Oksennan pääministerin suuhun velkapommin ja muutoksen

Kumpi sekoaa ensin, ihminen vai maailma hänen ympärillään? Mikä on eettisen toiminnan perusta, kun maailma ympärillä näyttää hajoavan ja muuttuvan päivä päivältä kajahtaneemmaksi? Näyttääkin siltä, että ainoita ihmisen vapautumisen kannalta merkittäviä valintoja alkavat olla ne, joilla yksilö asettuu tietoisesti valtakulttuuriaan vasten. Vaikka nämä valinnat ovat myöskin hänen kuluttajan oikeuksiaan, katson että se, minkä yksilön eettinen omatunto katsoo oikeaksi on oikein, mikä edellyttää yksilön omatunnon jatkuvaa tarkkailua, eettisten tilanteiden punnitsemista ja oman aseman tiedostamista osana suhteiden verkostoa.

Ystäväni M:R:n mukaan kompromisseja ei nykyisessä ekologisessa murtumispisteessä tulisi enää tehdä esimerkiksi tilanteissa, joissa omatunto ja yhteisön vaalimat käytänteet asettuvat ristiriitaan. Katsoisin myös yleisemmin, että esimerkiksi tilanteissa joissa elävän olennon henki on edes potentiaalisesti uhattuna, ei ole "väärin" poiketa normeista, vaikka yhteisön jäsenet saisivatkin siitä mielipahaa. Niin ollen vaikkapa kieltäytymisessä maitotuotteista on kysymys ennen kaikkea omatunnon aktista, jossa ihminen kieltäytyy olemasta osa varastamista, kiduttamista ja murhaamista päivätoimenaan harjoittavaa maatalouskulttuuria. Tällainen syvä eettinen kieltäytyminen saa ehkä monien mielestä raittiusliikkeenkin sävyjä, mutta sen yhteydessä voidaan kuitenkin kysyä, miksi tukeutuisimme tässäkään kohtaa keskiarvottavan ja etiikassaan laimean valtakulttuurin "oikeaan" positioon ja alentuisimme hupailemaan marginaalisille moraalisaarnoille, joiden päämäärä on kuitenkin sama: ihmisen eettinen kasvu?

Tervettä järkeä voidaan tietysti käyttää: esimerkiksi lestadolaisuudessa ja monissa uskonnollisissa pienkulttuureissa oikeana pidetty ehkäisyn rajoittamatta jättäminen on elävien olentojen näkökulmasta "paha" (etenkin jos kulttuuri lokalisoituu keskellä öykkärimäiseen kuluttamiseen perustuvaa "hyvinvointi-Suomea") eikä voi olla ajattelematta kuin Pentti Linkolan pelastusveneparadoksia. Nämä "epähumaanit" äänenpainot joissa ihmisen "vapaus valita" synnyttääkö nolla, kaksi vai seitsemän lasta ovat uhkia ihmisen identiteetille ja tuottavat aina paljon kiivailua ja mielipahaakin, mutta jos elävien olentojen ja ekologian näkökulmasta jotain todella halutaan tehdä, on mm. syntyvyyttä alettava rajoittaa ja/tai samaan aikaan laskettava käsistä ne kulttuurimuodot, jotka kannustavat ylläpitämään nykyisyyttä.

Jo yhden sukupolven aikana tapahtunut kulutuksellinen yltymä yhdestä autosta kahteen ja kolmeen, yhdestä televisiosta viiteen, varusteltu ympäri vuoden lämpimänä pidettävä kesämökki ja vastaava kestämätön sijoittaminen kertoo karmeaa kieltään. Sekoamisen sijaan toivoisinkin, että ihminen aloittaisi itsestään tämän säännöstelyn sen sijaan, että odottelisi jotain pakotetta valtiota tai mikä pahempaa: ei uskoisi lainkaan säännöstelyyn, koska "kyllähän meitä tänne Suomeen mahtuu".

Muistaakseni parisen vuotta sitten nykyinen rakastettuni Matti Vanhanen kehotti suomalaisia lisääntymään, jotta saadaan pidettyä kansantalouspiikki ja työvoimapula kurissa. Näinä vuosina Suomessa on käynnissä laaja eläkkeellesiirtyminen, jossa "työvoima uhkaa supistua 190 000 ihmisellä vuoteen 2050 mennessä" (HS 23.1.2009). Samalla Suomenkin väkiluku kasvoi 24 700 ihmisellä, joista maahanmuuttajien määrä oli noin 14 200 Helsingin Sanomien mukaan. Jos tahti pysyy samana, Suomessa ei todellakaan tule olemaan minkäänlaista työvoimapulaa. Helsingin Sanomien mukaan kuitenkin "Suomi ei selviä ikääntymisestä", mikä käytännössä tarkoittaa, ettei Suomen talous kestä sitä ja ettei se pysty maksamaan suurelle ikäluokalle tuntuvaa eläkettä (jonka se itse on säätänyt).

