Kevät on maailmanlopun aikaa. Se merkitsee minulle ennen muuta luopumista alkuajasta, avautumista, vehmaan alkua. Puhumme mielellämme siitä, kuinka keväisin lumen alta paljastuu vihertävä nurmi ja pian voimme huomata jo pajunkissoja tienvarsilla. Samalla kuitenkin jätämme hyvästit menneelle talvelle, sille alkuhämärälle josta valo nousee, kasvaa ja johon edelleen palaa. Olemme jo suunnanneet katseemme kohti rakkautemme kesää, vapautta, avoimuutta, uutta viattomuutta. Siirtyminen kesäaikaan - tai kuten itse sitä nimitän: valeaikaan - merkitsee paitsi konkreettista erontekoa talvesta, myös tietoista etsiytymistä niille poluille jotka johtavat kesämaahan - niinikään psyyken tasolla se merkitsee etääntymistä, irtiottoa, tietoiseksi tulemista.
Eikö tämä ole ristiriidassa aikaisempien kirjoitusteni suhteen, joissa totesin syksypuolella tulevan pimeän merkitsevän vuoden loppua agraarisessa perinteessä? Näin onkin, mutta on myös hyvin ymmärrettävää, että auringonkiertoon itsensä perustava kansanperinne ei myöskään voi nähdä pimeää itseään parempana kuin kesää, valonmaata. Coilin edesmenneen Jhon Balancen sanoin sähkövalo tappoi mytologian, ihmisten kerääntymisen yhteen talvi-iltoina kertomaan toisilleen tarinoita aikansa kuluksi, kuvittelemaan, pimeässä. Mihin Balancekin viittaa, talvi on hiljentymisen ja sisäänpäin kääntymisen aikaa yhtä lailla kuin kesä on paljastumisen, ulostulon, kukoistuksen aikaa. Jopa agraariyhteisölle talvella oli enemmän aikaa ajatella, kuvitella, olla hiljaa, kuin keväällä tai kesällä, jolloin aistit heräsivät ja kävivät hurmosmaiseen tanssiinsa yhdessä muun luonnon kanssa. Lumi joka peitti talonpielet suojasi ja hukutti äänet sekä huomiota vaativat ärsykkeet, ja keväällä yksin valon määrän lisääntyminen oli omiaan herättämään ihmiset horroksestaan ja lähtemään ulos, kuumaa sykkivää verta suonissaan, ihastuneina kuin maaäiti, kasvit ja puut. Tai Pan, kreikkalainen luonnon ja hedelmällisyyden sarvipäinen jumala, joka sai sittemmin kyseenalaisen kunnian tulla samastetuksi kristilliseen Saatanaan.
Tämän avautumisen, jopa estottoman rakkauden takia omalla maailmankartallani en ole koskaan ollut täysin sinut kevään ja kesän kanssa: tunnen jääneeni sen rakkaudesta paitsi. Panin hahmo on vainonnut minua läpi nuoruuteni. Keväisin teini-ikäiset alkavat kerääntyä, veri vetää niitä yhteen, ja kun itse olin samanikäinen, päädyin tekemään sitä mitä talvisinkin, pesimään kotona, olemaan itsekseni, ja niin rikoin luontoa vastaan. Oli kuuma, luulin ettei minulla ollut ystäviä ja ihmisiä ympärilläni, koetin piileskellä ja odotin syksyä, ettei minun tarvitse enää: silloin piileskely olisi tarpeetonta, sillä se olisi luvallista ja Panin nauru olisi lakannut. Joskus jäin kaupunkiin, joskus pääsin pois - yhtäkaikki tunsin olevani yhtä pitkää haavaa, jotain halvaantunutta etäisyyttä joka piti minut ja rakkauden toisistamme erillään. Muotoutuvaan mieleen se jätti taatusti jäljet, jotka kerrostuvat niin kuin muistotkin: kerroksittain, sekaisin, sekoittuen.
Eli koska minulla on jonkinasteisia traumoja teinivuosiltani, kevät on maailmanlopun aikaa? Näin kai voisi sanoa. Puolustaudun kuitenkin sanomalla, että kaikki, mitä tapahtuu ennen 18. ikävuotta, ei ole siitä maailmasta jossa elämme. Me emme tunne sitä, se on jonkun vieraan elämää. Kun vihdoin aistimme avautuvat elämämme ensimmäisenä keväänä ja synnymme tähän maailmaan, lapsuutemme on jo-kadotettua ja meillä loputon alkukoti-ikävä, jätämme taaksemme tuon ajan, tuon toisen elämän ja etsiydymme omamme ääreen, opettelemme uudestaan tunteemme, itsetuntomme, kykymme, kaiken. Ja me rakastamme tuntea olevamme erossa alustamme, rakastamme sitä ikävän tunnetta, ja siksi kevät on meille niin tärkeä vuodenaika: se toisintaa tuon tunteen, palauttaa meidät vielä kerran sen tunteen pariin, kun seisomme kamanan alla ja astumme ulos. Sen jälkeen meillä on vain toisemme, omat askareemme, oma elämämme ja omat muistomme, siitä mitä oli ja mitä olisi voinut olla.
Lumen alta paljastuu siis vuotuinen pimeän kuolema, joka pakottaa ihmiset surutyön jälkeen käymään kohti kevättä, sovittamaan itsensä uuteen aikaan ja sen vaatimaan luonteeseen. Olen toki enemmän kuin iloinen, että kevät saapuu - viikko sitten maassa oli enemmän lunta kuin koko talvena, ja nyt kadut ovat paljaat, pikkukivet narisevat kenkien alla. Tilaa parantaa se, että valoa on enemmän, aistielämä pulpahtaa auki ja tiedän: kesän jälkeen saan kyllä uuden siunaamani, jolloin käpertyä, hiljentyä, olla itsekseni. Nyt on tärkeää antaa elämänvirran viedä, pyrkiä siihen luontoyhteyteen joka huuhtoo suonemme ja huuhtoo mielemme kaikesta talven aikana kertyneestä kuonasta ja kurasta. Se, mikä on talven kestänyt, pysyy ja vain vahvistuu. Ja mikä tärkeintä, Pan ei enää ole vihollinen, vaan kunnioitettu kumppani. Siispä tervetuloa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti