Koirakasvoinen valo-olento

Koiranmutkia on minusta irrallinen entiteetti, jonka käytöksestä, liikahduksista ja suunnista en ole täysin vastuussa. Se syntyi alun perin vilpittömästä kiinnostuksesta kirjoittaa auki minua monitahoisena ihmisenä vaivaavia kysymyksiä. Pian kuitenkin panin merkille, että sille muodostui erityisiä mieliaiheita, oma ääni, oma käytös, minkä johdosta annoin omalla laillani periksi sille. Koiranmutkia saattaa olla ehkä minun siittämä olento, mutta sen henki ei tule minusta, vaan syvistä elämän periaatteista, jotka hallitsevat meitä kaikkia.

Alkujaan ideana oli luoda vapaa ja riippumaton kirjoitusväylä hyvin erilaisille teksteille, kanava jossa niinkin erilaiset aiheet kuin yksityiselämän ilmiöt ja valtakulttuurin muotoanalyysit voisivat asettua mielekkäästi rinnakkain, yhtenäiseksi virraksi joka loputtomasti kulkee eteenpäin, minun lävitseni, koiranmutkien lävitse, lukijoiden lävitse. Jos minun toiveeni pari vuotta sitten olikin korostaa "henkisiä" asioita, havahduin muutamia kuukausia sitten siihen, että koiranmutkien ojiin eksyi ihmisiä, jotka seurasivat mutkien vaitonaisia liikahduksia aivan erilaisin intressein - ja syystä, Koiranmutkia oli nimittäin alkanut puhua yhä enemmän materiaalisiin muotoihin kiinnittyneenä, ei välttämättä tuoteselosterekisterinä, vaan henkisen elämän perusteisiin ts. materiaaliseen, arkiseen ja jokapäiväiseen vahvasti nojautuen. Ja olisihan se pitänyt arvata: metafora sallii loogiset konnotaatiot, eikä haaveeni kohota ylöspäin voinut toteutua ellei tie kulkenut ensin alhaisempien osuuksien kautta. Vasta jalat, koivet, käpälät syvällä maassa voi kasvumme edetä turvallisesti.

Vaikka Koiranmutkia koostuu edelleen varsin arkipäiväisistä ja jopa tietoisista kirjoituksista, ovat ne useimmiten kirjoitettu vahvan inspiraation vallassa yhdellä istumalla. Ei ole syytä sen enempää eritellä kirjoitusten syntyprosessia, totean vain, että jo kauan minulla on ollut vahva tietoisuus siitä, että se joka tietää ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjoitusta Koiranmutkiin ei ole sama tietoisuus joka kirjoittaa tekstiä jonnekin muualle tai joka valmistaa seitania. Toisin sanoen Koiranmutkia on ennen kaikkea minussa elävä tietoisuus, joka näkee ajoittain syvemmälle - tai ainakin eri tavalla - elämään kuin kaikki ne muut tietoisuudet, jotka kulkevat päivittäin lävitseni. Muihin toimiini ja kollektiiviseen päivätietoisuuteemme nähden se on hyvin lunaarinen tietoisuus: sen lisäksi, että se toimii alueella, jonka näen useimmiten monilta osin sekä itsellisesti että kollektiivisesti yöpuolena, Koiranmutkia näyttää jatkuvasti pyrkivän myös käsittelemään aiheita ja tulosuuntia, jotka ovat olemuksellisesti joko saastuneita tai marginaalisina pidettyinä. Toisaalta sen solaarinen aspekti näyttäytyy niinä hetkinä, kun vastarinta avautuu eteemme individuaation ja itseksitulemisen heuristisena käyntinä ja sen luontainen valo pääsee vuotamaan meihin lukijoihin jotakuinkin esteettä. Pohjimmiltaan virta on siis kaksisuuntainen: se, mitä annamme yöpuolelle, tulee takaisin tietoisuutemme piiriin aiempaa vahvempana, täyteläisempänä, syvempänä. Ilman Koiranmutkia en esimerkiksi katsoisi anarkismia ihanteena välttämättä ollenkaan niin suopeasti. Samaten kaikenlaisten poliittisten ilmiöiden parahultainen käsittely on saanut minut tietoisuuksineni enimmäkseen vakuuttuneeksi, että niidenkin keskellä eläminen ei ole vain materiaalista tietoisuutta, vaan pohjimmiltaan hyvin henkistä toimintaa. Kritiikki ja yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi puetut mielipiteet ovat kuitenkin hyvin hankalia tietoisuudensisältöjä, sillä kiinnymme niihin hyvin helposti ja hyvin helposti ne perustuvat saostuneelle vihalle, kaunalle ja tyytymättömyydelle, mikä taas lisää elämämme nykyistä kaoottisia ja haitallisia asenteita ja ajatusmuotoja. Ehdottomasti olojamme on parannettava, mutta Koiranmutkia muistuttaa ainakin minua siitä, että muutoksen on kaikilta osin tapahduttava omissa tietoisuuksissamme, omassa sisäisyydessämme, vasta sitten ulkoisissa olosuhteissa. Kun ktooninen valo alkaa paistaa meidän tietoisuuteemme, hälventäen siitä erinäisiä kuonia ja vääriä asenteita, alkaa myös ulkoinen todellisuus muuttua.

