Kirjoitin eilen melko tyyneen sävyyn ylemmästä keskiluokasta, mikä tarkemmin ajateltuna on melko kestämätöntä. Itsekritiikkinä vastaan, itse itselleni, ettei ylempää keskiluokkaa enää reaalitodellisuudessa edes ole. Tämä on selvä osoitus siitä, kuinka mediatodellisuus vääristää käsitystämme siitä todellisuudesta, jossa elämme: yrittäessämme omaksua mallilukijan roolin mediatodellisuudessa saatamme ehdollistua ajattelemaan, että sen maailman lainalaisuudet vastaavat omaamme. Nykyisten, henkiseltä tasoltaan syvästi vammautuneiden mediahahmojen olemassaolo vie alituiseen huomiotamme siltä, että aktuaalinen maailmamme toimii hyvin toisella tapaa. Luultavaa tietenkin on, että noilta median representaatioilla on omat vaikutuksensa arkielämässä harjoittamiimme rutiineihin, ideaaleihin ja toimintatapoihin. Samalla tekisi mieli viitata varhaiseen gnostilaisuuteen (josta lisää esseessä Manikealainen tulkinta aikamme tilasta, kts. alla): olemme niin lumoutuneita joka puolelle sijoitetuista kuvaruuduista ja valkokankaista, että emme edes huomaa, kuinka henki pakenee meistä ja kuinka ne, jotka ovat gnosiksensa saavuttaneet häipyvät maailmastamme, gnosis nostaa heidät pois täältä.
Helsingin Sanomat otsikoi tänään (18.4.2008) ruokaa syötävän enemmän kuin tuotetaan. Lehden mukaan Kiinan ja muun Aasian väestö on keskiluokkaistumassa, mikä saa heidät hamuamaan ruokavalioonsa yhä enemmän paitsi lihaa myös maitotuotteita. Tämä on erityisen surullista, sillä olen saanut käsityksen, että Aasiassa kasvisruoka on ollut jollei nyt mikään trendi, niin ainakin historiallisen tradition vahvistama vakavasti otettava perinne. Ehkä voisi väittää edelleen, että Aasian väestö niinikään länsimaistuu, sillä meillähän sekaravinto on ollut päinvastoin liiankin pitkään hyvänä pidetty itsestäänselvyys. Uskon edelleen, että maan väestö voisi tehdä suunnattomasti hyvää, niin ekologisesti kuin oman terveytensäkin puolesta, jos se osaisi jollei luopua sekaravinnosta niin ainakin lisätä kasvisravinnon saatavuutta, määrää ja uskottavuutta.
Meillä Suomessahan liha ja meijerituotteet eivät ole luultavasti ikinä olleet mikään keskiluokan oikeus, jollei sitten oteta huomioon pula-aikoja, jolloin lihan- ja maidonsaanti on ollut paljon vähäisempää. Silti silloinkin maan köyhimmätkin ovat pyrkineet kohti monipuolista sekaravintoa, eivätkä ole pitäneet edes mahdollisena saati sitten kunnioitettavana muiden olentojen riistämisestä luopumista, tappamattomuutta ja hyveellisempää kasvisravintoa. Elinolot ovat tietenkin olleet silloin hyvin toisenlaiset, eikä niiden vertaaminen nykyiseen elämänmenoon ole suoranaisesti järin kestävää. Sen sijaan riittävän lujaa on esittää, että maissa, joissa hyvinvointitaso on aikaa sitten ohittanut kohtuullisuuden, pitäisi olla suorastaan valtionpolitiikassa säädelty moraalinen pakkolaki, että jos olemme onnistuneet saavuttaa niin korkean hyvinvoinnin ja riittävän hyvät ulkomaankauppasuhteet, meidän tulisi kaikin puolin pyrkiä edistämään kasvisruokavaliota yksilötasolla. Lihan ei soisi olla jokin oletetun keskiluokan etuoikeus, jotain ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Opin viime kesänä Etelä-Virossa matkustaessani, kuinka lihaa siellä pidetään eri tavalla kunniassa kuin Suomessa - en halua sortua ainaiseen syntiin ja taputella “pikkuveljeä” päälaelle isoveljellisen myötätuntoisena koska tiedän että Suomen ja Viron keskinäinen vertailu on oikeastaan järjetöntä, mutta varovaisesti voisi sanoa, että siellä elinolot ovat linjautuneet siten, että lihasta on vasta tulossa jokapäiväistä siinä missä meillä se on ollut sitä pitkään ja matalapalkkalaiset ravaavat lidleissään tarkistelemassa maidon hintaa ja kiroilemassa kallistuvaa sianpotkaa ja ostamalla sen sijaan täysin törkyistä broilerinsuikalesotkua, kenties pahinta mahdollista eläinoikeusrikosta minkä mieli voi keksiä.
Jatkuva tendenssi siis näyttää olevan, että ruoka kallistuu, koska ruokaa ei riitä kaikille, ja ruoan kallistuessa tietenkin rikkaat ja vauraat korjaavat hammastikuilla lihanjätteitä hampaistaan, kun aidosti köyhät joutuvat tyytymään vähempään. Siinä mielessä me olemme loputtomassa velassa köyhään maan väestöön nähden, ja meidän on tunnustettava toimissamme tuo rakenteellinen väkivalta, jota harjoitamme joka päivä ostos- ja kulutusvalinnoillamme. Tämän takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää viedä omaa ruokapolitiikkaansa kestävämmälle tasolle. Nälkälakkoon ei tarvitse edes solidaarisuudesta ryhtyä. Tärkeämpää on edistää sellaisia ruokailun muotoja, jotka tuottavat vähemmän terveydellistä haittaa muille (niin köyhille kuin eläimillekin - Valion ja Atrian kaltaisten helppoheikkiyritysten väestä ei niin väliä) ja tekevät niistä haluttavampia ja parjaamani mediankin silmissä uskottavampia. Niinikään jokaisen vastuuntuntoisen yksilön Suomessa tulisi tuntea suoranaista inhoa kauppojen notkuvia lihahyllyjä kohtaan, ja eritoten siksi, että ne notkuvat ja valtaavat kaupassa tilaa monilta muilta, eettisesti kestävämmiltä tuotteilta. Suomessa lihaa kyllä syödään, mutta tuotantoon nähden sitä syödään liian vähän. Tämä on täysin kestämätön epäsuhta paitsi kulutustottumuksissamme myös suomalaisessa ruoantuotannossa.
Sekaravintoon suhteutettuna suomalaista luokkajakoa ei voi pitää enää millään tavalla perusteltuna, jollei tehdä erityyppisiä linjauksia, esimerkiksi 1990-luvun puolessa välissä näkyvyytensä varmistaneen radikalismin ja keskiluokkaistumisen välille. Jos suomalainen oikeisto aikojen alussa korosti moraalista selkärankaa ja vasemmistolaisuus yhteiskunnallista uhmaa ja uudistusmielisyyttä, asetelma on kääntynyt täysin nurin: vasemmisto on se, joka nurisee, kun keskustaoikeistolainen politiikka ajaa ihmeen kovalla tempolla ekonomisuuteen ja liberalismiin nojautuneita arvojaan. Ainakin oikeisto pyrkii uudistuksiin, joskaan omiin perustaviin arvoihinsa se ei näytä kajoavan: oikeistopolitiikko metsällä, oikeistopoliitikko härkäpihvin äärellä - onhan näitä mediakuvia. Maaseutuväestön puolta pitänyt Keskusta sitä vastoin, totta kai se haluaa edistää maatalouspolitiikkaa, mutta tähän se lukee kiinteänä osana lihakarjatalouden, minkä johdosta suuryritysten fasistista hegemoniaa puoltavat ravitsemusterapeutit voivat lehdissä esittää, kuinka jokaisen kasvissyöjänkin kannattaisi syödä seitsemän kananmunaa viikossa. Toisaalta löytyy vielä niin typerää mediaväkeä, joka antautuu kuukauden vegetarismikokeiluun, mutta syö pelkkää valmisruokaa tai jättää perusruoastaan lihan pois: näin hyvään pyrkivä ja tiettyjen tiedostusvälineiden piirissä mediaseksikäskin topos latistuu ja näyttäytyy olemassaolona elämäntapana, joka ei kuitenkaan voi olla vakavasti otettava vaihtoehto.
Keskiluokkaa ei ole, koska keskiluokkaisia on liikaa ja alkuperäisen keskiluokan harjoittamat elämäntavat (harrastukset, ruoka, juoma, ystävät, ammatti, työt) on propagoitu ja päästetty edelleen köyhemmän suomalaisen väestön kulutusvalinnoiksi. Keskiluokan uhat ovat myös olemassa ja ne ovat kaikkien omaisuutta: siksi haluamme muuttaa rauhalliselle omakotialueella (maaseudulle, lähikylään, laitakaupungille) mitä suinkin, sulkeutua, olla mukavien ihmisten kanssa tekemisissä, emmekä ainakaan kokea mitään uutta tai vierasta (paitsi kontrolloiduissa olosuhteissa kuten turistimatkoissa, aikakauslehdissä ja melkein unohdin, televisiossa) - emme halua matkustaa julkisessa liikenteessä, koska penkeillä on purkkaa ja spurgu saattaa istua viereen örisemään. Radikalismi on terrorismia, terrorismi erilaisuutta, erilaisuus mielenvikaisuutta, ja mielenvikaisuus kurittomuutta ja kurittomuus radikalismia. Kavahtakaa! Me olemme hyviä ja arvokkaita niin kauan kuin olemme turvassa ja jaamme yhteisömme arvot.
Pelot ovat reaalisia - ja äskeinen totta kai kohdistuu myös itseeni. Haluan olla enimmäkseen kotona ja ystävieni seurassa, haluan muuttaa maalle ja löytää kadotetun moraalini ja ryhdikkyyteni - urbaani hektinen elämä, suhisevat autot ja alituinen kollektiivinen kiire puuduttavat minua. Haluan olla hiljaa. Nämä juuri ovat haluja, joiden alituinen keskeneräisyys ja perusteettomuus on tunnustettava, jotta syvällisempään elämän ymmärtämiseen olisi edellytyksiä. Nämä keskiluokkaiset pelot ovat malliesimerkkejä jokapäiväiseen toimintaamme syöpyneistä totuttuja kulkuja seurailevista ajatusrutiineista, joiden tuttuus jäytää, syö ja rappeuttaa meitä. Siksi pelkäämme mieluummin muita kuin itseämme - jotta pystyisimme edes jotenkuten sietämään omaa olemassaolemattomuuttamme, omaa tavallisuuttamme, omaa vihattavaa turvallisuuttamme - ja erityisesti sitä tyhjyyden äärellä olemista, jonka nähdessään ego kauhistuu ja tekee kaikkensa jotta voisi säilyttää itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti