Keskiluokka toden totta tulee tuhoamaan meidät. Uudenvuoden vaihtumiseen on liittynyt suomalaisessa sodanjälkeisessä perinteessä vahva yksityisen kulutuksen tendenssi, joka huipentaa joulun ajan konsumerismin uudenvuoden raketteihin ja muihin ongelmajätteisiin. Ilotulitteissa - mikä käsitteenä kertoo melko paljon kansantajunnasta - suomalainen näyttää typerryttävällä tavalla maksimoivan oman elämäntapansa mielettömyyden tuikkaamalla liekin räjähteeseensä sytytyslankaan kuin viiden euron setelin kulmaan ja äimistelemällä heti perään räjähteen laatua, väriskaaloja ja ääntä.
Suomalaisen vaurastumisen näkee tässä kohtaa varsin selvänä. Ei ole kulunut montaa vuotta, kun oman kotitaloni - joka sijaitsee harmillisen symmetrisellä alemman keskiluokan omakotitaloalueella - lähiympäristössä ilotulitteiden yksityiskäyttö oli verrattain pienimuotoisempaa. Vertailua eiliseen taukoamattomaan paukuttamiseen viidentoista vuoden takainen satunnainen poksuttelu ei oikein kestä. Asuinkannan vaihduttua, ikäisteni muutettua toisaalle tai saatua jälkikasvua, olen kuitenkin huomannut, että yksin nämä eivät voi olla selviä tekijöitä ilotulittamisen kasvuun. Alueella ei edes asu lapsia enää samalla tavalla kuin minun aikoinani, mistä johtuen meidän on kai tehtävä seuraava johtopäätös: ilotulittajat ovat sekä aiempaa iäkkäämpiä että aiempaa varakkaampia.
Jotain kai hyvinvointi-Suomesta kertoo sekin, että kansalaiset eivät eurodeliriumissaan enää tunnu ymmärtävän rahan arvoa, kun sitä on vara eurokaupalla lyödä taivaalle. Ja kunnat näyttävät esimerkkiä: sen sijaan, että kotikuntani laittaisi rahaa esimerkiksi joukkoliikenteen parantamiseen, se käytti vuoden vaihtuessa kuntaliitosjuhlintaan - ja pelkästään kaupungin järjestämään ilotulitukseen - 400 000 euroa. Käyttöä vastaavalle summalle keksisi kyllä helposti muualtakin. Vastaavasti Citymarketin henkilökuntalainen kertoi muikeana tv-uutisissa pari päivää sitten, että suurin yksityiskäyttäjän kertaostos ylitti 1300 euroa. Lokakuussa kotikunnassani järjesti isä 18-vuotiaalle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi oman, massiivisen ilotulituksen (keskellä yötä) - samaisen kotikuntani eräs pankki teki kuulemma vastaavan rahakkaimmalle asiakkaalleen. Olen tiedostanut jo kauan, että olen näiltä(kin) osin kalkkeutunut fossiili näiden ihmisten silmissä, mutta en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään ilmiötä. Ymmärrän yhden tai kahden raketin ampumisen, mutta en eurokaupalla haalittua ilotulitusarsenaalia.
Aattoillan ajan leikittelinkin ajatuksella, paljonko rahaa vapautettaisiin niiden kuuluisien veronmaksajien rahoista, jos ne summat, joita käytetään ilotulitteisiin koottaisiin yhteen. Samaa mietin jouluna joululahjojen, koristeiden ja joulutunnelman luomisen kohdalla. Teen tässä pienen poikkeuksen yleisessä asenteessani, sillä en mielelläni yleensä ajattele rahaa, en halua lähteä sen haalimiseen mukaan. Pankit iljettävät minua ja lainoja, korkoja, pörssejä ja arvopapereita en ajattele kuin kirosanoissa. Pääoman kierto itsessään kiinnostaa minua teorian tasolla, mutta käytännössä näiden aiheiden ajattelu tuottaa lähinnä päänsärkyä.
Jotta ilotulitteiden ostoa voisi kuitenkin jotenkin yrittää ymmärtää - oikeuttaa sitä ei voi - eräs lähestymistapa voisi olla juuri tässä asennoitumisessa rahaan. Kun ostamme ilotulitteita, haluamme sulkea mielestämme pois ajatuksen, että kyseessä on äärimmäinen tuhlauksen muoto. Tuhlauksen sijaan ajattelemmekin, että vaihdamme siinä rehellisellä työnteolla saamamme pääoman siihen empatiaan, jota tunnemme, kun näemme lapsemme ilakoivan räjähdyksissä syntyvien äänien ja värien alla - ja kukapa meistä ei haluaisi nähdä iloista lasta? Luulen kuitenkin, että lapsi voi saada muullakin tavoin elämyksiä, eikä siis eri kehitysvaiheissakaan välttämättä tarvitse ilotulitteita.
Toinen syy ilotulitteiden ostoon voi olla aikuisten halu tulla lapsiksi jälleen. Siinä mielessä ne ovat vain yksi elämyshakuisuuden luvallinen muoto. Keskiluokka irrottelee vain silloin kun se on sallittua. Huomasin - varsin poroporvarillisesti - olevani oikeasti harmissani, kun jannut paukuttelivat raketteja jo useita päiviä ennen 31. päivän kello kuutta. No, sama anarkisti seisoo liikennevaloissa ja pitää niitä yhteisöllisen kohteliaisuuden viimeisenä rajana. Ennen kaikkea ilotulitteista haettava elämyksellisyys tuntuu kyllä varsin köyhältä ja kertoo enemmän ihmisen sisimmän rapistumisesta kuin hänen aistillisuudestaan. Tällöin logiikaksi tuleekin: mitä näyttävämpi räjähde, sitä hienompi elämys - ja mitä näyttävämpi räjähde, sitä korkeampi hinta. Jollekulle, joka koskaan ei ole nähnyt yhtäkään ilotulitetta, pienikin räjähde voi tuntua suurelta elämykseltä.
