Nurjailija katsoo penkalta, kun sähköautossa rakastellaan

Kun Pekka Himanen sai Suomen valtiolta, tarkemmin ottaen ministerikolmikolta Vanhanen-Katainen-Wallin, toimeksiannon pohtia Suomea vuonna 2010, sen mahdollisuuksia ja rajoituksia, Himanen marssi omien sanojensa mukaan ensimmäiseksi lasten luo. Himanen kuuli lasten suusta totuuden: arvokas elämä oli se, mitä lapset kaikille toivoivat. Himasen mukaan "ne [lasten pohdinnat] asettavat meille kysymyksen siitä, minkä pitäisi olla kehityksen perimmäinen päämäärä" (Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010. s. 11). Lasten sinänsä hyviä pohdintoja yhtään väheksymättä olisi kuitenkin syytä - jo ennen kuin Himanen jatkaa hahmotteluaan yhtään pidemmälle - muistuttaa, että jo retorinenkin puhe kehityksestä sulkee jo valmiiksi yhden tien, jota kulkemalla päästäisiin ehkä lähemmäs lasten pohdintojen toteutumista käytännössä. Himasen mukaan 12-15-vuotiaat tiivistävät kuitenkin omia tuntojaan näin:

"Haluan luvata itselleni ja läheisilleni, että annan aikaa elämälle. Annan aikaa sille, että kaikki voivat tuntea olevansa tärkeitä ja että heidän elämällään on merkitystä. Pelkkä lopputulokseen (tehokkaaseen) tähtäävä elämä ilman vapaa-aikaa ja nautittavaa aikaa vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ja robottimaisia esineitä. Käytännössä toteutan tätä antamalla aikaa itselleni ja kaikille, jotka sitä tarvitsevat, joiden heikot ja vaikeat hetket sitä tarvitsevat. Yhteiskunnallisella asemalla tai ulkonäöllä ei ole väliä, vaan se on tärkeintä, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja ihmisarvoisia." (emt., 10-11).

Näitä sinänsä kauniita ajatuksia lukiessa ei voi olla ajattelematta kahta asiaa:

1) Carl Jung kirjoitti muistaakseni Kohti totuutta -tekstikokoelmassa (1991) siitä, miten lapset ovat teini-ikään asti oikeastaan vailla identiteettiä peilaten suoraan vanhempiensa ja ympäristönsä kulttuurisia asenteita ja käytänteitä. Kun siis Himanen menee kysymään lapsilta, mitä he haluavat, eikö ole oikeastaan selvää, että lasten toiveissa kuultavat samat asiat, joiden varaan heidän vanhempansa elämänsä perustavat: ihmisoikeudet, demokratia, unelma kiireettömästä elämästä (downshifting ja slow life johdannaisineen). Himanen voisi siis periaatteessa ihan suoraan tarkastella jotain Suomen Gallupin tuloksia sen sijaan, että maalailisi kaunokuvia maailmasta nähtynä lasten silmin. Kuten Raija Julkunen totesi Niin & Näin -lehden kritiikissään (2/2010, 10-11) poliittiset liikkeet, länsimainen humanismi ja ihmisoikeusjulistukset ovat aina tavoitelleet arvokasta elämää. Tässä ei siis ole mitään uutta.

2) Antti Salminen kirjoitti osuvasti samassa Niin & Näin -lehden numerossa 2/2010, kuinka olisi ehkä suotavaa, että Kukoistuksen käsikirjoitusta ja Pauli Pylkön edellisenä vuonna ilmestynyttä Luopumisen dialektiikkaa luettaisiin rinnakkain. Ne nimittäin oudolla tavalla ovat toistensa käänteiskuvia Pylkön kirjan ollessa kieltämättä huomattavasti omaperäisempi, tasokkaampi ja oivaltavampi. Lainaan vain otteen Salmisen hyvästä kirjoituksesta:

"Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin "luovaan glokaalisuuteen", jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon" (Niin & Näin, 2/2010, s. 8).

Himanen kuitenkin korostaa, että "kukaan lapsista ei puhunut suoraan talouskasvusta" (2010, 11). Ovelalla tavalla lapset silti puhuivat "unelmastaan: maailmasta, jossa he voisivat elää kokonaisvaltaisesti arvokasta elämää ja antaa vastaavan arvon toisille" (emt., 11-12) puhuen kai vähän myös epäsuoraan talouskasvusta ja noin yleensäkin kehityksestä, jonka "perimmäisenä päämääränä on jokaisen mahdollisuus elää arvokasta elämää" (emt, 12). Himasen mukaan tämä arvokkaan elämän idea löytyy kaikkien uskontojen ja nähtävästi kaikkien filosofioiden ytimestä: arvokas elämä on siis nähtävissä kaikkia ihmisiä yhdistävänä ideana. Luonnehdinta kuitenkin vuotaa ja syynä siihen on, että Himasen räikeä universalismi tekee totisesti hallaa kaikelle paikalliselle samalla tavoin kuin jokainen eri maantieteellis-kielellis-ontologisille taajuuksille levittäytyvä uskonto kerrostuu tietyn paikallisen aate-elämän ylle, väliin ja sivuun.

Arvokkaan elämän tavoittelulla on kuitenkin eräs keskeinen este ja sen nimi on tragediamoodi. Nähtävästi Himanen tahtoo tappaa suomalaisia nauruun, sillä jotain äärimmäisen ovelaa, suorastaan räävittömän humoristista on hänen tekstissään:

"Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä. On vältettävä henkisen tragediamoodin ansa, jossa ajatellaan, että meillä on jo valmis kohtalo ja että tämä kohtalo on surkea - eli ajatus, jonka mukaan lopulta kaikki päättyy huonosti. Tragedia-ajattelua vois luonnehtia seuraavanlaisella mentaliteetilla: 'Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan". Tämän ajattelun 'soundtrack' on Syksyn sävel, jonka alussa lauletaan 'Elämä on kuolemista'. (emt., 29-30.)

