Nuori, tavoittamaton tajunta – nuorisokuvausten uskottavuudesta

Filmiaura-yhdistys palkitsi vuoden parhaan ohjauksen ja vuoden parhaan elokuvan Jusseilla Maarit Lallin Kohta 18:n, vieden keskeiset pystit ennakkosuosikkien, Aku Louhimiehen (Vuosaari, 2012) ja Antti J. Jokisen (Puhdistus, 2012) nenien edestä. Veli-Pekka Lehtonen arveli päivän Helsingin Sanomissa (HS 5.2.2013) säälin ja ilon vieneen voiton: inhimillinen puoli – Lallin kova työ ja elokuvan perhetyönomaisuus – vakuutti Jussi-päättäjät ja synkkien ja väkivaltaisten elokuvien sijasta haluttiin suosia teosta, joka tekee ”matkaa ulos ahdistavasta” ja ”kohti iloa”.

Periaatteessa Lehtosen näkemykseen on helppo yhtyä. Vaikka Louhimiehen ja Jokisen elokuvat ovatkin teknisesti laadukkaita, ne ovat eetokseltaan vähintäänkin arveluttavia. Laadukas suomalainen elokuva on usein synkkää ja ahdistavaa; Louhimies etenkin näyttää jumittuneen tarpeettomaan rankkuuteen. Vakavan aiheen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa väkivaltaa, eksplisiittistä seksiä, riitelyä ja huumeidenkäyttöä.

Aivan auvoa tosin ei Kohta 18:kaan ole, oikeastaan kaikkea muuta. Siinä mielessä Lehtonen liioittelee. Kohta 18 on episodimuodossaan ja semidokumentaarisella otteellaan tietysti pirteä, mutta jälleen hankaluuksia tulee uskottavuuden kanssa – mikä taas alkaa ennen pitkää ilmentää jotakuinkin samantyyppistä ahdistusta ja synkkyyttä kuin Louhimiehen ja Jokisen elokuvat. Sanon ”jälleen”, sillä viime vuosien nuorisokuvauksissa vain harvat ovat pystyneet kätkemään käsikirjoituksen ja tulemaan lähelle nuorta: Sisko tahtoisin jäädä (2010) ja Miss Farkku-Suomi (2012) olivat jotakuinkin onnistuneita siinä missä Elokuu (2011) ja Kielletty hedelmä (2009) eivät niinkään.

Asetettakoon allekirjoittaneen asema tässä kohtaa tietoisella tavalla kyseenalaiseksi: uskottavuuskysymykset ovat lähes aina ainakin jossain määrin kokemuksellisia kysymyksiä. Jos en tunnista Elokuun henkilöistä sellaista, joka tulee minua liki, se kai on minun ongelmani? Varmasti Elokuu puhuttelee jotakuta – mutta tällöin on kai oletettava, että hänen ”elämishistoriansa”, hänen kompetenssinsa tuntea empatiaa henkilöitä kohtaan on kehittynyt eri reittejä kuin esimerkiksi omani. Tunnesisältö on kuitenkin ratkaisevaa: jos sen välittäminen onnistuu, vieraskin tietoisuus voi tuntua seurattavalta.

Sanottakoon sitten: Kohta 18:n tunnetasollinen kylmä etäisyys johtuu (jälleen kerran) siitä, ettei viisi nuortamiestä, joita elokuva kuvaa, ovat paitsi liian komeita myös ongelmineen kaukana rahvaasta. Samat uskottavuusongelmat ovat läsnä myös Elokuussa, joka tuntuu kokoomusnuoren fantastiselta pakomatkalta, ja Kielletyssä hedelmässä, jossa nuoret tytöt pakenevat primitiivisen pahaa ja kahlitsevaa lestadiolaisuutta siideripöhnään uima-altaan reunalle. Hyvä on, Kohta 18:n nuoret ovat nuoria, heillä on finnejäkin, mutta episodit lähtevät liikkeelle harmittavan usein sellaisista ongelmista, joiden on kai tarkoitus heijastella nuorten kasvukipuja. Siksi vain kaksi ensimmäistä episodia elokuvasta on tuoreella tavalla osuvia: taksikuskiäiti on poikansa ajo-opettaja, toisen pojan omaan perheeseen tulee lisäystä ja pojan tyttöystävänsä kanssa tekemä abortti järkyttää. Muissakin episodeissa on hyviä hetkiä, mutta myöhemmissä alituisena vaarana on liioitteluun ja tympeään elokuvallisuuteen lipsahtaminen: pilvenpolttokokeilut ja avioeroperheessä eläminen ovat monelle nuorelle reaalisia, mutta strippaaminen, yhden yön suhteet tai kevytkenkäinen äiti vähemmän, toki mahdollisia kylläkin. Näitä tarpeettomia lisäyksiä kunkin nuoren taustoittamiseksi tehdään siitäkin huolimatta. Vähemmän näet riittäisi: kasvukipuihin ei tarvita kriisejä ja traumoja, vaan yksin arkikin, ihastuminen, sosiaalisen aseman horjuminen riittää.

Lisättäköön sitten: omasta nuoruudestani on aikaa. En ajanut isäni autolla, en polttanut pilveä, en stripannut, en tehnyt aborttia – en paennut viikkokausiksi maaseudulle enkä juonut siideriä uima-altaan reunalla. Päihteet ja seksuaaliset halut eivät yhdistäneet minua toisiin, vaan eristivät. Sen sijaan olin epävarma, katsoin ikkunasta kahvikuppi kädessä, vietin nuoruuttani peiton alla. Tunsin itseni hylkiöksi. Etsin apua kipuihini kirjallisuudesta, elokuvista ja musiikista, en blaadannut, en sekoillut. Erilaisia tragedioita tietysti oli. Kun tänään katson esimerkiksi Richard Linklaterin tai John Hughesin elokuvia, tavoitan niistä sellaisia kokemuksia ja tunnesisältöjä, jotka vastaavat ja auttavat omiani. Amerikkalaiset nuoruutta käsittelevät indie-elokuvat koskettavat minua enemmän kuin monikaan suomalainen.