Länsimaalainen keskiluokka on kuitenkin iät päivät seissyt katsomassa kaupungin ilotulituksia ja nähnyt siinä sivussa yksityisiä raketteja, joten sen usko elämykselliseen on samaa kaipuuta, jota tuntee teini-iän ylittänyt nuori aikuinen, joka yrittää saada vielä itsessään heräämään ne vahvat tunteet, jotka muodostivat esimerkiksi heidän ensi-ihastumisensa perustan. Tuo tunne on kuitenkin iäksi mennyt ja keskiluokka karkotettu paratiisistaan. Nyt nouseekin esiin kaikkein epätoivoisin yritys: jospa ilotulitteiden määrä korvaisi yhden ja ensimmäisen laadun! Lopputuloksen näkee, kun katsoo aattoiltana ulos ikkunasta. Koirat tietävät sen parhaiten.
Olisi helppo ehdottaa, että ilotulitteet vastaavat räjähdyksistä nousevaan iloon, että ilotulitteet olisivat jonkinlainen vastaus ihmisen tuhoviettiin. Ilotulitteet kyllä toimivat länsimaisen kulttuurimme tuhoavuuden eräänä oireena, mutta itsessään ne eivät tuhoa (paitsi pääomaa ja lasten käsissä usein myös kodin irtaimistoa) samalla tavalla kuin sotimisessa tai esim. maansiirtotyössä käytettävät räjähteet. Useimmat ilotulitteet suunnataan myös taivaalle. Korkeintaan pienet lapset tuntevat vetoa kiinanpommeihin, jotka lähinnä tupsahtavat jättäen mustan ruutijäljen hangelle - varttuneempia ne eivät kiinnosta kuin em. irtaimistontuhoamisen apuvälineenä.
Ilotulitteita ja muita räjähteitä yhdistää toisiinsa kuitenkin vaarallisuuden kokemus, mikä tuntuisi nitovan edellä esitetyt syyt yhteen. Uutena vuonna keskiluokkakin saa olla tekemisissä vaaran kanssa, kunhan noudattaa turvallisuusohjeita. Eräs vanha tuttavani kyseli minua ennen joulua heidän uudenvuodenkemuihinsa, joissa olisi "luvassa ainakin räjähteiden holtitonta käsittelyä". "Extreme Duudsonit teki jotain mun pääkopalle / nyt mun tekee mieli tönii jengii metron alle", kuten Julma-Henri irvailee. Itsensä vahingoittaminen puolestaan on jonkinlaista apaattista post-kristillisyyttä, jossa ruumiillisessa kulttuurissa elävät yrittävät tärvellä omaa kehoa elämyksien toivossa, vaikka samalla siihen yhdistyy vanha kristillinen konsepti hengen ylivertaisuudesta alhaiseen ruumiiseen nähden, jota on syytäkin piiskata ja halveksua. Tuolla Extreme Duudsonien ja muiden imbesillien lanseeraamalla kivulla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hengellisen kilvoittelun kanssa, sillä siitä puuttuu kaikki hartaus. Tyhjät tynnyrit kumisevat. Ehkä näissä "aikuisten leikeissä" opitaan jotain kivusta, mutta sen hakuisuutena muuttuessa addiktioksi Duudsonit ja heidänlaisensa eivät ole narkkaria ihmeellisempiä. Vaikka keskiluokalle tekisi ehkä hyvää saada yksi ainoa LSD-trippi, en usko että itsensä tärviölle piikittäneen nistin säännöllinen seuraaminen olisi jotenkin mieltäylentävää ja kohottavaa.
Älä kuitenkaan kokeile tätä kotona, eikä keskiluokka tietenkään kokeile. Muina aikoina se yrittää samastua Duudsonien tuskakokemuksiin ja käsitellä kivun kokemusta nauramalla, mutta uutena vuonna se saa luvan kanssa etsiä elämyksiä. Millaisessa kurimuksessa ja orjuudessa keskiluokka elääkään! Kansalliset juhlapäivät ovat ylhäältä päin annettuja käyttäytymiskaavoja, jolloin keskiluokka voi poiketa normaalista ja käyttäytyä kuitenkin kuten kaikki muutkin. Yrittäessään kovasti kasvaa itsenäisiksi kansalaisiksi keskiluokan ponnistukset kuitenkin kaatuvat juuri uuteen vuoteen: jopa yksityisiksi elämyksiksi aiotut ilotulitteet osoittautuvat homogeeniseksi elämysteollisuudeksi, omakotitalollisen kateudeksi komeamman raketin toivossa ja elämysköyhän yön jälkeiseksi pettyneen ja elämässä lähes nujerretun ihmisen krapula-aamuksi. Vuosi on kiertynyt umpeen ja kaikki kiipiminen ja hännystely (ja siinä sivussa ympäristön tuhoaminen) on aloitettava taas alusta.
Toivoisin kuitenkin, etteivät nuo kohmeloiset koskaan palaisi arkeen. Heidän elämysjanonsa ja tyytymättömyytensä rikkaan väestönosan välittömässä peesissä tulee tuhoamaan paitsi luontomme, myös meidät, sillä keskiluokka; "minun nimeni on leegio".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti