maanantaina, toukokuuta 20, 2013

Rap, itsekorostus ja myötätunto


Palaan räppiin. Kahdesta syystä. Ensinnäkin genre elää Suomessa kukoistustaan ja vaikuttaa paitsi kasvavaan nuorisoon myös varttuneeseen polveen aiempaa enemmän. Toiseksi genre kuhisee taitavia tekijöitä, joka käyttää kirjoittamisenergiaansa muuhunkin kuin munahaukoista, kosteista juhlista ja nopeista autoista sanailuun. Osa on tietysti aloittanut aiemmin, osa myöhemmin ja tällaisen edessä sitä aina vain nöyrtyy: moni on työstänyt vuosia materiaalia pelkästä tekemisen ilosta, biitin ja sanan yhdistelemisestä itsessään, ja äkkiä yhden suosiosta ja huomiosta saa osansa toinenkin. Biittejä on pöytälaatikossa, kassuilla, jopa kirjojen välissä, ja äkkiä niiden ympärillä kuhisee, vanhat nauhat tekevät uusia tulemisia. Tästä valtavassa määrässä ääninauhoja on kiteitä, sekunteja, säkeitä, joilla on sielunhoidollinen merkitys paitsi tekijöilleen myös kuulijoilleen. Näillä kiteillä tuntuu olevan myös possen tai kaveriporukan siunaus – ja se kuuluu.

Palaan räppiin, sillä puhelauluun on kuulunut egon ja omien tekemisten korostaminen alusta lähtien. Kaveriporukan myötäsynnyttämät luovat ja sosiaaliset virrat suuntautuvat ulospäin: kun tukea on, ihmiset ovat rentoja ja välittömiä, eivätkä juurikaan välitä, mitä ulkopuoliset heistä ajattelevat. Se tuo tekemisiin erityistä auraa. Silloin materiaalia syntyy, mutta myös itsevarmuus kasvaa – ja kiihtyy hetkittäin uhoksi asti.

Räpin muotokieleen sisältyvä itsekorostuksen tendenssi on viime vuosien Suomessa yhdistynyt monien teksteissä entistä enemmän julkisuuteen ja suosioon, mutta tavalla, joka on luonteeltaan kriittinen ja pohdiskeleva. Populaarikulttuurissa tämä on tietysti jokseenkin kaluttu luu, mutta niin vain uudet rap-äänitteet tulevat useimmiten lisänneeksi palettiin jotain uudenkarheaa.

Kirjoitin jokin aika sitten Pyhimyksen Paranoidista (2011) ja Teflon Brotherista samoja itsekorostuksen ja sen kiihdytetyn version, menestyksen aiheita sivuten, mutta joukkoon voisi lisätä esimerkiksi tuoreen, vaikkakin kaupoista julkaisupäivänään poisvedetyn Steve iVanderin Olen mustan (2013), Ruger Hauerin Erectuksen (2012) ja Euro Crackin (vuonna 2012 julkaistu samanniminen EP ja näytebiisien perusteella myös tuleva Huume, 2013). Esimerkkejä on pilvin pimein, sillä lähes jokainen tyylin artisti sivunnee aihetta ainakin jossain kohtaa tuotantoaan. Tekstejä ammentuu omasta elämästä ja säkeisiin eksyy silloin tällöin havainnoiva subjekti.

Todettakoon siksikin, että oma hiphop-tuntemukseni on lähinnä edistyvää: en nuoruusvuosinani kuunnellut ysäriräppiä, vaan aloin lähestyä genreä vuosituhannen vaihteessa ja etenin käsipohjaa vähin erin ja ennen muuta tekstilähtöisesti. Biitintaju – jos sellaista voi sanoa olevan – tuli jälkijunassa. Siksi koko kysymyksenasettelu – miksi räpissä puhutaan niin paljon itsestä – voi tuntua räpin altaissa minua intensiivisemmin kauhoneesta lukijasta vähintäänkin naiivilta. Yritän kuitenkin seuraavassa selventää ja tarkentaa, miksi kysymys, olkoot kuinka vanha ja kulunut tahansa, vaikuttaa olevan edelleen akuutti ja jopa aiempaa kipeämmin erilaisia vastauksia kaipaava.