Voi tietysti olla, että aika on ajanut allekirjoittaneesta ohi. Silloin kritiikin sana ei paljoa paina. Onhan Kohta 18:ssa myös uskomattoman liikuttavia kohtauksia, vaikka sitten vain hetkittäin. Nuoret heräävät krapulassa puistonpenkiltä leikkipuistossa. On aamu, ja kylmä. Nuori sulkeutuu huoneeseensa, kun vanhemmat riitelevät. Nuori kohtaa äitinsä portailla, kertoo niistä tunteista kun huomaa, että äidin pyhyys on lakannut, äiti pettää isää kuten kaikki muutkin ihmiset toisiaan toisaalla. Isoveli puhuu pikkuveljelle joulupukista, Jumalasta, äidin rakkaudesta. Kaikki hienoja hetkiä. Jopa poikien saunaillassa tavoitetaan jotain, vaikka monien ongelmat niputetaankin samassa kohtauksessa tarpeettoman alleviivatusti: yksi jätetään, toisen isä kuolee, kolmas raivostuu kun neljäs mainitsee hänen äitinsä kevytkenkäisyydestä.

Kritiikin sana ei paljoa paina, jos me kaikki eläisimme samaa elämää. Sehän on kai vain omaa vikaani, jos en ole samaa kokenut? Tietenkin henkilöt olisivat vailla särmiä tällöin; jos kaikilla katsojilla olisi heihin joku samastumispinta, ei henkilöissä mitään kiinnostavaa olisi.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että vielä tänäänkin yläasteilla ja lukioissa elää vahvana vanha ja sama roolitus: on urheilijapoikia, räppäreitä, pissiksiä, nörttejä ja hylkiöitä. Yhdestä Kohta 18:n pojastakin arvellaan nörttiä, toinen on liikuttavan erillinen isäsuhteineen, mutta uskottavuusongelmaisten tilojen kautta hahmottuu jollain tapaa vääristävä kuva kokonaisuudesta. Kaikki pojista tulkitsevat samaa sosiaalista roolia, mikä on ilmeistä, samaa kaveriporukkaahan he ovat. Silloin Kohta 18 ei kerro nuorten kasvukivuista riittävän monipuolisesti: se kertoo vain tietynlaisen sosiaalisen aseman nuorista. Näinhän oli myös Elokuun kohdalla: oli vaikea samastua henkilöön, joka esineiden, tilojen ja sosiaalisen aseman kautta kuvattuna tuntui melko vieraalta. Kaikki nuoret eivät muutenkaan vapaudu – sehän kantava eetos usein on – ajamalla pakoon autolla (olkoot tämä kuinka fantastinen elementti tahansa, ”märkä uni”) tai karkaamalla kaupunkiin. Toiset jumittavat kaupungeissa kesät, hajoavat, itkevät suruunsa peittojen alla, pakenevat kiusaajiaan, koettavat käydä ihastuksiaan liki.

Tämä tietysti on vain henkilökohtainen toive: sosiaaliset hylkiöt tarvitaan takaisin nuorisokuvauksiin! En tahdo vähätellä Kohta 18:n nuorten kokemuksia – heillä on samoja ongelmia kuin muillakin. Asetelma itsessään ei vain ole riittävän monipuolinen. Kohta 18:n kuvauksen rinnalle tarvitsemme tietenkin myös kuvia nuorista naisista, heidän tunteistaan, mutta spektriä olisi syytä laajentaa etenkin roolirajojen suuntaan. Hughesin The Breakfast Clubista (1985) teki niin idioottimaisen nerokkaan ja rakastettavan juuri rooleilla pelaaminen: yhdessä yönä hiusten kampaaminen voi muuttaa kummajaisen kaunottareksi. Sopisi kysyä, tavoittaako monikaan suomalainen nuorisokuvaus mitään samasta roolileikistä ja identiteetin etsinnästä, vai keskittyykö se liiankin paljon erittelemään, millaisia (elokuvallisia) ongelmia nuorilla voikaan olla? Dramaturgisesti on tietysti ymmärrettävää liittää siirtymäriitit matkoihin, pakoihin, maaseudulle, kaupunkiin ja vastaaviin tiloihin – toisinaan ymmärrys syntyy etäisyydestä ja irtiotoista –, mutta vähintään yhtä suuri, ellei suurempi, osuus nuoren itseymmärryksestä ja kasvusta tapahtuu arjessa, koulupäivien sarjallisuudessa ja vastaavassa. Toisto luo nyansseja kokemuksia ja herkistää.

Tähän kaikkeen ei oikein Kohta 18:kaan puutu: emme näe poikia koulussa, vaan viikonlopun riennoissa, ajo-opetuksessa, sauna-illassa ja juhlahumussa Toki on kesä, mutta ei kesä ihmistä välttämättä sen enempää muuta kuin syksy, talvi tai kevätkään. Ja nuoruudessa sisäiset muutokset tapahtuvat vuodenaikoja kyselemättä, aika hidastuu, lukuvuosi tuntuu iäisyydeltä. Siihen olisi tarttuminen, jotta päästäisiin lähemmäs tämänkin päivän nuorten tunnesisältöjä. Tällaisiin teemoihin Kohta 18 ei kuitenkaan lähde mukaan.

