Väkivallan esittäminen mediassa: rikoksen luonnollisuus ja poliisivoimien hyveellisyys

Suurin piirtein 22. myöhempi Beck-elokuva sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, joka on vaivannut minua pidemmän aikaa. Olen seurannut Beck-elokuvasarjaa lähemmäs kymmenen vuotta, nähnyt niistä lähes jokaisen ja osoittanut aina yksittäistä elokuvaa kohtaan enemmän tai vähemmän mielenkiintoa. Ongelmakseni on kuitenkin paljastunut itse elokuva-sarjan perusta: rikos. Mielenkiintoni rikoksen esittämiseen elokuvassa tai oikeastaan missä tahansa kulttuurituotteessa alkaa olla aikalailla pohjalukemissa. En enää ymmärrä rikosta tai väkivaltaa, eikä se - luojan kiitos - tuota minulle enää juurikaan mielihyvää.

Den svaga länken (2007) on taattuun Beck-laatuun nähden realistinen siinä mielessä, että se näyttää tuttuun malliin niitä ruotsalaisen porvariyhteiskunnan kipupisteitä, joihin katsoja on tutustunut jo aiemmin: maahanmuuttajiin liittyviä rikoksia, kehitysvammaisiin kohdistuneita murhia, verkkorikoksia ja niin edelleen. Periaatteessa jokainen Beck-elokuva ammentaa varsin köykäisestä materiaalista, eikä niissä liiemmin taiteellisesti tasokkaalla ammattitaidolla juhlita. Peter Haber (Beck) ja Mikael Persbrandt (Gunvald) hoitavat roolinsa vanhaan malliin. Itse asiassa Beck on ollut aina vähän heikko kohtani: jos olen halunnut tyydyttää hetkeksi rikoksennälkääni, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut rentoutua, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut tyydyttyä jonkin populaarin viihdetuotteen parissa, olen katsonut yhden Beckin. En lue rikosromaaneja, en dekkareita, enkä todellakaan aio tuhlata aikaani sellaiseen kuravelliin. Tunnustan kuitenkin, että sekä Beckin tekijät että monet rikosviihdekirjailijat ja dekkaristit hallitsevat muotonsa. Tuo muoto on juuri siihen pisteeseen asti ambivalentti, että yhtäältä se tulee hallita tietyn tason säilyttämiseksi (minkä edellä mainitut todella hallitsevat, sitä en kiellä), mutta toisaalta se rajaa mahdollisuudet käytännössä minimiin, tekee tuotteista täysin ennalta arvattavia, typerryttäviä jaa sentimentaalisia. Suljettu muoto on umpio, jossa naiivi lukija viihtyy - kuin paljonpuhuttu pehmustettu pyöreä huone. Toisinaan tapaa väitteitä, että nämäkin kulttuurituotteet ovat poliittisesti vertailukelpoisia kanonisoituneempien, taiteellisempien teosten kanssa, mutta valitettava tosiseikka on, että suljettu teos ei kanna myöskään merkityspotentiaaleissaan pitkälle, eikä sen yhteiskunnalliset tulkinnat pelaa kuin tietyn kentän sisällä keskenään.

Mutta siitä viis, kun kyseessä on rikos. Rikossarjoilla ja -elokuvilla uusinnetaan tosiasiassa tiettyä jaettua näkemystä turvallisuudesta, jossa poliisia tarvitaan, koska on rikoksia. En tohdi väittää, ettei nollatilanteessa olisi väärintekoja ja ihmisyyteen kohdistuvia rikoksia, mutta monien - myös Beckin - esittämä todellisuus piirtää ihmisestä kuvan, jossa hän on alkujaan paha, heikko ja ilkeämielinen. Tämä on tietenkin monenlaisten aatteellisten vääristymien peruja: ihminen on ahne paskiainen, joka tavoittelee omaa mielihyväänsä. Tällaisista näkemyksistä unohtuu aivan yhtä usein, että ihmisellä on paitsi vahva hoivavietti myös taito tulla toimeen toisten olentojen kanssa, toimia yhteisessä laumassa rauhallisesti ja jaettuun ymmärrykseen pyrkien. Mutta kuten sanottu, en uskalla arvuutella, mitä tapahtuisi nollatilanteessa. Minua kuitenkin kiinnostaa, kuka oikeasti tarvitsee rikossarjoja ja miksi? Puhutaan tietystä väkivaltavietistä ja ties mistä höperöstä, mutta eivätkö eurooppalaiset ja amerikkalaiset lokaliteetit ja valtakoneistot ole jatkuvasti uusintaneet tuota viettiään tuottamalla sitä viihteen muodossa aina Rooman imperiumista lähtien? On tietenkin hyvin vaikea laskea yhtälöitä väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käyttäytymisen välille, mitä pidetään erityisen vasemmistolaisena huolena tätä nykyä ja mikä näyttää oikeuttavan siten pienen hymähdyksen, mutta tähän tukeutuen tapaan ajatella, että väkivaltainen ympäristö synnyttää ennen pitkää väkivaltaista käyttäytymistä, toteutuipa se sitten fyysisen, henkisen tai sosiaalisen nöyryyttämisen, ylimielisyyden tai hyppypotkun muodossa. Sivumennen sanoen voisikin väittää että samaan uusintamisen ajatukseen ovat orjallisesti samastuneet myös useat itsepuolustuslajit, maanpuolustus ja rauhanturvaaminen - valvontakameroiden ja yleisen kontrollin lisääminen suomalaisessa yhteiskunnassakin on niinikään tämän johdosta.