*

Euro Crack -EP:n ilmestyminen tuntui aluksi pettymykseltä. Julma Henri oli lyöttäytynyt yhteen Ceebrolistics-, Murmurecordings- ja Serkkupojat-yhteyksistään tutun RPK:n kanssa ja julkaissut ”Henri”-äänitteen (2010), jota voisi hyvällä syyllä sanoa vähintäänkin tietoiseksi: koko levy käsitteli tietoisuutta ja mielenmuutosta. Sitä ennen artisti oli käynyt erinäisiä kehitysasteita läpi ja toiminut siinä sivussa syrjäytyneiden, ruhjottujen ja laitapuolilaisten puolestapuhujana. (Olen kirjoittanut aiheesta suhteellisen kattavan analyysin aiemmin, joten en uppoudu sivupolulle tällä kertaa tämän enempää.) Euro Crack ilmensi kuitenkin kumpaisenkin – sekä Julman Henrin että RPK:n – kohdalla toisenlaista lähestymistapaa genreen. Ilmaisu muuttui. Sosiaalisen ja pohdiskelevan kritiikin korvasi voimakas, rehentelevä itsekorostus, jota tehtiin naivismiin asti hölmön sukkelan huume-metaforan valossa: auton peräloosteri on auki ja luukutus käynnissä, tietoisuutta, euro crackia kaupataan minigrip-pusseissa. Alun pitäen olen kokenut nimen tehokkaaksi – huume yhdistyy eurokriisiin – mutta konseptin toteutusta olen hitusen vierastanut. Vähitellen se on kuitenkin alkanut avautua, tehota ja koukuttaa.

Jää arvailujen varaan, millainen henkilöhistoriallinen tausta Julmalla Henrillä ja RPK:lla on huumeidenkäytön suhteen. Enemmän konsepti kuitenkin on genren historiasta tuttujen päihdeylistysten kommentaari. Siinä missä Asa totesi vuosia sitten auringonvalon olevan se suurin pärisyttäjä, Ameeba, J Riskit ja monet muut ovat sivunneet läsnäolon merkitystä: elämä on, kliseeksi asti ja jos sen oikein oivaltaa, sitä parasta huumetta, jos osaa ja ymmärtää olla läsnä. Tämän perusteella olisi tietysti yksinkertaista pensselöidä kovin puhtoista kuvaa kustakin, mutta kuten sanottu, henkilöhistoria ja artistin henkilökohtainen päihteidenkäyttö eivät kuulu kuulijalle saati ole edes erityisen kiinnostava komponentti kokonaisuudessa.

Euro Crackin tapauksessa pojat ovat palanneet huudeille, mutta pusseissa on nyt erilaista kamaa kuin saattaisi luulla. Tekstien pintataso korostaa lähes joka käänteessä luukuttamista ja kamankäyttöä, mutta hitaimmallekin kuulijalle luulisi olevan selvää, että Julma Henri ja RPK tarkastelevat huumetta sinänsä, toisin sanoen asioita jotka vetävät meitä riippuvuuksiin ja tekniikkoja, joilla niistä pääsee irti. Julman Henrin tapauksessa linja tietysti pitää. Jossain haastattelussa tämä taisikin todeta, että paljon on paskaa päästetty ja filtteröity pois, joten nyt on tullut aika tehdä muuta. Tämä on sitä muuta.

