Suurin piirtein 22. myöhempi Beck-elokuva sai minut viimein tarttumaan aiheeseen, joka on vaivannut minua pidemmän aikaa. Olen seurannut Beck-elokuvasarjaa lähemmäs kymmenen vuotta, nähnyt niistä lähes jokaisen ja osoittanut aina yksittäistä elokuvaa kohtaan enemmän tai vähemmän mielenkiintoa. Ongelmakseni on kuitenkin paljastunut itse elokuva-sarjan perusta: rikos. Mielenkiintoni rikoksen esittämiseen elokuvassa tai oikeastaan missä tahansa kulttuurituotteessa alkaa olla aikalailla pohjalukemissa. En enää ymmärrä rikosta tai väkivaltaa, eikä se - luojan kiitos - tuota minulle enää juurikaan mielihyvää.
Den svaga länken (2007) on taattuun Beck-laatuun nähden realistinen siinä mielessä, että se näyttää tuttuun malliin niitä ruotsalaisen porvariyhteiskunnan kipupisteitä, joihin katsoja on tutustunut jo aiemmin: maahanmuuttajiin liittyviä rikoksia, kehitysvammaisiin kohdistuneita murhia, verkkorikoksia ja niin edelleen. Periaatteessa jokainen Beck-elokuva ammentaa varsin köykäisestä materiaalista, eikä niissä liiemmin taiteellisesti tasokkaalla ammattitaidolla juhlita. Peter Haber (Beck) ja Mikael Persbrandt (Gunvald) hoitavat roolinsa vanhaan malliin. Itse asiassa Beck on ollut aina vähän heikko kohtani: jos olen halunnut tyydyttää hetkeksi rikoksennälkääni, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut rentoutua, olen katsonut yhden Beckin. Jos olen halunnut tyydyttyä jonkin populaarin viihdetuotteen parissa, olen katsonut yhden Beckin. En lue rikosromaaneja, en dekkareita, enkä todellakaan aio tuhlata aikaani sellaiseen kuravelliin. Tunnustan kuitenkin, että sekä Beckin tekijät että monet rikosviihdekirjailijat ja dekkaristit hallitsevat muotonsa. Tuo muoto on juuri siihen pisteeseen asti ambivalentti, että yhtäältä se tulee hallita tietyn tason säilyttämiseksi (minkä edellä mainitut todella hallitsevat, sitä en kiellä), mutta toisaalta se rajaa mahdollisuudet käytännössä minimiin, tekee tuotteista täysin ennalta arvattavia, typerryttäviä jaa sentimentaalisia. Suljettu muoto on umpio, jossa naiivi lukija viihtyy - kuin paljonpuhuttu pehmustettu pyöreä huone. Toisinaan tapaa väitteitä, että nämäkin kulttuurituotteet ovat poliittisesti vertailukelpoisia kanonisoituneempien, taiteellisempien teosten kanssa, mutta valitettava tosiseikka on, että suljettu teos ei kanna myöskään merkityspotentiaaleissaan pitkälle, eikä sen yhteiskunnalliset tulkinnat pelaa kuin tietyn kentän sisällä keskenään.
