Avain mysteereihin

Susirajalla nälkämailla tulen ajatelleeksi, kuinka vielä jokunen vuosi sitten kirjoitin kotikaupungistani käärmeiden pesänä, jonkin ktoonisen olennon maanpäällisenä ruumina. Uneksin, että Hekate siellä asutti niitä risteyksiä, ja ojanmutkissa kulkivat ryövärit ja petturit, kaikennäköiset ja -kokoiset ruojat. Niinikään, kaikki olennot joita kohtasin niillä teillä, olivat aaveita, eivät enempää, eivät vähempää. En tiedä kuitenkaan, onko enää niin. Nykyisin siellä on vain hyvää aikaa. Velka ei lankea, kun junasta astuu, eikä pimeä paina, vaan juurista ja yöllisestä hohteesta osaa nauttia. Ehkä olen tehnyt tilini selväksi sen olennon kanssa. Olemme molemmat muukalaisia.

Katuja käydessäni tiedän kuitenkin, että aaveet lisääntyvät alati, niillä on tapana kerrostua ja samentua, mutta yhä he ovat siellä. Tiedän sen jokaisesta ilmestyvästä muistosta: jokainen muisto palauttaa minut paitsi vuodenkiertoon, myös “isieni” yhteyteen - muistaessani jokaisen valon luonteen, tavan astua, oudon takaisinkiertymän, tunnen yhä vahvemmin kytkeytyväni osaksi jotain suurempaa, osaksi olemattomuutta, syvää pyhää. Niin käy, kun huomaan sattumalta löytäväni tositteen irtisanomisesta samalta päivältä kymmenen vuoden takaa, tai palaan huomaamattani kirjaan, jonka merkittävyyttä ei jonain tiettynä vuonna sopinut lainkaan kiistää, tai kun rusakko askeltaa pihojen välistä ja kadun yli, kinokset painuvat kasaan ja aurinko värjää risteykset sillä tavoin kuin joskus vastaavana ajankohtana, jonain vastaavana keväänä. Muistoja voi kierrättää, muistoja voi vaalia, mutta ennen kaikkea on nähtävä niiden lävitse: on nähtävä niihin voimiin, jotka tekevät muistoista merkityksellisiä ja jotka palauttavat nykyisyyttä niiden yhteyteen. On kuin näyistä ja unista ja kosketuksista avautuisi valtava näkemätön kokematon avaruus kohti tuonpuoleista - ja totisesti, sillä tavoin ne toimivat: ne ovat paitsi myyttisiä alkuja, myös aina jonkin muun, jonkin vieraan lähetyskäskyjä.

Tämän läsnäolon keskellä olen oppinut mukautumaan vaadittuun elämänmuotoon. Olen oppinut, että nostalgia merkitsee täysin erilaista olemisenmuotoa kuin mitä arkinen toiminta tapaa olla - jos puitteet vaativat sitä, on osattava nukkua pidempään, osattava elää toisen rytmin mukaan. Siitä ei kannata potea huonoa omaatuntoa, sillä se on vieraan ja aina tunnetun voiman kanssa yhteydessä olemista, eikä sillä ole tekemistä arjen kanssa. Nämä eivät ole keskenään minkäänlaisessa arvoportaikossa keskenään, vaan molemmat tukevat toisiaan: niin kuin pyhiinvaeltaminen vahvistaa arkista käyttäytymistä, niin arkisten rutiinien toisto vahvistaa “astiaksiasettumiskykyä“. Uskon, että maaginen tahto ja itsekuri ovat kaiken henkistä elämää koskevan ymmärryksen keskeinen edellytys. Jopa “maagisen autismin” uhallakin olen valmis väittämään, ettei henkinen kasvu yksinkertaisesti ole mahdollista, jos oppilas tai initiaatti ei pysty koulimaan itseään omassa arjessaan ja omassa kehollis-mentaalisessa todellisuudessaan. Kohdatessaan itseään suuremman voimavirtauksen valmistautumaton ei välttämättä pysty käsittelemään tuota energiaa, ja tuolloin voima joko sivuuttaa hänet tai muuttaa häneen ja on syy monille tuota kohtaamista seuraaville kokemuskonflikteille ja traumoille. “Jos voisimme nähdä kerralla kaikki taivasta asuttavat demonit, menettäisimme välittömästi järkemme.“ Tämän perusteella koen niinikään, että tasapaino arkisen itsekurin ja pyhiinvaeltamisen välillä on edellytys moninaiselle ymmärtämykselle. Jollei ymmärrä niitä voimia, joiden kanssa asettuu tekemisiin, kokemusta seuraavat tunteet ja mielteet voivat ajaa oppilasta katastrofaalisiin suuntiin.

Kokemusmaailmassamme on tavattomasti raja-alueita, susirajoja, joilla asetumme tekemisiin voimien kanssa, joita emme tunne, ja joita emme pysty suullistamaan tai käsittelemään. Esimerkiksi länsimaisen esoterian viitoittamat todellisuudet ovat oikeasti olemassa, mutta yleinen todellisuuskäsityksen kaventuminen on johtanut siihen, että saatamme tyhjentää nuo voimat tiettyihin symbolikuvastoihin ja sivuuttaa ne sitten - vain koska emme tunne niitä ja koemme, ettei niillä ole mitään tekemistä arkisen elämän kanssa. Länsimaisen mediakuvaston ja kulttuurihistorian myötä meille välittyy noista symboleista vain ne puolet, jotka ovat jotenkuten hallittavia, kontrolloitavissa. Keskeisin ongelma kuitenkin on, että suurin osa ihmisistä on elämässään toistuvasti noiden voimien kanssa tekemisissä, mutta ei ymmärrä sitä. Emme todella käsitä, millä tasolla henget, aaveet ja erilaiset energiavirrat aktuaalistuvat, koska joko odotamme konkreettisia valveessa tapahtuvia ilmestymisiä tai mikä todennäköisempää: emme osaa käyttää itsestämme niitä katvealueita, joilla nuo okkulttiset ilmiöt ovat reaalisia. Emmekä tunne noita ilmiöitä, koska olemme kääntäneet katseemme poispäin itsestämme.