Ruger Hauerin Erectus, Teflon Brothers ja Steve iVander taas löytävät kaikki yhteisen nimittäjänsä Pyhimyksestä, mutta eivät palaudu häneen. Kaikissa äänitteissä vilisee kuitenkin viittauksia menestyksen ja sosiaalisen olemisen kääntöpuoleen, rappioon, lakastumiseen, krapulaan ja yleiseen tulehtuneisuuteen. Siinä missä Ruger Hauerin kiitelty debyytti Se syvenee syksyltä (2010) oli monilta osin poliittisen todellisuuden kommentaari, Erectus painottaa ensi näkemältä liiaksikin yhtyeen nopeasti kasvanutta suosiota kappaleineen Elvis sanoo ei, Mä haluun kuolla ennen Bonoo ja Iso paha susi, mutta antaa äkkiarvaamatta myös keväisiin, lumen alta paljastuviin leikkipuistoihin, kohmeloisiin aamuherätyksiin, lääketokkuroihin ja sosiaalisiin medioihin. ”Lue mulle mun oikeudet pizzamainoksesta, kun nousen sängystä kuin chileläisest kaivoksesta”, tiputtelee Paperi-T kappaleessa Palaaks lusikka?, ja siinä on enemmän totta kuin mitä ehkä on aiottu alun pitäen sanoa. Mieleen muodostuu näkymä pizzalaatikoiden täyttämästä törkyisestä miesluolasta, lokerosta jollaisiin ihmiset kaupungeissa tapaavat pakkautua. ”Mä en oo olemas, tai oon ehkä Faces”, kuuluu vuorostaan Pyhimyksen säe Antimateria-kappaleessa. Jostain nämäkin aina kertovat.

Päivien ajan olen kuitenkin jo miettinyt ja katsonut uudelleen ja uudelleen Steve iVanderin musiikkivideota Raha ei tekeytymällä lopu. Siinä tiivistyy käytännössä moni aiheen kannalta olennainen seikka samalla kun muotokieli lähestyy kömpelössä nerokkuudessaan esimerkiksi STP- eli SinäTuubaPaska -nettimateriaalia, josta V. S. Luoma-aho kiteyttikin parisen vuotta sitten jotakuinkin olennaisen. Rap-musiikille ominainen lainaaminen ja päälleliimaaminen hakevat videossa vastakaikupohjaa nimenomaan verkosta ja niistä kokemuspinnoista, joita lapsesta asti nettiä käyttäneelle on muodostunut. Sinänsähän video kuvamateriaaliltaan ei enää edes hätkähdytä, sillä edes parisen vuotta immateriaalisen aalloilla surffanut ja uteliaisuudelleen antautunut verkonkäyttäjä on jo nähnyt käytännössä kaiken, mitä tarvitsee nähdä. Se kokemus – että on nähnyt kaiken mitä tarvitsee nähdä – yhdistääkin kolmen pennin julkkista ja jokamiestä toisiinsa. Kaikki järjetön, vastenmielinen, kamala ja uskomaton, mitä voi vain kuvitella, on jo tehty ja todisteita löytää kaikkialta verkosta ja sosiaalisista tiloista. Googleta vain. Juuri se kokemuksessa onkin tavallaan hätkähdyttävintä.