Mutta keskeinen kysymys kuuluu: jos kritiikin sana ei paljoa paina, onko nuorten itsensä sitten tartuttava kynään? Odotan ja toivon sitä. Tällöin oletuksena kuitenkin on, että radikaalin historismin ja psykologismin vuoksi tulkinnassa emme tavoita teosten alkuperäisiä merkityksiä, sillä historiallisten olosuhteiden ohella oma yksilöllisyytemme erottaa meitä toisistaan. Aika on ajanut ohi. Toisin sanoen: 2010-luvun 17-vuotiaat kokevat todellisuuden aika lailla toisin kuin minä samanikäinen ollessani. Moni asia onkin muuttunut tai voimistunut, yhtenä keskeisimpänä varmasti internetin mukaantulo osaksi arkea, sen merkityksen korostuminen; internet sosiaalisine medioineen korvaa television ensisijaisena kokemisen mediumina. Silloin myös käytännöt muuttuvat. Kerrotaan esimerkiksi, että ”koulukiusaaminen” käy tänään älypuhelimin – ja oletettava on, että orastavia ihmissuhteitakin koetellaan samoin välinein, kaveriksi pyytämällä, toisen toimintoja stalkkaamalla. Se eristää, sillä tänään yhä useampi inhimillinen toiminto edellyttää välittäjiä. Yksinäisyys ja solipsismi ovat mediumin sisäänrakennettuja tunnesisältöjä.

Sitten on kuitenkin sanottava, etteivät internetin kaltaiset välittäjäelimet ole syntyneet tyhjästä vaan jatkumoissa. Silloin samat tunnesisällöt ovat olleet olemassa jo aiemmin. Vaikka toisinaan saattaakin tuntua, että liian moni asia on muuttunut pelkästään kahdessakymmenessä vuodessa ja nuoriso on rappiolla, on ennemminkin luultavaa, että nuoriso on yhtä rappiolla kuin aiemmin – tai yhtä kehityskelpoista. Materiaalisia olosuhteita ei kannata kuitenkaan vähätellä: varmasti eri mediumit edesauttavat kasvukipujen uusintumista ja niitä eristäytyneisyyden tunteita, joita myös Kohta 18:n nuoret hetkittäin tuntevat. Jos näin on, vaaditaankin työryhmältä erityistä herkkyyttä, että tätä voitaisiin elokuvassa kuvata ja luodata – joko sitten yksittäisen sosiaalisen asemaa elävän kaveriporukan tai laajempien sosiaalisten dynamiikkojen kautta. Silloin Lallin elokuvan ”fantasmaattiset” elementit – tuollaistako haluaisin nuoruuteni olevan, tuollainen, noinko komea nuori mies voisin olla – on siirrettävä syrjään ja mentävä syvemmälle reaaliseen. Vain se voi opastaa nuorta ja ikäistäni unelmoimaan itsemme ja toisemme tielle täältä ulos ja ”kohti iloa”.

Aina ensin on päivä

Christopher Nolanin Batman Begins (2005) toi lepakkomiehen tälle vuosituhannelle. Tim Burtonin Batmanin (1989) jälkeen suositusta sarjakuvasankarista oli tehty enemmän tai yleensä vähemmän onnistuneita elokuvia, joiden suosiolla voi antaa maatua jossain 1990-luvun hautausmailla, niissä kun ei taida olla katsottavaa edes camp-hengessä, kunnes Nolan toi – näin kai voisi sanoa – Batmanin sarjakuvista tehtävien elokuvien buumin kärkeen ja varsin rytinällä – sekä ilmeisesti aikamoisella menestyksellä, sillä elokuva on jo poikinut kaksi jatko-osaa (ensimmäinen, Dark Knight, ilmestyi 2008, ja toinen, Dark Knight Rises 2012, oli Suomen ensi-illan ollessa viime viikon perjantaina) ja lisää on kaiketi tulossa, olkoonkin trilogiaksi kaavailtu saaga nyt päätöksessään. Ennakkokohuiltakaan ei ole säästytty: fanien vimmastuneet ja innostuneet palautteet kuuluvat saaneen RottenTomatoes-kritiikkisivunkin sulkemaan elokuvaa koskevan kommenttiosuuden toistaiseksi. Eikä murhenäytelmiltä: edellisen Batmanin jälkeen Jokeriksi pukeutunut belgialainen nuori puukotti kahta vauvaa ja kätilöä ja kuten uutiset viime päivinä ovat tienneet kertoa, Denverissä raskaasti aseistautunut nuori ampui 14 ja haavoitti 50 henkeä The Dark Knight Risesin ensi-illassa. Jo näillä valitettavilla ansioilla elokuvat tullaan muistamaan.

Entä itse elokuvat muotoina? Jos jotain, parikin vuotta eteenpäin kantavaa sarjan elokuvissa on, se on luultavasti toimintaa kannattelevissa ja motivoivissa ajattelurakenteissa, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutumisessa. Pääosinhan Batmanit ovat melko tyhjää, mutta komean näköistä rymistelyä; kiinnostavaa Batman Beginsisissäkin on lähinnä ensimmäinen tunti, minkä jälkeen elokuva luiskahtaa konventioitaan noudattaen pakolliseen ja toivottoman puuduttavaan rikoksentorjunnan kuvaukseen, jonka aikana Gothamia luultavasti tuhotaan enemmän kuin sitä on edes aikeissa pelastaa. Tarkoitus tietysti pyhittää keinot.

Ajattelurakenteita on kaikkien kolmen elokuvan kohdalla jo ehditty kritisoida ja elokuvan saralla aina kiinnostavaa fasismi-korttiakin on jo ehditty vilautella. Useimmat elokuvat, jotka vetävät puoleensa sormenheristelyä ja ohjaajan puoluekannan torumista, näet paljastavat nimenomaan epäkorrektiudellaan myös jotain meistä itsestämme, tietenkin. Amerikkalaisen elokuvan suuren antiliberaalin, zen-fasisti John Miliuksen ura on tästä hyvä esimerkki, enkä saata olla ihmettelemättä, miksi HBO:n valtava Game of Thrones -satsaus on niin suosittu, sen ajatusrakenteet ne vasta nimittäin antidemokraattisia ovatkin. Ehkä ne heittävät haasteen, joka puhuttelee meitä, ainakin jollain tasolla.