Mutta siitä viis, kun kyseessä on rikos. Rikossarjoilla ja -elokuvilla uusinnetaan tosiasiassa tiettyä jaettua näkemystä turvallisuudesta, jossa poliisia tarvitaan, koska on rikoksia. En tohdi väittää, ettei nollatilanteessa olisi väärintekoja ja ihmisyyteen kohdistuvia rikoksia, mutta monien - myös Beckin - esittämä todellisuus piirtää ihmisestä kuvan, jossa hän on alkujaan paha, heikko ja ilkeämielinen. Tämä on tietenkin monenlaisten aatteellisten vääristymien peruja: ihminen on ahne paskiainen, joka tavoittelee omaa mielihyväänsä. Tällaisista näkemyksistä unohtuu aivan yhtä usein, että ihmisellä on paitsi vahva hoivavietti myös taito tulla toimeen toisten olentojen kanssa, toimia yhteisessä laumassa rauhallisesti ja jaettuun ymmärrykseen pyrkien. Mutta kuten sanottu, en uskalla arvuutella, mitä tapahtuisi nollatilanteessa. Minua kuitenkin kiinnostaa, kuka oikeasti tarvitsee rikossarjoja ja miksi? Puhutaan tietystä väkivaltavietistä ja ties mistä höperöstä, mutta eivätkö eurooppalaiset ja amerikkalaiset lokaliteetit ja valtakoneistot ole jatkuvasti uusintaneet tuota viettiään tuottamalla sitä viihteen muodossa aina Rooman imperiumista lähtien? On tietenkin hyvin vaikea laskea yhtälöitä väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käyttäytymisen välille, mitä pidetään erityisen vasemmistolaisena huolena tätä nykyä ja mikä näyttää oikeuttavan siten pienen hymähdyksen, mutta tähän tukeutuen tapaan ajatella, että väkivaltainen ympäristö synnyttää ennen pitkää väkivaltaista käyttäytymistä, toteutuipa se sitten fyysisen, henkisen tai sosiaalisen nöyryyttämisen, ylimielisyyden tai hyppypotkun muodossa. Sivumennen sanoen voisikin väittää että samaan uusintamisen ajatukseen ovat orjallisesti samastuneet myös useat itsepuolustuslajit, maanpuolustus ja rauhanturvaaminen - valvontakameroiden ja yleisen kontrollin lisääminen suomalaisessa yhteiskunnassakin on niinikään tämän johdosta.
Samaan aikaan hyväksyn kuitenkin, että on olemassa sellaisia elokuvaohjaajia kuten Gaspar Noé, jotka näyttävät väkivallan muotoja niiden oikeassa, ahdistavassa ja vastenmielisessä muodossa siinä missä poliisisarjat ovat omaksuneet neutraalimman viihdyttävyyden tyylirekisterikseen. Molemmat jakavat kuitenkin saman umpimielisen ihminen on peto -tautologian. Noén elokuvien hyvä puoli on, että katsoja haluaa elokuvan nähtyään eroon väkivallasta sinänsä, siinä missä poliisisarjat imevät itseensä väkivaltaa, tekevät siitä kiihottavaa, tai suomeksi naittavat väkivallan ja seksuaalisuuden yhteen, kuten Kaarina Hazard joskus latasi (ks. Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta, 2006). Merkillepantavaa on myös, etten muista yhdessäkään Noén elokuvassa esiintyvän poliisia, ainakaan näkyvässä roolissa. Poliisi ei siis millään tavalla kontrolloi tai poista väkivallan mahdollisuutta, mikä on taas poliisisarjojen keskeinen piirre.
En siis jaksa uskoa väkivaltaan itsestäänselvyytenä, välttämättömänä osana ihmisen toimintaa. Jokainen Videofirma Makuunin julkisivussa heiluva ase, jokainen Shieldin jakso on todellisuudessa suurempi uhka yhteiskunnalle kuin satunnainen "ekoterroristi" tai eläinaktivisti (Suomen poliisillahan on tosiaan oma näitä silmälläpitävä yksikkönsä, mikä kertoo aika paljon, ketä poliisi palvelee ja ketä ei). Pieni paranoia sallittakoon, mutta olisi kunniallisten valtakoneistojen tehtävä luoda ihmisille turvallinen ympäristö antamalla heille enemmän vapauksia, vähemmän lakeja ja ennen kaikkea tehdä eettisesti kestävämpää massakulttuuria, koska se jos mikä on yksi meidän aikamme tärkeimmistä mielipidevaikuttajista, eikä edes höttöisinkään kassamagneetti pysty väistämään tätä ongelmaa. Väkivalta ei ole milloinkaan itsessään tyydyttävää ja viihdyttävää. Korkeintaan se vetoaa meissä sellaisiin kulttuurisiin kerrostumiin, joissa se on kiinteä osa ongelmanratkaisua ja oman edun tavoittelua. Nämä kerrostumat ovat meissä kulttuurisesti omaksuttuina muotoina, mutta se ei tarkoita, että näitä tarvitsisi ylläpitää. Koko massamediakulttuuri Seiskasta Music Televisioniin, toimintaelokuviin, Beckiin, musiikkikulttuurin asemasodasta dekkaripäiviin ja "Taiteiden yöhön" on väkivallan läpisyövyttämää.
Asenteet leviävät mediassa nopeasti. Parikin tietynsävyistä artikkelia tai vain mainintaa aiheesta synnyttävät monissa lukijoissa tietynsuuntaista ajattelua, auttavat korjaamaan asenteita. Jos iltapäivälehti kauhistelee jonkun sekundatähden halvaantumista lööpeissään sen sijaan, että se pyrkisi kannustavaan, ihmisiä yhteen kokoavaan hehkutteluun Pomon saapumisesta Helsinkiin, on jotain pahasti vialla. Nyt koko suunta on pahasti vialla. Liian usein media edistää negatiivista ja taantumuksellista ajattelua sen sijaan, että voisimme kannustaa toisiamme eettisempään, kestävämpään käyttäytymiseen. Eli niin kauan kuin Susanna Sievinen tai luoja ties kuka heiluu katkeroituneena kaiken maailman medioissa, asiamme ovat todella huonosti. Omaksumme esimerkiksi ajatusmalleja, joissa avioeron jälkeen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista yrittää rakentaa hyvänsuopaista ystävyyttä ex-miehen ja -vaimon välille ja on oikein kostaa. Median luonne on tältä osin idioottimaisen yksinkertainen: määrällisesti lukuisa esiintyminen massamediassa synnyttää kiinnostusta, mielenkiintoa ja vihdoin omaksumista. Elämme kukin sen verran yksinäisissä todellisuuksissa, että kaikki vieras vaatii aika lailla käsittelyä ennen hyväksymistä ja meidän on helpompi omaksua se, jos useampi tuttavamme on mukana tai jos olemme tutustuneet aiheeseen, emmekä tunne olevamme niin muukalaisia, vieraita, eriskummallisia. Tuttuus luo hyväksyntää, ystävällisyys ystävällisyyttä. Niin yksinkertaista se on. Nuoria kiinnostaisi politiikka, jos se koskee heitä.
On kuitenkin asioita, jotka ovat melkein missä tahansa tilanteessa vastenmielisiä ja ei-hyväksyttäviä. Näistä epäilemättä keskeisin on väkivalta. Väkivallan tuttuus ja turvallisuus on saanut käsikirjoittajat Hollywoodista Helsinkiin tukeutumaan väkivaltaan jokaisessa draamassa, koska sen voi nähdä suhteessa tapahtumiin lakipisteenä, kohtana jossa toiminta saa uuden suunnan. Vuosia sitten mietin, miten paljon hankalampi olisi kirjoittaa teos, jossa ei esiintyisi aseita, rikoksia, väkivaltaa. Sitten kun Markku Pölönen kirjoitti positiivisen tv-sarjan, jossa ei esiinny väkivaltaa käytännössä missään muodossa, sitä pilkattiin pitkin pientareita siirappiseksi. Ei nivelly suomalaiseen louhimies-eetokseen, ei - josta puheen ollen Aku Louhimiehen, Markus Selinin ja Paavo Westerbergin muodostama pahuuden kolmiakseli on aidosti pahinta, mitä suomalaiselle elokuvakulttuurille on tapahtunut ikinä.
Natsien kuvaaminen on aina vähän houkuttelevaa, mikä johtuu aiheen oletetusta "pahuudesta", mutta kun kyse on yhtä lailla säälittävistä byrokraateista, nimittäin poliiseista, nämä esitetään varsin myönteisessä, tuiki tärkeässä valossa. Poliisia tarvitaan, koska laki on kaiken perusta ja poliisien tehtävä on valvoa, että lakia valvotaan, huolimatta siitä että rakenteellisesti lakijärjestelmä uusintaa käytännössä koko ajan väkivallan muotoja suuntaamalla rahaa ja valtuuksia tekijöille, joilla ei selvästikään ole asiaankuuluvaa pätevyyttä tehtävään ja jotka ovat niin hegemonian ja lain sokaisemia, etteivät pysty tai uskaltaudu ponnistelemaan irti ihmisyyttä ja elämää polkevista toiminnan muodoista tai sen esittämisestä. Tämä koskee niin käsikirjoittajia kuin turkistarhaajiakin. Radikaali tyhjän päälle jättäminen ei välttämättä ole ratkaisu, mutta meillä on kasvamassa sukupolvi, jolla on hyvät mahdollisuudet tuoda mediakulttuuriin mielekkäämpiä eetoksia. Sen takia olisi erittäin tärkeä pyrkiä edistämään esimerkein positiivista, yhteisöllisyyttä rakentavaa, tervehenkistä ajattelua. Tämä kokoomustodellisuus saisi jo riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti