Pitäkää tunkkinne

Kulttuurikonservatiivien ajatuksia lukiessani pulpahtaa mieleen kerta toisensa jälkeen mm. Johan Fornäsin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin toistama väite antimodernisteista nimenomaan moderniteetin synnyttämänä ajattelun suuntana. Nyt kun Timo Hännikäisen (fiktiivinen) hahmokin näyttää vihdoin ja viimein saaneen päänsä pois perseestään ja ryhdistäytyneen – hän on toisin sanoen lakannut kuulostamasta siltä kaunaiselta reppanalta joka hikoillen ja kynä tutisten pohtii paperille vastaantulleen neekerin myyttisiä mittoja saavan mulkun kokoa ja sen kuvitteellista vaikutusta hänen "markkina-arvoonsa" – saatamme ehkä piakkoin päästä lukemaan tekstiä, joka ”herättää ajatuksia” eikä vain myötähäpeää ja puistatusta. Sehän on ollut Hännikäisen kirjoittajahahmon helmisynti aiemminkin: pinnistellen hän pääsee aika ajoin ilahduttavaan viileyteen ja viileydessään älykkääseen analyysiin, mutta heti muistaessaan henkilökohtaisuuden (ja useimmiten hänen alkaessa morkata vastapuolta) alkaa lööperi, jota sävyttää kai tahatonkin katkeruus ja kauna. Ilahduttava ilmaus Hännikäisen hahmon petraamisesta on toissapäivänä hänen blogissaan ilmestynyt teesiluonnostelu tämän päivän konservatiiveille. Palaan siihen tuota pikaa.

Vähän aiemmin Voima-lehdessä (3/2012) ilmestyi Maaria Pääjärven essee Ähäkutti, eivaiskaa, joka käsitteli ”Suomen konservatiivista älymystöä”, lähinnä siis Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseidensä ja blogiensa kautta luonnostelemia hahmoja, jotka kaiketi turhan usein pakenevat fiktion kaavun taakse heti kun lukijakunta heistä innostuu. Molemmat ovat käsittääkseni rajoittaneet myös blogiensa kommentointimahdollisuutta – Melender on ainakin ilmaissut kyllästyneisyytensä (netti)keskusteluihin. Ymmärrän syyn. Essee lienee siihen, tyrkyttäviin yksinpuheluihin, sopivampi laji, ja esseiden ketjuuntuessa muodostuu helposti hahmo, joka elää elämäänsä. Sen taakse voi kätkeytyä, sen taakse on luontevaa kätkeytyä, etenkin jos hahmon ulkonäkö, habitus ja piirteet vakiintuvat. Kukaan aktuaalista Melenderiä tai Hännikäistä tuskin mihinkään tappeluun – edes sanan säilän heilutteluun – nyt on kutsumassakaan, hyvä vain että kirjoittavat ja kirjoittavatkin hyvin. Pitäköön hahmonsa. Pääjärven essee nostaa kuitenkin viimeistään pöydälle jokusen teeman, jotka näin Melenderin ja Hännikäisen yhteispamfletin – Liberalismin petos – julkaisun alla, on hyvä panna merkille.

Ensinnäkin Pääjärvi kirjoittaa molempien kirjoittajien humanisminvastaisuudesta. Melender ja Hännikäinen näet mollaavat kautta linjan tuota ihmisen luontaiseen tai perimmäiseen hyvyyteen uskovaa höppänää, jota humanistiksi joskus tavataan kutsua. Arkikielessä termillä on tietenkin löysän lihan lätkeinen kaiku: työttömistä ituhipeistä koostuva rupusakki järjestää milloin minkin vastaisia mielenosoituksia, haluaa aseet pois ihmisiltä, puolustaa eläinten oikeuksia ja vaatii maailmanrauhaa, tai mitä ikinä, kunhan vaatii. Nämä tiedetään. Termin toinen kerros on sen sijaan vakaassa uskossa ihmiseen ammatista, luokasta ja sivistystasosta riippumatta. Se on uskoa ihmisen lajilliseen merkitykseen, hänen kykyynsä muokata ja uudistaa maailmaa. Esteitä ei ole (paitsi ehkä konservatiivien poliittisista ruumiista koostuvat pölkkypinot). Insinööritkin jakavat uskon humanismiin siinä missä kulttuurintutkijatkin, eikä minkäänmoinen jako kahteen kulttuuriin ole humanismin suhteen paikallaan. Se aika on mennyttä, jos sitä ikinä olikaan. Pääjärvi mainitsee Melenderin ”tapahumanismiin” kohdistaman kritiikin ja siteeraa: 

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, jonka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä.”

Olkootkin retorista koruneulontaa, mutta paskapuhetta se on silti. Melender – aivan kuten Hännikäinen – rakentelee vastustajikseen olkinukkeja, sillä kovin harvassa ovat näin sinisilmäiset ja ponnettomat aikuiset lapset loppujen lopuksi. En näet jaksa uskoa, että tuolla ulkona pyyhältää yhtäkään ihmistä, joka kaiken aikaa hellisi hullunhouretta siitä, että tietyt esteet tai rajoitukset poistamalla ja kapitalistinen todellisuusperiaate nujertamalla ihmisen luontainen hyvyys johtaisi ihmiskunnan tietä paratiisiin tai mihin ikinä. Kaikki uskovat ihmisen "pahuuteen", mutta joissakin puhunnoissa tätä pahuutta heijastetaan retoriikan tasolla rakenteisiin, systeemiin. Ihmisen on kuitenkin niin tuskallista nähdä pahuus itsessään – ja toivoisihan sitä, etteivät arvon esseistit ohittaisi näin perustavanlaatuista opetusta, joka taotaan päähän jo ensimmäisellä kyökkipsykologian peruskurssilla. Mutta niin vain tuntuvat ohittavan. 