Nolanin, lopultakin keskitasoa vain hitusen oivaltavamman ohjaajan hyppysissä Batman ei kuitenkaan tällaista haastetta – ainakaan kovin terävästi – heitä. Batman Begins alkaa Bruce Waynen (Christian Bale) oppipoikakauden kuvauksella – Wayne matkustaa kauas Aasiaan vuorille opiskelemaan taistelutaitoja syrjäisessä luostarissa Ra's Al Ghulin ja Henri Ducardin (Liam Neeson) alaisuudessa. Koulutuksen päättyessä paljastuu, että Waynella ja hänen mestariensa johtaman Varjojen liigan (League of Shadows) välillä on keskeinen ero: jälkimmäinen uskoo korruptoituneen Gotham Cityn olevan vain tuhoa ja kuolemaa vaille valmis, minkä ensimmäinen kieltää uskoen Gothamissa elävän vielä hyviä ihmisiä. Ristiriita kulminoituu kamppailuun, jossa syrjäinen luostari tuhoutuu ja Wayne pelastaa tajuttoman Ducardin jättäen tämän toipumaan paikallisväestön hoiviin ja palaten itse Gothamiin.

Batman Beginsiä – kuten muitakin sarjan osia – on tietysti luettava sarjakuvalle uskollisena muotona, eikä elokuva varsinaisesti muuta pyri olemaankaan. Muotoa vasten lukeminen ei tarkoita, etteikö sarjakuvassa voitaisi käsitellä esimerkiksi poliittisia teemoja syvällisesti, mutta uskaltaisin väittää, että formaattina Batman-sarjakuvakaan ei muuhun pyri kuin olemaan suljettuun piiriin rankattu sarja kuvia – ja suljettu nimenomaan siinä mielessä, että supersankari torjuu niiden kuluessa lähes vertaisen mestaririkollisen ja aika lailla kaikki muu on alisteista tälle torjuntatoimelle. Uskollisena tämäntyyppiselle formulalle Batman Beginsissä jo se, että Wayne jättää Ducardin toipumaan, pitäisi toimia katsojalle päivänselvänä merkkinä, että tämä ei jää tähän, Ducard tulee palaamaan elokuvan kuluessa. Koulutusjakson rinnalla elokuvassa on kohtaukseen asti kuljetettu takaumien sarjaa, jossa kuvataan Waynen vanhempien kuolema ja kaupunkia hallitsevan gangsteripomon Carmine Falconen (Tom Wilkinson) käytännön sovellutuksia kaupungin hallitsemiseksi. Samalla on kuitenkin jo ehditty vihjata, että Falcone käy nykyajassa yhteistyötä vähintään itsensä veroisen, nimettömäksi sillä haavaa jäävän rikollisen kanssa. Lukijalla ei siis pitäisi olla suuria vaikeuksia yhdistää tätä vihjettä ja Ducardia toisiinsa, olkoonkin että pientä toivetta jostakin muusta, jostakin tyystin ulkopuolisesta rikollisnerosta saataisiinkin elätellä.

Sarjan aloittavaan elokuvaan kaikkein poliittisesti epäkorrekteimmat vuorosanat on kirjoitettu tietysti Ducardin suuhun. Mikään ei voisi olla turvallisempaa. Varjojen liigan ilmeinen yritys Waynen valjastaa kostonhalu Gothamin tuhoamiseksi jätetään kuitenkin pieneksi hetkeksi siinä määrin avoimeksi ja ratkaisematta, että katsoja saattaa jonkin tovin vielä pelätä – tai toivoa! - josko Ducardin raakuus ja armottomuus iskostuisi sittenkin myös Wayneen. Kaikeksi (epä)onneksi Wayne kuitenkin valitsee toiseksi latteimman mahdollisen supersankarin tien: ei teloita tai tapa, mutta jättää pelastamatta. Armahtaa, mutta vain vähän. Miksi muutoinkin armon käyminen oikeudesta – tällä armolla puljaaminen ylipäänsä – on yleensä se tie, joka näissä suljetuissa muodoissa lähes järjestään valitaan? Koska lepakkomieskin on vain ihminen ja ihminen kykenee armoon, jos sen hyveekseen laskee? Mutta tällöin kysymys kuuluu, haluammeko me inhimillistää supersankarit – haluammeko me todellakin tehdä heistä meitä, nähdä heidät meidän kaltaisinamme? Kuitenkin Nolanin ohjaaman elokuvasarjan hahmoista juuri Batman tuntuu jäävän omissa elokuvissaan eräänlaisen statistin asemaan, mikä voi tuntua pettymykseltä, mutta kertoo lopulta yllättävän paljon itse elokuvien eetoksesta. Silmäilen tätä seuraavassa hieman tarkemmin.

Batman Beginsissä katsoja saadaan useassa kohtaa nauttimaan Bruce Waynen playboy-elämästä. Me kiherrämme hyväksyvästi, kun Wayne tulee naisseuralaistensa kanssa hotelliin, ostaa sen kun ongelmia ilmenee – tai kun Wayne ostaa perheyrityksensä osakkeista enemmistön ja siirtyy näin yhtiön johtoon. Waynen rikkaus on näissä tapauksissa ilmeisen hienoa, sillä nimenomaan rikkaus – miljardöörin asema – tekee hänestä Batmanin: minuuttikaupalla Batman Beginsissä näet kuvataan lepakkomiehen hahmon kehittelyä ja varustelua, koko symbolin luomisen prosessia, ja katsojalle on alusta pitäen selvää, ettei kuka vain voi tuosta vain alkaa Batmaniksi, vaan tarvitaan pääomaa, kartanon alapuolinen tunneliverkosto sekä valtava yritys(rypäs) jolla on erikseen oma tekninen osastonsa kehittelemään ja valmistamaan aseita, asuja ja ajoneuvoja. Varjojen liigalta opitut ninjataidot eivät siis yksinään vielä riitä.

Fasismikortin ohella väite Waynen rikkaan taustansa vuoksi saamasta etulyöntiasemasta olisi kuitenkin sekin jollei muuta niin ainakin vähän tympeä. Fasismikortin ollessa pääosin melko laimeaa ja yhteen henkilöhahmoon sidottua (hahmoon, joka on tietysti elokuvan keskeinen vastustaja; hahmo jonka torjumiseen koko elokuvan toiminta tähtää) jälkimmäinen on vain liiankin ilmeistä. Toki Batman Begins voisi käsitellä tätä aihetta rakentavammin – tai tahallisen, lumoavan epäkorrektisti – esimerkiksi korostamalla sosiaalisen eriarvoisuuden yksinkertaista paremmuutta suhteessa esimerkiksi pienempiin tuloeroihin, sovitteluun ja hyvinvointivaltion kuvausyrityksiin. Waynehan upporikkaana kantaa kyllä jonkinasteista huolta spurguista ja kodittomista – se ilmenee ennen kaikkea epämääräisenä viittaamisena ”hyviin ihmisiin” ja haluna suojella Gothamia korruptiolta, mutta tällainen huoli ei asetu rakentamaan sen enempää merkityksiä tai nakertamaan liberalistista eetosta, vaikka takkeja konkreettisesti vaihdettaisiinkin. Niin ikään Batman Beginsissä pyritään erittelemään rikollisuutta yhtäältä syrjäytyneiden epätoivoisiin tekoihin (Waynen vanhempien ryöstö ja tappo) ja toisaalta rakenteellisiin ja järjestelmällisiin tekoihin (korruption mahdollistama huumekauppa) ja annetaan ymmärtää, että ensisijainen kitkettävä on juuri jälkimmäinen, ei ensimmäistä (sarjan myöhemmissäkin osissa tähän jakoon palataan). Siinä mielessä Wayne on (perhetragediansa suhteen) sovintonsa tehnyt ja nyt hyvää pataa syrjäytyneiden kanssa, mutta ehdottoman vastaan kaikkea korruptiota.

Mutta loppujen lopuksi tämä uusimmissa viihteellisissä toimintaelokuvissa onkin niin tylsää. Ne eivät usko – luettakoon tämä hämäräperäisenä väitteenä – yksilöiden pahuuteen (lukuunottamatta mestaririkollisia), vaan liittävät sitä rakenteisiin, jolloin vastustaja tosiasiassa sumenee, katoaa lähes näkyvistä. Paha banalisoituu tai häviää. Tietyssä mielessä tällainen representaatio on tietysti hyvinkin todenmukaista – onhan selvästi olemassa myös rakenteellista väkivaltaa ja rakenteellisia epäkohtia – mutta liike on lopultakin omiaan myös siirtämään meitä jotakin sellaista vastaan, joka ei ole varsinaisesti kenenkään kontolla; joka vain on. Toki tämän voi nähdä myös supersankariformaatin valistuksena, siirtymisenä keskenkasvuisuuden tilasta lähemmäs aikuisuutta, mutta sellaisenaan se on myös epätyydyttävä suuntaus tai oikeastaan eräänlainen hämäysliike, savuverho: sälyttämällä vastuu ei-kenenkään (sen kuuluisan ”kasvottoman järjestelmän”) niskoille voidaan jättää huomioimatta voimakas yksilöllisen sankaruuden kultti, joka on tänä päivänä valloillaan esimerkiksi vulgaareimman oikeistosiiven suunnalla ja joka tietysti, aina, kaipaisi osakseen monipuolista kritiikkiä. Ja kuitenkin saatamme olla niin orientoituneita uuteen ”yhteiskunnalliseen” supersankarielokuvaan, että paluu miliuslaiseen kuvaukseen tuntuisi kai vain valehtelulta; oikea rikollisuushan on toisaalla.

Vaikka toisaalta, on Batmanissa sitäkin toki yritetty: lepakkomies on hahmo, jonka kehitystä ja oikeudentunnon eetosta sarja pyrkii kaikesta huolimatta kuvaamaan ja osa osalta syventämään – hahmo, joka asettuu konkreettista vihollista vastaan (jokaisessa sarjan osassa on kuin onkin pahuudelle kasvot – vaikkakin peitetyt sellaiset – antava rikollisnero). Lepakkomies on sankari, jonka valmistusaineet ovat luultavasti olleet oikeudentunnoksi sublimoitu kostonhimo, pääoman mahdollistamat puitteet ja henkilökohtaisen itsensä etsimisen ohella saatu taistelukoulutus. Mutta vielä valmistusaineet eivät tee talosta kotia tai ihmisestä sankaria. ”It's not who I am underneath, but what I do that defines me”, nousee ensimmäisen elokuvan lentäväksi lauseeksi. Silmiinpistävänä latteutena se toki sopii osuvasti formaattiin, mutta ei varsinaisesti kerro lepakkomiehestä juurikaan mitään. Sillä mitä tämä näet tarkkaan ottaen tekee? Hajottaa rymistelyllään puolet Gothamista, hankkii vastalääkettä myrkytetylle lapsuudenystävälleen (Katie Holmes), jättää pelastamatta Ducardin mutta pelastaa Gothamin väestön mielisairaaksi tekevältä ja vesijohtoveteen lasketulta myrkkykaasulta. Tämä, nämä teot, ovat yhtä kaikki elokuvan lumon ja kantavuuden kannalta toisarvoisia – kuten todettua, Batman Beginsin ensimmäinen puolisko on huomattavasti toista arvokkaampi; tuskastuttavat toimintaosiot ovat ehkä valokankaalla näyttäviä – tämän päivän katsoja on kai mielissään jo siitä, että näkee räjähdyksiä ja kuvat vaihtuvat tarpeeksi nopeasti - mutta kestävät tuskin aikaa. Katsojan kannalta sen, mikä määrittää lepakkomiehen, täytyy siis olla jossain toisaalla: Gothamin kansalaiset voivat muistaa Batmanin siitä, että tämä pelasti heidät ja heidän kaupunkinsa massiiviselta tuholta, mutta katsoja ei ole kansalainen, vaan sivullinen.