Samalla kun ihminen fyysisesti käpertyy miesluolaansa, hän pääsee yksinkertaisesti selaimen avaamalla entistä voimakkaammin osalliseksi järjettömistä, vastenmielisistä, kamalista ja uskomattomista kokemuksista, toisin sanoen kiihdytetystä sosiaalisuudesta. Kiihdytetty sosiaalisuus merkitsee tässä sitä sosiaalisen olemisen avaruutta, jossa tuntoa tavataan, jossa yhteisiä, yleisiä ja jaettuja asioita tunnustellaan ja jossa vastavuoroisesti henkilökohtaista tuntoa stimuloidaan erilaisin ärsykkein. Silpomis- ja ruumissivustojen ja Seiskan järjestämien juhlien vertaaminen toisiinsa on epäilemättä loukkaavaa, mutta analogiassa voi silti olla yhtymäkohtiakin: herkkyys siinä menee, usko siinä menee. Sekään ei paranna asiaa, että ”turhat julkkikset” ovat alkaneet aina ennen pitkää muistuttaa vieraita ulkoavaruudesta tai yksinkertaisesti zombeja. Kokemuksellisesti sekä menestys että nettisurffaus ovat kuitenkin ennen muuta addiktoivia: mikään ei todellakaan riitä, mikään ei hätkähdytä, mies katsoo metrossa pornoa älypuhelimesta tyhjin katsein. Narkomaanisen ruumiin aukot päästävät ulos itsensä sielun kaikessa sen herkkyydessä ja moninaisissa tunnoissa. Sellainen kuuluu hyvin usein myös Pyhimyksen yhtyeiden viime vuosien äänitteissä, samoin kuin Julma-Henrin & Syrjäytyneiden Al-Qaida Finlandilla (2007). Levyissä on likaa, ruoantähteitä, kebabpaskanhajua, liikaa kahvia juoneen pistävänhajuista virtsaa. Kaikesta tästä alaspäin, viemäriin vetävästä ja fumigoidusta aineksesta huolimatta seassa on säkeitä, joita ajaa toivo kohoamisesta, toivo paremmasta, lohtu, empatia ja armo. Ruumis makaa kaakeleilla, vähän tuntoa jäsenissään.

*

Vaikuttaa siltä, että sekä Pyhimys yhtyeineen että Julma Henri RPK:n kanssa tekevät ennen muuta sitä tärkeää työtä, jota jokaisen kulttuurintuotannon parissa tekevän tulisi ainakin jossain vaiheessa uraansa tehdä: ottavat huomioon paitsi paikalliset aikalaisolosuhteet myös muotokielen, joka on tekemisen lähtökohta, historioineen päivineen ja ammentavat siitä itsetietoisesti jotain uutta ja muuta. Tietysti kaikki on jo keksitty ja tehty aiemmin, mutta jotain on siltikin tehtävä. Kirjallisuudentutkija Harold Bloomin kuvaama vaikutuksen ahdistus on polttoainetta luomistyössä.

Eräällä ystävälläni on tapana rap-videoita katsoessaan tai -kappaleita kuullessaan kiinnittää kriittistä huomiota siihen, posmitetaanko niissä nimenomaan räppäämisestä. ”Mä oon tässä, nyt mä tuun täältä, nää kamat mulla on, kattokaa mua.” Pidemmän päälle tällainen flow alkaa eittämättä närästää, mutta tänään, tosi-tv:n ja sosiaalisten medioiden kaltaisten ”narsismigeneraattorien” vaikutuksen lisäännyttyä ei toisaalta ole järin suuri ihme, että ”kattokaa mua” on entistä useamman huulilla. Varsinainen kysymys kehiikin käytännössä sen ympärillä, mitä käyttöä tällaisella narsismilla on itselle ja laajemmin kulttuurintuotannolle.

Sinänsähän itsetietoisuudessa ja narsismissa ei ole niin mitään uutta. Tieteenfilosofi Paul Feyerabend kirjoitti vuosia sitten, että hyvä filosofi ymmärtää sisällyttää sanomisiinsa väärinymmärryksiä välttävän ja väärinkäytöksiltä suojaavan kaneetin, oli se sitten vitsi tai itsepuolustus tyyliin ”vitustako minä tiedän, miten nämä asiat oikeasti ovat”. Tosikko sanoma ei anna liikkumavaraa ja varmana esitetty kerää kenties vain kärjekkäimpiä reaktioita, huomiota kyllä, mutta ei niinkään totuutta, varsinkaan jos totuutta on lähestyminen ristiriidoissa, sommitelmissa ja dialektiikoissa. Taideteoksiksi puetut manifestit ovat nekin useimmiten vain ikävystyttäviä.

Feyerabendin väite soveltuu myös tämän päivän suomalaisen ”tiedostavan räpin” siipeen: äänitteet julistavat, mutta sisältävät riittävän määrän sisäistä ristiriitaa, jotta niistä varisee manifestinomaisuus. Niissä on huumoria, kevennyksiä, maton vetämistä vakavasti esitetyn alta. Mutta kuvia, vaikka sitten varjojen leikkiä ne ovat. Ajasta. Sosiaalisesta olemisesta. Suojaava kaneetti ja itsetietoisuus ylipäätään ovatkin luultavammin ehdottoman välttämättömiä tilanraivaamisen eleitä: ei siksi, että muut huomaisivat, vaan siksi, että oma sanominen löytäisi edes jonkinlaisen paikan, liittymäpinnan. Jossain on seistävä, jotakin kohti oltava. Mutta totuus, merkitys, mieli liukuu, väistää ja kaikki mitä täydestä sydämestä yritetään sanoa on toisesta asemasta, toisesta katsannosta käsin aina roskaa ja valetta vain.

Tämä ei ole tiedollinen kysymys, vaan tunnon, empatian ja aistimellisen. Päivittäin ihminen tulee olleeksi tekemisissä yhä suuremman informaatiomäärän kanssa, mutta vastaanottoreseptorit leikkavat kiinni jo pienestä määrästä, jos reseptoreita ei harjaannuteta – ja vaikka harjaannutetaankin; liikaa on liikaa. Silloin jää vain ähkyä, paniikkia, stressiä ja tunnepohjaisia reaktioita. Ja siitä sosiaalisessa olemisessa on yhä enemmän kyse. Tieto itsessään ei ole enää aikoihiin vapahtanut: päinvastoin, nyt raaka data vain pahimmillaan vääristää olemista ja yksipuolistaa tuntoista ruumista. Koululaitos yksinänsä kannustaa tietojen ja taitojen hankkimiseen, mutta tunne- ja tuntopuoli jäävät helposti puolitiehen. Miten paljon nuori joutuukaan opiskelemaan koulun opetusohjelman ulkopuolella – ihastuessaan, kohdatessaan kiusaajia, erilaisuutta, sosiaalista painetta? Kokeissa olisi pärjättävä, mutta välitunneilla harjoitellaan sosiaalisia järjestyksiä eikä niissä arvosanoja tai aina edes tukiopetusta kysellä. Sama peli jatkuu aikuisiässä.

Luulen, että itsetietoisuuden ja oman tunnollisen opiskeleminen on myös tänään kaiken onnistuneen edustuksellisen olemisen edellytys. Ja jokainenhan edustaa, tuo tiettyjä puolia itsestään, tapahtui se sitten koulun pihalla, töissä, harrastuksissa, kadulla tai verkossa. Jopa positiivisina aiotut, elämää ylistävät status-, blogi- ja twitter-päivitykset voivat muuttua toisen silmissä vain irvokkaiksi narsismin eleiksi, kun niitä lukee toistuvasti tarpeeksi usein. Vaikein taidoista on myötätunto. Monet mediat ja välittäjät, joiden lähtökohtana pidetään sosiaalisuutta, tosiasiassa eristävätkin ihmisiä toisistaan korostamalla pelkästään edustuksellisen olemisen puolia ihmisessä; siinä on aina saumoja katkeruudelle ja kateudelle. Sosiaalistavat kannustimet jättävät aina joitakin sivuun – ja vaikkeivät jättäisikään, siltä saattaa tuntua. Tätä tuntoa ei voi eikä saa aliarvioida. Tällä tavoin vieraannuttavassa sosiaalisessa todellisuudessa onkin ylipäänsä jatkuva mahdollisuus yksinäisen tunnon tilojen synnylle. Muureja nousee näiden tilojen ympärille: syntyy käsitys siitä, ettei toisia oikeastaan ole. Tietysti toisia on – kilpailijoina, leivänryöstäjinä – mutta jos esillä on vain edustuksellisen olemisen puolia, heikot, rikkinäiset ja elävät ihmiset niiden taustalla ovat reaalisessa vaarassa syrjäytyä. Mistä? Todellisuudesta itsestään. Ja tällainen syrjäytyminen on vähintään yhtä kipeä ongelma tämän päivän sukupolville kuin työelämästä syrjäytyminen.

Edustajien tuolla puolen ei ole ihmistä. On vain eleitä, esittämistä, yhtä jatkuvaa teatteria. Jos julkisen eläimen tragedia on, että yhtäältä on suosion nimissä sanottava mitä vain ja käytävä jos minkälaisissa kissanristiäisissä ja toisaalta taas varottava sanojaan ettei ajaudu vallan katveisiin, arkisessa elämässäkin sosiaalinen oleminen varautuu. Ihastuksen edessäkin sitä yrittää sanoa jotain osuvaa eikä päästele mitä vain, mutta samalla – ainakin jollain tasolla – tiedostaa, että ensialkuun ihastuminen on omiin ominaisuuksiin – kaipauksiin, haluihin, toiveisiin – ihastumista ja vasta sitten toisen ihmisen avautumista. Halu vetää meitä yhteen, mutta myötätunto toiseen kehittyy toisinaan vasta hyvän matkaa jälkijunassa. Ja silti ihaninta kai olisi, jos myötätunnon harjoittaminen johtaisi kateuden, riitelemisenhalun, syrjäytetyksi tulemisen tunteiden vähenemiseen ja siten siihen, että ensimmäinen olisi itsetietoisuutena läsnä sosiaalisessa olemisessa silloinkin kun järkineen ei voi olla samaa mieltä toisten kanssa.

*

Tiedän kokemuksesta, kuinka paljon hyvää ensimmäisen persoonan kerronta ja egoboostaus voi tehdä, olkoot se kuinka väkinäistä ja vastenmielistä toisesta vinkkelistä tahansa. Kuinka se parantaa askelta ja itsetuntoa. Liioittelen, mutta sallittakoon tämän kerran: syy, miksi rap on tänään niin suosittua johtuu osin samoista syistä kuin se, miksi hummerit olivat (ainakin vielä joku vuosi sitten) maailmalla suosittuja ajoneuvoja; miksi kotia sisustetaan, miksi meikataan, leikataan hiuksia. Etsimme turvaa, suojaa, sielunhoitoa. Olemme kaikki rikkinäisiä. Syrjäytyneisyyden ja psyykenlääkkeiden, koulu- ja työpaikkakiusaamisen, stressin ja burnoutien keskellä entistä useampi kolhiutuu, mutta kolhittuja me olemme jo syntymästä. Ja kyllä, kiihdytettynä tämäkin puu kantaa outoa hedelmää.

Pyhimys ei palaa teksteissään vain omaan asemaansa esiintyjänä vaan hahmosta lähtee aina rihmoja kuulijoiden, jokanaisen ja -miehen kokemusmaailmaan, mikä taas on pahimmillaan entistä solipsistisempi ja yksinäisempi. Myös esiintymistä merkitsevien eleiden tällä puolen on yksinäisyyttä. Sosiaalinen oleminen ja esiintyminen ovat erottamaton osa rapin olemusta, sillä ne ovat ja koostavat sitä metafyysistä kenttää, jolla ihmisiä yhdistellään toisiinsa ja erotellaan. Siinä mielessä itsetietoinen muotokieli – itsestä räppääminen – ovat sillä kentällä käymistä, jossa yhteyksiä luodaan ja ihmisiä jää sivuun. Silloin ”kattokaa mua” tulisi herättää meissä, vastaavanlaisina yksinäisinä, särkyneinä ja äärimmäisen itsetietoisina olentoina välitöntä myötätuntoa.

2 kommenttia:

Hanna-Riikka kirjoitti...

Helvetin hyviä pointteja.

(Joo, olen 35-vuotias nainen. Joo, diggailen Julma-Henrin kamaa, kun sille päälle satun.)

Anonyymi kirjoitti...

Yleensähän hyvällä musiikilla on faneja laidasta laitaan. :) Loistava kirjoitus. Lisää näitä räppipostauksia!