Rap, itsekorostus ja myötätunto

Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.

Lintumiehestä tuli Kuumies

Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.

Kritiikki ja uuslukutaidottomuus

Musiikkijournalismin taso puhuttelee minua toistuvasti. Sen kertakaikkinen surkeus. Etenkin kritiikeissä. Kirjoittaja käyttää usein valtaosan pienestä merkkimäärästään tyhjänpäiväisyyksiin ja mainitsee sitten arvostelun viimeisessä kappaleessa, että tällainen levy on tullut, siinä on tällaista musiikkia.

Monille lukijoille levyjen rankkaaminen tähdillä on hyvä tapa bongata uutuuksia. Kun tuttu artisti saa vähän tähtiä, sekin voi harmittaa: eikö kirjoittaja ole ymmärtänyt, mistä levyssä on kyse? Toisesta näkökulmasta tähditys kertoo vain köyhtyneestä taideymmärryksestä ja patologisesta tarpeesta vertailla taidetta keskenään. Taide ja ihminen kokemuksineen ovat niin kaukana toisistaan, että tämä voi tuntua jopa luonnolliselta. Laskeva järki hurraa.

Tuoreessa Voimassa (2/2011) on eräs arvio, joka kiinnittää samalla tavalla huomioni. Voima ei ole musiikkilehti ja monet sen kirja- ja musiikkiarvioista ovatkin pitkälti kaupallisessa tarkoituksessa sivuille painettuja – ja pitäähän lehdessä olla vaihtelua vakavien artikkelien seassakin. Menovinkkejä, pikkukaneetteja – ja levyarvioita. Jälkimmäiset ovat olleet lehdessä niin kauan kuin minä muistan, ja ne ovat joskus tuoneet esiin myös levyjä, joita varsinaisissa musiikkilehdissä ei ole pahemmin noteerattu. Se eduksi sanottakoon.

Huomion kiinnittänyt arvio on nimeltään Boyz n the Hood ja se käsittelee Julma-Henrin ja RPK:n uutta levyä (joko taas?). Kirjoitin aikoinaan graduni erääseen alaviitteeseen, että Umberto Econ Foucaultin heilurin suomennoksen takakansi vastaa hyvin vain markkinavetoisen kirjakauppatodellisuuden intressejä, mutta itse kertomuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kirjan kohdalla merkille pantavaa on, että takakansitekstistä vain yksi lause vastaa edes jotenkuten kertomusta. Tämä muistuu mieleeni, kun nyt luen Jari Tammisen arviota. Siinä ”tosia” lauseita saattaa olla jopa kaksi.

Esittelyarvostelu koostuu periaatteessa kolmesta osasta. Käsitellään kutakin kerrallaan. (1) Tamminen kertoo eläneensä Itä-Helsingissä lapsuutensa ja nuoruutensa. Koska Itä-Helsinki on monien suomalaisten mielestä jonkinlainen suomiräpin kehto, Tammiselle avautuu arviossa mahdollisuus egorunkkaukseen. Idän vaarallisuudesta hän kertookin yli puolet arviosta, neljän kappaleen verran. Lyhyesti: lähiössä on kurjaa, tapellaan, vedetään huumeita, poliisit ovat kintereillä. Toisaalta kuitenkin Jari Tammisen omat kokemukset ovat kovin erilaisia: pientaloalueita ja mummoja, vaarallisia tilanteita korkeintaan Itäkeskuksessa. Siellä Tammisen kokemus kohtaa tarinoiden Itä-Helsingin: ”nistit tykittävät ränniin keskellä päivää ja näkyvillä”.

(2) Tamminen kertoo, että Julma-Henri asuu nykyisin myös Itä-Helsingissä. Sitä seuraa koko arvostelun pysäyttävin lause: ”Uusi ”Henri”-albumi tursuaa ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia”. Miksi lause pysäyttää? Koska se ei puolestaan vastaa ollenkaan omaa käsitystäni levystä. Johonkin Popedaan tai Reckless Loveen tai mihin ikinä verrattuna Julma-Henrin lyriikat ovat toki rajumpia, mutta ahdistus ei ole se sana, joka niissä painottuu.

Jonkin verran levyyn syvennyttyäni olen huomannut, että levy tematisoi yksilön muutosta, yhteiskunnan muutosta ja näiden välistä suhdetta. Tavallaan levy on ikuisen paluun kiekko, jatkuvan tulemisen ja muutoksen kuvaus, jonka voi näkökulmasta lähtien aloittaa joko alusta tai loppupään Punaiselle-kappaleesta, jossa kertoja nousee puhujapönttöön ja alkaa saarnata. Levyn alkupuoli aina Naurua ja valoa -kappaleeseen asti on analyyttista itsen tarkkailun kuvausta, henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuuksien punnitsemista. Vaikka levyn alkupäässä on levyn loppupäähän verrattavaa yhteiskuntakritiikkiä (mikä tarkoittaa, että kun yksilö alkaa muuttua hän ensiksi kyseenalaistaa enemmän ympäristöään kuin itseään), oikeastaan olennaisin ulottuvuus alkaa hahmottua vasta kun kuulija suhteuttaa nämä kaksi alkua toisiinsa.

Eli levyn ensimmäinen kertomus menee seuraavasti: erään luupin päässä oleva ihminen alkaa havainnoida itseään, halujaan, ongelmiaan ja vähitellen, ensin muiden kanssa keskustellen, sitten yksinään ollessaan ymmärtää Totuuden. Tämän jälkeen hän palaa vuorelta kuin Zarathustra, mutta huomaa, ettei ”jengi tajuu vittuukaan”, nämä vain makaavat selällään ja rakastavat halujaan, minkä johdosta hän nousee turhautuneena puhujapönttöön ja alkaa messuta – aivan kuten niin monet häntä ennenkin. Saarnaajana hän on tietysti uusien etsijöiden pilkan ja raivon kohde. Ja yrittäessään välittää totuuden puhujanpöntöstä, hän alentuu käyttämään vanhaa kielenkäyttöään, koska sitä ihmiset voivat helpommin ymmärtää kuin hänen itsepohdiskelujaan.

Ja niin, onhan se kiintoisaa, että luultavasti Julma-Henrin levyn kuuntelijoista Ongelma ristii kädet ja Jumala on kuollut – nuo puhujapöntöstä lausutut kappaleet – ovat kaikkein helpoimmin avautuvia kappaleita. Sen sijaan levyn 13 ensimmäistä kappaletta ovat mielenmuutoksen jälkeistä ajattelua, jota on vaikeampi ymmärtää, jollei halua antaa jotain itsestäänkin, asettua alttiiksi muutoksen mahdollisuudelle.

Joten: levyllä on ”pahoinvointia” – jos niin haluaa nähdä, ehkä kahden kappaleen verran. Toisin kuin Tamminen haluaa antaa ymmärtää, se ei todellakaan tursua ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia. Tai ehkä Tamminen näkee enemmän kuin haluaisi: ehkä levyn kuunteleminen on ollut hänelle niin tuskallinen itsetiedostuksen prosessi, että haluamatta nähdä pahaa itsessään hän projisoi sen yhteiskuntaan. En minä, mutta kun ne muut...

Jari Tammisen arvosteluesittelyn toisen osan loppupuoli kertoo sitten lopulta itse levystä. On doomeja taustoja, dupstep-pulputusta ja dramaattisen läskejä bassoja. Mutta taas Tammisella tulee hätä: ”Kaikkea vihataan, ja kaikki on päin persettä”. Päinvastoin: kaikkea ei vihata, eikä kaikki ole päin persettä: kun ihminen keskittyy muuttumiseensa, monet asiat jäävät kelkasta, myös viha. Viha on tunne, joka vähenee, kun ihminen lähestyy Totuutta. Vihaa tihkuu ainoastaan kappale Kaikki vs. Kaikki, jonka alkupuoli haukkumanimityksineen on sanottu tavallaan halujen näkökulmasta: me pidämme hyvänä erottautua, luoda eroja, pilkata, koska se on tapa puolustautua ja puolustaa egoa – ja ego tarvitsee jatkuvasti itsekehua ja pönkittämisiä. Mutta ego on jollei valetta niin valheellisesti suuntautunutta. Erossa Totuudesta.