Toistan: kiinnostavinta Nolanin ohjaamassa Batman-trilogiassa on toimintaa kannattelevat ja motivoivat ajattelurakenteet, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Tämän me tulemme muistamaan lepakkomiehestä, tämä – näiden teemojen mukanaolo – määrittää häntä. Mutta elokuvasarjassa puidaan myös lepakkomiehen asemaa, pääsemättä oikeastaan kertaakaan kunnollisiin oivalluksiin. Hän on kaupungin suojelija, mutta lain ulkopuolella – hän on kaupungin silmissä yhtä aikaa sankari ja rikollinen; tätä näennäistä paradoksia tuodaan sarjan seuraavassa osassa tämän tästä esiin.

The Dark Knight käynnistyy jaksolla, jossa kuvataan miten ahtaalle Batman on saanut Gothamin rikolliset ja jossa esitellään samalla kaupungin tuore syyttäjä, Harvey Dent (Aaron Eckhart), josta käytetään jo elokuvan alkumetreillä nimitystä ”valkea ritari”. Näin arvatenkin synnytetään ilmeinen vastinasettelu päiväsaikaan toimivan syyttäjän ja yöaikaan toimivan, rikollisia murjovan supersankarin välille. Pitkin elokuvaa Bruce Wayne onkin sälyttämässä Gothamin tulevaisuutta Dentin harteille, viimeistään siinä vaiheessa kun tämä saa kaupungin lähes kaikki rikolliset syytteeseen – ja ilman naamaria, kuten Wayne muistaa todeta.

Gothamissa on kuitenkin uusi superrikollinen, jonka saapumisesta viestitään jo Batman Beginsin lopussa: Jokeri (Heath Ledger). Siinä missä Ducard puheineen oli varmasti Batman Beginsin kiinnostavin hahmo kaikessa antiliberaalisuudessaan, The Dark Knight marssittaa näyttämölle jälleen toisenlaisella tavalla epäkorrektin rikollisen, nerokkaan nihilistisen Jokerin, joka polttaa raharöykkiöitä, ampuu sattumanvaraisesti ryöstökumppaneitaan eikä kerta kaikkiaan näytä uskovan mihinkään – paitsi korkeintaan hauskanpitoon. Molemmissa elokuvissa nämä hahmot ovat myös niiden keskeiset valopilkut – ilman niiden kiihkeyttä elokuvista ei jäisi paljoakaan muisteltavaa (ilmeisesti The Dark Knightkin nousi kiihkeän fanituksen kohteeksi juuri uransa viimeiseksi elokuvaksi jääneen Ledgerin taidonnäytteen vuoksi).

Jokerin hahmoa selitetään elokuvassa toteamalla muun muassa seuraavaa: kun kaupungin rikolliset joutuivat Batmanin vuoksi ahtaalle, nämä kääntyivät sellaisen ihmisen puoleen, jota eivät täysin ymmärtäneet. Myös lepakkomiehelle Jokeri on ennen kaikkea arvaamaton, joku jota ei voida ymmärtää, vaikka kaikkien onneksi loppumetreillä hänelle keksitäänkin antaa hullun koiran arvonimi (viittauksia koiriin on tietysti tehty elokuvassa jo alussa), mikä luo mahdollisuuden sivuuttaa ja syrjäyttää hänet; nyt Jokeri on ymmärretty. Kysymys ymmärtämisestä on siinä mielessä arvokas, että se liittyy niin monella tavalla tuomion langettamiseen, juridistiseen tulkintaan ja oikeudentajuun. Batman Beginsissä rikollisuutta – kuten todettu – kytkettiin paitsi syrjäytyneisiin myös rakenteellisen korruptioon, mutta nyt Gothamiin on ilmestynyt hahmo, joka on selvästi rikollinen, mutta vailla minkäänlaista etikettiä, ei kunniaa, ei lojaliteettia, ei mitään, pelkkää kaaosta.

Parasta Jokerissa on tietysti se, että tämä osaa manipuloida ihmisiä; hän saa vartijan hakkaamaan itseään päästäkseen ulos vankilasta, mutta ennen kaikkea hän käännyttää Harvey Dentin omalle puolelleen. Dent näet siepataan yhdessä naisystävänsä Rachel Dawesin (Maggie Gyllenhaal, joka korvaa ensimmäisen osan Katie Holmesin) kanssa, nämä sijoitetaan öljytynnyreiden kanssa erilleen ja poliisin ja Batmanin tehtäväksi jää valita, kumpi pelastetaan. Näin Jokeri pakottaa Batmanin ”rikkomaan ainoan sääntönsä”, sillä Dentistä ja Dawesista jälkimmäinen on se, jonka Batman lopulta onnistuu pelastamaan. Räjähdystä paetessaan Dent kuitenkin polttaa puolet kasvoistaan, muuttuen nyt konkreettisesti Two-faceksi (liikanimi, jonka Dent oli saanut aiempina vuosinaan). Verrattain myöhäisessä vaiheessa tapahtuu siis jälleen eräs supersankarisarjakuviin liittyvä metamorfoosi. Dentistä tulee Dawesin kuoleman kostaja – hahmo, joka Waynesta piti tulla Batman Beginsissä ellei tällä olisi ollut niin vahvaa oikeudentajua. Näin ilmeisellä ja hyvin muodon suljettavuuteen liittyvällä tahdikkuudella The Dark Knight kääntää asetelman ympäri: valkea ritari murretaan ja hänestä tulee sanan ja sen konnotaatioiden varsinaisessa merkityksessä yön ritari, musta ritari.

Batmanin kannalta merkille pantavaa on se, että tämän liikkeen myötä – Dentin murhatessa Dawesin tapattajia ja muuttuessa yön ritariksi, jonka Batman joutuu lopulta surmaamaan – lepakkomies tulee häädetyksi tontiltaan, hänestä viimeistään tulee lainsuojaton. The Dark Knight päättyykin toteamukseen, ettei Batman ole sankari – ainakaan enää: lepakkomiehen otettua Dentin tapot tililleen ja pelastettua siten paitsi Dentin maineen myös Gothamin kansalaisten toivon paremmasta, hänet hylätään, koska kansan sankari on nyt vain ihminen, Dent, jonka osaksi ei osata uskoa tappoja. Batman on nyt kaikkea muuta paitsi sankari.

Tätä sankarin muuttumista viholliseksihan elokuvassa on povattu kautta linjan: vaikka lepakkomies pitää kiinni oikeudentajustaan, olosuhteet – ja ennen kaikkea kaaosta edustava Jokeri ja tämän väline, Harvey Dent – pakottavat hänet luopumaan paikastaan. Pitkään elokuvassa yritetään saada Batman luopumaan maskistaan, mutta lopullisen ratkaisun tuo Dent, minkä johdosta Batman valitsee pakenemisen ja katoamisen strategian. Tietyssä mielessä The Dark Knightin voikin katsoa kuvaavan järjestyksen kokemaa sisäistä sekasortoa, joka koetaan vieraan, hahmottoman uhan edessä. Emme saata katsojina olla ajattelematta 2000-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa terrorismin vastaisine sotineen: allegorisuus on ilmeistä, vaikkakin keveää. Tämä kulminoituu Batmanin ottaessa valvontaansa kaupungin kaikki matkapuhelimet etsiäkseen Jokerin olinpaikkaa; Waynen alainen Lucian Fox ilmoittaa tämän paitsi olevan epäeettistä myös irtisanoutuvansa tehtävän jälkeen Wayne Enterprisesista. Tarkoitus pyhittää keinot jälleen kerran, muistuttaen meitä nyt lisääntyneestä kontrollista ja ajattelusta, jonka mukaan monet asiat – ihmisoikeuksien rikkominenkin – ovat sallittuja, jos niitä tekemällä vain saadaan estettyä suurempi paha, pelkkä mahdollisuuskin kasvottomaan terroriin.

Ehkä siinä mielessä lepakkomiehen häätäminen rikollisten joukkoihin kielii myös kollektiivisesta suuttumuksesta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, jopa jonkinlaisesta tyydytyksestä jota katsojina saatamme saada, kun ihmisoikeuksien laiminlyöjiä rangaistaan. Mutta tällainen tunne on elokuvan mittapuulla lopultakin melko vähäinen. Ennemminkin on ilmeistä, että jälleen ja edelleen lepakkomies on meidän miehiämme, huolimatta metodeistaan: kansalaiset tässä eivät ymmärrä omaa parastaan häätäessään pelastajansa, helmet on heitetty sioille, mutta eivät siat niistä paljoa ymmärrä.

Suuttumus on hyvä sana kuvaamaan myös sarjan viimeistä osaa, The Dark Knight Risesia, joka taittaen tulkitsee esimerkiksi parin viime vuoden aikana esillä ollutta Occupy-liikettä, väen kasvaneita haluja hamuta valtaa takaisin itselleen ja sotilasjunttien tukahduttamia toiveita toimivammasta demokratiasta. Lepakkomiehen vastustajaksi nousee tällä kertaa mustekalamaiseen happilaitteeseen naamioitunut väkivahva Bane (Tom Hardy), Ra's Al Ghulin Varjojen liigasta häädetty palkkasoturi, ilmiselvä populisti luontojaan. Taaksejääneitä ovat Jokerin kaltaiset kaaosta ihailevat nihilistit, mutta se ei tee Banesta millään muotoa vaarattomampaa. Näyttää nimittäin siltä, että Banella on aivan yhtälaiset kyvyt masinoida liikkeelle kokonaisen kaupungin kansalaiset. Bane armeijoineen ryöstää Wayne Enterprisesin kehittämän ja vuosikausia salassa pitämän fuusioreaktorin ja muuntaa sen kaappaamansa ydinfyysikon taidoilla vetypommiksi, jonka tuhoamissäde on 10 kilometriä, käytännössä siis koko Gotham. Laukaisimen Bane väittää jalkapallostadionilla pitämässään puheessa olevan jollakulla kansalaisella, mikä eittämättä saa gothamilaiset lietsottua paitsi kauhun myös tietyssä mielessä innostuksen valtaan: kerrankin heillä on valta! Seuraa kuitenkin kuukausia, joina laukaisinta ei vain löydy, kaupungin järjestys on mennyttä, poliisivoimat teljetty maan alle, ihmiset ryöstelevät kauppoja, valtaavat tiloja, ylipäänsä näkymä on tahallisen kaoottinen ja iljettävä. Ja miksei olisi, eiväthän Gothamin väet ole vapaita, vaan pelossa eläviä, rikkaita vihaavia ja kaiken kukkuraksi Banen hallitseman juntan alaisuudessa.

Toisin sanoen Bane täydentää Batman-trilogian poliittisten vaihtoehtojen tarjoamien uhkakuvien repertuaaria: fasismia ja nihilististä anarkismia seuraa kärkevä, mutta halpahintainen populismi. Bane ei koko elokuvan aikana tuo erityisemmin itseään esiin jonakin nerokkaana superrikollisena. Sen sijaan gothamilaisille hän korostaa olevansa lähempänä yhtä heistä kuin uusi kansanjohtaja – lepakkomiehelle hän vastaavasti todistaa olevansa vain ”välttämätön paha” kaupungin nujertamiseksi.

Ylipäänsä The Dark Knight Rises alkaa kahdeksan vuotta edellisen elokuvan tapahtumien päättymisestä. Bruce Wayne on erakoitunut kartanoonsa, Batman kadonnut. Elokuvalle annettu vähemmän osuva suomennos Yön ritarin paluu kertoo meille sen verran, että jokin saa paitsi Waynen palaamaan ihmisten ilmoille myös Batmanin palaamaan kaupunkia suojelemaan. Kahdeksaan vuoteen häntä ei ole tarvittu, sillä järjestäynyt rikollisuus – niin kuin elokuvan alkajaisiksi kerrotaan – on Harvey Dentin ja Batmanin ansiosta onnistuttu kitkemään, mutta kuten muistamme, Batman on ottanut Dentin tekemät tapot niskoilleen ja antanut gothamilaisille toivon. Totta tietysti on, että Batmanin ja Jim Gordonin (Gary Oldman) Dentistä junailema kuva on valheellinen: kahdeksan vuotta gothamilaiset ovat eläneet valheellisen käsityksen varassa, mutta kun tämä Banen toimesta myöhemmässä vaiheessa paljastetaan, ei tämä enää liiemmin lisää suuttumusta lepakkomiestä kohtaan; suurin aggressio on ilmeisestikin purettu kaupungin upporikkaisiin. Häilyvällä tavalla The Dark Knight Rises tuntuukin nyt antavan gothamilaisille mahdollisuuden paheksua sitä, mitä Wayne edustaa, mutta katsojalle välittyy vain kuva vallattomasta resupekkojen joukosta, joka ei vain tajua parastaan. Siten elokuva korostaa aiempien osien tavoin katsojan sivullisuutta ja riippuvuutta Batmanista.

