäkiinnostavalta, jokainen sellaiseksi tekeytyjä pettää kai paitsi kuulijoitaan myös itseään. Miksi ei voisi kuulua ja olla kuulumatta – miksi nojata diskonjunktion logiikkaan, kun ei siihen muukaan maailma täydelleen taivu? Jokainen väärä mielipide leimaa ihmisen kokonaan, jokainen stalinismin uhri todistaa sen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta, jokainen natsikirjailija on lukukelvoton, jokainen karppaaja vasemmistolainen joku muu mikä väärässä; näin lukitsen vastauksen, eristäydyn ja kietoudun mielipiteitteni vaippaan, näin ilmoittaudun itsenäiseksi: kaikki järjestelmät ovat turmeltuneina, ikään kuin olisin itse niistä jotenkin erillinen. Mikseivät todellisuudet koostuisi erilaisista, erinäisistä, jatkuvasti keskenään ristiriitaisista, jopa toisensa näennäisesti poissulkevista aineksista? Miksei liberalismissa olisi edes jollain tasolla mieltä? Tämän ja tähän liittyvän ajattelematta, erittelemättä ja tuntematta jättäminen ei käy, vaikka käykin itsenäisestä ajattelusta.

Kaikki me muutumme, vietämme ajan päästä vähän toisin, mutta kukaties itsenäisyyteensä takertuvat ilmentävätkin selvintä mahdollisinta solipsistista intohimoa tänään, intohimoa vailla mielekästä kohdetta. Kunhan minä tunnen erillisyyteni muista, sosiaalisena olentonakin, kunhan minä tunnen etten ole yhtä kuin puolueen, lahkon ja toisinajattelijoiden kolonnan etummaiset tai takimmaiset, tunnostani elämää muistuttavan huojunnan eleen teen. Ja kuitenkin juuri minussa ei ole mitään kiinnostavaa, en minä millään muotoa erityinen ole. Joidenkin hiljaisten eleistä sitä havahtuu: he kai ovat ymmärtäneet tämän, ehkä heidän olemassaolonsa on täydempää kuin omani, ehkä he riippuvat toisista koukuista – vaikka mitä sitä vertaamaan, oppisi vain itsekin hiljaisemmaksi.

Entä sisäisyys tuossa elämässä? Se on merkitsevämpää. Mutta tuota elämää ei nähdä, jollei ole liminaaleja ja muita rajoja, rytmejä ja sellaisia tiloja joissa rytmeistä on astuttu pois – jollei niitä oteta tosissaan. Tuossa elämässä, tuopuolen näkökulmasta, vain ja ainoastaan se on erityistä, se tekee ihmisen lapsesta erityistä, vaihtelu ja sovittamattomuus, vain se. Ja ihminen, joka heittäytyy koko painollaan utooppista päin, olematonta päin kaikessa sisäisyydessään, kaikessa sisäisyydessään, kaikessa kumpaisenkin mahdottomuutta, uskoen kai että tuo todella on enemmän kuin vain tämä.

... ja langennut maailma odottaa

Langennut maailma huokaa...

Jätetään se hyvästi

Pimeän rajalta va luu

Talvikyliin

"Minun nimeni on leegio"

Keskiluokka toden totta tulee tuhoamaan meidät. Uudenvuoden vaihtumiseen on liittynyt suomalaisessa sodanjälkeisessä perinteessä vahva yksityisen kulutuksen tendenssi, joka huipentaa joulun ajan konsumerismin uudenvuoden raketteihin ja muihin ongelmajätteisiin. Ilotulitteissa - mikä käsitteenä kertoo melko paljon kansantajunnasta - suomalainen näyttää typerryttävällä tavalla maksimoivan oman elämäntapansa mielettömyyden tuikkaamalla liekin räjähteeseensä sytytyslankaan kuin viiden euron setelin kulmaan ja äimistelemällä heti perään räjähteen laatua, väriskaaloja ja ääntä.

Suomalaisen vaurastumisen näkee tässä kohtaa varsin selvänä. Ei ole kulunut montaa vuotta, kun oman kotitaloni - joka sijaitsee harmillisen symmetrisellä alemman keskiluokan omakotitaloalueella - lähiympäristössä ilotulitteiden yksityiskäyttö oli verrattain pienimuotoisempaa. Vertailua eiliseen taukoamattomaan paukuttamiseen viidentoista vuoden takainen satunnainen poksuttelu ei oikein kestä. Asuinkannan vaihduttua, ikäisteni muutettua toisaalle tai saatua jälkikasvua, olen kuitenkin huomannut, että yksin nämä eivät voi olla selviä tekijöitä ilotulittamisen kasvuun. Alueella ei edes asu lapsia enää samalla tavalla kuin minun aikoinani, mistä johtuen meidän on kai tehtävä seuraava johtopäätös: ilotulittajat ovat sekä aiempaa iäkkäämpiä että aiempaa varakkaampia.

Jotain kai hyvinvointi-Suomesta kertoo sekin, että kansalaiset eivät eurodeliriumissaan enää tunnu ymmärtävän rahan arvoa, kun sitä on vara eurokaupalla lyödä taivaalle. Ja kunnat näyttävät esimerkkiä: sen sijaan, että kotikuntani laittaisi rahaa esimerkiksi joukkoliikenteen parantamiseen, se käytti vuoden vaihtuessa kuntaliitosjuhlintaan - ja pelkästään kaupungin järjestämään ilotulitukseen - 400 000 euroa. Käyttöä vastaavalle summalle keksisi kyllä helposti muualtakin. Vastaavasti Citymarketin henkilökuntalainen kertoi muikeana tv-uutisissa pari päivää sitten, että suurin yksityiskäyttäjän kertaostos ylitti 1300 euroa. Lokakuussa kotikunnassani järjesti isä 18-vuotiaalle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi oman, massiivisen ilotulituksen (keskellä yötä) - samaisen kotikuntani eräs pankki teki kuulemma vastaavan rahakkaimmalle asiakkaalleen. Olen tiedostanut jo kauan, että olen näiltä(kin) osin kalkkeutunut fossiili näiden ihmisten silmissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään ilmiötä. Ymmärrän yhden tai kahden raketin ampumisen, mutta en eurokaupalla haalittua ilotulitusarsenaalia.

Aattoillan ajan leikittelinkin ajatuksella, paljonko rahaa vapautettaisiin niiden kuuluisien veronmaksajien rahoista, jos ne summat, joita käytetään ilotulitteisiin koottaisiin yhteen. Samaa mietin jouluna joululahjojen, koristeiden ja joulutunnelman luomisen kohdalla. Teen tässä pienen poikkeuksen yleisessä asenteessani, sillä en mielelläni yleensä ajattele rahaa, en halua lähteä sen haalimiseen mukaan. Pankit iljettävät minua ja lainoja, korkoja, pörssejä ja arvopapereita en ajattele kuin kirosanoissa. Pääoman kierto itsessään kiinnostaa minua teorian tasolla, mutta käytännössä näiden aiheiden ajattelu tuottaa lähinnä päänsärkyä.

Jotta ilotulitteiden ostoa voisi kuitenkin jotenkin yrittää ymmärtää - oikeuttaa sitä ei voi - eräs lähestymistapa voisi olla juuri tässä asennoitumisessa rahaan. Kun ostamme ilotulitteita, haluamme sulkea mielestämme pois ajatuksen, että kyseessä on äärimmäinen tuhlauksen muoto. Tuhlauksen sijaan ajattelemmekin, että vaihdamme siinä rehellisellä työnteolla saamamme pääoman siihen empatiaan, jota tunnemme, kun näemme lapsemme ilakoivan räjähdyksissä syntyvien äänien ja värien alla - ja kukapa meistä ei haluaisi nähdä iloista lasta? Luulen kuitenkin, että lapsi voi saada muullakin tavoin elämyksiä, eikä siis eri kehitysvaiheissakaan välttämättä tarvitse ilotulitteita.

Toinen syy ilotulitteiden ostoon voi olla aikuisten halu tulla lapsiksi jälleen. Siinä mielessä ne ovat vain yksi elämyshakuisuuden luvallinen muoto. Keskiluokka irrottelee vain silloin kun se on sallittua. Huomasin - varsin poroporvarillisesti - olevani oikeasti harmissani, kun jannut paukuttelivat raketteja jo useita päiviä ennen 31. päivän kello kuutta. No, sama anarkisti seisoo liikennevaloissa ja pitää niitä yhteisöllisen kohteliaisuuden viimeisenä rajana. Ennen kaikkea ilotulitteista haettava elämyksellisyys tuntuu kyllä varsin köyhältä ja kertoo enemmän ihmisen sisimmän rapistumisesta kuin hänen aistillisuudestaan. Tällöin logiikaksi tuleekin: mitä näyttävämpi räjähde, sitä hienompi elämys - ja mitä näyttävämpi räjähde, sitä korkeampi hinta. Jollekulle, joka koskaan ei ole nähnyt yhtäkään ilotulitetta, pienikin räjähde voi tuntua suurelta elämykseltä.

Länsimaalainen keskiluokka on kuitenkin iät päivät seissyt katsomassa kaupungin ilotulituksia ja nähnyt siinä sivussa yksityisiä raketteja, joten sen usko elämykselliseen on samaa kaipuuta, jota tuntee teini-iän ylittänyt nuori aikuinen, joka yrittää saada vielä itsessään heräämään ne vahvat tunteet, jotka muodostivat esimerkiksi heidän ensi-ihastumisensa perustan. Tuo tunne on kuitenkin iäksi mennyt ja keskiluokka karkotettu paratiisistaan. Nyt nouseekin esiin kaikkein epätoivoisin yritys: jospa ilotulitteiden määrä korvaisi yhden ja ensimmäisen laadun! Lopputuloksen näkee, kun katsoo aattoiltana ulos ikkunasta. Koirat tietävät sen parhaiten.

Olisi helppo ehdottaa, että ilotulitteet vastaavat räjähdyksistä nousevaan iloon, että ilotulitteet olisivat jonkinlainen vastaus ihmisen tuhoviettiin. Ilotulitteet kyllä toimivat länsimaisen kulttuurimme tuhoavuuden eräänä oireena, mutta itsessään ne eivät tuhoa (paitsi pääomaa ja lasten käsissä usein myös kodin irtaimistoa) samalla tavalla kuin sotimisessa tai esim. maansiirtotyössä käytettävät räjähteet. Useimmat ilotulitteet suunnataan myös taivaalle. Korkeintaan pienet lapset tuntevat vetoa kiinanpommeihin, jotka lähinnä tupsahtavat jättäen mustan ruutijäljen hangelle - varttuneempia ne eivät kiinnosta kuin em. irtaimistontuhoamisen apuvälineenä.