Tammisen aivopieru on kuitenkin eräänlainen silta arvostelun kolmanteen (3) osaan, jossa hän kertoo paitsi pakollisen tiedon – Al-Qaida Finland se vasta hurja levy olikin! - lisäksi että Julma-Henri ”on kuulemma vähän seestynyt noista päivistä, mutta sitä ei sanoituksista arvaisi”.

On ilkeämielistä panetella arvostelijaa, joka ei ole edes kuunnellut levyä. Tai oikeammin: juuri niin pitää tehdä. Tammisen faktat ovat niin pielessä, että on vaikea uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä Julma-Henri levyllä latelee. Eivät ne tekstit nyt niin vaikeita ole! Seestyminen on silmiinpistävää. Pahimmankin puusilmän luulisi käsittävän, että artistin tekstien kehittyminen (jota olen kuvannut tekstissä ”Mitä mieltä Jumala ois?”) on päivänselvää eikä mitään akatemioiden analyysimateriaalia yksinoikeudella, eikä Tammisen luulisi lukeutuvan puusilmiin, hänhän vaikuttaa muiden Voima-artikkeliensa perusteella kuitenkin ihan järjen ihmiseltä. Mutta jos on totta, että hän oikeasti on perehtynyt levyyn ja kuunnellut sitä useammankin kuin kerran, voi vain todeta, ettei hän ymmärrä taiteesta vähääkään.

Mitenkäs ne tähdet? Tamminen antoi viisi tähteä. Täydet viisi tähteä! Bileet! Eihän tässä sitten pitäisi olla mitään nillittämistä?

Ongelma ei tietenkään Tammisen arviossa sinänsä. Olisi pikkusieluista keskittyä vain siihen, kun kyse on journalismia yleisesti vaivaavasta uuslukutaidottomuudesta. Lukijan ja lehdissä ilmestyvien kritiikkien välillä on suuri epäsuhta ja jokaisen lehden kohdalla on mietittävä pitkään, miksi tämä ja tämä kritiikki on kirjoitettu ja miten. Mitä tarkoitusta varten.

Ehkä kirjoittaja haluaa nostaa tärkeäksi kokemansa artistin tai kirjoittajan esiin, muuten sama, mitä itse arviossa sanotaan. Yksityisen ihmisen tekemää mainosta. Tai lehden haluamaa mainosta. En silti halua uskoa, että kaikki kriitikot ovat ääliöitä ja lukutaidottomia pässejä. Eivät ne ole. Silloin vaihtoehtoja jää (ainakin) kaksi: joko muoto pakottaa kirjoittajat kirjoittamaan mitä sattuu, mihin sisältyy se, että kritiikit asetetaan mainoksiksi lukijoille eikä kiinnostaviksi tekstin jatkeiksi tms., tai sitten kirjoittajat kirjoittavat liikaa kritiikkejä ja se on liukuhihnatyötä. Lyhyiden kritiikkien tekstit tuntuvatkin usein pakotetuilta ja jotenkin intohimottomilta. Tähdet ovat lukijoita varten, kirjoittajat ovat antaneet ne mekaanisesti.

Niissä toistuu usein myös tietty kaava, erityisesti musiikkiarvioissa. On kerrattava artistin aiemmat levyt. On tartuttava ulkomusiikillisiin asioihin, ehkä jopa omiin kokemuksiin. Toisaalta ulkomusiikillisissa puitteissa ei ole välttämättä mitään suoranaista haittaakaan, jos se tehdään muuten kuin kertomalla artistin aiemmasta päihderiippuvuudesta tai vastaavasta. Enemmänkin kaipaisin kritiikkejä, joissa tehtäisiin yllättäviä yhdistelmiä, kehiteltäisiin joitain tekstin ajatuksia pidemmälle. Jokainen osaa sanoa, onko jokin hyvää tai huonoa. Se ei ole mikään taito. Taitoa on punnita, miksi se on hyvää tai huonoa – ja edelleen: taitoa on löytää huonoonkin teokseen tulokulma, joka tekee siitä kiinnostavan. Tulokulman löytäminen puolestaan tuo nautinnon lukemiseen ja kuuntelemiseen ja toivon mukaan kritiikistäkin sitä kautta voi välittyä intohimo, tai edes kiinnostus ja paneutuneisuus asiaan.