Kokonaan toinen asia on hyvyyden utooppisuus, joka on ennen kaikkea toiminnan suunta, ajankohtaisen politiikan vaihtoehto johon pyritään mutta jota ei luultavasti saavuteta kuuna päivänä. Joskus ihmiset ihan oikeasti näet oppivat matkan varrella uusia temppuja (sitä kutsutaan dialektiseksi ajatteluksi). Hännikäisenkin silloin tällöin väläyttelemä ”realismi” – ihminen on paha luontojaan, eikä muuttumiseen ole syytä, koska tyhjät on kaikki joutavia – on lopulta älyllistä itsemurhaa juustohöylällä ja johtaa korkeintaan siihen reaktiiviseen päivittelyyn, lässytykseen ja tuskalliseen marinaan, jotka esseeksi tai kolumniksi usein tavataan pukea. Tällainen kuva ravuista ämpärissä vetämässä toisiaan alas ei merkittävästi eroa suurkapitalistien (tulen niihin tuota pikaa) ylläpitämästä ihmiskuvasta. Kun ihmisen pahuutta näet korostetaan utopiana tai toiminnan lähtökohtana, ihmisen käytännön toiminta alkaa muistuttaa sitä yhä enemmän. Kyynisyys johtaa myrkyttämään traditionalistienkin kunnioittamat Hyvyyden, Kauneuden ja Totuuden.

Totta kai molemmat esseistit nimeävät inhimilliseen hyvään uskovat milloin vasemmistolaisiksi, liberaaleiksi, kuluttajiksi, risuparroiksi, rastapäiksi, mokuttajiksi, suvaitsevaistoksi ja ties miksi, mitä nyt piuka milloinkin saattaa päähän pistää, mutta mitä lopulta tällainen auttaa? Mitä auttaa sekään, että halvimmalla mahdollisella tavalla kerta toisensa jälkeen langetaan vastustajan mollaamiseen mielikuvien tasolla? Kirjallisuutta siten tietysti saadaan aikaan, muttei aina kovinkaan kiitollista ja hyvää sellaista. Kuten Vesa Kyllönen totesi viime keväänä Kritiikki-lehden (2011, IV) arvostelussaan, monet kotimaisista esseististä pyörivät vimmatusti päivittelyn kehällä itseä ja omaa kirjoittajaminäänsä vihoviimeiseen asti varjellen; varjelu toteutetaan vastapuolen kauhisteluna jolloin pidemmälle ei päästä, ei etenkään siihen että essee olisi sekä tekijäänsä että lukijaansa muuntava kokemus.

Totta kuitenkin on, kuten Pääjärvi toteaa artikkelissaan, että 

”esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.”

Hännikäinen totesi joku aika takaperin – niin, hetkinen, toissapäivänä! – ettei hänellä oikeastaan ole halua ajautua keskusteluun. Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Melender ja Hännikäinen haluavat Liberalismin petoksellaankin herättää ajatuksia, ei keskusteluja. Pysykää siis miehet (pojat) perhana sentäs pois niiltä kirjamessuilta, ettei vaan tule lässytystä ja kusenkellervää lätinää! Älkää osallistuko paneeleihin, älkääkä antako haastatteluja. Yhtä kaikki, ymmärrän yskän. Ymmärrän, etteivät Hännikäinen ja Melender halua politikoida – ainakaan sen nykyisissä tiloissa – sillä heistä ainakin ensimmäinen uskoo poliittiseen viholliseen, siis siihen, etteivät ihmiset välttämättä koskaan ole edes eikä varsinkaan syvätasolla yksimielisiä asiasta, johon yhdet haluavat toisia suksutella. Haistakaa vaan ihan ite ja pitäkää tunkkinne, puolueetonta maaperää ei ole – eikä tule. Minä kai kaikkein vähiten tässä mitään keskustelua kerjään, yritän vain kirjoittaa auki autonomiselta näyttäviä tiloja, luoda umpihankea. Tulee ken tahtoo, menee kai monikin.

Toisaalta ymmärrän myös sen höppänyyden, jolla Hännikäisen hahmo näyttää sosiaaliseen elämään suhtautuvan. Kelläpä ei olisi ollut tällaisia unelmia:

”Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.”

Otaksun, että Hännikäisen hahmo pitää jonkinlaisessa arvossa John Boormanin elokuvaa Zardoz (1974), joka kuvaa yllättävän terävästi sitä, mitä Hännikäisen hahmo itse on ja sitä, mitä hän kaiken aikaa kritisoi (nämä eivät ole yksi ja sama asia; Hännikäinen ei useinkaan vaivaannu itsekritiikkiin). Elokuvan maailman keskellä on rajattu vyöhyke, jossa yläluokka elää ikuista, onnen täyttämää elämäänsä. Sääntöjen rikkojia rangaistaan uusilla ikävuosilla. Vyöhykkeen ulkopuolelle on sysitty seksi ja kuolema ja väkivalta; ja siitä, että nämä myös pysyvät ulkopuolella pitävät huolen suuri leijuva Zardoz-jumalan pää ja vyöhykkeen vartijat. Utopiakirjallisuudesta tuttu asetelma tämä tietysti on, mutta en saata olla ajattelematta, että niinköhän kenenkään mielestä yhteiskunnassa, mutta ei yhteiskunnasta elämistä parempi vaihtoehto olisi lopulta tällainen eristäytyminen ”suojelualueelle”. Kaverit messiin ja paskapäitä pakoon, kyllä tästä vielä kunnon sisäsiittola saadaan, vai kuinka? Loppujen lopuksi kaikki olennainen (ja ihmistä itseään muuntava) tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Oli miten oli, palaamme siihen, miksi tehdä politiikkaa, jos se on jatkuvaa jaarittelua, venymistä, vanumista, lontustelua kompromissista toiseen. Kommunikatiivisen järjen mahdollisuuksia ei sovi liioitella.

”Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.”

Näin kirjoittaa Hännikäinen. Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. ”Minun” ja ”heidän” välillään on toisinaan levenevä, toisinaan taas kapeneva ymmärryksen kuilu. Saattaa tietysti olla, että tämä tilanne, joka tuntuu minusta eräänlaiselta koanilta, uskomattoman syvällistä viisautta sisältävältä paradoksilta johon ei järki riitä vaan joka vaatii sen ylittämistä, on asia, jonka kohdatessaan Hännikäinen ja Melender herkeävät pilkkalauluunsa; se synnyttää heissä raivoa, nostaa esiin vihollisia, typeryksiä, hyödyllisiä idiootteja. Kuilu edessäni on kuitenkin kuin seinä, jota vasten taon päätäni tai kuin pudotus, jossa lakkaan, luovutan, jättäydyn toisen armoille. En koe, että tässä tilanteessa poiskääntyminen olisi edes vaihtoehto. Sitä on uskon utooppisuus; ei välttämättä hyvyyden fasismia tai lumoutumista kommunikatiivisesta järjestä (järjen asia se näet ei ole), vaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä hakeutua tilanteisiin jotka ovat ikäviä ja vittumaisia. Ei keskustelun aina tarvitse olla toisen pakottamista omaan kantaan; sehän nimenomaan on jakamista, sovittelua, omien kantojen itsereflektiota mutta myös toisen kantojen kunnioitusta, niiden kritiikkiä – ja viime kädessä uskoa siihen, että minulla on ohikiitävän ajan mahdollisuus todella ymmärtää mitä tuo olento sanoo, mitä hän haluaa, mistä hän tulee ja onko hänellä kenties kusihätäkin.

Toiseksi – palaan vihdoin takaisin Pääjärven artikkelin pointteihin – Hännikäinen ja Melender esseehahmoina puolustavat perinteitä ja traditioita sen vesittäjiä – ns. älymystöä ja kuluttajia – vastaan. Puolustus on aiheellinen, hyvä vain että puolustavat, kun ei me tavan tollukat paremmasta – vanhasta, eikä etenkään siitä Hännikäisen viimeisimmässä kirjassaan intoilemasta läskisoosista – ymmärretä. Ensimmäinen tekee jopa teesiensä tiimoilta linjauksen, että konservatiivien on pyrittävä määrittelemään, mikä traditiossa on olennaista ja mikä taas triviaalia (korvissani kaikuvat Fornäsin, Hardtin ja Negrin sanat; voi voi noita moderniteettiin uskovia). Vaikka en menisi kutsumaan itseäni traditionalistiseksi konservatiiviksi – papukaijamaisen paskanjauhuun posetiivariksi korkeintaan – on vaikea ymmärtää, miksi tämän liiton ”ihmisaineksen” pitäisi ”vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja” – etenkin kun Hännikäinen vain vähän myöhemmin suuntaa kritiikkinsä vihollisiaan, ”Björn Wahlroosin kaltaisia plutokraatteja, kansainvälisiä suuryrityksiä, korporaatioita, suurkapitalisteja” vastaan, joiden hyödyllisiä idiootteja ”mokuttajat” ovat. Arvelen kyseessä olevan tahaton aivopieru, vaikka totta puhuen olen jo aikaa sitten lopen kyllästynyt määrittelemään yhtään ketään tai yhtään mitään. Sitä – määrittelyä, joka käytännössä tarkoittaa sosiaaliseen kanssakäymiseen nojaavaa käsitteiden merkityksen vakiinnuttamista ja tavallaan juuri siksi myös keskustelevaa politiikkaa – Hännikäinenkin kai halusi välttää. Niin, mitä sitä kieltämään: politiiikka on väsyttävää.

Yhtä kaikki, muodostaessaan traditionalististen konservatiivien rintamaa Hännikäinen mainitsee kunnioittavansa enemmän islamilaista fundamentalistia kuin länsimaista arvoliberaalia, ”sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille.” Kritikki on kovaa, mutta retoriikkansa vuoksi se myös vuotaa. En hetkeäkään usko, etteikö arvoliberaali uskoisi johonkin häntä itseään suurempaan; hänhän nimenomaan uskoo lännen omaksumiin arvoihin, siihen perinteeseen jota Hännikäinen ei tahdo nähdä ensisijaisesti länsimaisena vaan vasemmistolaisen ajattelun aiheuttamana syöpäläisenä, ei-traditiona. Ilmeisesti tämä on sitä Hännikäisen penäämää oikeutta määritellä itse, mitkä osat traditiosta koetaan arvokkaiksi ja mitkä taas eivät. Valikointi on tietysti sallittua, mutta valikoimalla ei traditiota säilytetä, vaan sitä nimenomaan mädätetään, hävitetään, poljetaan linttaan. Ja mikä tärkeintä, jotta traditio ylittäisi yhden ihmisen, menisi hänen ylitseen, tämä vaatii kollektiivisia kokemuksia, muistoja, yhteistä pohdintaa, ehkä neuvotteluakin – tai sitten autoritaarista ja ylhäältä alas tulevaa dogmatiikkaa, johon traditionalisti kai muitta mutkitta mukautuu.

Tiedän, ettei stereotyyppisessä arvoliberaalissa ole liiaksi kunnioittamista. Traditionalistin näkökulmasta hän varmasti joustaa arvoistaan. On kuitenkin hämmästyttävää, ketä modernissa Suomessa elävä modernin länsimaisen elämän nimiin vannova moderni traditionalisti sitten oikein pitää arvoliberaalina? Ihmistä, joka valitsee menneisyydestä ja nykyisyydestä ne perinteet, joita traditionalistimme ei valitse? Vai kenties ihminen, joka tunnustaa aseettomuutensa vieraiden perinteiden ja kulttuurien edessä, suvaitsee niitä, koska kokee ne a) kiinnostavina itsessään, b) kunnioitettavina itsessään tai c) itsensä, omien mielipiteittensä ja kantojensa epävarmoiksi kokemisen johdosta vain yksinkertaisesti toisina, eikä välttämättä parempina tai huonompina perinteinä ja kulttuureina? Tämän vuoksiko esimerkiksi Julius Evola kirjoitti lukuisia kirjoja eri traditioista – ymmärtääkseen niitä niistä itsestään käsin?

Mutta Hännikäinen tuskin tarkoittaa tätä. Arvoliberaali on lyömäase sitä ihmisainesta kohtaan, joka halveksii esimerkiksi suomalaista kulttuuria oman edistyksellisyytensä ja uutuudenpalvontansa takia. Liberaalin ja konservatiivisen elämäntavan keskeinen ero on Pääjärven mukaan aivan oikein siinä, että ”liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen”. Mutta todellisuus ei taivu rautalankamalleihin; se on aivan liian kiehtova ja niin monista dialektisista jännitteistä koostuva, etten ihmettele yhtään, miksi Hännikäinenkin elättelee itseni tavoin aika ajoin, miten pääsisi suojelualueelle, kauas nykyajan kiroista. Monimutkaisuuden vuoksi traditionalismin ei tarvitsisi jäädä edistyksen jarruksi, siiveksi joka vain raahautuu naristen mukana. Sillä on kaikki mahdollisuudet tuottaa subjektiviteetteja ja sitä kautta poliittisia muutoksia. Vaivaavaa mallissa kuitenkin on se, että jos konservatiivit vastustavat uudistuksia, edistystä, länsimaisten yhteiskuntien pakonomaista tarvetta luoda nahkaansa, kilpailla ja jopa kääntää jokainen orastava kriisikin loppuviimein hyödykseen, miksi he eivät keskitä kritiikkiään juuri niihin staattisiin osiin kulttuuri(tuotanto)a, joiden varassa yhteiskuntamme lepäävät. Edistykselliset osat näet ovat suuriin massoihin ja tuotantoon nähden marginaalisia; siksi ne ovat siipiä, koska ne eivät ole jyrääviä muutosvoimia itsessään, vaan suksuttelun, juonittelun ja poliittisen aktivismin, so. kovan työn takana.

Toisin sanoen, sen sijaan, että arvokonservatiivit keskittyisivät purkamaan kaunaansa vasemmistolaisia kamppailuja kohtaan, jotka kapitalistiset yhteiskunnat ovat sulauttaneet osaksi itseään ja kääntäneet voitoikseen – kaiken pahan alku ja juuri, 1960-luku ja sen seuraukset länsimaiselle aistielämälle ja kulutukselle on kelpo esimerkki – he voisivat suunnata tarmonsa nimenomaan niihin perinteen osiin, joita pitävät staattisina – tai ainakin suhteellisen staattisina. Valtaosa ihmisistä ei kulje edistyksellisten siipien peesissä – tai jos kulkee, vasta paljon paljon niitä jäljessä. Pikemminkin he nojaavat nimenomaan staattisiin osiin perinteitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi. Siksi tuolla kulkee edelleen ihmisiä, jotka eivät näe uuden työn tuloa, vaan elättelee vieläkin uskoa koko työuran mittaiseen virkaan. Paitsi kapitalismin logiikka myös länsimaisten kulttuurien eettiset – ja sen tekniikkaan nojaavat – juuret tässä kaipaavat tarkkaavaista analyysiä. Mutta juuri jälkimmäistä ja sen vakiintuneimpia ilmenemismuotoja traditionalistit niin kiivaasti puolustavat.

Kolmas Pääjärven pointti – hahmojen fiktiivisyys – summaa hyvin, miksi puheensorina tulee jatkumaan: he, me ja muut esseistit ja kuluttajat ja lukijat ja kaikenkarvaiset kuraperseet tulemme jatkossakin ihmettelemään – tai pitäisikö sanoa: reaktiivisesti päivittelemään – näitä hahmoja, joita taitavat esseistimme niin mielellään parsivat kasaan. Olkinukkeja nekin tietysti ovat, mutta niin vain joku aina niidenkin taakse kätkeytyy. Tämä taas on ilmiön kaikkein ikävystyttävin puoli. Itsen korostaminen, mielipiteet, hahmot joita esitellään omilla naamoilla. Ketä kiinnostaa Antti Nylén, Ville-Juhani Sutinen, Hännikäinen, Melender, ketä näitä nyt on? Jaana Seppänen! Hänen esseekokoelmastaan (Carmenin silmät, 2011) iloitsin, sillä se erottautui edukseen Savukeitaan mullikuorosta ennen kaikkea siksi, että itse esseistä huokui vilpittömyys, lämpö, luopuminen... aivan kuin kokoelma olisi todellakin onnistunut luomaan toisenlaisen tilan – Pääjärvi viittaa Seppäseen ja tämän kommenttiin ”kokeilevasta mielipiteestä” – johon lukija voi käydä sisään joutumatta jatkuvasti olemaan kananlihalla.

Totta tietysti, ettei tällainen haihattelu johda välttämättä sellaisten suurien ongelmien ratkeamiseen, joista Hännikäinen ja Melender ovat kiinnostuneita. Ei aina tarvitse tai pidä olla hymysuin – tai teeskennellä, ettei ongelmia, kipupisteitä, patoumia, vihaa ja poliittisia vihollisia olisi. Kyllä niitä on, mikä vain todistaa siitä, että usko ihmisen hyvyyteen uskovien ihmisten olemassaoloon alkaa olla aika kortilla, aika ohkaista että siitä voisi vielä yhden esseen riipiä kokoon. Toisinaan – pahoittelen latteutta – pieni on kuitenkin merkityksellistä, mutta pienempää merkityksellisempää on ele, jolla se esitetään. Päästän sen siis suustani kuin pitkäpiimaisen pierun takapuolesta: jos essee on autofiktiota, en pidä siitä. En hyväksy sitä, en allekirjoita sitä, en halua lukea sitä. En kertakaikkiaan pidä esseistä ilmaistuina mielipiteinä. Hittoon mielipiteet! Hittoon roolipelit!

Tiedän; tämäkin teksti on mielipideistä kokoon kursittu, hät'hätää, takki päälle ja juoponnappiin vieläpä. Väitän kuitenkin, että vaikkei se tekstistä potentiaaliselle lukijalle välittyisi, kirjoitan tätä aivan samoin kuin seisoin vain hetkeä aiemmin mielessäni ”heidän” edessään, mahdottoman keskustelun aloittamista yrittääkseni. Ja kuten ei keskustelu ei myöskään tämän kirjoittaminen ole järjen asia, vaan tunteen, kaipauksen, ikävän ilmauksia, monenmuotoinen vyyhti inhimillistä olemassaoloa. Kirjoitan, tai pyrin keskusteluun, koska tunnen niissä inhimillisyyden rajan – voisi jopa sanoa, humanismini rajan. Ei poispäin, vaan suinpäin, kohti.

Sillä – yrittäen nyt väistää turhan hämäräperäisyyden – mitä muuta keskusteluun antautuminen lopulta on kuin luopumisen, liukenemisen mahdollisuutta? On se muutakin; ainakin sen tiedostamista, että oleminen on kaikkea muuta kuin mielipiteiden hallussapitoa. Mutta se on samalla niistä luopumista, niiden luovuttamista, antamista muiden käyttöön tai kuraveteen, viemäriin, poispäin pimentoon. Rukoilua. Tämän vuoksi esseistiikan lähtökohtana otettu autofiktion vaatimus on läpikotaisin humanistinen, ja jos minä Hännikäinen olisin, määrittelisin sen kyllä kiireen vilkkaa triviaaliksi, ohimeneväksi, ja menisin siitä menojani, tulisin kohti.

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Raamatut Jalluiksi

Jos kristillinen kirkko on hukassa, niin sen vastavoimana toimivat vapaa-ajattelijat ovat olleet jo pitkään niin kuutamolla, että päätä huimaa. Tänään "Helsingin Vapaa-ajattelijat järjestävät tempauksen, jossa uskonnollista kirjallisuutta vaihdetaan pornolehtiin". Tempaus toteutetaan Kolmen sepän aukiolla Helsingissä. Tiedotteen mukaan "tempauksen tavoitteena on arvostella erityisesti kristinuskon ja islamin seksuaalikielteisyyttä ja tuoda esiin tervehenkinen vaihtoehto uskonnolliselle kirjallisuudelle". Yhä enemmän alkaa kuitenkin näyttää siltä, että kaikkein olennaisimmat kielteisyydet elävät vapaa-ajattelijoiden itsensä päissä, sillä pitkään, pitkään aikaan kristinusko varsinkaan ei ole toiminut minkäänlaisena seksuaaliauktoriteettina. Sen sijaan yhteiskunnalliseen järjestäytymiseemme muilla tavoin lukeutuvat sanomattomat säännöt voivat toimia joissain määrin seksuaalisuutta kieltävänä, rajoittavana ja poissulkevana määreinä - joskin samaan hengenvetoon on todettava, että aikamme on selvästi yliseksualisoitunutta, mikä näkyy pornoa mediassa, mainonnassa ja muussa tuotannossa jatkuvasti hyödyntävänä trendinä.

Lammasmaisesti jotain useamman vuosikymmenen takaista kristillisyyttä vastustavana instanssina vapaa-ajattelijat yrittävät siis toisin sanoen kitkeä uskonnollisuutta Suomesta, koska se heidän mukaansa rajoittaa sananvapautta, ihmisoikeuksia ja vapaata huoletonta elämää. Täydennetään: elämää kapitalismissa, löysäläisen selkärangatonta ja patologista elämää kapitalismissa. Maailmasta tulisi nähtävästi "rennompi ja mukavampi paikka, jos ihmiset vaihtaisivat 'pyhät' kirjansa pornoon". Rennompi ja mukavampi? Hyvä, myönnetään: osa lukuisista maailmanhistoriallisista sodista ja konflikteista (tälläkin hetkellä) ovat sidoksissa uskontoihin (johon sisältyvät myös tiede ja poliittiset ideologiat), mutta jos nykyisiä ja tulevia konflikteja ajatellaan (ja konfliktien kauttahan vapaa-ajattelijat jatkuvasti määrittelevät vihamielistä suhdettaan uskontoihin: kristinusko on verinen uskonto jne.), niin selvästi suuri osa miehityksistä pohjaavat commonsien ja luonnonresurssien valtaamiselle ja hallinnalle; öljy näistä commonseista on tietenkin ylitse muiden ja mikseipä olisi, onhan se kapitalismin ehkä keskeisin polttoaine (eikä länsimainen demokratia sodan oheisena vientituotteena ole sekään pekkaa pahempi). Vapaa-ajattelijoita tämä ei tietenkään kiinnosta, koska he haluavat rennomman ja mukavamman paikan maailmasta, mikä suomeksi tarkoittaa siis öljypohjaisen kulutuksen ja "hyvän olon" maailmaa.

Koska vapaa-ajattelijat käytännössä näyttävät valitsevan uskonnoista vain ne puolet, jotka tukevat heidän omia käsityksiään uskonnoista manipuloivina ja väkivaltaisina instituutioina, he hylkäävät ne "pyhissä kirjoissa" esiintyvät eettiset doktriinit (ks. esim. vuorisaarna), joiden kunnioittamisesta ja noudattamisesta jokaiselle olisi edelleen hyötyä. Hustler ja Jallu tarjoavat kuitenkin nähtävästi sellaisia eettisiä kehotuksia, jotka tekevät maailmasta rennomman ja mukavamman. Ainakin seksi kuuluu olevan "monella tavalla hyväksi terveydelle ja mielialalle".

Vapaa-ajattelijoiden pääteesi on, että "uskontojen nimissä ja niiden "pyhiin" kirjoihin vedoten on pyritty, ja pyritään yhä, kontrolloimaan ihmisten yksityiselämää ja seksuaalisuutta." Näin joiltain osin epäilemättä onkin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että siihen on syynsä. Uskontojen tarjoamaa etiikkaa ja ohjeistusta kuuntelemalla ja noudattamalla ihminen voi jalostaa itseään kohti korkeampia päämääriä. Seksuaalisuuteen yllyttäminen päinvastoin kahlitsee ihmisen edelleen eläimen tasolle, omien viettiensä kohtuuttomaksi toteuttajaksi - ja kuka tai mikä hyötyy tästä ihmisen näennäisestä "hyvästä olosta": ne yhteiskuntajärjestelmälliset rakenteet, joiden mukaan ihmisen on hyvä elää muuttamatta vallitsevia, sortavia ja rakenteellista väkivaltaa tuottavia käytäntöjään. Toisin sanoen: vapaa-ajattelijat haluavat sysätä ihmisen vieläkin pahempaan lume-uneen kuin mitä uskonto voi ehkä ikinä tarjota. Ja lisätään vielä: se, että uskontoja on käytetty manipulatiivisessa mielessä hyväksi massojen kontrolloimiseksi, ei tarkoita, että uskonnot ja niiden sisältämät "pyhät" kirjat sopisi heittää noin vain kaivoon - jokainen vähänkään historiaansa lukenut tietää, ettei tämä maailma ole todellakaan kuunnellut Jeesuksen sanoja, vaan käyttänyt niitä omia tarkoitusperiään ajaakseen.

Eli: vapaa-ajattelijat tarjoavat "tervehenkisen" vaihtoehdon uskonnolliselle kirjallisuuden tarjoamalla nipun Jalluja. Hyvä meno. Provosoivasti yhdistys on päättänyt vaihtaa raamattuja hustlereihin nimenomaan sen vuoksi, että "porno edustaa heidän mielestään täysin vastakkaista ajattelutapaa tyypilliselle uskonnollisille seksuaalinormeille" ja jatkaa toteamalla, ettei pornoa käyttävä ihminen ole moraaliton ja huono, eikä hänen tarvitse hävetä. Myönnän tässä olevan perää. Hän ei ole moraaliton, mutta voidaan miettiä, voisikohan hän käyttää omaa (seksuaali)energiaansa (jalostamalla) johonkin yhteisöelämää hyödyttävämpään toimintaan kuin toistuvaan itsetyydytykseen. Ajatellaan siis jotain sosiaalisesti ujoa ihmistä, jolla ei ole juurikaan seksuaalikokemuksia, mitä nyt kännissä on väkisin suudellut tyttöä baarissa. Kuten Timo Hännikäinen kuvaili Ilman-pamfletissaan (ja Michel Houellebecq), nykyisessä yhteiskunnassa saattaa olla kapitalistista nokkimisjärjestystä vastaava seksuaalinen nokkimisjärjestys. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se, jolla on bemari, saa eniten pesää, vaan että joillakin ihmisillä näyttää olevan sellaisia sosiaalisia (tai muita) taitoja, joiden avulla he voivat saavuttaa enemmän ja erilaisia seksuaalikokemuksia siinä missä sosiaalisesti ujo ihmisemme. Tähän ongelmaan vapaa-ajattelijat eivät kuitenkaan puutu: he vain vaihtavat raamatut pornolehtiin. Runkatkoon niiden kanssa, ei sen parittelu meidän ongelmamme ole. Sosiaalisten kohtaamisten latistuminen tai poisjääminen, pornolehtien edistämä seksuaalikäytäntöjen yhdenmukaistuminen parittelukeskeisyydeksi ja pornon julistama ihmiskuva ovat kaikki paljon pulmallisempia seikkoja kuin nykyisen kristillisyyden olematon seksuaaliauktoriteetti. Vain täysin jälkeenjäänyt voikin kuvitella, että kirkko olisi keskeinen ohjeistaja hänen hahmotellessaan seksuaalietiikkaansa.

"Laillisesti ja eettisesti tuotetussa pornossa ei ole mitään pahaa". Turkistarhauskin on (vielä) laillista, eikä siinä ole turkistuottajien mielestä mitään pahaa. Vapaa-ajattelijat kuitenkin jatkavat seuraavalla kaneetilla:

"Porno on tällöin verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoimintaan. Sen tuottaminen, levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin. Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia. Yhteiskunnallisesti seksuaalinen vapautuminen kulkee käsi kädessä tasa-arvon kanssa."

Neljä lausetta, joissa on tavattomasti kätkettyä ja jopa keskenään ristiriitaista käsitesisältöä. 1) Jos porno on verrattavissa mihin tahansa elinkeinotoiminnan piiriin, se on olennaisesti kapitalistista tuotantoa, sitä edistävää ja sen sääntöjä ja normeja noudattavaa. Jokainen elinkeinotoiminta joka mukailee ja edistää kapitalismia, ylläpitää kapitalismin perustavia olemuksellisia ongelmia (nykyisessä mielessä kulutus, luonnon tuhoaminen, kolmannen maailman ja tuotantoeläinten riisto, vieraantuminen ja mikä ehkä tärkeintä ihmisen sisäinen onttoutuminen). Ihmisten sisäisyyden lamaantuminen onkin luonnollisesti se tila, johon vapaa-ajattelijat haluavat "rennommalla elämällä" kuluttajat ajaa. Kapitalismia vain hyödyttäisi jos se saisi tehtyä työntekijöistä tuotantoeläimiä.

2) Jos pornon levittäminen ja käyttäminen kuuluvat sanan- ja ilmaisuvapauden piiriin, voidaan kysyä mitä oikeasti rakentavaa saavutetaan tällä sananvapaudella. Sama kuin Muhammed-pilakuvien kanssa: länsimaiseen tieteeseen ja rationaalisuuteen sokeasti uskova ja kaikkia muita uskonelämän muotoja syrjivä länkkäri (muistetaan, että Helsingin Vapaa-ajattelijoidenkin "toiminnan tarkoitus on edistää tieteellistä ja rationaalista ajattelua dogmaattisen sekä kritiikittömän uskomisen vastapainona", mikä käytännössä tarkoittaa loputonta eurooppa-keskeisyyttä, tieteen, tekniikan ja tekniikan etiikan läpiviemistä, minkä voisi aivan hyvin lukea kulttuuri-imperialismina) mahtailee uskonnottomuudellaan ja rohkeudellaan, mutta oman uskonnollisuutensa suhteen hänen ei tarvitse edes kieltäytyä, koska ei hän näe sitä, vaan pitää globaaliksi ja objektiiviseksi kätkeytyvän, olennaisesti länsimaisen tieteen paremmuutta itsestään selvänä ja kyseenalaistamattomana faktana.

3) Tyytyväisyys seksuaalielämään on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, mutta edellä kuvatusta syystä kaikki eivät voi olla tyytyväisiä seksielämäänsä, koska esimerkiksi edellä niinikään kuvatut pornolehdet eivät suinkaan tyydytä seksielämää, vaan ruokkivat sitä, antavat armopaloja, luovat rooleja, roolimalleja, skenaarioita jotka "voisivat toteutua oikeasti". Ja kun tarpeeksi pitkälle mennään, ne pannaan toteutumaan oikeasti, vaikka sitten väkisin, vaikka oman henkisen köyhtymisen hinnalla. Lisäksi voidaan hyvällä syyllä huomauttaa, että kun vapaa-ajattelijat puhuvat samassa kappaleessa elinkeinotoiminnasta ja hyvinvoinnista, alkaa puhe kuulostaa jo kusetukselta. Tämä pätee myös viimeiseen lauseeseen, 4) jossa kätketysti oletetaan kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluva elinkeinotoiminta, seksuaalinen vapautuminen ja tasa-arvo kietoutumaan yhteen. Mikä ihmeen seksuaalinen vapautuminen? Tässä kyse ei ole niinkään seksuaalivähemmistöjen paranevan aseman ajamisesta, minkä kannalla olen täysin, vaan jostakin yksilöllisestä taistelusta homehtuneita kristillisiä arvoja vastaan, mahdollisuudesta paneskella ristiin ja rastiin, estotta, ilotalot vaan tavaratalon mutkaan ja kaikille kaikkea, kyllä porno meistä parempia ihmisiä tekee. Tasa-arvosta näyttääkin siis tulevan lähinnä väline, jolla pornoa trendikkäästi ja vakaumuksella käyttävät erilaiset ihmiset samanlaistetaan taloudellisesti hyödylliseksi massaksi ja jolla pornosta tehdään normi: pornosta kieltäytymisestä ja seksuaalisen ja parittelukeskeisen olemisen karsastamisesta tulee paheksuttavaa, noloa ja totisesti: kristillistä.

Puute ja tasapaino

Timo Hännikäinen nousi viime kevättalvella median parrasvaloihin hetkeksi aikaa pamfletillaan Ilman (2009). Ainakin median ja monet feministit Hännikäinen sai takajaloilleen, sillä huonomuistiset ja valikoivat joukkotiedotusvälineet muistivat Hännikäisen vaatineen kirjassa mm. julkisia bordelleja ja naisille yleistä seksuaalivelvollisuutta (siinä missä suomalaisilla miehillä on yleinen asevelvollisuus). Yksiulotteistava vallankäyttö aktuaalistui jälleen. Unohdettiin, että osa esityksestä oli pitkälti myös provosointia ja Ilman niputti yhteen paljon tärkeämpiäkin huomioita.

Hännikäisen pamfletin keskeinen ideologinen kritiikki kohdistui 60-lukulaiseen seksuaaliemansipaatioon, joka yhden tarinalinjan vietävänä on johtanut yhteiskuntamme läpipornoistumiseen. Seksuaalinen kilpailu individualistisessa kulttuurissa on yhä tavallisempaa, ja pornografian merkitys yhä suurempi sekä pedagogisena kuvastona että taloudellisena mahdollisuutena. Läpipornoistumisen allekirjoittavat yhteiskunnassa varmasti hyvin monet, mutta, hämmentävää kyllä, monikaan ei pariutumisensa suhteen koe sitä minkäänlaisena ongelmana: ongelma pornosta tulee, kun se joutuu lasten ja nuorten käsiin - iljettävää porno on lähinnä aikamiespoikien ja muuten yksinäisten miesten tietokoneella tai DVD-soittimessa. Kun kaupalliset tiedotusvälineet lanseeraavat yhä uusia seksioppaita, joissa erotiikkaa haetaan yhä useammin myös pornografian puolelta, se on kiehtovaa, eksoottista, ja nostaa esiin yhä uusia julkkiksia.

Olin lukenut Hännikäisen edellisen esseekokoelman (Taantumuksellisen uskontunnustus) ennen Ilman-pamfletin julkaisua ja mediasta lukemani perusteella petyin mieheen: aivan kuin sinänsä kelvollista ajattelua esittänyt nuori mies olisi taantunut seksinnälkäiseksi, vihaiseksi mieheksi, joka narsistisesti esittelee omia puutteitaan. Ilman-pamfletin lukeminen kuitenkin edellyttää kirjoittavan ruumiin analyysia. En tunne Hännikäistä ihmisenä, enkä näe mitään syytä tutustua häneen median välityksellä - riittää, että tunnen hänen kirjoittavan ruumiinsa, joka on Ilman-pamfletin muotoa. Ruumis kaikkine avuineen ja puutteineen on olemassa pamfletin sivuilla, kannanottoina, valituksena, suuntina edetä.

Ilman onnistuu jollain hyvin oudolla tavalla toimimaan lukijan viettelijänä, eräänlaisena kirjallisena soidinmenona, jossa lukija haluaisi vietävästi pornoistaa kirjoittavan ruumiin, tehdä hänestä seksiobjektin itselleen. Jos seksin suhteen aletaan asettelemaan objekteja, päädytään hyvin nopeasti tilanteeseen, jossa omia haaveita, haluja ja himoja projisoidaan toiseen: tämä projisointi jättää tuntevan ruumiin, asetetun objektin ja sen vaitiolon, todellisuudessa huomiotta. Seksiobjekteilla operoiva, pornoistava ajattelu on sokeaa onaniaa.

Hännikäisen pamfletti ei yksin tyydy esittelemään sitä, kuinka yksittäinen kirjoittava ruumis ei ole ollut seksisuhteissa vuosikausiin tai kuinka pornoistunut kulttuuri tuottaa seksuaalisia väliinputoajia, jotka sotatantereeksi muuttuneessa sosiaalisessa elämässä jäävät ilman, siinä missä tuhannet kevytmielet iskevät partnereita käytännössä joka ilta. Eräs selvä kertomuslinja, jota Hännikäinen kuljettaa esseekokoelmansa lävitse, on pornon muodonmuutos kapinallisesta, erilaisuutta, tavallisuutta ja vapautuneisuutta korostavasta, avoimesta nautiskelusta 90-00-lukulaiseen alien-pornoon, joka on mahdollisimman kaukana ns. tavallisista ihmisistä. Seksuaaliemansipaation eräästä tärkeästä ilmentymästä on tullut siis homogeenisyyden fasistista teatteria, jossa koomiset sivuhahmot jäävät ilman ja lihaksikkaat, tatuoidut miehet saavat mitä älyttömimmissä paikoissa naisia, jotka hädin tuskin muistuttavat naisia kaiken sen meikki-, vetyperoksidi-, botox- ja silikonikerroksen alla. Tämän päivän pornosta on niinikään leikki kaukana: se on niin kylmän laskelmoitua myös asentojärjestystensä puolesta, että vain hullu puhuisi pornon kohdalla emootioista. Suurin paradoksi onkin, että pornografiassa yritetään maksimoida nautinto ilmeillä, eleillä ja asennoilla, mutta kauas paistaa, että porno on peli, jota pelataan niin älyllisesti kuin peliä voidaan pelata.

Omalla tavallaan Hännikäisen pamfletti on jopa koskettava. Sehän kertoo väliinputoajista, jotka ovat juuri noita tavallisia ihmisiä. Pamfletin heikkous kuitenkin on, että kirjoittava ruumis on liian tavallinen erityisesti sen vuoksi, että se on yrittänyt vokotella partnereita ympäristöissä, jotka ovat kaikkein ilmeisimpiä iskupaikkoja: baareissa. Entä ne olennot, jotka eivät syystä tai toisessa baareissa käy? Vaikka Hännikäinen ehdottaa, että pariutumisia tulisi mahdollistaa myös sinänsä hyvin tavallisissa paikoissa - kirjastoissa, kaupoissa, puistoissa - ja hyvin avoimesti, jää tämä huomio sinänsä irralliseksi, koska siltä puuttuu kirjoittavan ruumiin kokemus. Voi tietenkin olla, että ruumis joka on nähnyt jäävänsä ilman, on kokenut enemmän kuin ruumis joka ei ole koskaan ollutkaan näkyvillä. Yhtä kaikki on surullista, että Hännikäisen kirjoittava ruumis hukuttaa tämän vuoksi seksinnälkänsä pornoon, viinaan ja kirjoittamiseen. Mikä olisi apeampaa kuin kirjoittaminen työnä, viina ja porno huvina?

Sinänsä tämä jo valmiiksi yksiulotteistunut yhtälö ottaa itsestäänselvänä olettamuksen, että selibaatti, johon ihminen on pakotettu, on kurjuutta josta on ponnisteltava kaikin keinoin pois. Kuka kirjoittaisi pamfletin vapaaehtoisesta selibaatista ja sen autuudesta? Entä kuka uskoisi pamfletin kirjoittajaa? Hännikäiselle selibaatti on kuitenkin kieroutuneisuuden muoto, minkä vuoksi hän sivuuttaa sen mahdollisen henkisen ulottuvuuden. Vuosisatojen saatossa on kuitenkin elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet tietoisesti ilman seksiä, tavoitellakseen korkeampaa pyhyyttä. Kenties Hännikäisen kirjoittava ruumis ei ymmärrä, että viha jota selibaatti hänessä synnyttää on todellisuudessa seksuaalienergiaa. Eikö seksuaalienergian tietoinen kanavointi pikemminkin kasvata ihmistä, irrota häntä perustarpeiden liiallisesta toistamisesta? Emmekö me tulisi toimeen vähemmälläkin kuin päivittäisellä runkkausrupeamalla? Siksi onkin ongelma, että Hännikäisen kirjoittava ruumis paljastuu kulttuurinsa lapseksi: se janoaa osaksi kulttuuria, jonka kokee sairaaksi, kulttuuriin joka sanoo, että seksuaalisuudesta kieltäytyminen johtaa patologioihin ja tukahtuneisiin tunteisiin ja edelleen väkivaltaan. Se voi tosiasiassa johtaa niihinkin, mutta myös muualle. En usko, että kenenkään oman seksuaalienergian kärsivällinen työstäminen tekisi kenellekään suoranaista pahaa pitkällä tähtäimellä. Mahdollisesti se hyödyttäisi huomattavastikin yksin henkistä kehitystä. Vaikka esimerkiksi joogafilosofiassa tunnetaan käsite brahmacharya, pidättäytyminen, meillä se koetaan lähes järjettömänä. Miksi kukaan kieltäytyisi nautinnosta? Seksuaalienergian jopa monien silmissä mieletön tuhlaaminen taas tuntuu yhtä mielekkäältä kuin kuluttaminen. Pidättäytyminen - osittainen, ei absoluuttinen - voi kuitenkin olla tie siihen kulttuurivallankumoukseen, jossa vastuullisuus - Hännikäisen peräänkuuluttama hyve - saisi arvonpalautuksen, myös makuuhuoneissa.

Oli miten oli, Hännikäisen pamfletin ongelma on sen kaksinaisessa luonteessa: toisaalta se yrittää kritisoida nykyistä seksuaalisuutta ylikorostavaa kulttuuria, toisaalta se tukee tuon kulttuurin olemassaoloa pitämällä taas yhden narisevan monologin seksistä. Jälkimmäinen tarkoittaa, kuinka sen sijaan että siirtäisimme huomiotamme "karkeista" tarpeista "hienovaraisempiin", päädymme jauhamaan edellisistä. Kirjoittavan ruumiin ongelma onkin selvä utopiattomuus: hän haluaa vain porvarillisen elämän, ei muuta. Ihmisen muuntaminen, jalostaminen, ei kiinnosta häntä. Hän on täydellisen immanentti, tekisi mieli jopa sanoa, sieluton. Hänen ihmisensä on tarpeilleen elävä, hyväntahtoinen, mutta pahanluontoinen hölmö, jolla ei ole halua tai kiinnostusta muuttua millään tavalla sielullisesti.

Tarkoituksenani ei ole sanoa, että seksuaalisuudessa kaiken painon tulisi olla energian sublimoimisessa - siitä ei vain tällä hetkellä puhuta yhtään. Siksi onkin kiinnostavaa, mutta toisaalta hyvin näköalatonta, että Hännikäisen kirjoittava ruumis sulkee sublimaation lajeina sisäänsä vain kirjoittamisen ja urheilun. Sanallakaan hän ei mainitse henkisiä perinteitä, joissa henkisen kilvoittelun ja seksuaalivietin tietoisen vähentämisen välisestä yhteydestä on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Hännikäisellä sublimaatiokeinojen välillä ei ole olemassa laatueroja.

Toistan vielä kerran: seksuaalienergian kanavoimisella ei välttämättä pyritä seksuaalisuuden poistamiseen, vaan sen kulttuurisen merkityksen suhteuttamiseen: jonkinlaista askeesia harjoittava voi saada ja antaa hyvää seksiä, kun taas seksuaalisuuteensa liikaa käpertynyt voi hioa tunnerepertuaaria, poistaa kokemisen syvyyttä, arkistaa ja laimentaa seksuaalisuutta. Pidättäytyminen muuntaa siis ihmisen kiinnostuksenkohteita (ja katso! naisistakin tulee ihmisiä, naisia, eikä vain seksiobjekteja) ja elämisen mieltä. On luonnollista, että tämä aiheuttaa joissakuissa pelkoa ja kateutta. Siksi onkin hyvä, että Hännikäisen kirjoittava ruumis tunnustaa tämän, se kun on jo puoli voittoa:

"Tunnen sellaisia ihmisiä, joilla ei käytännössä ole romanttis-eroottisia seikkailuja vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja jotka eivät vaikuta mitenkään tyytymättömiltä elämäänsä. He eivät myöskään näytä etsivän seksille korviketoimintoja. En tiedä, mikä heidän salaisuutensa on; kenties heidän sukupuoliviettinsä on laimeampi tai psykologinen rakenteensa erilainen kuin muilla, tai sitten he ovat vain tyynen kuulaasti päätelleet, ettei viettelypeliin heittäytyminen todellakaan ole vaivan arvoista. En usko, että he ovat seksuaalisesti kylmiä; jos tilaisuus seksiin tarjoutuu, he varmasti tarttuvat siihen ja suhtautuvat siihen mukavana bonuksena, mutteivät turhaudu vaikkei niin kävisikään. He ovat vapaimmat yksilöt, joita seksin kyllästämästä kulttuuristamme löytyy ja heidän sisäinen tasapainonsa on kadehdittavaa." (2009,56.)