Ilotulitteita ja muita räjähteitä yhdistää toisiinsa kuitenkin vaarallisuuden kokemus, mikä tuntuisi nitovan edellä esitetyt syyt yhteen. Uutena vuonna keskiluokkakin saa olla tekemisissä vaaran kanssa, kunhan noudattaa turvallisuusohjeita. Eräs vanha tuttavani kyseli minua ennen joulua heidän uudenvuodenkemuihinsa, joissa olisi "luvassa ainakin räjähteiden holtitonta käsittelyä". "Extreme Duudsonit teki jotain mun pääkopalle / nyt mun tekee mieli tönii jengii metron alle", kuten Julma-Henri irvailee. Itsensä vahingoittaminen puolestaan on jonkinlaista apaattista post-kristillisyyttä, jossa ruumiillisessa kulttuurissa elävät yrittävät tärvellä omaa kehoa elämyksien toivossa, vaikka samalla siihen yhdistyy vanha kristillinen konsepti hengen ylivertaisuudesta alhaiseen ruumiiseen nähden, jota on syytäkin piiskata ja halveksua. Tuolla Extreme Duudsonien ja muiden imbesillien lanseeraamalla kivulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hengellisen kilvoittelun kanssa, sillä siitä puuttuu kaikki hartaus. Tyhjät tynnyrit kumisevat. Ehkä näissä "aikuisten leikeissä" opitaan jotain kivusta, mutta sen hakuisuutena muuttuessa addiktioksi Duudsonit ja heidänlaisensa eivät ole narkkaria ihmeellisempiä. Vaikka keskiluokalle tekisi ehkä hyvää saada yksi ainoa LSD-trippi, en usko että itsensä tärviölle piikittäneen nistin säännöllinen seuraaminen olisi jotenkin mieltäylentävää ja kohottavaa.

Älä kuitenkaan kokeile tätä kotona, eikä keskiluokka tietenkään kokeile. Muina aikoina se yrittää samastua Duudsonien tuskakokemuksiin ja käsitellä kivun kokemusta nauramalla, mutta uutena vuonna se saa luvan kanssa etsiä elämyksiä. Millaisessa kurimuksessa ja orjuudessa keskiluokka elääkään! Kansalliset juhlapäivät ovat ylhäältä päin annettuja käyttäytymiskaavoja, jolloin keskiluokka voi poiketa normaalista ja käyttäytyä kuitenkin kuten kaikki muutkin. Yrittäessään kovasti kasvaa itsenäisiksi kansalaisiksi keskiluokan ponnistukset kuitenkin kaatuvat juuri uuteen vuoteen: jopa yksityisiksi elämyksiksi aiotut ilotulitteet osoittautuvat homogeeniseksi elämysteollisuudeksi, omakotitalollisen kateudeksi komeamman raketin toivossa ja elämysköyhän yön jälkeiseksi pettyneen ja elämässä lähes nujerretun ihmisen krapula-aamuksi. Vuosi on kiertynyt umpeen ja kaikki kiipiminen ja hännystely (ja siinä sivussa ympäristön tuhoaminen) on aloitettava taas alusta.

Toivoisin kuitenkin, etteivät nuo kohmeloiset koskaan palaisi arkeen. Heidän elämysjanonsa ja tyytymättömyytensä rikkaan väestönosan välittömässä peesissä tulee tuhoamaan paitsi luontomme, myös meidät, sillä keskiluokka; "minun nimeni on leegio".

Vanha uusi vuosi ja tulevaisuus

Vuosi vaihtui vanhoissa merkeissä. Pääministeri Matti Vanhanen vetosi kansaan, joka kuluttamalla "kun on tarpeen" voisi elvyttää taantumaa Suomen osalta. Vanhanen kuitenkin valitsi sanansa väärin, sillä suurin osa suomalaisista ei todellakaan tarvitse enää mitään. Kuluttaminen tuhoaa meidät ja meidän jälkeemme tulevat, eikä tässä pelissä ole lopulta kuin häviäjiä. Itseään sinivihreäksi kutsuvan hallituksen johtohahmon toivoisikin päästävän suustaan välistä järjen sanaa, eikä noita ainaisia sammakoita. Hyvää uutta vuotta siis! Mikään ei ole muuttunut: talouden elvyttäminen ja työpaikkojen synnyttäminen ajaa luonnon varjelemisen edelle, aina, muita vaihtoehtoja ei ole. Elämme jatkuvasti eri elämänmuotoja tuhoavassa kulttuurissa, mutta emme todellakaan ole valmiita minkäänlaisiin muutos- tai uudistuspyrkimyksiin: "tämä peli on katsottava loppuun". Minusta ekonomistit ja suurin osa ns. talouden asiantuntijoista ovat olentoja, jotka tulisi tuomita ihmis- ja elämänoikeus- vai pitäisikö sanoa tulevaisuusrikoksista välittömästi - kukaan heistä ei näytä kysyvän varsinaisia kysymyksiä, vaan kaikki jankuttavat kyllästymiseen asti siitä, että "näillä mennään", emme voi elää muulla tavalla. Itse en kuitenkaan usko, että talous - siinä määrin kuin se mediassa ja politiikassa ymmärretään - itsessään on eloonjäämisemme kannalta lainkaan tärkeää. Kuten todettu, hyvin harva asia, jota pidämme itsestäänselvyytenä, on. Epäinnovatiivisen kehitysajattelun sijaan meidän tulisi aktiivisesti rakentaa vaihtoehtoja, etsiä elämäntapoja, jotka olisivat kestävällä pohjalla.

Kainalopierujen erikoismiehen Paavo Lipposen leimallisin törähdys kuluneena vuonna oli leimata Heikki Patomäki Suomen johtavaksi anti-intellektuelliksi. Voi sitten pohtia, ansaitseeko Patomäki esimerkiksi tällaisilla kirjoituksilla kyseisen tittelin:

"Suomi ei ole enää niinkään kansallinen "me" kuin enemmän tai vähemmän houkutteleva paikka eli toimintakenttä ylikansalliselle pääomalle, joka voi siirtyä muualle periaatteessa milloin vain. Valtion panostus tutkimus- ja tuotekehittelyyn tarkoittaa siten myös sellaisten yhtiöiden tukemista, joiden omistus on osin tai jopa melkein kokonaan Suomen ulkopuolella. Ei ole enää lainkaan yhtä selvää kuin aiemmin kenen tai minkä "kilpailukyvystä" oikein on kyse.
Käsitteen hämärtymisestä huolimatta "kilpailukyky" on esitetty kansallisena eloonjäämiskysymyksenä. Retoriikka on purrut. Laman jälkeen monta asioita on voinut oikeuttaa yksinkertaisesti vain viittaamalla kilpailukykyimperatiiviin ja nopean yhtenäisen kansallisen toiminnan tarpeeseen. Talvisota yhdisti suomalaiset. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Kylmän sodan aikana Suomi ryhmittyi Paasikivi-Kekkosen linjan ja sosiaalidemokratian taakse. Kyse oli kansallisesta eloonjäämisestä. Vuoden 1991 jälkeen Suomea on ryhmitetty suuryhtiöiden kilpailukyvyn taakse. Historian kaikuna kuulemme väitteen, että taas kyse on kansallisesta eloonjäämisestä." (Patomäki 2007, 66-67.)

Jos valtiosektorin ja (Lipposenkin) hallituksen kritisoiminen on "anti-intellektualismia", en halua edes tietää, millaista filosofiaa Lipposen unelmavaltiossa harjoitettaisiin. Uskon ja toivon kuitenkin, että on olemassa - tai ainakin keksittävissä - kielipelejä ja -ympäristöjä, jotka eivät ole alikehittyneiden mököttäjien ja omaa etua tavoittelevien kyräilijöiden korruptoimia.

Toivoa ei kuitenkaan ole: loppuvuodesta saa lukea mediasta, kuinka valtaosa suomalaisista on tyytyväisiä hallituksen ajamaan politiikkaan (niinikään teoriassa lähemmäs joka neljäs suomalainen äänestää Kokoomusta). Kovin lyhyeltä - tai lyhytnäköiseltä - tuo kansanmuisti ja "kyllä kansa tietää" -otanta näyttää - tosin tämänkaltaiset tietoiskut ovat mediassa median luomia kysyjäin kaikukoppia, vastausautomaatteja, jotka kertovat kansalaisille, mitä ajatella ja mitä mieltä olla. Käytännön tasolla suomalaisethan ovat oppineet uskomaan, että he ovat tyytyväisiä niin kauan heiltä ei oteta mitään pois, niin kauan kuin he ovat markkinatalouden asettamissa raameissa "toimeentulevia". Vaurastumisen ihanuus on saatava kattamaan kaikki ihmiset, sillä niin toimii tasa-arvo, sellaisia ovat ihmisoikeudet. Peruskuva suomalaisesta työttömästäkin on, että tämän elämä ja onnellisuus on täysin riippuvaista rahasta: kuvaruudussa marisee nurea toppatakkiluuseri. Hyvä on, he ehkä aidosti kokevat asioidensa olevan huonolla tolalla, mutta Leviathanin perskarvoissa roikkuvina he eivät näytä haluavankaan havitella muuta elämää kuin rahan ääressä öykkäröimistä. Sen suhteen he ovatkin täysin kulttuuriäidin pöhnäisten huurujen lumoissa, joka sanoo, että ainoa tavoittelemisen arvoinen elämänmuoto on länsimainen taulutelevisiollinen hyvinvointi. Uhkaa tulla hätä ja parku, kun ajattelenkaan, kuinka uusavuttomia ja sisäisesti tyhjiä, mielikuvituksettomia, meistä on tullut.