Samaan aikaan hyväksyn kuitenkin, että on olemassa sellaisia elokuvaohjaajia kuten Gaspar Noé, jotka näyttävät väkivallan muotoja niiden oikeassa, ahdistavassa ja vastenmielisessä muodossa siinä missä poliisisarjat ovat omaksuneet neutraalimman viihdyttävyyden tyylirekisterikseen. Molemmat jakavat kuitenkin saman umpimielisen ihminen on peto -tautologian. Noén elokuvien hyvä puoli on, että katsoja haluaa elokuvan nähtyään eroon väkivallasta sinänsä, siinä missä poliisisarjat imevät itseensä väkivaltaa, tekevät siitä kiihottavaa, tai suomeksi naittavat väkivallan ja seksuaalisuuden yhteen, kuten Kaarina Hazard joskus latasi (ks. Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta, 2006). Merkillepantavaa on myös, etten muista yhdessäkään Noén elokuvassa esiintyvän poliisia, ainakaan näkyvässä roolissa. Poliisi ei siis millään tavalla kontrolloi tai poista väkivallan mahdollisuutta, mikä on taas poliisisarjojen keskeinen piirre.

En siis jaksa uskoa väkivaltaan itsestäänselvyytenä, välttämättömänä osana ihmisen toimintaa. Jokainen Videofirma Makuunin julkisivussa heiluva ase, jokainen Shieldin jakso on todellisuudessa suurempi uhka yhteiskunnalle kuin satunnainen "ekoterroristi" tai eläinaktivisti (Suomen poliisillahan on tosiaan oma näitä silmälläpitävä yksikkönsä, mikä kertoo aika paljon, ketä poliisi palvelee ja ketä ei). Pieni paranoia sallittakoon, mutta olisi kunniallisten valtakoneistojen tehtävä luoda ihmisille turvallinen ympäristö antamalla heille enemmän vapauksia, vähemmän lakeja ja ennen kaikkea tehdä eettisesti kestävämpää massakulttuuria, koska se jos mikä on yksi meidän aikamme tärkeimmistä mielipidevaikuttajista, eikä edes höttöisinkään kassamagneetti pysty väistämään tätä ongelmaa. Väkivalta ei ole milloinkaan itsessään tyydyttävää ja viihdyttävää. Korkeintaan se vetoaa meissä sellaisiin kulttuurisiin kerrostumiin, joissa se on kiinteä osa ongelmanratkaisua ja oman edun tavoittelua. Nämä kerrostumat ovat meissä kulttuurisesti omaksuttuina muotoina, mutta se ei tarkoita, että näitä tarvitsisi ylläpitää. Koko massamediakulttuuri Seiskasta Music Televisioniin, toimintaelokuviin, Beckiin, musiikkikulttuurin asemasodasta dekkaripäiviin ja "Taiteiden yöhön" on väkivallan läpisyövyttämää.

Asenteet leviävät mediassa nopeasti. Parikin tietynsävyistä artikkelia tai vain mainintaa aiheesta synnyttävät monissa lukijoissa tietynsuuntaista ajattelua, auttavat korjaamaan asenteita. Jos iltapäivälehti kauhistelee jonkun sekundatähden halvaantumista lööpeissään sen sijaan, että se pyrkisi kannustavaan, ihmisiä yhteen kokoavaan hehkutteluun Pomon saapumisesta Helsinkiin, on jotain pahasti vialla. Nyt koko suunta on pahasti vialla. Liian usein media edistää negatiivista ja taantumuksellista ajattelua sen sijaan, että voisimme kannustaa toisiamme eettisempään, kestävämpään käyttäytymiseen. Eli niin kauan kuin Susanna Sievinen tai luoja ties kuka heiluu katkeroituneena kaiken maailman medioissa, asiamme ovat todella huonosti. Omaksumme esimerkiksi ajatusmalleja, joissa avioeron jälkeen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista yrittää rakentaa hyvänsuopaista ystävyyttä ex-miehen ja -vaimon välille ja on oikein kostaa. Median luonne on tältä osin idioottimaisen yksinkertainen: määrällisesti lukuisa esiintyminen massamediassa synnyttää kiinnostusta, mielenkiintoa ja vihdoin omaksumista. Elämme kukin sen verran yksinäisissä todellisuuksissa, että kaikki vieras vaatii aika lailla käsittelyä ennen hyväksymistä ja meidän on helpompi omaksua se, jos useampi tuttavamme on mukana tai jos olemme tutustuneet aiheeseen, emmekä tunne olevamme niin muukalaisia, vieraita, eriskummallisia. Tuttuus luo hyväksyntää, ystävällisyys ystävällisyyttä. Niin yksinkertaista se on. Nuoria kiinnostaisi politiikka, jos se koskee heitä.

On kuitenkin asioita, jotka ovat melkein missä tahansa tilanteessa vastenmielisiä ja ei-hyväksyttäviä. Näistä epäilemättä keskeisin on väkivalta. Väkivallan tuttuus ja turvallisuus on saanut käsikirjoittajat Hollywoodista Helsinkiin tukeutumaan väkivaltaan jokaisessa draamassa, koska sen voi nähdä suhteessa tapahtumiin lakipisteenä, kohtana jossa toiminta saa uuden suunnan. Vuosia sitten mietin, miten paljon hankalampi olisi kirjoittaa teos, jossa ei esiintyisi aseita, rikoksia, väkivaltaa. Sitten kun Markku Pölönen kirjoitti positiivisen tv-sarjan, jossa ei esiinny väkivaltaa käytännössä missään muodossa, sitä pilkattiin pitkin pientareita siirappiseksi. Ei nivelly suomalaiseen louhimies-eetokseen, ei - josta puheen ollen Aku Louhimiehen, Markus Selinin ja Paavo Westerbergin muodostama pahuuden kolmiakseli on aidosti pahinta, mitä suomalaiselle elokuvakulttuurille on tapahtunut ikinä.

Natsien kuvaaminen on aina vähän houkuttelevaa, mikä johtuu aiheen oletetusta "pahuudesta", mutta kun kyse on yhtä lailla säälittävistä byrokraateista, nimittäin poliiseista, nämä esitetään varsin myönteisessä, tuiki tärkeässä valossa. Poliisia tarvitaan, koska laki on kaiken perusta ja poliisien tehtävä on valvoa, että lakia valvotaan, huolimatta siitä että rakenteellisesti lakijärjestelmä uusintaa käytännössä koko ajan väkivallan muotoja suuntaamalla rahaa ja valtuuksia tekijöille, joilla ei selvästikään ole asiaankuuluvaa pätevyyttä tehtävään ja jotka ovat niin hegemonian ja lain sokaisemia, etteivät pysty tai uskaltaudu ponnistelemaan irti ihmisyyttä ja elämää polkevista toiminnan muodoista tai sen esittämisestä. Tämä koskee niin käsikirjoittajia kuin turkistarhaajiakin. Radikaali tyhjän päälle jättäminen ei välttämättä ole ratkaisu, mutta meillä on kasvamassa sukupolvi, jolla on hyvät mahdollisuudet tuoda mediakulttuuriin mielekkäämpiä eetoksia. Sen takia olisi erittäin tärkeä pyrkiä edistämään esimerkein positiivista, yhteisöllisyyttä rakentavaa, tervehenkistä ajattelua. Tämä kokoomustodellisuus saisi jo riittää.

Ylemmän keskiluokan pelkotiloista

Vastikään uusintaversion saanut Funny Games (1997) lukeutuu tunnustetusti itävaltalaisohjaaja Michael Haneken mestariteoksiin. Olen kuluneen vuoden aikana yrittänyt käydä läpi Haneken varhaistuotantoa aina Der Siebente Kontinentista (1989) lähtien, jossa hanekelainen elokuvallinen jäykkyys ja kameran kylmyys ovat jo vahvasti läsnä - ja joista sittemmin on tullut koko Haneken tavaramerkki. Vaikkakin Seitsemäs manner onkin vielä eräänlainen harjoitelma, joka kalpenee taatusti esimerkiksi ravisuttavalle Benny’s videolle (1992) on sen kulutuksenvastainen toimintatapa miellyttänyt minua siinä missä La Pianisten (2001) henkinen sadismikin. On tietenkin klisee, mutta Haneke lukeutuu samaan tavattoman kiinnostavien väkivallan analyytikoiden joukkoon kuin Pier Paolo Pasolini kuin Gaspar Noékin. Kullakin on tietenkin omat painotusalueensa, ja siinä missä Noé kritisoi teoksissaan sosiaalista ahdingosta kumpuavaa väkivaltaa ja sen biologista väistämättömyyttä ja Pasolini rakenteellisen väkivallan seurauksia, Haneken perusta väkivallan esittämiselle on puhtaasti kulutuksellinen ja “länsimainen”. Tyypillisimmillään Haneke on kuvatessaan ylemmän keskiluokan perhettä, joka tuntee arvoistaan ja omaisuudestaan kumpuavan tyhjyyden tunteen niin voimallisena, että se joko ajaa heidät erilaisiin peleihin (Benny’s video, Funny Games) tai puhtaan frustraation valtaan (Seitsemäs manner, Pianonopettaja). Parisen vuotta sitten ensi-iltansa saaneen Cachén (2005) outo taustatendenssi oli Lähi-idän suunnalta nouseva väkivallan uhka, mutta elokuvan perustava tekijä oli kuitenkin samainen katsojan ja katsottavan välisen rajan poistaminen, joka näkyy selvästi jo Funny Gamesissa.

Metafiktio sinänsä ei ole mitenkään uusi ja ihmeellinen asia, mutta kiintoisampaa nähdäkseni onkin, miten Haneken elokuvalla on omanlaisensa juuret anti-dekkarin tai antimysteerikertomuksen perinteessä ja tavassa tehdä katsojasta tai tulkitsijasta henkilöhahmojen kaltainen olento. Tylsempiä yhteyksiä voi tietenkin etsiä Bertolt Brechtin suunnalta. Siinä missä Umberto Eco onnistui Foucaultin heilurissaan tekemään aktuaalisesta lukijasta murhaajan, Haneke muokkaa katsojasta väkivaltaan katsomisesta ihastuneen osanottajan. Funny Gamesin Paul ja Peter ovat olemassa, koska heidät kuvitellaan - niin päähenkilöiden kuin katsojankin toimesta - ja heidän läsnäolonsa oikeutetaan tekemällä heidät toimijoiksi, väkivallan toteuttajiksi. Cachén Lähi-itä-viittaukset edustavat nekin pikemminkin ylemmän keskiluokan pelkotiloja, potentiaalista väkivallan uhkaa, kuin kielivät muslimien väkivaltaisuudesta ja barbaarisuudesta sinänsä. Katsojaa voi ehkä häiritä Haneken elokuvien henkilöhahmojen hyvätuloisuus ja elinolot, mutta katsoja mitä todennäköisimmin jakaa näiden pelot. Mistä tämä johtuu? Siitä, että - ja anteeksi tämä tavattoman ronski yleistys - valtavirtaelokuvan oletettu malliyleisö on näennäisesti ja valikoiden kulttuuria harrastava ja sen parissa viihtyvä ylempi keskiluokka. Ei siis väliä, vaikka luokkarajat olisivatkin katoamassa tai jo kadonneet (kun kansa keskiluokkaistuu): symbolitajunnassa ylempi keskiluokka edustaa toimeentulevaa hyvinvointiyhteiskunnan valiota, liki täydellistä perusyksikköä. Läntisen mediakulttuurin sisäänrakennettu sääntö siis on, että ylempi keskiluokka edustaa jatkuvaa kasvua ja kumulatiivista täyteläisyyttä, joka tuolla tasolla yhdistää kaikki mahdolliset kuluttajat, “duunarista” “porvariin“. Jopa porvari tietää, että ylempi keskiluokka edustaa hänellekin vielä itsenäistä olemassaoloa ja laihanturpeaa hyvinvoinnin lisääntymistä, tilaa jossa ei tarvitse nöyristellä, vaan voi elää omaa vakavaraista elämäänsä rauhassa. Duunarille golfaava keskiluokka on tietenkin kauhistus, mutta salaa sekin tuntuu uneksivan ajasta, jolloin ei tarvitse miettiä maidon hintaa. Ylempi keskiluokka voi sen sijaan heittää puolitoista kiloa naudanlihaa menemään lähes tuosta vain, koska sen hyvinvointi ei ole siitä kiinni, kuten Funny Games näyttää. Suomalaisella medianäyttämöllähän tämä on ollut jo pitkän aikaa arkipäivää: suuri osa viime vuosien kotimaisista elokuvista ja tv-sarjoista käsittelee verrattain hyvin toimentulevien nuorten aikuisten parisuhdeongelmia. Siitäkö suomalaisen katsojan oletetaan olevan kiinnostunut: kotipihallaan tyhjää hyörivästä alati-yksinäisestä perheenäidistä ja uraa tekevästä, syrjähyppivästä ja hiukan kaljuuntuvasta perheenisästä? En haluaisi uskoa suomalaisten mediakuluttajien olevan niin aivokuolleita, että uskovat moista.

Niinikään on vastenmielistä lukea uudemman, anglo-amerikkalaiselle väestölle suunnatun Funny Gamesin mainoslauseita, joiden myötä Haneken elokuva joutuu alentumaan samalle tasolle niiden elokuvien kanssa, joita se kuitenkin kritisoi. Elokuvan estetiikasta suurin osa murenee, jos lukija lähtee mukaan “antaisitko näille pojille kananmunia” -tyyppiseen tyhjään retosteluun, joka johdattaa hänet pitämään Paulia ja Peteriä jotenkin tavanomaisina ja sadistisina “murhaajina”, konservatiivisen kauhuelokuvan pahiksina tai genretrillerin tyylikkäinä Lecterin poikina. Siinä mielessä hollywoodilainen Funny Games on äärimmäinen paradoksi. Miten oikeuttaa itsensä ympäristössä, joka vaatii täysin päinvastaista sanomaa kuin mitä itse elokuvalla on tarjota?

Lienee sanomattakin selvää, ettei kyse ole viihteestä. Noénkaan elokuvat eivät ole millään tavalla viihteellisiä, kuten ei Pasolinin Salòkaan (1975) tai Peckinpahin Straw Dogs (1971). Kaikki mainitut ovat tavattoman merkittäviä elokuvia, jotka toivoisi kuitenkin pysyvän erillään siitä “leffanvuokrauskulttuurista“, jossa elokuvan katsominen on mukavaa ajanvietettä ja luvallista ekshibitionismia. Olen toki tavallani iloinen, että Videofirma Makuunin kaltaiset äärikapitalistiset tyhjyyskeskittymät ottavat joskus hyllyillensä edellä mainittuja elokuvia, ja ilman “leffankatsomistarvetta” en ehkä olisi ikinä löytänytkään Seul contre teus’n (1998) kaltaista elokuvaa, mutta yhtä kaikki siinä ympäristössä tuollaiset elokuvat puistattavine kansineen on liian helppo hylätä tavanomaisena väkivaltaviihteenä tai toisaalta sulattaa jonain tarantinolaisen gorillaestetiikan hännystelevänä jatkeena. Elokuvia voi tietysti lukea monella tapaa, kuten olen esimerkiksi aiemmin Rambo-merkinnöilläni tehnyt, mutta itseäni on ainakin koko aikuisiän häirinnyt väkivallan esittämisen hyväksyttävyys ja itsestäänselvyys elokuvakulttuurissa, varsinkin sen esittämissä ympäristöissä, joihin väkivalta ei sinänsä kuulu. Tuossa mielessä sekä Markku Pölönen että Haneke edustavat minulle paljon suotavampia arvoja kuin Quentin Tarantino ja Michael Bay: siinä missä Pölönen kieltäytyy tekemästä lähellekään vastaavaa elokuvaa ja pitäytyy utopistisessa kansanomaisuudessaan, Haneke tarttuu rehellisesti härkää sarvista ja pyrkii purkamaan kulutuskulttuurin ja sen jätteet osiin, jotta katsoja ymmärtäisi osansa tämän kautta - ja ymmärtäisi kieltäytyä niistä itsestäänselvyyksistä, joita Finnkinot pullistelevat. Jollei voida perustaa omaa vuokraamoa vakaville elokuville, poistettakoon edes niihin liittyvät mainokset, viihdetarkoituksessa hutaistut sisällöttömät arvostelut ja tähditykset sekä vuokraelokuvien kansitekstit! Tai menkäämme katsomaan tuoreempi Funny Games ja ottakaamme onkeemme.