Koiranmutkia on osa sisäistä pyhiinvaellusta, koirakasvoinen valo-olento jonka läsnäolossa matkaa voi taittaa luontevasti ja toivon mukaan suhteellisen turvallisesti. Uskon, että sen vaikutukset ovat huomattavasti vahvemmat heille, jotka eivät ole koiranmutkista ikinä kuulleetkaan, mutta jotka elävät jossain kohdissa elämäni maastoja kuin heille, jotka kulkevat näissä koiranmutkissa päivittäin tai viikoittain. He tietysti, jotka tekevät molempia, voivat kenties ymmärtää paremmin sitä olentoa, monitahokasta, jona näyttäydyn heidän rinnallaan, mutta ennen kaikkea toivon, että käymäni mutkittelut ovat omiaan lisäämään heidän ymmärrystään itsestään, heidän oman sisäisyytensä käyntiä. Samaa toivon tietenkin myös kaikille muillekin, jotka sattuvat näille ojanpientareille.

Raja, jolla Manowar epäonnistui

Ystäväpiirissäni on herännyt pienoinen huoli useiden metalliyhtyeiden kääntymisestä kohti entistä pimeämpää maastoa. En puutu tässä edes niihin kammottavimpiin, otan vain esiin jälleen yhtyeen, josta keskustelumme varsinaisesti lähti liikkeelle: Manowar. Olen käsitellyt yhtyettä aiemminkin, ja vaikka siitä kirjoitan, en voi suoranaisesti olevani yhtyeen musiikin suuri kuluttaja ja "fani" (mitä ikinä se ko. yhtyeen tapauksessa tarkoittaakaan). Olen nuorempana käynyt läpi useita yhtyeen levyjä ja kun pari vuotta sitten jonkinlaisessa nostalgian ja huvituksen hengessä etsiydyin kuuntelemaan Gods of War -levyä, jouduin lähes kohtaamaan voittajani. Kyseessä on levy, joka on niin täynnä nostatusta ja tuulten tuivertamaa skandinaavista henkeä, että pakostakin päädyin ajattelemaan, että yhtye on saanut valjastettua nolostuttavan elämäntapansa skandinaavisten jumaluuksien johtamaksi. Yksin levyn minä-muotoinen samastuminen Odiniin ja tämän poikiin saa lukijan näkemään levyn ei enää mahtipontisena epiikkana vaan myyttisenä taiteena, ikuisena kysymyksenä todellisista valinnoista, joita initiaatti tiellään kohtaa.

Manowar tunnetaan erilaisia tunteita nostattavasta heavy metal- julistuksistaan ja yltiömaskuliinisuudestaan. Kuitenkin kuten Avadhuta kirjoitti blogissaan "miehekkyys yhtyy ääripäässään naiseuteen, ja äärimmäisen miehekäs mies välttämättä muuttuu androgyyniseksi, tai transseksuaaliseksi". Ei nahkapuvussa kekkuloiva pitkätukkainen lihaksikas mies ole koskaan ollut välttämättä kiljahdellessaan ja falsettia rykäistessään kovinkaan maskuliininen, vaikka kuinka nyrkkiä punoisi ja polkisi jalkaa. Hauskalla tavalla tämä sopii yhteen myös Avadhutan kommenttiin Odinin pohjimmaisesta feminiinisyydestä. Ei ihme, että Manowar on tehnyt parhaan levynsä pari vuotta sitten; jumalat ovat olleet sen tukena ja jumalat puhuvat levyn kautta. Avadhutan kommentti pohjautuu Brit Sollin kirjaan Seid, Myths, Shamanism and Gender in the Viking Era (2004), jossa yhdistellään queer-teoriaa ja uskontotiedettä. Sollin kysymys on, miksi maskuliinisen kulttuurin ylipappina pidetty Odin ylipäätään tunnustetaan seidin mestariksi, kun seid, skandinaavinen yhdistelmä shamanismia ja magiaa, nähtiin erityisen feminiinisenä toimintana? Varmasti seidissa on pohjalla jonkinlainen tantrinen vire, ja esimerkiksi Jan Fries näkee seidin metaforana käärmeiden rituaalisen huojumisen ja siten sen olevan yhteydessä ekstaattisiin metempsykosis -tekniikoihin.

Manowar on sen sijaan omaksunut perinteisemmän kuvan skandinaavisista jumaluuksista, näkemyksen viikinki-ajasta erityisen maskuliinisena ja sotaisana ajanjaksona. Varmaankin se sitä olikin, mutta kiinnostavampi tosiaan on se pohjakerrostuma, jossa naiseus edustaa muutakin kuin sitä, mitä Joey DeMaion päiväunelmissa. Jos Odinin harjoittama seid on erityisen feminiininen toiminnan muoto, tämä on kontekstissaan täysin ymmärrettävää: magia on erontekoa ja shamaanin tietoisuus täysin erilainen kuin muiden kyläläisten. Käsittääkseni myös Siperian shamaanit ovat pukeutuneet kautta aikojen (myös) naisen vaatteisiin rituaaleissaan, ja rituaaleissahan asustus on eräs konkreettisimmista tavoista siirtyä pyhään tilaan, pois arkisesta todellisuudesta. Reilummin naisellinen toiminta voisi olla Manowarin pelastus, mutta nähtävästi vanha koira ei opi uusia temppuja.

Seikka, josta ystäväpiirini oli kuitenkin varsinaisesti huolissaan, näkyy kuitenkin Manowarin levynkansissa. Toistuvastihan yhtyeen kansitaide on hyödyntänyt miekka, muskelit ja taistelutanner -kuvastoa, useimmiten niin, että soturin jalkojen juuressa makaa liki alaston nainen. Jos jätetään tuo naisen osa tällä kertaa sivuun, keskeinen huoli koskee soturin kasvoja: ne ovat mustat, varjoissa, pimeässä, demonin kasvot. Miksi kukaan kuuntelija haluaisi samastua pimeyden voimiin? Koska pimeyden voimilta saatu voima liitetään toistuvasti maailmalliseen valtaan - ja mistä muusta Manowar on koko uransa ajan saarnannut? Kiinnostavin kysymys nousee kuitenkin vasta Gods of Warin tiimoilta: aivan kuin Manowar pyrkisi eroon tuosta maallisesta valtiudesta hamuten kohti legendaa ja kuolemattomuutta. Valhalla tarjoaa sinänsä paremmat puitteet rituaaliselle onnistumiselle kuin yksinäinen machoilu, joka on puhtaan saatanallista ja useimmiten kastroitua toivottomuutta. En kuitenkaan sinänsä usko, että Manowar toimenpiteessään onnistui. Se kuitenkin viritti rajan, valintatilanteen, jossa kuuntelija voi luopua perinteisen Manowarin imagoon liitetyistä hyveistä ja nousta seuraavalle initiaation tasolle. Kuolema, joka kohtaa soturia taistelukentillä on nähtävä nimenomaan metempsykoosin aktina, jolloin ihminen kuolee henkisesti syntyäkseen seuraavalle tasolle omalla henkilökohtaisella Tiellään.

Jos kuitenkin Manowarin kuvailevat valkyyriat, yleisemmin enkelinkaltaiset hyväntekijät, kuvataan Manowar-kuvastossa nahkasiipisiksi ruojiksi, on varmasti syytä olla huolissaan. Aivan totta. "Demonit vievät taisteluissa kaatuneita sankareita Valhallaan" - jos näin, millainenhan tuo Valhalla mahtaa olla? Voi olla, että tämän valossa Gods of War ei ole yhtyeeltä onnistunut veto: jos se on yritys uudistua, nousta seuraavalle tasolle henkisessä kehityksessä, se näyttäisi epäonnistuvan. Koska Manowarin musiikki on aina ponnistanut voimasta ja mahdista, se on aina myös ollut tunteisiin vetoavaa ja voimakasta. Äärimmäiselle rajalle vietynä tuo voima muuttuu kuitenkin heikkoudeksi, kastroidun olennon todellisuuskammoksi. Skandinaavisissa jumaluuksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta pukemalla heidät liiaksi omien tavoitteiden ja omien motiivien muotoon, alkavat vihoviimeisetkin rajaolennot muuttua omiksi kuviksi, eikä todellista pelastusta voi saavuttaa. Jäämme oman egotietoisuutemme vangeiksi projisoimalla kaikki halumme ja pyyteemme muihin pystymättä luopumaan, tekemään sovinnon eleitä, uhrautumaan. Jos soturi ei ole valmis luopumaan miekastaan ja käymään rauhan tietä, hänen ei ole vara odottaa kuin tukehtumista hirsipuussa. Luopumalla periaatteistaan ja esimerkiksi vääränlaisesta pakokauhuisesta suhteesta naiskuntaan Manowar-olento voisi todella saavuttaa jotain. Tultuaan rajalle, jossa valintoja on tehtävä se ei kuitenkaan ollut valmis, vaan kääntyi takaisin. Ei yhtyettä kannata kuitenkaan sen perusteella halveksia: niin moni on epäonnistunut heitäkin ennen.