Juuri yhtäältä järjen toisaalta aistillisuuden köyhtyminen tekee kapitalismista entistä auvoisemman noidankehän. Ekokatastrofit ovat ehtineet jo syvälle ihmisen luontoon. Länsimaisen vaurauden keskeisin tuhoavuuden täsmäkohde on ihmisen sisin, merkitysten kehittely, vaihtoehtoisten totuuksien hahmottelu, mielikuvituksen leikki: kaikki nämä saastuvat, nääntyvät, kuihtuvat, kuolevat, kun ihmisen mielenkiinto kohdistuu ulkoiseen ja hänen järkensä urautuu. Lapsi sentään leikkii, mutta ikävaiheessa jossa lapsi siirtyy kuvittelusta Xboxin näpelöimiseen, alkaa vääjäämätön mielikuvituksen köyhtyminen, jollei lapsi pidä varaansa, tee edes välillä jotain mielekästä. Tämä on yleisemminkin yhteiskuntamme läpäisevä metafora. Isot miehet eivät osaa kanavoida heissä heränneitä aggressiivisia resonaatioitaan, eivätkä sublimoimaan niitä, joten nostetaanpa puolustusmäärärahoja, metsästys jatkukoon. Nämä autotiet on tehty meitä varten, joten miksi kävelisimme matkan kauppaan? Suomalainen taajama on täynnä kauppoja, ne ovat meidän elämänlaatumme kannalta tärkeitä, joten miksi emme asioisi niissä? Mitä vikaa meidän elämäntavassamme muka on? Yleisesti hyväksytty on oikein, viis siitä, kuka yleisen on alunperin hyväksynyt.

Millaista keskenkasvuisuutta ja jälkijättöisyyttä osoittaakaan ihminen, joka on omaksunut vanhempiensa totuudet ja elää niiden varassa tänään - kun isän ja pojan ikäerossa on kapitalismi kiihdyttänyt itsensä entistä tuhovoimaisemmaksi, jähmeämmäksi ja skitsofreenisemmaksi. Miksi nojaamme instituutioihin, jotka ovat perustoiltaan tiettyjä instansseja palvelevia, mutta omaa mielikuvitustamme ja vapauttamme köyhdyttäviä? Miksi emme ajattele ja luo itse? Miksi nojaamme yliopistoon ja koululaitokseen ja palvelemme niitä jumalina, kun voisimme luoda sellaiset itse? Mitä oikein on tapahtunut, kun tyydymme tekemiseen sijaan "katsomaan, mitä tapahtuu"? Milloin meistä tuli niin pieniä, ettemme voi muka vaikuttaa mihinkään?

Esimerkki: voimmeko kuvitellakaan peräänhuudeltua yhteisöllisyyttä, jos meillä ei ole mielekkäitä raameja, joissa yhteisöllisyyttä voisi muodostua? Kirkon ja kaupan välillä vaihtoehtoja on suppeasti ja kopeana itsensä arvovapaaksi tunteva ihminen kaipaa arvovapaita yhteisöjä, yhteenliittymiä, joihin voi tulla ja joista voi lähteä milloin tahtoo. Tätä nykyistä luonnettamme leimaavaa piirrettä kannattaisi hyödyntää enemmänkin. Omalta kohdaltani voin sanoa, että nuorempana, kun öisin kapakoissa notkuminen ei tuntunut millään tavalla viehättävältä harrastukselta, päädyin etsimään seuraa lojumalla kaupungilla päiväsaikaan. Pienessä kaupungissa muodostui nopeasti kolmiyhteys Suomalaisen kirjakaupan, Anttilan ja kirjaston välille - jokainen voi miettiä, mikä näistä kolmesta tarjoaa mielekkäimmät raamit. Urheilu- ja nuorisojärjestöjen seuraksi ihminen kuitenkin kaipaa samanaikaisesti vähemmän sitoutumista ja enemmän yhteisöllisyyttä. Ns. juopottelulla on vahva sidos kuluttamiseen ja länsimaisen vaurausnoidankehän elämyshakuisuuteen, etten edes periaatteesta suostu lähtemään siihen mukaan ja haen elämykseni muualta. Juju kuitenkin on, että ostoskeskukset ovat korvanneet työväentalojen kaltaiset aikuisten leikkikentät. Työväentalot ovat kuitenkin historiaa, sen sijaan kuluttamista vieroksuvat, omaehtoiset ja vapaat toimintaympäristöt tulevaisuutta. Niissä ihmiset voisivat tehdä yhdessä erilaisia harrasteita, järjestää erilaisia piirejä, kertoa toisilleen ajatuksistaan, ilman tiettyjä johtajia tai taustalla vaikuttavaa värivirheistä ideologiaa. Ehkä ne olisivat paikallisyhteisöjen keskuksia, sisäpihoja ja juhlapaikkoja, ehkä vaihtelevia, vallattuja taloja jossain suuremmissa keskuksissa. Yhtä kaikki, ne omalla olemassaolollaan tarjoaisivat luovan ympäristön mielikuvitukselle, aivan toisenlaisen kuin baariympäristö tai Anttilan elektroniikkaosasto voi koskaan tarjota. Mutta mitä kertoo ajastamme, että vielä nuorille on olemassa nuorisotalot, mutta aikuiset - jotka kenties kaikkein kipeimmin tarvitsevat ikäistänsä seuraa, uusia ystäviä koulu- ja opiskeluaikojen jälkeen - saavat tyytyä niihin puhumattomiin jumppajoukkioihin, joita iltaisin koulujen liikuntasaleihin ja kuntokeskuksiin kokoontuu?

Samanaikainen toivottomuus (tunne kyvyttömyydestä vaikuttaa maailman tapahtumiin) ja tyytyväisyys (mielihyvä omasta vauraudesta ja sen kuvitellusta pysyvyydestä) ovat kulttuuriäidin houreita, eivät meitä itseämme. Minusta olisi jo aika siirtää ne syrjään ja alkaa oikeasti tehdä jotain kokonaisvaltaisempaa "elämätaparemonttia" hehkulamppujen vaihtelun sijaan. Television taannoisia hösääviä homoja ei tarvitse kutsua apuun, parempi keksiä itse. Ilman esimerkkejä meistä ei tule jäämään jäljelle mitään.

Kirjallisuus

Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. 2007. Helsinki: WSOY.

Kokkotulet rajaseuduilla

Alas hiipuu aurinko, kun maailmanloppu on täten tullut. Alkaa pimeä, kylmä ja tätä nykyä myös märkä kausi, hiljaisen ja kaikkialle leviävän yöpuolen kausi. Se, mikä vielä kesällä oli totta ja elävää, on nyt poissa, kadonnut, rapautunut ja me kierrämme puolaa, kierrymme itsessämme itseämme ja syvyyksiämme kohti, kohti alkutekijöitämme, juuria, maata.

Elon sato on nyt suojassa ja talvi voi tulla, me voimme keskittyä luomaan perustaa olemisellemme, merkitystä kaikelle ympäröivälle ja ennen kaikkea merkitystä itsellemme, omille toimillemme. Kuolleet käyvät näitä teitä nyt ja ne ovat todellisia, vaeltavia henkiä, joilta voimme ottaa oppia, joiden kanssa jakaa kokemuksiamme. Näkyvän ja näkymättömän maailman raja on nimittäin nyt ohuimmillaan, kuin hauras hento seitti, ja keskittyvä, haitalliset muodot tietoisuudestaan poissulkeva voi todella nähdä ja tuntea, miltä tuntuu, kun keho, mieli ja näkyvä maailma kuhisee meitä, heitä, henkiä ja maahisia.

Elämänvirtaa kannatellaksemme jaksan toivoa ja uskoa, että me pimeän tultua - ja maailmojen taas hiukan etäännyttyä toisistaan - ymmärrämme pitää toisiamme käsistä, varjella toisiamme, opastaa ja jakaa kokemuksiamme, niin täällä kuin tuolla, olohuoneissa, makuuhuoneissa, viiman, tuulen ja pakkasen tavoittamattomissa. Me yhdessä pidämme tätä kaikkea yllä: ilman meidän odotustamme kevät, rakastaja, ei kuunaan tule. Meidän on yhdessä otettava se rooli ja se vastuu, joka meille nyt kuuluu.

Sillä kun pimeä näin käy ylitsemme, on meidän kudottava etäisyytemme umpeen, lähennyttävä, muodostettava elämänuoma, joka tahtoo suojella itseään ja hangata itsestään rikat, kuonat ja kaikenlaiset vaivat. Me olemme huomassaan , helmoissaan elämää uusine muotoineen peittelevä olento ja meidän tarkoituksemme on kohota itseämme myöten, toistemme avustamina, kohti korkeampaa, tarkoituksenmukaisempaa kaikkeuden palvelemista. Tuo Työ on merkityksellisin osa tulevia, talvisia askareitamme ja sen tulee olla myös keskeinen pontimemme jokaiseen hetkeen.

Tervehdin teitä, ystäväni, ja tervehdin sinua, suuri huoma.

Koirakasvoinen valo-olento

Koiranmutkia on minusta irrallinen entiteetti, jonka käytöksestä, liikahduksista ja suunnista en ole täysin vastuussa. Se syntyi alun perin vilpittömästä kiinnostuksesta kirjoittaa auki minua monitahoisena ihmisenä vaivaavia kysymyksiä. Pian kuitenkin panin merkille, että sille muodostui erityisiä mieliaiheita, oma ääni, oma käytös, minkä johdosta annoin omalla laillani periksi sille. Koiranmutkia saattaa olla ehkä minun siittämä olento, mutta sen henki ei tule minusta, vaan syvistä elämän periaatteista, jotka hallitsevat meitä kaikkia.

Alkujaan ideana oli luoda vapaa ja riippumaton kirjoitusväylä hyvin erilaisille teksteille, kanava jossa niinkin erilaiset aiheet kuin yksityiselämän ilmiöt ja valtakulttuurin muotoanalyysit voisivat asettua mielekkäästi rinnakkain, yhtenäiseksi virraksi joka loputtomasti kulkee eteenpäin, minun lävitseni, koiranmutkien lävitse, lukijoiden lävitse. Jos minun toiveeni pari vuotta sitten olikin korostaa "henkisiä" asioita, havahduin muutamia kuukausia sitten siihen, että koiranmutkien ojiin eksyi ihmisiä, jotka seurasivat mutkien vaitonaisia liikahduksia aivan erilaisin intressein - ja syystä, Koiranmutkia oli nimittäin alkanut puhua yhä enemmän materiaalisiin muotoihin kiinnittyneenä, ei välttämättä tuoteselosterekisterinä, vaan henkisen elämän perusteisiin ts. materiaaliseen, arkiseen ja jokapäiväiseen vahvasti nojautuen. Ja olisihan se pitänyt arvata: metafora sallii loogiset konnotaatiot, eikä haaveeni kohota ylöspäin voinut toteutua ellei tie kulkenut ensin alhaisempien osuuksien kautta. Vasta jalat, koivet, käpälät syvällä maassa voi kasvumme edetä turvallisesti.

Vaikka Koiranmutkia koostuu edelleen varsin arkipäiväisistä ja jopa tietoisista kirjoituksista, ovat ne useimmiten kirjoitettu vahvan inspiraation vallassa yhdellä istumalla. Ei ole syytä sen enempää eritellä kirjoitusten syntyprosessia, totean vain, että jo kauan minulla on ollut vahva tietoisuus siitä, että se joka tietää ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjoitusta Koiranmutkiin ei ole sama tietoisuus joka kirjoittaa tekstiä jonnekin muualle tai joka valmistaa seitania. Toisin sanoen Koiranmutkia on ennen kaikkea minussa elävä tietoisuus, joka näkee ajoittain syvemmälle - tai ainakin eri tavalla - elämään kuin kaikki ne muut tietoisuudet, jotka kulkevat päivittäin lävitseni. Muihin toimiini ja kollektiiviseen päivätietoisuuteemme nähden se on hyvin lunaarinen tietoisuus: sen lisäksi, että se toimii alueella, jonka näen useimmiten monilta osin sekä itsellisesti että kollektiivisesti yöpuolena, Koiranmutkia näyttää jatkuvasti pyrkivän myös käsittelemään aiheita ja tulosuuntia, jotka ovat olemuksellisesti joko saastuneita tai marginaalisina pidettyinä. Toisaalta sen solaarinen aspekti näyttäytyy niinä hetkinä, kun vastarinta avautuu eteemme individuaation ja itseksitulemisen heuristisena käyntinä ja sen luontainen valo pääsee vuotamaan meihin lukijoihin jotakuinkin esteettä. Pohjimmiltaan virta on siis kaksisuuntainen: se, mitä annamme yöpuolelle, tulee takaisin tietoisuutemme piiriin aiempaa vahvempana, täyteläisempänä, syvempänä. Ilman Koiranmutkia en esimerkiksi katsoisi anarkismia ihanteena välttämättä ollenkaan niin suopeasti. Samaten kaikenlaisten poliittisten ilmiöiden parahultainen käsittely on saanut minut tietoisuuksineni enimmäkseen vakuuttuneeksi, että niidenkin keskellä eläminen ei ole vain materiaalista tietoisuutta, vaan pohjimmiltaan hyvin henkistä toimintaa. Kritiikki ja yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi puetut mielipiteet ovat kuitenkin hyvin hankalia tietoisuudensisältöjä, sillä kiinnymme niihin hyvin helposti ja hyvin helposti ne perustuvat saostuneelle vihalle, kaunalle ja tyytymättömyydelle, mikä taas lisää elämämme nykyistä kaoottisia ja haitallisia asenteita ja ajatusmuotoja. Ehdottomasti olojamme on parannettava, mutta Koiranmutkia muistuttaa ainakin minua siitä, että muutoksen on kaikilta osin tapahduttava omissa tietoisuuksissamme, omassa sisäisyydessämme, vasta sitten ulkoisissa olosuhteissa. Kun ktooninen valo alkaa paistaa meidän tietoisuuteemme, hälventäen siitä erinäisiä kuonia ja vääriä asenteita, alkaa myös ulkoinen todellisuus muuttua.

Koiranmutkia on osa sisäistä pyhiinvaellusta, koirakasvoinen valo-olento jonka läsnäolossa matkaa voi taittaa luontevasti ja toivon mukaan suhteellisen turvallisesti. Uskon, että sen vaikutukset ovat huomattavasti vahvemmat heille, jotka eivät ole koiranmutkista ikinä kuulleetkaan, mutta jotka elävät jossain kohdissa elämäni maastoja kuin heille, jotka kulkevat näissä koiranmutkissa päivittäin tai viikoittain. He tietysti, jotka tekevät molempia, voivat kenties ymmärtää paremmin sitä olentoa, monitahokasta, jona näyttäydyn heidän rinnallaan, mutta ennen kaikkea toivon, että käymäni mutkittelut ovat omiaan lisäämään heidän ymmärrystään itsestään, heidän oman sisäisyytensä käyntiä. Samaa toivon tietenkin myös kaikille muillekin, jotka sattuvat näille ojanpientareille.

"Tell me tell me thought of god / do dreams fall from god"

Rakas sisareni synnytti maanantaina 25. elokuuta poikalapsen, esikoisensa. Lapsi on ensimmäinen jälkeemme tuleva, joten tunnen nyt, kuinka veri kohisee lävitseni, jatkaa nyt matkaansa nuoremmissa suonissa. Siunattu olkoon tämä lapsi.

Keskusteltuani asiasta useammankin ulkopuolisen kanssa huomasin, kuinka useasti toistellaankaan väitettä, että vanhemmuus asettaa arvot uuteen järjestykseen ja asettaa ihmisen vastuuseen toisista. Niin kuin ihminen ei olisi vastuussa muista jo lapsesta asti! Ymmärrän kuitenkin taka-ajatuksen ja siinä on perää, äiti ja isä ovat lapseen sidottuja syntymästä lähtien, mutta samalla väitteeseen liittyy erityinen ylemmyydentunto, jolla kohotetaan omia totuuksia, nimittäin tapa asettaa "nuoriso" ja "nuoret aikuiset" eriarvoiseen asemaan "meidän vanhempien" ja "aikuisten" kanssa. Siten tällainen ajatus vanhemmuuden suomasta arvovallasta kytkeytyy yleisempään ilmiöön, nimittäin elämänkokemukseen.

Elämänkokemus on totta hyvässä ja pahassa. Hyvässä tulosuunnassa se antaa perspektiiviä, asettaa jalat maahan - pahassa se myrkyttää kaikki mahdolliset potentiaalit omalla luutuneella totuuskäsityksellään ja vastustaa uusien totuuksien synnyttämistä. Olen kuluneiden vuosien aikana joutunut näkemään huomattavat määrät vaivaa ja energiaa pelkän keskustelun synnyttämiseksi, tehnyt itsestäni koiranpäiväin heijastuksen antikristuksesta vain jotta olisin järisyttänyt totuusluutumia ja synnyttänyt keskustelua niissä lähipiirini vanhemmissa ihmisissä, jotka tuolla elämänkokemuksellaan elämäänsä ja yhteisiä todellisuuksien leikkauspintoja ohjaavat.

Vanheneminen ei niin ollen merkitse minulle elämänkokemuksen näkökulmasta juurikaan mitään. En saa vuosien myötä mitään, koska olen aina kaikki mahdolliset ihmiset potentiaalit. Synnyn joka päivä uudelleen, aamu on siksi pyhää aikaa, hiljaisuutta, jonka jälkeen liikkeet tietoisuudessa lisääntyvät, äänet, ihmiset, kaikenlaiset ajatukset. Kiintyessämme liiaksi niihin asioihin, jotka "ovat tehneet minusta minut", menetämme kosketuksen elämän syvempiin merkityksiin, uudistumiseen ja ikuisiin kiertokulkuihin, tyhjyyteen joka katsoo lämpimällä suopeudellaan meitä kaikkia. Lisäksi kiintyminen aikaan ja paikkaan sidottuihin käsityksiin itsestä suljemme itsemme kaikkivaltiaan rakkauden mahdollisuudelta. Toki minuuden rakennusaineet koostuvat arjen ylittävistä tapahtumista, tilanteista, asemoinneista jotka ovat automatisoituneet siten ettemme ajattele niitä toimiessamme arkipäivän tilanteissa, mutta pyhittäessämme elämämme korkeampien voimien palvelukseen, lakkaavat nuo minuuden mittarit olemasta niin tärkeitä. Olennaisemmat asiat, kuten laupeus ja myötätunto, astuvat esiin. Jo alustava itseen kohdistettu tarkastelu kirkastaa tämän.

Tämän vuoksi en osaa myöskään kiintyä syntymäpäiviini tai järjestää niiden yhteydessä erityisiä juhlia. Asetan mielessäni itseni tietenkin korkeampien periaatteiden palvelukseen tänäkin päivänä, kiitän vanhempiani ja elämää, että olen saanut olla osallisena täällä näinkin kauan, mutta vuosittain toistettaviin juhlarituaaleihin en näe suoranaista tarvetta ottaa osaa. Mieluummin vaikenen ja katoan päiväksi kotini uumeniin, kuulen syvemmältä itsestäni alkukotini lämpimän olon. Juhlat ovat fyysisinä tapahtumina jotain, mitä yleensä tapaan olla järjestämättä, mutta mielessäni ja muilla tietoisuuden tasoilla haen kyllä jokaisen tarpeen vaatiessa oman kytköksen niihin periaatteisiin, joita juhla edustaa. Olen esimerkiksi vuosia sitten tullut elämän ihmeenä ulos alkukodistani tähän maailmaan, olen ollut tyhjää, pelkkä haave, ja nyt olen tässä, elävänä organismina, mutta ikuisia periaatteita hautovana tietoisuutena. Tila, josta tulin ennen alkukotiani, on minulle vieras, mutta sieluuni on kyllä jäänyt jälkiä, jotta muistaisin: rakkautta, yhteyttä, laupeutta yhtä kaunista elämää, jonka me kaikki jaamme, yhtä harmonista kauneutta kohtaan. Mutta tuo tila, niin muistan, on meille kaikille yhteinen, taivas. Ja kun katson sukuni seuraavaa, tiedän että hänkin muistaa ja hän muistaa vielä paremmin kuin monet meistä. Hän on niin lähellä.

Hengittämisen muistaminen

Koiranpäivät ovat nousseet taas ja olen pääsemässä viikkoja kestäneestä ummetuksesta, nuhreasta mielestä joka on väsyttänyt kehon ja tehnyt siitä löysän, jänteettömän, pehmeän. Joskus näinkin päin. Syvällä mielessäni on luultavasti ollut niin paljon vuosien aikana kertyneitä antipatioita kesää itseään kohtaan, että on tuottanut suoranaisesti vaikeuksia hengittää ja katsoa ympärilleen, tasaisesti, verkkaisesti. Vastikään alkaneet koiranpäivät siirtävät meidät nyt kauemmas kesän lakipisteestä, heinänuhaisesta horteesta ja siitä murrosajasta, jolloin suvi taittuu ja alkaa kuolla. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.

Tietoisuuttani on niinikään närkästyttänyt niin moni turha, tyhjänpäiväinen asia kuten ylenmääräinen kriittisyys, ylimielisyys ja kiire. Olen toki ollut lehtiä kohtaan suopeampi, mutta olen kiintynyt liiaksi mielessäni pyöriviin, irrallisiin ajatuksiin, joita on tullut vain jostain, niin kuin niillä on yleensäkin tapana, tulla vain jostain. Olen mennyt nukkumaan myöhemmin, millä on ollut varmasti maata kohti viettävät vaikutuksensa: kirkkaus ja kuulaus on estynyt tulemasta minuun, koska olen nukkunut onneni ohi. Jos aamuaan ei aloita rauhassa ja tarpeeksi ajoissa, koko päivä valuu hukkaan, mikä synnyttää loputtoman turhautumisen kierteen: kun päivä alkaa tuntua hukkaan heitetyltä, on helppo ajatella sitä vastaavasti, tehden tyhjänpäiväisiä asioita, lörpötellen mielensä sisuksissa, mikä taas johtaa ylenmääräiseen valvomisen kierteeseen ja itsekurin löystymiseen; mielen tylsämieliset, himoitsevat ja halajavat ajatukset ovat nimittäin niitä, joihin narsistisuudessaan helposti kiintyy, eikä silloin edes muista nukkua.

Olen matkaamassa nyt toviksi pois, vaikenen, etsin itseäni niistä pyhyyksistä jotka koiranpäivät manasivat esiin ja jotka kauan sitten kielivät syntymästäni. Tiedän, että joudun jälleen mukautumaan uuteen rytmiin, mutta toivon, että kokonaisvaltaisella kylpemisellä pääsen tuon riitin kautta eroon minua viikkoja kalvaneesta nukkamielisyyden syöpäläisestä. Voi olla, että koko kausi on ollut - huolimatta siitä ettei se ole ollut hyvää tai pahaa - tyhjäkäynnissään kuin uneliasta, ravinneköyhää multaa ja pyhiinvaeltajan on nyt mentävä yhä syvemmälle siihen, jotta maan vaiteliaat ravinteet taas tavoittaisi, jotta elämänvoima palaisi - vaikkakin käänteisesti, sillä näinä päivinä Lemminki menee mailleen ja katoaa - minuun kuolemassa ja kullassa, enteilisi siitä pimeästä joka meidän suonissamme muuttuu vaaleaksi valoksi, kajoksi joka ei ole tästä maasta, vaan tyhjyydestä ja tuonpuolesta. Siksikin on taas opeteltava hengittämään. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.

Tunnustuksia ja uneliaita viivoja

"Kunnian nimi on lojaliteetti." Koskikara palkitsi tämän blogin muiden joukossa, joten viestijuoksu jatkukoon, kapula siirtyköön seuraavalle seitsemälle minua piristävälle, aktiiviselle ja kiintoisalle blogille: Alussa oli sana, Maanalainen Aurinko, Notes from Underground, Ultima Thuleia, Sörkan Kierkegaard, Vallankumouksen hedelmiä ja vaikkapa harvakseltaan päivittyvä, mutta niin ihanan rässi Maalaispunkin mietteitä.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten liiemmin ole viestijuoksun ystävä, en minkään kilpailumuodon, mutta toisaalta emme kiitä ihmisiä kovinkaan usein koko sydämestämme tai lue tarpeeksi erilaisten elämänpisteiden liikehdinnöistä ja mietteistä. Jälkimmäisen näen myös olevan yhteydessä siihen tuikitarpeelliseen verkostoitumisen haluun, jonka ansiosta saamme tietää monista paljon valtakunnan medioiden käsittelemiä aiheita kiinnostavimmista uutisista ja mietteistä - useat blogit, kuten minäkin, kommentoivat tätä nykyä heitä itseään merkitseviä seikkoja, oli kyseessä sitten marginaaliuutinen, hieno elokuva tai tärkeä yhteiskunnallis-kulttuurinen ajatuskehitelmä. Jossain vaiheessa olin huolissani lisääntyvän informaation jatkuvasta kasvusta ja siitä suppeasta kapasiteetista, jolla voimme tuota informaatiota ottaa vastaan. Koko ajanhan jotain vuotaa pois sitä mukaa kun uutta ainesta tulee sisään. Jos ajattelen, mitä esimerkiksi muistan niistä kahdestasadasta kirjasta, jotka luen vuosittain, voin sanoa, etten välttämättä paljoakaan, mutta se ei ole oikeasti huolenaiheeni: sieltä tulee aina mukaan jotain, yksittäinen tärkeä ajatus, tiedostamattomaan suoraan porautuvia teorioita, metaforia, kuvia tai vaikka vain satunnainen koettu ärtymys. En minä lukijana ole koskaan sama, vaihtelen asemia, vaihtelen paikkaa. Mitä blogien tarjoamaan verkottumiseen siis tulee, näen sen sikäli erinomaisena seikkana, että niissä toisaalta kohtaa erilaisia ihmisiä, toisaalta löytää sellaista informaatiota, joka voi pitkällä tähtäimellä olla paljon merkitsevämpää kuin pelkkä Helsingin Sanomien lukeminen.

Tällä hetkellä kuitenkin kiinnostukseni mitään asiaa kohtaan on aika pohjalukemissa. Heinäkuu on tunnetusti myös uutisköyhää aikaa. Kaiken lisäksi näyttää, että mitään erityistä ei tapahdu; että kesän kaikkinaiset lakipisteet on nyt saavutettu ja koiranpäivän aurinko nousee taas, kuolema käy kohti. Kesän koleus minua ei haittaa kuin mahdollisesti vähäisen marjasadon puolesta. Adrian Lynen Flashdance (1983) toi sentään hiukan eloa ja iloa - siinäpä kaikin puolin järjetön, mutta eittämättä liikuttava elokuva, jonka tendenssit ovat varsin springsteeniset: fordistinen työn sankari taistelee unelmastaan ja antaa tanssikokeessa kirjaimellisesti kaikkensa. Juonta on vain nimeksi ja Jerry Bruckheimerin tuotannossa tanssikohtaukset täyttävät totuudella 3/4 elokuvasta. Ei haittaa: 80-luvun synth pop on aina ollut sydäntäni lähellä kaikessa konstailemattomuudessaan ja holtittomuudessaan.

Kesä kuitenkin kiertyy kohti loppuaan ja perinteisten työn määritelmien ulkopuolelle jäävä työni saa pian vähentyä. Olen kirjoittanut tänne jonkin verran työn käsitteen muutoksesta ja tuon määrittely tuonee vielä jatkossakin paljon paitsi iloa itselleni myös tekstiä blogiini - edellä mainitun blogien keskinäisen verkostoitumisen kannalta koen asian sen verran tärkeäksi, että toistan sitä toistamasta päästyäni. En siksi, että haluaisin julistaa, minusta se vain vaatii keskustelua ja uudistusmielisyyttä. Ennen kaikkea: olen uupunut siitä tosiasiasta, että kansalaisuus ja työ sidotaan vielä nykyäänkin niin tiukasti yhteen, vaikka tosiasiassa ne, jotka tekevät Suomessakin eniten töitä huonolla palkalla ovat niitä kaikkein poljetuimpia, saati sitten ne, jotka tekevät palkkatyön ulkopuolelle jäävää kulttuuri-, koti- tai yhteisötyötä. Teeman käsittely näin blogeissa on oma kanavansa vahvistamaan (tulevia) keskusteluja ja niissä muokkautuvia näkökantoja.

Kun siis jotakuinkin kaksi vuotta sitten käynnistin tämän blogin mielessäni itselleni uudenlainen konsepti, esseistinen toimintaympäristö, jossa jokainen teksti muodostaa oman kokonaisuutensa yleisellä tasolla siten ettei yksityiseni eri minuuksineni ole millään tapaa merkitsevää, en osannut arvata, että liikkuisin kirjoituksissani näin työ- ja politiikka-keskeiseksi. Muistikuvieni perusteella käänteentekevänä merkintänä voi pitää kirjoitusta kansallisesta ekoanarkismista marraskuulta 2006. Tuolloin koin ekoanarkistisen mentaliteetin läheiseksi ellei jopa perustamaiseksi muulle henkiselle kehitykselle, jonka vuodenkierronomainen päivittäminen oli varsinainen tavoitteeni Koiranmutkien suhteen. Se on monien tavoitteiden ohella sitä vieläkin. Mutta kiinnostavampaa on se laaja ja tuntematon piirros, jota blogijatkumo näin muodostaa - tunnen olevani kuin piirtäjä, joka piirtää satunnaisia viivoja ja luonnoksia vihkoonsa tietämättä, mikä on lopputulos. Lopputulostakin tärkeämpää on kuitenkin itse piirtämisen prosessi, tapa jolla viiva piirtyy ja ennen kaikkea: miten piirtäminen on suorassa yhteydessä tiedostamattomaan koska kieli ei ehdi asettua sen väliin. Yksittäiset kirjoitukset joita näistä ojista löytyy ovat toki kielellisiä, mutta se kokonaisuus joka muodostuu on vahvasti ei-kielellinen, määrittelemätön ja siksi vahvasti symbolinen tiedostamattomuuden häilyvä kuva.

"Io Pan! Io Pan Pan! I am awake / In the grip of the snake"

Kevät on maailmanlopun aikaa. Se merkitsee minulle ennen muuta luopumista alkuajasta, avautumista, vehmaan alkua. Puhumme mielellämme siitä, kuinka keväisin lumen alta paljastuu vihertävä nurmi ja pian voimme huomata jo pajunkissoja tienvarsilla. Samalla kuitenkin jätämme hyvästit menneelle talvelle, sille alkuhämärälle josta valo nousee, kasvaa ja johon edelleen palaa. Olemme jo suunnanneet katseemme kohti rakkautemme kesää, vapautta, avoimuutta, uutta viattomuutta. Siirtyminen kesäaikaan - tai kuten itse sitä nimitän: valeaikaan - merkitsee paitsi konkreettista erontekoa talvesta, myös tietoista etsiytymistä niille poluille jotka johtavat kesämaahan - niinikään psyyken tasolla se merkitsee etääntymistä, irtiottoa, tietoiseksi tulemista.

Eikö tämä ole ristiriidassa aikaisempien kirjoitusteni suhteen, joissa totesin syksypuolella tulevan pimeän merkitsevän vuoden loppua agraarisessa perinteessä? Näin onkin, mutta on myös hyvin ymmärrettävää, että auringonkiertoon itsensä perustava kansanperinne ei myöskään voi nähdä pimeää itseään parempana kuin kesää, valonmaata. Coilin edesmenneen Jhon Balancen sanoin sähkövalo tappoi mytologian, ihmisten kerääntymisen yhteen talvi-iltoina kertomaan toisilleen tarinoita aikansa kuluksi, kuvittelemaan, pimeässä. Mihin Balancekin viittaa, talvi on hiljentymisen ja sisäänpäin kääntymisen aikaa yhtä lailla kuin kesä on paljastumisen, ulostulon, kukoistuksen aikaa. Jopa agraariyhteisölle talvella oli enemmän aikaa ajatella, kuvitella, olla hiljaa, kuin keväällä tai kesällä, jolloin aistit heräsivät ja kävivät hurmosmaiseen tanssiinsa yhdessä muun luonnon kanssa. Lumi joka peitti talonpielet suojasi ja hukutti äänet sekä huomiota vaativat ärsykkeet, ja keväällä yksin valon määrän lisääntyminen oli omiaan herättämään ihmiset horroksestaan ja lähtemään ulos, kuumaa sykkivää verta suonissaan, ihastuneina kuin maaäiti, kasvit ja puut. Tai Pan, kreikkalainen luonnon ja hedelmällisyyden sarvipäinen jumala, joka sai sittemmin kyseenalaisen kunnian tulla samastetuksi kristilliseen Saatanaan.

Tämän avautumisen, jopa estottoman rakkauden takia omalla maailmankartallani en ole koskaan ollut täysin sinut kevään ja kesän kanssa: tunnen jääneeni sen rakkaudesta paitsi. Panin hahmo on vainonnut minua läpi nuoruuteni. Keväisin teini-ikäiset alkavat kerääntyä, veri vetää niitä yhteen, ja kun itse olin samanikäinen, päädyin tekemään sitä mitä talvisinkin, pesimään kotona, olemaan itsekseni, ja niin rikoin luontoa vastaan. Oli kuuma, luulin ettei minulla ollut ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, koetin piileskellä ja odotin syksyä, ettei minun tarvitse enää: silloin piileskely olisi tarpeetonta, sillä se olisi luvallista ja Panin nauru olisi lakannut. Joskus jäin kaupunkiin, joskus pääsin pois - yhtäkaikki tunsin olevani yhtä pitkää haavaa, jotain halvaantunutta etäisyyttä joka piti minut ja rakkauden toisistamme erillään. Muotoutuvaan mieleen se jätti taatusti jäljet, jotka kerrostuvat niin kuin muistotkin: kerroksittain, sekaisin, sekoittuen.

Eli koska minulla on jonkinasteisia traumoja teinivuosiltani, kevät on maailmanlopun aikaa? Näin kai voisi sanoa. Puolustaudun kuitenkin sanomalla, että kaikki, mitä tapahtuu ennen 18. ikävuotta, ei ole siitä maailmasta jossa elämme. Me emme tunne sitä, se on jonkun vieraan elämää. Kun vihdoin aistimme avautuvat elämämme ensimmäisenä keväänä ja synnymme tähän maailmaan, lapsuutemme on jo-kadotettua ja meillä loputon alkukoti-ikävä, jätämme taaksemme tuon ajan, tuon toisen elämän ja etsiydymme omamme ääreen, opettelemme uudestaan tunteemme, itsetuntomme, kykymme, kaiken. Ja me rakastamme tuntea olevamme erossa alustamme, rakastamme sitä ikävän tunnetta, ja siksi kevät on meille niin tärkeä vuodenaika: se toisintaa tuon tunteen, palauttaa meidät vielä kerran sen tunteen pariin, kun seisomme kamanan alla ja astumme ulos. Sen jälkeen meillä on vain toisemme, omat askareemme, oma elämämme ja omat muistomme, siitä mitä oli ja mitä olisi voinut olla.

Lumen alta paljastuu siis vuotuinen pimeän kuolema, joka pakottaa ihmiset surutyön jälkeen käymään kohti kevättä, sovittamaan itsensä uuteen aikaan ja sen vaatimaan luonteeseen. Olen toki enemmän kuin iloinen, että kevät saapuu - viikko sitten maassa oli enemmän lunta kuin koko talvena, ja nyt kadut ovat paljaat, pikkukivet narisevat kenkien alla. Tilaa parantaa se, että valoa on enemmän, aistielämä pulpahtaa auki ja tiedän: kesän jälkeen saan kyllä uuden siunaamani, jolloin käpertyä, hiljentyä, olla itsekseni. Nyt on tärkeää antaa elämänvirran viedä, pyrkiä siihen luontoyhteyteen joka huuhtoo suonemme ja huuhtoo mielemme kaikesta talven aikana kertyneestä kuonasta ja kurasta. Se, mikä on talven kestänyt, pysyy ja vain vahvistuu. Ja mikä tärkeintä, Pan ei enää ole vihollinen, vaan kunnioitettu kumppani. Siispä tervetuloa!

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"

20 päivää kestänyt sydäntalven pyhä aika on nyt viimeistään päättynyt, ja uusi kuu nousee jo. Niin alkavat härkäviikot taas, samoin kuin arkiset askareemme. Ja niin on karhu huokaissut unissaan: “yö puolessa, nälkä suolessa” ja talvenselkä taittunut. Keväinen elinvoima on herännyt - se virtaa paitsi luonnossa myös meissä, punaisena meidän suonissamme, syvällä, ja Nuutti, joka teillä nyt liikkuu, on voimiemme kuva, hän joka valmistautuu paraikaa kosioonsa saadakseen vain surmansa, painuakseen takaisin yöhön. Niin kuluvat kuukaudet, niin varttuvi väki. Antaa valon nyt tulla, me luovutamme yhdessä pimeämme. Tervetuloa!

Erakko (Atu IX) vaeltaa takaisin pimeästä kantaen aurinkoa

Tunnen vahvasti luonnonrytmit sisälläni. Aina vuosittaisten lakipisteiden tienoilla minut valtaa tunnepohjainen apeus, joka liittyy yhden vuodenajan päättymiseen ja toisen alkamiseen. Noissa liminaalitiloissa meidän on irtauduttava vanhasta ja orientoiduttava seuraavaan, myönnettävä että tuli karkaa käsistämme ja hiipuu, tai vastaavasti riistäytyy hallitsemattomaksi. Joillekin kesä, jolloin luonto näyttäytyy kenties vivahteikkaimpana, ja sen loppuminen aiheuttaa jopa surua. Minulle joulunseutu ja kalenterivuoden päättyminen ovat vähintään yhtä tärkeitä tunnemyrskyjen ja ihmissuhdehuolien aikoja, ei niinkään vuoden päättymisen ja vanhenemisen takia, vaan nimenomaan talven lopunaikojen alkamisen tähden: joulu ennustaa valon ajan alkamista, merkitseehän se kouriintuntuvasti valon syntymää. Tämä taas kytkeytyy tiukasti yksilölliseen rakenteeseen, jossa talvi edustaa kokoonvetäytymisen, hiljaisuuden ja rauhallisuuden aikaa, kun taas kesä on villin rakkauden, sosiaalisuuden ja eloisuuden aikaa - minun luonnolleni ensin mainittu on aina ollut kiitollisempaa. Mutta myös käänteisesti: joulu on perheen yhdessäolon aikaa, monenluontoisten elämänkumppanien aikaa, jonka loputtua on taas palattava maailman ja turhuuden turuille ja toreille, eroon monista lähimmäisistä. Minä olen aina viihtynyt mieluummin pimeässä, en synkistelyn takia, vaan sen tähden, että juuri pimeässä näen asiat, rajat ja näkymättömän selkeämmin. Oli miten oli, apeuden selättääkseni seuraan Hipon esimerkkiä ja vastaan jo viime vuonna tutuksi tulleeseen vuosikyselyyn.

1. Mitä teit vuonna 2007 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Vuosi 2007 oli monessa suhteessa varsin merkittävä. Eritoten tulen muistamaan sen vuotena, jolloin muutin pois Tampereelta pienempään kymenlaaksolaiseen kaupunkiin, joka toivon mukaan on vain välietappi maallemuutolle. Heti asetuttuani asumaan sain useammastakin paikasta töitä, ja olin niissä toimissa vuoden loppuun. Jaoin postia ja sain nähdä ruumiillisen työn edut ja haitat sekä sen, kuinka tietyntyyppinen työ muokkaa tekijästään tietynlaisen - postin väestä minulla ei ole liiemmin ylistävää sanottavaa, mutta työn mielekkyyttä en käy kiistämään; samalla se sopi melko hyvin klassisen marxismin näkemykseen työn luonteesta, työajasta ja yhteishyvällisyydestä. Postin työ oli ennen kaikkea yhteishyvällistä, tärkeää työtä, vaikka sen julkisuuskuva onkin melko pirteän nolostuttava. Toisessa työpaikassani viihdyin melko paljon paremmin ja se vastaa paljon paremmin ”koulutustani”, vaikka missään vaiheessa en olekaan nähnyt yliopisto-opiskelua mitenkään välttämättömänä tulevan työn laadun ja arvostuksen edistäjänä - päinvastoin olen pitänyt ihmistieteiden opiskelua itseisarvoisen sivistävänä, yhteiskuntakelpoiseksi valmistavina, kun taas työ itsessään on jotain joko kutsumusperustaisesti tai sitä tehdään yhteishyvän ja elannon takia. Esimerkiksi taiteen tekeminen on hyvinvointivaltiossakin pitkälti riippuvainen apurahoista tai jonkinlaisen elintason ylläpitämisestä, enkä edes katso taiteen tekemistä työnä, sillä tässä yhteiskuntakontekstissa se ei ole asetettavissa samalle tasolle vaikkapa teollisen työn kanssa. Ideaalisesti taidetta tehdään toivoakseni pitkälti kutsumuksesta, ei mittatilaustyönä, ja näin ollen se jos mikä on pikemminkin leikinkaltaista, leikkiä vastakohtana työlle. Kuluneen vuoden aikana olen entisestään vakuuttunut, että tekisin mieluusti koko ajan osa-aikaista työtä - en ehkä ansaitsisi niin paljoa, mutta minulla jäisi aikaa itselleni ja hengentieteiden harjoittamiselle. Tätä toivon monille muillekin. Vaikka operoinkin lähinnä toiveen parissa, juuri tämä - nykyinen työnjako yhteiskunnassamme - on paitsi vastenmielinen myös ihmistä konkreettisesti orjuuttava. Palaan siis edelleen nietzscheläiseen väitteeseen yli kahdeksan tunnin työpäivästä orjuutena. Kaiken kaikkiaan olin siis vuodesta 2007 valtaosan päätoimisesti töissä, mikä oli sinänsä jo melko käänteentekevää.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Muistelisin, etten tehnyt uudenvuodenlupauksia. Siitä huolimatta pysyin sillä tiellä, jonka olen valinnut ja vuoden mittaan sillä kulkeminen kävi entistä olennaisemmaksi, ja asioista luopumisesta ja toisten asioiden omaksumisesta tuli entistä luonnollisempaa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kukaan varsinaisesti ihan lähipiiriin kuuluva ei synnyttänyt, mutta ulomman piirin hyvä tuttavapariskunta kyllä. Pojan nimeksi tuli Aapeli. Nimi valittiin kalenterin manuaalisesti selaamalla.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kuollut, vaikka jos asiaa tarkastelee yhtään symbolisemmin, useampikin tärkeä läheinen kuoli, poistui, muuttui maahiseksi. Näyttää siltä, että heidän hiljaisuutensa merkitsee heidän kuolemaansa minussa.

5. Missä maissa kävit?
Virossa, Viljandin ihastuttavassa pikkukaupungissa jossa järjestettiin aivan yhtä ihastuttavat kansanmusiikkifestivaalit.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2008 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2007?
Toivon, että saamme vielä tämän vuoden puolella kahteen otteeseen - nyt kevättalvella ja ensi syksynä - hurjat määrät lunta ja pakkasta koko Suomen alueelle. Suomalaisen luonnonrytmien vääristymät (jotka ilmiselvästi johtuvat ilmastonmuutoksesta) etenkin talven suhteen masentavat minua kenties eniten tätä nykyä. Toiseksi toivoisin voivani jatkaa samaan malliin, työskenteleväni yhteishyvällisesti parina päivänä viikossa ja omistautuvani loppuajan itselleni ja hengentieteille ja tapaavani loma-aikoina entistä useammin ystäviäni, lähimmäisiäni ja uusiakin, totta kai ihastuttavia ihmisiä sekä tulevani hyvin toimeen heidän kanssaan ja oppivani heiltä alati uutta. Koska mainitsin jo lomat, kolmanneksi toivoisin voivani matkustaa koti- ja lähimaissamme ystävieni ja lähimmäisteni kanssa sekä erityisesti liikkua luonnossa.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2007?
2.5.2007 oli muuttopäivä. Päivää edelsi loputtomalta tuntuva säätäminen ja hösääminen, roki-sohvasta luopumisyritykset ja vuoden aikana karttuneen stressin huipentuminen ranskan tenteissä. Tavarat saatiin kuin saatiinkin mahtumaan yliopiston pakettiautoon, joskin kaikki mahdollinen piti purkaa osiin, ja matka taittui melko vaivattomasti. Itse asunto, johon muutin rakkaani kanssa osoittautui kesän mittaan melko tukalaksi. Siksi on mainittava myös toinen päivämäärä: 3.10.2007 elämänlaatu parani entisestään, kun muutimme nykyiseen asuntoomme, 1910-luvulla rakennettuun kasarmirakennukseen. Uudessa, avarassa asunnossa elämämme on ollut jokseenkin täydellistä, etenkin kun kaupungin varsin kyseenalaisen yksityisautoiluintoilun kokoontumisajot ovat jääneet kauemmas, ja asumme varsin hiljaisella asuinalueella. Kaupungista on myös sanottava, että vaikken periaatteessa erityisesti välitäkään kokoomuslaisen kaupungin tietyistä käytänteistä, muuttui henkinen ilmapiiriini ja elintilani konkreettisesti muuton myötä. En kaipaa oikeastaan yhtään Tampereenkaan kokoiseen suurkaupunkiin, jonka kuulohavaintojen ulkopuolelle jäävä metelitaso ylitti kaikki ihmisille suotuiset määreet. Toiveajattelua tai ei, kaupunki on sopivan kokoinen vieraannuttaakseen minut suurkaupunkien ylellisyyksistä tarjoten silti tarvittavat määrät erikoispalveluja (kirjasto, ekokauppa jne.) ja valmistaen minua kohti tätäkin otollisempaa maaseutuympäristöä.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Saattaa olla, että vuoden yksi varsinaisista saavutuksista oli henkilökohtaisen elämän saralla tapahtuneet spontaanisti paikkansa ottanut 19 kilometrin juoksulenkki syksyisessä metsässä sekä kolmet housut, jotka ompelin joulun aikana nälkämailla. ”Housuprojektista” mainittakoon sen verran, että aloitin suunnittelun jo syyskuussa, kun tympäännyin lopullisesti miehille suunnattujen vaatteiden yksipuolisuuteen. Ennen ensimmäisiä lakanoista ommeltuja harjoitushousuja en ollut käyttänyt ompelukonettakaan 13-14 vuoteen, joten sikäli tulos on merkittävän hyvä ottaen huomioon, että varsinaiset käyttöhousut (2 kpl) ovat kaiken lisäksi suhteellisen istuvat ja pitävät helmoissaan vain minimaalisesti suunnittelu- tai ompeluvirheitä.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?
Suurimpana epäonnistumisena on jäänyt jotenkin kaikin puolin stressaavan kevättalven aneeminen osallistuminen kirjallisuustieteen seminaariin. Varsinainen kirjoittamani lähemmäs 40 sivun seminaarityökin on omasta mielestäni paikoin epäonnistunut ja kärsii rakenteellisesta vaillinaisuudesta. Ranskan ja ruotsin koearvosanoja en jaksa enää edes muistella. Kaiken kaikkiaan kevättalven rasittavuus kiteytyy joskus jo tammi-helmikuussa otettuun parin kolmen päivän hermolomaan, mikä kohdallani oli ainakin tuohon päivään saakka ollut erittäin harvinaista.

10. Kärsitkö vammoista?
En yhdestäkään, enkä fyysisesti sairaana ollut päivääkään.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ostin syksyllä kannettavan tietokoneen, joka näyttää vapauttaneen minut erityisen hyvin monista kirjoittamiseen liittyvistä estoista. Kaiken lisäksi voin vielä nautiskella sohvallamme - jonka ostaminen kesällä on tuonut ainakin yhtä paljon iloa kuin läppäri - ja kirjoittaa eli mikä sen parempaa!

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Ystävien ja lähimmäisten tietenkin. Minulle jäi vaikutelma viime vuodesta, että itse asiassa jokainen ystävistäni paljasti itsestään jonkin sellaisen puolen, joka aiemmin oli jäänyt joko paljastamatta tai minulta huomaamatta - ja osoittivat erityistä lämpöä myös minua kohtaan. Perheenjäseneni eivät ehkä paljastaneet vuoden kuluessa mitään sellaista, mitä en olisi heissä jo aiemmin nähnyt, mutta kannoimme mielestäni luontevasti huolta toisistamme ja tuimme toisiamme vaikeina hetkinä. Rakastan teitä kaikkia, ystävät ja lähimmäiset. Myös ne uudet tuttavuudet, joihin vuoden aikana tutustuin paljastivat lähtökohtaisesta ”karkeudestaan” huolimatta lämpimiä ja ihastuttavia puolia itsestään. Kiitos kuuluu heillekin.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Ehkä yhden lähimmäiseni, joka on jo pitkään painiskellut tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan koskevan turhautumisen ja pessimistisyyden parissa. Huoli hänen jaksamisestaan painoi välillä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Luultavasti käytin suurimman osan rahoistani ruokaan. Se ei tarkoita, että olisin syönyt määrällisesti enemmän, mutta vuoden mittaan aloin panostaa yhä enemmän laatuun ja eettisesti kestävään (lähi)ruokaan.

15. Mistä innostuit eniten?
Muuttojen lisäksi innostuin olennaisesti olemisesta ja elämisestä itsessään. Tuntuu, että päivittelin ja löylyttelin olemistani alituiseen etenkin loppuvuodesta. Kesällä olin innoissani aamuyöllä heräämisestä. Syksyllä astangaan vaihdettu jooga käänsi viimeistään mittarin tanaan. Monta kuukautta fiilistelin myös etukäteen kolmen viikon periodia, jonka viettäisin nälkämailla. Babylon Whoresin yllätyskeikka ja Aural Hypnox-iltamat tarjosivat valtavasti elämyksiä, joista riittää ammennettavaa myöhemminkin. Hans Jürgen Syberbergin Hitler ja Die Nacht mullistivat ymmärrykseni elokuvan mahdollisuuksista ja syvällisyydestä ja taiteesta ylipäänsä.

16. Mikä albumi/kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Mieleeni jäävät todennäköiset Troumin ja Moljebka Pvlsen albumit, joita kuuntelin päiväunilla kesällä. Muutenkin vuoden 2007 tulen muistamaan vuotena, jolloin kuuntelin prosentuaalisesti paljon enemmän (dark) ambientia kuin mitään muuta musiikkia. Jos joitakin levyjä on pakko mainita, ehkä No Xivicin Yksityisyys, Bruce Springsteenin Magic, Current 93:n Soft Black Stars ja Talking Headsin Remain in Light jäänevät mieleen.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt onnellisempi vai surullisempi?
Ehdottomasti onnellisempi (kts. yllä).

18. Lihavampi vai laihempi?
Taisin löysistyä kuukauden aikana nälkämailla, siellä eläminen kun merkitsee sekä elämänrytmin että rutiinien höltymistä, pitkiä yöunia ja jonkinasteista pöhöttymistä, mutta uskon etten olen mitenkään merkittävästi lihonut. Parin viikon päästä olen taas vanhoissa uomissani. Jos kysymys tulkitaan symbolisemmin, olen ehdottomasti lihavampi, henkisesti rikkaampi ja ympäristölle ja kaiken tapahtumiselle alttiimpi.

19. Rikkaampi vai köyhempi?
Todennäköisesti rikkaampi. Viime kuukausina en ole liiemmin penniä venyttänyt, sillä tilin saldon totalitaristinen tarkkailu ei taida tehdä erityisemmin hyvää. Ainakaan itselleni se ei tehnyt. En sano, etten pitäisi huolta rahoistani siinä missä ennenkin, olen vain välinpitämättömämpi rahan suhteen yleensä, mikä osittain johtuu toki siitä, että tiedän sitä tulevan kuukausittain. Toivon, että mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman moni kokisi samalla tavoin, ja kehittäisi mielekkäämpiä tapoja kokea todellisuutta kuin kuluttaa sitä. Siihen pyrin itsekin.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Jälkeenpäin ajatellen en kärkeen keksi mitään erityistä - lukeminen ja kirjoittaminen ajatustyön edistäjinä ovat tietenkin niitä asioita, mitä aina tapaa kahmia itselleen, ja tahtoisi kahmia enemmänkin, mutta välillä pitää tehdä sellaisia, olennaisempiakin asioita kuin ruoanlaitto, tiskaaminen, työnteko, ulkoilu jne.