Hintana on, että neljä vuotta sitten käyttöön otettu eläkeuudistus rajasi pahimman ongelman, suurten ikäluokkien pöyheän keskiluokan ulos ja loi eläkkeitä pienentävän elinikäkertoimen niille, jotka ovat syntyneet vuoden 1948 jälkeen. Tulevaisuudennäkymä on siis, että minun sukupolveni ja kaikki suurten ikäluokkien jälkeen tulevat joutuvat elämään palkkaorjuudessa (eläkeikääkin halutaan nyt nostaa, jotta ihmiset olisivat pidempään "työelämässä"), jotta Suomen talous voisi maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet ja jotta meidän oma eläkkeemme olisi lopulta murto-osa tuosta eläkkeestä, jonka suuret ikäluokat saivat ja saavat. En halua kuulostaa katkeralta, mutta tässä tuntuu olevan kyse pahimmanlaatuisesta silmiinkusemisesta. Eikö kuulostakin Naomi Kleinin maalailemalta tuhokapitalismin shokkiterapialta se, että ikääntymisen "ongelmaan on kolme ratkaisua: verojen nostaminen, hyvinvointivaltion etujen leikkaaminen tai rakenteelliset muutokset"? Puuttuvat enää IMF:n rakenteellisten uudistusten ohjelmat.

Uskomatonta kyllä, sotia kokematon suuri ikäluokka on tehnyt itselleen hyvinvointivaltion, jonka se haluaa purkaa heti kun se alkaa itse väistyä. Rakenteelliset uudistukset voi kuitenkin tulkita toisinkin ja se onkin nähdäkseni ainoa mielekäs vaihtoehto, jos sillä tarkoitetaan esimerkiksi palkkatyön konseptin purkamista, paikallistalouksia, kuluttajuuden lakkauttamista, valuutan uudelleenarviointia. Tämä, samoin kuin edellä mainittujen marginaalisten liikkeiden todellinen muutosvoima, pohjaa kuitenkin yksilön omiin valintoihin, hänen omaan oivallukseensa siitä, että yhteiskunta voisi rakentua toisinkin. Yksin kuluttajuudesta radikaalisti eroa hakeva toiminta on tietenkin jo rikos ympäröivän kulttuurin silmissä, onhan kuluttaminen niin erityinen osa toimintaamme, selvä automatismi. Ottamalla osaksi yksilön tietoisuutta laajempi perspektiivi ihmisen historiasta voitaisiin kenties paremmin ymmärtää, että edelleen jälkikapitalismin tuolla puolen on varteenotettavia vaihtoehtoja.

Mitä muuta olisi tehtävissä keski-ikäisen keskiluokan lahjoitukselle ja sille vaanivalle tuholle, jota odottaessa elämme? Kulttuurintekijöinä meidän kaikkien olisi esimerkiksi tuotava entistä aktiivisemmin sellaisia sisältöjä, jotka voisivat toimia apuvälineinä ihmisen "oivaltamiseen" (viitaten siis ihmisen kykyyn uudistaa itseään eettisesti ja luoda toiminnalleen mielekkäämmät puitteet, jotka ovat paremmin sopusoinnussa luonnon kanssa kuin nykyisen tuhokulttuurin käytänteet), sen sijaan että jatkaisimme vain sellaisten kulttuurituotteiden kuluttamista, jotka uusintavat ääliömäistä, taantumuksellista ideologiaa (kuten nyt esim. Älä ruoki lamaa -lyhytelokuva uusintaa). Samoin - ehkä Thomas Wallgren sittenkin oli oikeassa - olisi sankoin joukoin muiden "samanmielisten" kanssa mentävä politiikkaan (ja jos minulta kysytään purettava se pöhöttynyt parlamentarismi), niin kuvottavaa kuin se onkin: valittava vähiten kuvottava puolue ja ajettava yleiseen mediatietoisuuteen (mediasfääri, kuten muistaakseni Franco "Bifo" Berardi käsitteellisti) sellaista puhuntaa, joka puoltaisi ekologisesti kestävää muutosta.

Vaikka toisin voisi luulla, poliitikot ovat ihmisiä. Matti Vanhasella on ystäviä ja erilaisia viiteryhmiä, joiden kanssa tekemisissä ollessaan, ehkä, siis ehkä, hänkin voisi leppoistua ja päästellä vähemmän sammakoita suustaan. Ja vaikka kenties haluaisinkin salaa uskoa toisin, en koe että edes hänenkaltaisensa poliitikot olisivat päivät ja yöt ruutitorneissaan erossa ihmisistä joilla on ajatuksia, ja kulttuurista, joka tarjoaa informaatiota ja asenteita. Luulen kuitenkin, että tuo ikäluokka on jo tyystin seonnut ja parempi olisi päästä heistä eroon mahdollisimman pian. Mieluummin kääntäisin katseeni tuleviin sukupolviin ja tässä palataan kulttuurituotteiden merkitykseen. Enemmän Asaa, vähemmän Snoop Doggy Dogia yhden pienkulttuurin perspektiivissä. Nykynuoriso - tiedän että kuulostan kalkkeutuneelta - on median kasvattamaa ja jos tuo media tarjoaa tuhoon käyttäjänsä tuomitsevia käyttäytymismalleja, sen vastuu on suunnaton ja siksi se vaatisi vastapainoksi suunnattomasti tervehenkistä, jopa raittiuspakkoliikkeistä kulttuuripääomaa.

Joka tapauksessa "muutos", jos sellainen olisi mahdollinen, toteutuisi parhaiten yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksena sillä tavalla pehmeästi, että tuottaessaan "parempaa" sisältöä kulttuuriin meistä jokainen joutuisi sellaisten arvojen kanssa tekemisiin, joissa kohtaisi oman maailmankuvansa ja etiikkansa rajallisuuden. Se taas auttaisi "oivaltamaan". Nyt pässikin näkee, ketä tai mitä valtamedia palvelee ja minkä asialla poliitikot ovat.

"Minun nimeni on leegio"

Keskiluokka toden totta tulee tuhoamaan meidät. Uudenvuoden vaihtumiseen on liittynyt suomalaisessa sodanjälkeisessä perinteessä vahva yksityisen kulutuksen tendenssi, joka huipentaa joulun ajan konsumerismin uudenvuoden raketteihin ja muihin ongelmajätteisiin. Ilotulitteissa - mikä käsitteenä kertoo melko paljon kansantajunnasta - suomalainen näyttää typerryttävällä tavalla maksimoivan oman elämäntapansa mielettömyyden tuikkaamalla liekin räjähteeseensä sytytyslankaan kuin viiden euron setelin kulmaan ja äimistelemällä heti perään räjähteen laatua, väriskaaloja ja ääntä.

Suomalaisen vaurastumisen näkee tässä kohtaa varsin selvänä. Ei ole kulunut montaa vuotta, kun oman kotitaloni - joka sijaitsee harmillisen symmetrisellä alemman keskiluokan omakotitaloalueella - lähiympäristössä ilotulitteiden yksityiskäyttö oli verrattain pienimuotoisempaa. Vertailua eiliseen taukoamattomaan paukuttamiseen viidentoista vuoden takainen satunnainen poksuttelu ei oikein kestä. Asuinkannan vaihduttua, ikäisteni muutettua toisaalle tai saatua jälkikasvua, olen kuitenkin huomannut, että yksin nämä eivät voi olla selviä tekijöitä ilotulittamisen kasvuun. Alueella ei edes asu lapsia enää samalla tavalla kuin minun aikoinani, mistä johtuen meidän on kai tehtävä seuraava johtopäätös: ilotulittajat ovat sekä aiempaa iäkkäämpiä että aiempaa varakkaampia.

Jotain kai hyvinvointi-Suomesta kertoo sekin, että kansalaiset eivät eurodeliriumissaan enää tunnu ymmärtävän rahan arvoa, kun sitä on vara eurokaupalla lyödä taivaalle. Ja kunnat näyttävät esimerkkiä: sen sijaan, että kotikuntani laittaisi rahaa esimerkiksi joukkoliikenteen parantamiseen, se käytti vuoden vaihtuessa kuntaliitosjuhlintaan - ja pelkästään kaupungin järjestämään ilotulitukseen - 400 000 euroa. Käyttöä vastaavalle summalle keksisi kyllä helposti muualtakin. Vastaavasti Citymarketin henkilökuntalainen kertoi muikeana tv-uutisissa pari päivää sitten, että suurin yksityiskäyttäjän kertaostos ylitti 1300 euroa. Lokakuussa kotikunnassani järjesti isä 18-vuotiaalle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi oman, massiivisen ilotulituksen (keskellä yötä) - samaisen kotikuntani eräs pankki teki kuulemma vastaavan rahakkaimmalle asiakkaalleen. Olen tiedostanut jo kauan, että olen näiltä(kin) osin kalkkeutunut fossiili näiden ihmisten silmissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään ilmiötä. Ymmärrän yhden tai kahden raketin ampumisen, mutta en eurokaupalla haalittua ilotulitusarsenaalia.

Aattoillan ajan leikittelinkin ajatuksella, paljonko rahaa vapautettaisiin niiden kuuluisien veronmaksajien rahoista, jos ne summat, joita käytetään ilotulitteisiin koottaisiin yhteen. Samaa mietin jouluna joululahjojen, koristeiden ja joulutunnelman luomisen kohdalla. Teen tässä pienen poikkeuksen yleisessä asenteessani, sillä en mielelläni yleensä ajattele rahaa, en halua lähteä sen haalimiseen mukaan. Pankit iljettävät minua ja lainoja, korkoja, pörssejä ja arvopapereita en ajattele kuin kirosanoissa. Pääoman kierto itsessään kiinnostaa minua teorian tasolla, mutta käytännössä näiden aiheiden ajattelu tuottaa lähinnä päänsärkyä.

Jotta ilotulitteiden ostoa voisi kuitenkin jotenkin yrittää ymmärtää - oikeuttaa sitä ei voi - eräs lähestymistapa voisi olla juuri tässä asennoitumisessa rahaan. Kun ostamme ilotulitteita, haluamme sulkea mielestämme pois ajatuksen, että kyseessä on äärimmäinen tuhlauksen muoto. Tuhlauksen sijaan ajattelemmekin, että vaihdamme siinä rehellisellä työnteolla saamamme pääoman siihen empatiaan, jota tunnemme, kun näemme lapsemme ilakoivan räjähdyksissä syntyvien äänien ja värien alla - ja kukapa meistä ei haluaisi nähdä iloista lasta? Luulen kuitenkin, että lapsi voi saada muullakin tavoin elämyksiä, eikä siis eri kehitysvaiheissakaan välttämättä tarvitse ilotulitteita.

Toinen syy ilotulitteiden ostoon voi olla aikuisten halu tulla lapsiksi jälleen. Siinä mielessä ne ovat vain yksi elämyshakuisuuden luvallinen muoto. Keskiluokka irrottelee vain silloin kun se on sallittua. Huomasin - varsin poroporvarillisesti - olevani oikeasti harmissani, kun jannut paukuttelivat raketteja jo useita päiviä ennen 31. päivän kello kuutta. No, sama anarkisti seisoo liikennevaloissa ja pitää niitä yhteisöllisen kohteliaisuuden viimeisenä rajana. Ennen kaikkea ilotulitteista haettava elämyksellisyys tuntuu kyllä varsin köyhältä ja kertoo enemmän ihmisen sisimmän rapistumisesta kuin hänen aistillisuudestaan. Tällöin logiikaksi tuleekin: mitä näyttävämpi räjähde, sitä hienompi elämys - ja mitä näyttävämpi räjähde, sitä korkeampi hinta. Jollekulle, joka koskaan ei ole nähnyt yhtäkään ilotulitetta, pienikin räjähde voi tuntua suurelta elämykseltä.

Länsimaalainen keskiluokka on kuitenkin iät päivät seissyt katsomassa kaupungin ilotulituksia ja nähnyt siinä sivussa yksityisiä raketteja, joten sen usko elämykselliseen on samaa kaipuuta, jota tuntee teini-iän ylittänyt nuori aikuinen, joka yrittää saada vielä itsessään heräämään ne vahvat tunteet, jotka muodostivat esimerkiksi heidän ensi-ihastumisensa perustan. Tuo tunne on kuitenkin iäksi mennyt ja keskiluokka karkotettu paratiisistaan. Nyt nouseekin esiin kaikkein epätoivoisin yritys: jospa ilotulitteiden määrä korvaisi yhden ja ensimmäisen laadun! Lopputuloksen näkee, kun katsoo aattoiltana ulos ikkunasta. Koirat tietävät sen parhaiten.

Olisi helppo ehdottaa, että ilotulitteet vastaavat räjähdyksistä nousevaan iloon, että ilotulitteet olisivat jonkinlainen vastaus ihmisen tuhoviettiin. Ilotulitteet kyllä toimivat länsimaisen kulttuurimme tuhoavuuden eräänä oireena, mutta itsessään ne eivät tuhoa (paitsi pääomaa ja lasten käsissä usein myös kodin irtaimistoa) samalla tavalla kuin sotimisessa tai esim. maansiirtotyössä käytettävät räjähteet. Useimmat ilotulitteet suunnataan myös taivaalle. Korkeintaan pienet lapset tuntevat vetoa kiinanpommeihin, jotka lähinnä tupsahtavat jättäen mustan ruutijäljen hangelle - varttuneempia ne eivät kiinnosta kuin em. irtaimistontuhoamisen apuvälineenä.

Ilotulitteita ja muita räjähteitä yhdistää toisiinsa kuitenkin vaarallisuuden kokemus, mikä tuntuisi nitovan edellä esitetyt syyt yhteen. Uutena vuonna keskiluokkakin saa olla tekemisissä vaaran kanssa, kunhan noudattaa turvallisuusohjeita. Eräs vanha tuttavani kyseli minua ennen joulua heidän uudenvuodenkemuihinsa, joissa olisi "luvassa ainakin räjähteiden holtitonta käsittelyä". "Extreme Duudsonit teki jotain mun pääkopalle / nyt mun tekee mieli tönii jengii metron alle", kuten Julma-Henri irvailee. Itsensä vahingoittaminen puolestaan on jonkinlaista apaattista post-kristillisyyttä, jossa ruumiillisessa kulttuurissa elävät yrittävät tärvellä omaa kehoa elämyksien toivossa, vaikka samalla siihen yhdistyy vanha kristillinen konsepti hengen ylivertaisuudesta alhaiseen ruumiiseen nähden, jota on syytäkin piiskata ja halveksua. Tuolla Extreme Duudsonien ja muiden imbesillien lanseeraamalla kivulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hengellisen kilvoittelun kanssa, sillä siitä puuttuu kaikki hartaus. Tyhjät tynnyrit kumisevat. Ehkä näissä "aikuisten leikeissä" opitaan jotain kivusta, mutta sen hakuisuutena muuttuessa addiktioksi Duudsonit ja heidänlaisensa eivät ole narkkaria ihmeellisempiä. Vaikka keskiluokalle tekisi ehkä hyvää saada yksi ainoa LSD-trippi, en usko että itsensä tärviölle piikittäneen nistin säännöllinen seuraaminen olisi jotenkin mieltäylentävää ja kohottavaa.

Älä kuitenkaan kokeile tätä kotona, eikä keskiluokka tietenkään kokeile. Muina aikoina se yrittää samastua Duudsonien tuskakokemuksiin ja käsitellä kivun kokemusta nauramalla, mutta uutena vuonna se saa luvan kanssa etsiä elämyksiä. Millaisessa kurimuksessa ja orjuudessa keskiluokka elääkään! Kansalliset juhlapäivät ovat ylhäältä päin annettuja käyttäytymiskaavoja, jolloin keskiluokka voi poiketa normaalista ja käyttäytyä kuitenkin kuten kaikki muutkin. Yrittäessään kovasti kasvaa itsenäisiksi kansalaisiksi keskiluokan ponnistukset kuitenkin kaatuvat juuri uuteen vuoteen: jopa yksityisiksi elämyksiksi aiotut ilotulitteet osoittautuvat homogeeniseksi elämysteollisuudeksi, omakotitalollisen kateudeksi komeamman raketin toivossa ja elämysköyhän yön jälkeiseksi pettyneen ja elämässä lähes nujerretun ihmisen krapula-aamuksi. Vuosi on kiertynyt umpeen ja kaikki kiipiminen ja hännystely (ja siinä sivussa ympäristön tuhoaminen) on aloitettava taas alusta.

Toivoisin kuitenkin, etteivät nuo kohmeloiset koskaan palaisi arkeen. Heidän elämysjanonsa ja tyytymättömyytensä rikkaan väestönosan välittömässä peesissä tulee tuhoamaan paitsi luontomme, myös meidät, sillä keskiluokka; "minun nimeni on leegio".

Kasvisruoasta rikkaiden hyve - liha keskiluokan itsestäänselvyytenä

Kirjoitin eilen melko tyyneen sävyyn ylemmästä keskiluokasta, mikä tarkemmin ajateltuna on melko kestämätöntä. Itsekritiikkinä vastaan, itse itselleni, ettei ylempää keskiluokkaa enää reaalitodellisuudessa edes ole. Tämä on selvä osoitus siitä, kuinka mediatodellisuus vääristää käsitystämme siitä todellisuudesta, jossa elämme: yrittäessämme omaksua mallilukijan roolin mediatodellisuudessa saatamme ehdollistua ajattelemaan, että sen maailman lainalaisuudet vastaavat omaamme. Nykyisten, henkiseltä tasoltaan syvästi vammautuneiden mediahahmojen olemassaolo vie alituiseen huomiotamme siltä, että aktuaalinen maailmamme toimii hyvin toisella tapaa. Luultavaa tietenkin on, että noilta median representaatioilla on omat vaikutuksensa arkielämässä harjoittamiimme rutiineihin, ideaaleihin ja toimintatapoihin. Samalla tekisi mieli viitata varhaiseen gnostilaisuuteen (josta lisää esseessä Manikealainen tulkinta aikamme tilasta, kts. alla): olemme niin lumoutuneita joka puolelle sijoitetuista kuvaruuduista ja valkokankaista, että emme edes huomaa, kuinka henki pakenee meistä ja kuinka ne, jotka ovat gnosiksensa saavuttaneet häipyvät maailmastamme, gnosis nostaa heidät pois täältä.

Helsingin Sanomat otsikoi tänään (18.4.2008) ruokaa syötävän enemmän kuin tuotetaan. Lehden mukaan Kiinan ja muun Aasian väestö on keskiluokkaistumassa, mikä saa heidät hamuamaan ruokavalioonsa yhä enemmän paitsi lihaa myös maitotuotteita. Tämä on erityisen surullista, sillä olen saanut käsityksen, että Aasiassa kasvisruoka on ollut jollei nyt mikään trendi, niin ainakin historiallisen tradition vahvistama vakavasti otettava perinne. Ehkä voisi väittää edelleen, että Aasian väestö niinikään länsimaistuu, sillä meillähän sekaravinto on ollut päinvastoin liiankin pitkään hyvänä pidetty itsestäänselvyys. Uskon edelleen, että maan väestö voisi tehdä suunnattomasti hyvää, niin ekologisesti kuin oman terveytensäkin puolesta, jos se osaisi jollei luopua sekaravinnosta niin ainakin lisätä kasvisravinnon saatavuutta, määrää ja uskottavuutta.

Meillä Suomessahan liha ja meijerituotteet eivät ole luultavasti ikinä olleet mikään keskiluokan oikeus, jollei sitten oteta huomioon pula-aikoja, jolloin lihan- ja maidonsaanti on ollut paljon vähäisempää. Silti silloinkin maan köyhimmätkin ovat pyrkineet kohti monipuolista sekaravintoa, eivätkä ole pitäneet edes mahdollisena saati sitten kunnioitettavana muiden olentojen riistämisestä luopumista, tappamattomuutta ja hyveellisempää kasvisravintoa. Elinolot ovat tietenkin olleet silloin hyvin toisenlaiset, eikä niiden vertaaminen nykyiseen elämänmenoon ole suoranaisesti järin kestävää. Sen sijaan riittävän lujaa on esittää, että maissa, joissa hyvinvointitaso on aikaa sitten ohittanut kohtuullisuuden, pitäisi olla suorastaan valtionpolitiikassa säädelty moraalinen pakkolaki, että jos olemme onnistuneet saavuttaa niin korkean hyvinvoinnin ja riittävän hyvät ulkomaankauppasuhteet, meidän tulisi kaikin puolin pyrkiä edistämään kasvisruokavaliota yksilötasolla. Lihan ei soisi olla jokin oletetun keskiluokan etuoikeus, jotain ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Opin viime kesänä Etelä-Virossa matkustaessani, kuinka lihaa siellä pidetään eri tavalla kunniassa kuin Suomessa - en halua sortua ainaiseen syntiin ja taputella “pikkuveljeä” päälaelle isoveljellisen myötätuntoisena koska tiedän että Suomen ja Viron keskinäinen vertailu on oikeastaan järjetöntä, mutta varovaisesti voisi sanoa, että siellä elinolot ovat linjautuneet siten, että lihasta on vasta tulossa jokapäiväistä siinä missä meillä se on ollut sitä pitkään ja matalapalkkalaiset ravaavat lidleissään tarkistelemassa maidon hintaa ja kiroilemassa kallistuvaa sianpotkaa ja ostamalla sen sijaan täysin törkyistä broilerinsuikalesotkua, kenties pahinta mahdollista eläinoikeusrikosta minkä mieli voi keksiä.

Jatkuva tendenssi siis näyttää olevan, että ruoka kallistuu, koska ruokaa ei riitä kaikille, ja ruoan kallistuessa tietenkin rikkaat ja vauraat korjaavat hammastikuilla lihanjätteitä hampaistaan, kun aidosti köyhät joutuvat tyytymään vähempään. Siinä mielessä me olemme loputtomassa velassa köyhään maan väestöön nähden, ja meidän on tunnustettava toimissamme tuo rakenteellinen väkivalta, jota harjoitamme joka päivä ostos- ja kulutusvalinnoillamme. Tämän takia on mielestäni ensiarvoisen tärkeää viedä omaa ruokapolitiikkaansa kestävämmälle tasolle. Nälkälakkoon ei tarvitse edes solidaarisuudesta ryhtyä. Tärkeämpää on edistää sellaisia ruokailun muotoja, jotka tuottavat vähemmän terveydellistä haittaa muille (niin köyhille kuin eläimillekin - Valion ja Atrian kaltaisten helppoheikkiyritysten väestä ei niin väliä) ja tekevät niistä haluttavampia ja parjaamani mediankin silmissä uskottavampia. Niinikään jokaisen vastuuntuntoisen yksilön Suomessa tulisi tuntea suoranaista inhoa kauppojen notkuvia lihahyllyjä kohtaan, ja eritoten siksi, että ne notkuvat ja valtaavat kaupassa tilaa monilta muilta, eettisesti kestävämmiltä tuotteilta. Suomessa lihaa kyllä syödään, mutta tuotantoon nähden sitä syödään liian vähän. Tämä on täysin kestämätön epäsuhta paitsi kulutustottumuksissamme myös suomalaisessa ruoantuotannossa.

Sekaravintoon suhteutettuna suomalaista luokkajakoa ei voi pitää enää millään tavalla perusteltuna, jollei tehdä erityyppisiä linjauksia, esimerkiksi 1990-luvun puolessa välissä näkyvyytensä varmistaneen radikalismin ja keskiluokkaistumisen välille. Jos suomalainen oikeisto aikojen alussa korosti moraalista selkärankaa ja vasemmistolaisuus yhteiskunnallista uhmaa ja uudistusmielisyyttä, asetelma on kääntynyt täysin nurin: vasemmisto on se, joka nurisee, kun keskustaoikeistolainen politiikka ajaa ihmeen kovalla tempolla ekonomisuuteen ja liberalismiin nojautuneita arvojaan. Ainakin oikeisto pyrkii uudistuksiin, joskaan omiin perustaviin arvoihinsa se ei näytä kajoavan: oikeistopolitiikko metsällä, oikeistopoliitikko härkäpihvin äärellä - onhan näitä mediakuvia. Maaseutuväestön puolta pitänyt Keskusta sitä vastoin, totta kai se haluaa edistää maatalouspolitiikkaa, mutta tähän se lukee kiinteänä osana lihakarjatalouden, minkä johdosta suuryritysten fasistista hegemoniaa puoltavat ravitsemusterapeutit voivat lehdissä esittää, kuinka jokaisen kasvissyöjänkin kannattaisi syödä seitsemän kananmunaa viikossa. Toisaalta löytyy vielä niin typerää mediaväkeä, joka antautuu kuukauden vegetarismikokeiluun, mutta syö pelkkää valmisruokaa tai jättää perusruoastaan lihan pois: näin hyvään pyrkivä ja tiettyjen tiedostusvälineiden piirissä mediaseksikäskin topos latistuu ja näyttäytyy olemassaolona elämäntapana, joka ei kuitenkaan voi olla vakavasti otettava vaihtoehto.

Keskiluokkaa ei ole, koska keskiluokkaisia on liikaa ja alkuperäisen keskiluokan harjoittamat elämäntavat (harrastukset, ruoka, juoma, ystävät, ammatti, työt) on propagoitu ja päästetty edelleen köyhemmän suomalaisen väestön kulutusvalinnoiksi. Keskiluokan uhat ovat myös olemassa ja ne ovat kaikkien omaisuutta: siksi haluamme muuttaa rauhalliselle omakotialueella (maaseudulle, lähikylään, laitakaupungille) mitä suinkin, sulkeutua, olla mukavien ihmisten kanssa tekemisissä, emmekä ainakaan kokea mitään uutta tai vierasta (paitsi kontrolloiduissa olosuhteissa kuten turistimatkoissa, aikakauslehdissä ja melkein unohdin, televisiossa) - emme halua matkustaa julkisessa liikenteessä, koska penkeillä on purkkaa ja spurgu saattaa istua viereen örisemään. Radikalismi on terrorismia, terrorismi erilaisuutta, erilaisuus mielenvikaisuutta, ja mielenvikaisuus kurittomuutta ja kurittomuus radikalismia. Kavahtakaa! Me olemme hyviä ja arvokkaita niin kauan kuin olemme turvassa ja jaamme yhteisömme arvot.

Pelot ovat reaalisia - ja äskeinen totta kai kohdistuu myös itseeni. Haluan olla enimmäkseen kotona ja ystävieni seurassa, haluan muuttaa maalle ja löytää kadotetun moraalini ja ryhdikkyyteni - urbaani hektinen elämä, suhisevat autot ja alituinen kollektiivinen kiire puuduttavat minua. Haluan olla hiljaa. Nämä juuri ovat haluja, joiden alituinen keskeneräisyys ja perusteettomuus on tunnustettava, jotta syvällisempään elämän ymmärtämiseen olisi edellytyksiä. Nämä keskiluokkaiset pelot ovat malliesimerkkejä jokapäiväiseen toimintaamme syöpyneistä totuttuja kulkuja seurailevista ajatusrutiineista, joiden tuttuus jäytää, syö ja rappeuttaa meitä. Siksi pelkäämme mieluummin muita kuin itseämme - jotta pystyisimme edes jotenkuten sietämään omaa olemassaolemattomuuttamme, omaa tavallisuuttamme, omaa vihattavaa turvallisuuttamme - ja erityisesti sitä tyhjyyden äärellä olemista, jonka nähdessään ego kauhistuu ja tekee kaikkensa jotta voisi säilyttää itsensä.

Ylemmän keskiluokan pelkotiloista

Vastikään uusintaversion saanut Funny Games (1997) lukeutuu tunnustetusti itävaltalaisohjaaja Michael Haneken mestariteoksiin. Olen kuluneen vuoden aikana yrittänyt käydä läpi Haneken varhaistuotantoa aina Der Siebente Kontinentista (1989) lähtien, jossa hanekelainen elokuvallinen jäykkyys ja kameran kylmyys ovat jo vahvasti läsnä - ja joista sittemmin on tullut koko Haneken tavaramerkki. Vaikkakin Seitsemäs manner onkin vielä eräänlainen harjoitelma, joka kalpenee taatusti esimerkiksi ravisuttavalle Benny’s videolle (1992) on sen kulutuksenvastainen toimintatapa miellyttänyt minua siinä missä La Pianisten (2001) henkinen sadismikin. On tietenkin klisee, mutta Haneke lukeutuu samaan tavattoman kiinnostavien väkivallan analyytikoiden joukkoon kuin Pier Paolo Pasolini kuin Gaspar Noékin. Kullakin on tietenkin omat painotusalueensa, ja siinä missä Noé kritisoi teoksissaan sosiaalista ahdingosta kumpuavaa väkivaltaa ja sen biologista väistämättömyyttä ja Pasolini rakenteellisen väkivallan seurauksia, Haneken perusta väkivallan esittämiselle on puhtaasti kulutuksellinen ja “länsimainen”. Tyypillisimmillään Haneke on kuvatessaan ylemmän keskiluokan perhettä, joka tuntee arvoistaan ja omaisuudestaan kumpuavan tyhjyyden tunteen niin voimallisena, että se joko ajaa heidät erilaisiin peleihin (Benny’s video, Funny Games) tai puhtaan frustraation valtaan (Seitsemäs manner, Pianonopettaja). Parisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneen Cachén (2005) outo taustatendenssi oli Lähi-idän suunnalta nouseva väkivallan uhka, mutta elokuvan perustava tekijä oli kuitenkin samainen katsojan ja katsottavan välisen rajan poistaminen, joka näkyy selvästi jo Funny Gamesissa.

Metafiktio sinänsä ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen asia, mutta kiintoisampaa nähdäkseni onkin, miten Haneken elokuvalla on omanlaisensa juuret anti-dekkarin tai antimysteerikertomuksen perinteessä ja tavassa tehdä katsojasta tai tulkitsijasta henkilöhahmojen kaltainen olento. Tylsempiä yhteyksiä voi tietenkin etsiä Bertolt Brechtin suunnalta. Siinä missä Umberto Eco onnistui Foucaultin heilurissaan tekemään aktuaalisesta lukijasta murhaajan, Haneke muokkaa katsojasta väkivaltaan katsomisesta ihastuneen osanottajan. Funny Gamesin Paul ja Peter ovat olemassa, koska heidät kuvitellaan - niin päähenkilöiden kuin katsojankin toimesta - ja heidän läsnäolonsa oikeutetaan tekemällä heidät toimijoiksi, väkivallan toteuttajiksi. Cachén Lähi-itä-viittaukset edustavat nekin pikemminkin ylemmän keskiluokan pelkotiloja, potentiaalista väkivallan uhkaa, kuin kielivät muslimien väkivaltaisuudesta ja barbaarisuudesta sinänsä. Katsojaa voi ehkä häiritä Haneken elokuvien henkilöhahmojen hyvätuloisuus ja elinolot, mutta katsoja mitä todennäköisimmin jakaa näiden pelot. Mistä tämä johtuu? Siitä, että - ja anteeksi tämä tavattoman ronski yleistys - valtavirtaelokuvan oletettu malliyleisö on näennäisesti ja valikoiden kulttuuria harrastava ja sen parissa viihtyvä ylempi keskiluokka. Ei siis väliä, vaikka luokkarajat olisivatkin katoamassa tai jo kadonneet (kun kansa keskiluokkaistuu): symbolitajunnassa ylempi keskiluokka edustaa toimeentulevaa hyvinvointiyhteiskunnan valiota, liki täydellistä perusyksikköä. Läntisen mediakulttuurin sisäänrakennettu sääntö siis on, että ylempi keskiluokka edustaa jatkuvaa kasvua ja kumulatiivista täyteläisyyttä, joka tuolla tasolla yhdistää kaikki mahdolliset kuluttajat, “duunarista” “porvariin“. Jopa porvari tietää, että ylempi keskiluokka edustaa hänellekin vielä itsenäistä olemassaoloa ja laihanturpeaa hyvinvoinnin lisääntymistä, tilaa jossa ei tarvitse nöyristellä, vaan voi elää omaa vakavaraista elämäänsä rauhassa. Duunarille golfaava keskiluokka on tietenkin kauhistus, mutta salaa sekin tuntuu uneksivan ajasta, jolloin ei tarvitse miettiä maidon hintaa. Ylempi keskiluokka voi sen sijaan heittää puolitoista kiloa naudanlihaa menemään lähes tuosta vain, koska sen hyvinvointi ei ole siitä kiinni, kuten Funny Games näyttää. Suomalaisella medianäyttämöllähän tämä on ollut jo pitkän aikaa arkipäivää: suuri osa viime vuosien kotimaisista elokuvista ja tv-sarjoista käsittelee verrattain hyvin toimentulevien nuorten aikuisten parisuhdeongelmia. Siitäkö suomalaisen katsojan oletetaan olevan kiinnostunut: kotipihallaan tyhjää hyörivästä alati-yksinäisestä perheenäidistä ja uraa tekevästä, syrjähyppivästä ja hiukan kaljuuntuvasta perheenisästä? En haluaisi uskoa suomalaisten mediakuluttajien olevan niin aivokuolleita, että uskovat moista.

Niinikään on vastenmielistä lukea uudemman, anglo-amerikkalaiselle väestölle suunnatun Funny Gamesin mainoslauseita, joiden myötä Haneken elokuva joutuu alentumaan samalle tasolle niiden elokuvien kanssa, joita se kuitenkin kritisoi. Elokuvan estetiikasta suurin osa murenee, jos lukija lähtee mukaan “antaisitko näille pojille kananmunia” -tyyppiseen tyhjään retosteluun, joka johdattaa hänet pitämään Paulia ja Peteriä jotenkin tavanomaisina ja sadistisina “murhaajina”, konservatiivisen kauhuelokuvan pahiksina tai genretrillerin tyylikkäinä Lecterin poikina. Siinä mielessä hollywoodilainen Funny Games on äärimmäinen paradoksi. Miten oikeuttaa itsensä ympäristössä, joka vaatii täysin päinvastaista sanomaa kuin mitä itse elokuvalla on tarjota?

Lienee sanomattakin selvää, ettei kyse ole viihteestä. Noénkaan elokuvat eivät ole millään tavalla viihteellisiä, kuten ei Pasolinin Salòkaan (1975) tai Peckinpahin Straw Dogs (1971). Kaikki mainitut ovat tavattoman merkittäviä elokuvia, jotka toivoisi kuitenkin pysyvän erillään siitä “leffanvuokrauskulttuurista“, jossa elokuvan katsominen on mukavaa ajanvietettä ja luvallista ekshibitionismia. Olen toki tavallani iloinen, että Videofirma Makuunin kaltaiset äärikapitalistiset tyhjyyskeskittymät ottavat joskus hyllyillensä edellä mainittuja elokuvia, ja ilman “leffankatsomistarvetta” en ehkä olisi ikinä löytänytkään Seul contre teus’n (1998) kaltaista elokuvaa, mutta yhtä kaikki siinä ympäristössä tuollaiset elokuvat puistattavine kansineen on liian helppo hylätä tavanomaisena väkivaltaviihteenä tai toisaalta sulattaa jonain tarantinolaisen gorillaestetiikan hännystelevänä jatkeena. Elokuvia voi tietysti lukea monella tapaa, kuten olen esimerkiksi aiemmin Rambo-merkinnöilläni tehnyt, mutta itseäni on ainakin koko aikuisiän häirinnyt väkivallan esittämisen hyväksyttävyys ja itsestäänselvyys elokuvakulttuurissa, varsinkin sen esittämissä ympäristöissä, joihin väkivalta ei sinänsä kuulu. Tuossa mielessä sekä Markku Pölönen että Haneke edustavat minulle paljon suotavampia arvoja kuin Quentin Tarantino ja Michael Bay: siinä missä Pölönen kieltäytyy tekemästä lähellekään vastaavaa elokuvaa ja pitäytyy utopistisessa kansanomaisuudessaan, Haneke tarttuu rehellisesti härkää sarvista ja pyrkii purkamaan kulutuskulttuurin ja sen jätteet osiin, jotta katsoja ymmärtäisi osansa tämän kautta - ja ymmärtäisi kieltäytyä niistä itsestäänselvyyksistä, joita Finnkinot pullistelevat. Jollei voida perustaa omaa vuokraamoa vakaville elokuville, poistettakoon edes niihin liittyvät mainokset, viihdetarkoituksessa hutaistut sisällöttömät arvostelut ja tähditykset sekä vuokraelokuvien kansitekstit! Tai menkäämme katsomaan tuoreempi Funny Games ja ottakaamme onkeemme.