Jos sarjan elokuvat ovat pitkälti rakentuneet onnistuneiden vastustajien varaan, sellainen varastaa huomion tälläkin kertaa: Bane on ehdottomasti elokuvan keskushahmo, huolimatta siitä, että paljon pedataan lepakkomiehen ja Bruce Waynen altavastaajan ja haastajan aseman varaan. Bane esimerkiksi teloo Batmanin selän ja vie tämän vankilaan, josta kerrotaan vain yhden ihmisen aiemmin päässeen pois: hamasta muinaisuudesta nykyisyyteen vangit yrittävät vuorotellen kiivetä vankilan katossa olevasta reiästä ylös. Vankila on sananmukaisesti kuilu. Selkä hajalla Wayne näyttää siis olevan pakotettu katsomaan, kuinka hänelle rakas Gotham tuhoutuu ja hän makaa voimattomana vankilassa. Mutta tietenkin Wayne aloittaa kuntoilun ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään mahdottomalta tuntuvasta kuilusta ylös. Tätä tietysti edeltää höttöistä self-help -puhetta, jossa vedotaan Waynen henkisiin ominaisuuksiin: kiipeäminen onnistuu vain jos sielu elää pelossa, ihmistä ajaa kuolemanpelko, ei muuten. Silti näyttää kuin Wayne ei olisi oppinut Ra's Al Ghulin opissa mitään; punnertaessaan Wayne vain toteaa olevansa vihainen, ei muuta. Saattaisi kuvitella, että negatiivinen energia ei itsessään ajaisi ihmisiä sankaruuteen, mutta ilmeisesti asia on toisin. Harvempi katsoja tietysti vaativia ninjakoulutuksia on saanut.

Loppujen lopuksi Nolanin elokuvasarjaa vaikuttaa määrittävänkin kysymys Batmanista itsestään. Tiedämme, että Bruce Wayne on Batman. Tiedämme, että sarjan kuluessa sankarilla on hyvät ja huonot hetkensä: hetken hän on sankari, mutta enimmäkseen vihollinen, ja poliisien suuren enemmistön perusteella koko lailla rikollinen. Mitä muuta Batman on? Symboli, sitä korostetaan sarjan jokaisessa osassa. Mutta halju on symboli, jos sen katsotaan elokuvien puitteissa riittävän sekä gothamilaisen väen että meidän toivoman katteeksi. Vaikka toista elokuvien keskushenkilöt väittävätkin, lepakkomies ei edusta ainakaan katsojalle toivoa. Näin voi olla gothamilaisten tapauksessa – sitä emme oikeastaan saa tietää – mutta meitä ei varsinaisesti liikuta, onko Gothamissa rikollisuutta vai ei – jos on, Batmania tarvitaan, jos ei, elämä jatkuu.

Hankalin kysymys saattaa kuitenkin olla tämä: jos ja kun sarjan elokuvat tullaan muistamaan rikollisnerojen vuoksi – niissä lepäävät ne elokuvan merkityskerrostumat, jotka yltävät mahdollisesti seuraavaan sukupolveen – ja Batman on näiden hahmojen vastustaja – ja oletuksena on, että mikäli näin on, rikollisnerot ovat myös meidän vastustajiamme, sillä muodon puitteissa Batman on meikäläisiä, keskushenkilö jota seuraamme ja johon pyrimme katsojina edes jollain tasolla samastumaan – niin onko Batmanissa yksinään tällöin mitään merkitsevää, olennaista tai ensisijaista? Kun rikollisnerot ovat puheiden ja tekojensa perusteella selvästi luettavissa hahmoina, jotka haastavat Gothamin hyvinvoinnin tai ylläpitävät sen rikollisuutta mutta jotka ennen kaikkea ovat poliittiselta agendaltaan meidän silmiimme räikeän antiliberaaleja/nihilistisiä/populistisia, on luultavaa, että Batman on tarkoitettu symboliksi elimille, jotka ovat näille asioille vastakkaisia, siis joillekin, jotka jotakuinkin kulminoituvat tämän päivän epämääräisen liberaalissa demokratiassa, jossa ideaalit, merkitykset ja suuret kertomukset nostavat jälleen pitkän hämärän jälkeen päätään. Epäilen kuitenkin, että tämä ilmeisyys – meidän elämäntapamme vastaan heidän elämäntapansa – on kyllä tarkoituksellista, mutta kääntyy Batmanin hahmon itsensä vuoksi tavallaan päälaelleen: entä jos loppujen lopuksi ensisijaista ja tavoiteltavaa on juuri Ducardin, Jokerin ja Banen edustama, ja vihollinen – meidän vihollisemme – onkin kaikkien yllätykseksi Batman, kumipukuinen yön ritari joka tukahduttaa kaikki vaihtoehdot, demokratian puskuri jolla estetään sisäinen hajaannus (rakenteellinen korruptio) ja väen mieli vallitsevan tuolle puolen? Siitä kielisi myös Batmanin hahmon ilmeinen reaktiivisuus – aina ensin on aktivismi, joka koetaan niin uhkaavaksi, että se on tukahdutettava hinnalla millä hyvänsä. Aina ensin on päivä.

Lintumiehestä tuli Kuumies

Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.