21. ...entä vähemmän?
Vuoden kuluessa vähensin jonkin verran television ja tietokoneen ääressä luuraamista, joskin sitäkin harrastin jonkin verran, aina pahastumiseeni asti. Päivässä itsessään on hurjat määrät tyhjiä hetkiä, jolloin ei tee mitään tai jotka käyttää hermoiluun, suunnitteluun, tyhjään näppäilyyn; jos sellaiset aukkoajat saisi karsittua minimiin, olisi hienoa. Toisaalta osa niistä tekee olemisesta merkittävää, vaikka osa puolestaan vain estää ihmistä tekemästä kulloistakin asiaa vaadittavalla tarkkuudella ja vakaumuksella. Esimerkiksi tulevien askareiden säätämisenomainen järjestely, stressi ja odotus ovat kaikkein pahimpia ajantappajia.

22. Miten aiot viettää joulun?
Kirjoitan tätä jälkeenpäin, joten joulu oli ja meni, ja veti helposti vertoja lapsuuden jouluille. Yksi parhaista jouluista siis. Koko kotiväki puuhaili omiaan ja oli rentoutunut, välitön, huoleton - yhteiset askareet jakautuivat tasaisesti eikä mitään konflikteja päässyt syntymään. Nautimme toistemme seurasta. Itse ompelin housut, hakkasin halkoja, korjailin lamppuja, postilaatikkoja, digiboxeja jne.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Viime kevättalvi oli hektisyydessään niin vastenmielinen, jälkeenpäin ajatellen, että mieluusti pyyhkisin sen muististani. Yhtä hetkeä siitä on mahdoton kai kaivaa esiin, jollei hermolomahetkeä oteta lukuun - ja sitä juuri tarvitsin. Niin ollen en varmaankaan muuttaisi mitään, koska kaikki tapahtui lopulta asioiden luonnollisella painolla, ja niin on hyvä.

24. Rakastuitko vuonna 2007?
Rakastuin olemiseen, rakkaimpiini ja hetkittäin jopa ihmisten ajoittaisiin käsittämättömyyksiinkin (ilmentyessään omissa ainutlaatuisissa konteksteissaan).

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Tämä on oikeasti ollut tämän kyselyn kaikkein tympäännyttävin tai vähintäänkin irrelevantein kysymys. Millaisen psyyken rakenteen omaava tyyppi on tämänkin keksinyt? Yhtä hyvin voisi kysyä, pelasitko koronaa vuonna 2007. Ei yhtään. Ja ei, en pelannut myöskään koronaa.

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Talvella seurasin Ozia, joka kyllä jälkeenpäin ajatellen alkoi kaikessa verisyydessään ja iljettävyydessään lopulta toisintaa itseään myös omalla mentaalisella kartallani. Tällä hetkellä pyörivä Markku Pölösen Karjalan kunnailla -tv-sarja edustaa kuitenkin kaikkea sitä, mihin olen mielistynyt itse olemisen suhteen. Sarja on niin kaukana siitä kuvottavasta estetiikasta, jota 95 % nykyisestä sisällöntuottajateollisuudesta harjoittaa, ettei Pölösen näkemyksille voi olla kuin mieltymättä. Ei voi kuin ajatella Pölösen toista elokuvakokemusta, jotain saksalaista pehmopornoelokuvaa Pannaanpa jodlaten jossain pohjois-karjalalaisessa elokuvateatterissa, jossa punakat, humalaiset maalaiset pitkä hässivät ties missä pusikossa ja Pölönen ajatteli, että ”tuota kohti!” - siitä on tietenkin kuljettu melko pitkä matka, eikä esimerkki anna Karjalan kunnailla -sarjasta lainkaan oikeaa kuvaa. Pienimuotoisuus ja luonnollisuus (jossa ei ole karkeutta) ovat kuitenkin ne arvot, joita tässä ajan takaa, ja joita Pölönen sarjoineen edustaa.

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En vihaa ketään. Monet asiat yököttävät minua kulttuurissamme, kulutustottumuksissamme, vastuuttomuudessamme, mutta ihmiset itsessään eivät minua vihastuta. Tämä on tietenkin kovin teoreettinen aksiooma, etenkin kun monista ihmisistä ei välttämättä ikinä näe muuta kuin heidän kulutustottumuksensa tai makuarvostelmansa - silloin ei voi kuin yrittää löytää kaikesta siitä ”hulluudesta sympaattisia puolia”, kuten Maspe sanoi Matti Eskon Rekkamies-kappaleesta.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En ole aikoihin arvottanut kirjoja sen mukaan ikään kuin niillä olisi jokin itsenäinen, muista konteksteista ja kanavista riippumaton arvo, joka voidaan asettaa jatkumoon huonoin-paras. On vain toimivammin ja heikommin aktuaalistuvia periodeja jolloin tietty kirja puolustaa itseään paremmin. Tänä vuonna vaikutuin esimerkiksi Margaret Atwoodin Oryxista ja Crakesta, Gustave Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista, D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajasta ja Michel Onfrayn Kapinallisen politiikasta.

29. ...entä musiikillinen löytö?
Hyviä ambient-artisteja virtasi esiin alituiseen. Scott Walker, Talking Heads ja Prince antoivat paljon tänä vuonna.

30. Mitä halusit ja sait?
Sain kaiken minkä halusin.

31. Mitä halusit, muttet saanut?
Kts. yllä.

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Vuoden aikana näin tietenkin paljon elokuvia. Syberbergin jo mainitsinkin. Pölösen Lieksa! ensimmäisen teatterielokuvana kuukausiin sysäsi kyyneliin asti. Godardin Our Music jäi mieleen, samoin Konchalovskyn Runaway Train.

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Töitä.

34. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Melun puute ja se, etten olisi harmistunut niin paljon yksityisautoilusta ja em. suomalaisten vuodenaikojen vääristymistä.

35. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2007?
Vuoteen 2007 kuuluu myös omalta osaltani uudenlainen tiedostaminen, mitä tulee vaatteisiin - jouluna päätin, että vastaisuudessa pyrin parhaani mukaan tekemään suurimman osan paidoista ja housuista itse tai teettämään ne esimerkiksi rakkaalla ja erityisen käsityötaitoisella siskollani. Ostin kesällä kuudella eurolla elämäni ensimmäisen pikkutakin, jota käytinkin syksyn mittaan töissä, samoin kuin uudet maihinnousukengät (joiden nahkaisuus vaivaa minua nyt vähän). Muuten viihdyin enimmäkseen melko rennoissa vakosamettihousuissa, t-paidassa ja villatakissa. Ja ne hupaisat hipit hassuissa hatuissaan! Ja toki käytin niitä samoja loputtoman kuluneita ruskeita farkkuja, joiden veroisia en ole vieläkään löytänyt saati osannut (vielä) tehdä. Toivotaan, että vuosi 2008 tuo mukanaan ennennäkemättömän käsityöinnostuksen, joka ei laannu.

36. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Rakkaani, ystävät, koti. Nykyisin viihdyn enimmäkseen kotosalla, enkä silti väitä että olisin taantunut täysin sohvaperunan asteelle. Osaltaan kulutukselle virikkeetön ympäristö vain lisää halua olla kotosalla, enkä enää kaipaa lainkaan sitä kaupungilla harhailua, jota vielä vuosi sitten ihastelin. Pidän edelleen kävelystä ja juoksemisesta, mutta päämäärätön ja toimeton liikuskelu julkisilla paikoilla ei ole enää niinkään mieleeni. Sen sijaan retrospektio ja oman itsen tarkkailu tarjoavat minulle paljon enemmän.

37. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Viime vuosi muistetaan monien poismenneiden suuruuksien vuotena: Bergman, Antonioni, Stockhausen, Baudrillard jne. Nyt minusta näyttää, että seurasin vähemmän julkisuutta kuin aiemmin, eikä mieleeni nouse kuin yksi Elisa Aaltolan hermostuneen oloinen esiintyminen jossain ajankohtaisohjelmassa Oikeutta Eläimille-videonauhojen myötä paljastuneen maatalous-uutisen tiimoilta, sekin aivan kuukauden kahden takaa. City-lehden lukemisesta olen totaalisen vieraantunut, enkä tiedä - en edes halua - kuka on tällä hetkellä katujen kuumin nimi. ”Harhautusliite” (kuten Mika nimitti HS:n Nyt-liitettä) ei minua juurikaan kiinnosta, lähinnä yököttää (sen lajin vihaamisesta en näköjään ole päässyt vieläkään). Peter von Bagh on hahmo, jonka edesottamuksista nautin, ja tänä vuonnahan hän esiintyi julkisuudessa varsin edukseen.

38. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Samaten vuosi 2007 piirtyy eteeni jotenkin verrattain kulmikkaana. Paljon poliittisesti arveluttavaa tapahtui: Kokoomuksen vaalivoitto, Tehyn työtaistelu, Oikeutta eläimille -nauhat, Jokela. Kaikkia näitä enemmän olin kuitenkin enemmän harmistunut yleisestä elämänpoliittisesta välinpitämättömyydestä, kaikenlaisista väärinkäytöksistä ja laiminlyönneistä, ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen rajoittamisen ja talouskasvun välisestä ilmeisestä ristiriidasta, jonka kysymyksenasettelussa tiedettiin jo etukäteen, kumpi on tärkeämpää, mutta retorisesti yritettiin silti tehdä myönnytyksiä rajoitusten ja toimenpiteiden suuntaan.

39. Ketä kaipasit?
Uudessa vieraassa kaupungissa kaipasin tietenkin ystäviä, joiden viikoittainen näkeminen tekisi varmasti terää. Toisaalta viihdyin kyllä hyvin yksinkin ja rakkaani seurassa. Koska en myöskään ollut kaikkia päiviä yksin kotona, en millään muotoa tullut mökkihöperömmäksi.

40. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Mahdollisesti parasta oli, että rakkaani löysi ystävän kaupungista, jonka seurassa minäkin viihdyin. Työtoverini miellyttivät myös, ja tekivät osaltaan kaupunkia henkisesti turvallisemmaksi ja kodikkaammaksi.

41. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2007.
”Työ tekijäänsä neuvoo” valkeni minulle useine ulottuvuuksineen vuoden saatossa.

42. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2007.
”Think of London, a small city
It's dark, dark in the daytime
The people sleep, sleep in the daytime
If they want to, if they want to

I'm checking them out
I'm checking them out
I got it figured out
I got it figured out
There's good points and bad pointsi
Find a city
Find myself a city to live in.

There are a lot of rich people in Birmingham
A lot of ghosts in a lot of houses
Look over there!...A dry ice factory
A good place to get some thinking done

Down el Paso way things get pretty spread out
People got no idea where in the world they are
They go up north and come back south
Still got no idea where in the world they are.

Did I forget to mention, to mention Memphis
Home of Elvis and the ancient greeks
Do I smell? I smell home cooking
It's only the river, it's only the river. ”
(Talking Heads: Cities)