Joten suupielet hymyyn, Alexander Stubb näyttää esimerkkiä. Vaikka ei olisikaan sopivaa puhua jostain suomalaisesta tai edes suomisesta luonnosta, mentaliteetista, on mielenkiintoista, miten Himanen selvästi väheksyy suomalaisten kuvaa itsestään. Suomi ei saa olla "murheellisten laulujen maa", vaan sen on uudistuttava. Samaan aikaan kun Puolanka rakentaa uutta paikallisidentiteettiä pessimismin varaan - "mitäpä se hyövejjää" - tai Kouvola uusii imagoaan ylpeilemällä neuvostoliittolaisella arkkitehtuurillaan ja ankeudellaan, Himanen kannustaa luopumaan kaikesta tästä. Himanen ei tosikkona voi nähdä niitä ilonpilkahduksia, jopa levollisuutta, jota pessimissään surkutteleva puolankalainen saa: "Eipä sitä, mitäpä sitä" on asenne, jossa paitsi tulevaisuutta myös itseä ei todellakaan oteta kovinkaan vakavasti. Tarkkaan ottaen sama asenne on kääntymistä, vetäytymistä, luopumista - ja sitä kukoistukseen Suomea luotsaava Himanen ei todellakaan halua. Paikallispiirteiden on siis väistyttävä, koska tulos on tämä:

"Mies kirjoitti itsemurhaviestinsä oman suomalaisen unelmansa, jonka hän toivoi toteutuvan edes kuolemansa kautta: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä unten kaukorantaan laine liplattaa, siellä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan. Kun luette tätä, olen ehkä jo perillä satumaassa. Näkemiin.'" (emt., 16.)

Himasen optimismi on niin ilahduttavaa, että se alkaa maistua jo kusetukselta: kun vuosikausia on odoteltu, että alettaisiin korostaa ihmistieteiden ja taideaineiden merkitystä, nyt Himanen lataa sitä vihdoin tuutin täydeltä. Kulttuuri on se innovaatio, jonka avulla Suomi voi nousta depression alhosta ja samalla vähän menestyä, erottua edukseen muista maista. Himanen on selvästi ollut samassa pöydässä (tai kuten Julkunen ivaa Himasta itseään lainaten: "dialogissa") moneen otteeseen mainitsemiensa taiteilijoiden kanssa (Bono, Ville Valo, Yo-Yo Maha jne.) Jos kuitenkin Himasen raportin alkuosan loputonta nimiluetteloa lukee, tulee ajatelleeksi, onko suomalaisen humanismin erityislaatuisuus sittenkään Himasen prioriteettilistan ykkösenä. "Raportin lähtökohtana on siis ollut katsoa tilannetta mahdollisimman paljon kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta, jotta saisimme siihen uutta perspektiiviä" (emt., 22). "Kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta" yhdistettynä Himasen lukemattomiin työryhmiin ja edelleen Himasen toivomaan uuteen "henkisen kulttuurin" viennin aallon, joka seuraisi näitä suomalaisia menestystarinoitamme ("Jean Sibelius, Alvar Aalto tai talvisodan henki, nykyään esimerkiksi Linus Torvaldsin uusi avoimen luomisen filosofia, taiteilijat Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila tai uusimpana aaltona populaarikulttuurissa Ville Valon HIM, The Rasmus, Apocalyptica ja muut musiikin menestystarinamme" (emt., 57)), tarkoittaakin lähinnä Himasen toivetta siitä, että Suomessa tuotettaisiin mahdollisimman paljon kansainväliset standardit täyttävää "henkistä kulttuuria". Sen on oltava väljää, sopivan eksoottista jotta se olisi kiinnostavaa, yleensäkin sopivaa. Kuten paraskin markkinoinnin asiantuntija Himanen näkee, että kulttuurin, joka hänelle on olennaisesti vientituote ja sellaiseksi se on räätälöitävä, kulttuurin on mukauduttava markkinoiden tarpeisiin ja siitä voidaan tehdä tuote, se voidaan pysäyttää merkityskierroissaan hetken aikaa kestäväksi kulutushyödykkeeksi, joka ylläpitää konsumerismia. Jotenkin kuvaavaa on, että Himanen on saanut vaikutteita Davosin "sessioista", "jossa Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore ja muusikko-aktivisti Bono puhuivat otsikolla 'Grand Unified Earth Theory' (maapallon suuri yhtenäisteoria) tarpeesta yhdistää ympäristö- ja köyhyyskysymysten ratkaisu. Vaikka molemmat ovat - sen luonnollisesti myönnän - selvästi akuutteja ongelmia, yhden kaikenkattavan teorian hahmotteleminen koko maailmalle on tässä tapauksessa psykoottista. "Lopullisen 'Kaiken teorian' on yhdistettävä tämä yhtenäisteoria vielä reaalitalouteen ja -politiikkaan" (emt., 23).

Himanen on siis läpikotainen kosmopoliitti ja luonnolleen uskollisena hän esittää jokaisen luomansa käsitteen myös englanniksi. Ihmisarvoinen kehitys, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä, on dignity as development (emt., 31). Koska jokainen on arvokas ihmisenä, "Tämän itseen kohdistuvan arvonannon pohjalta ihminen voi ilmaista saman arvonannon toisille, mikä synnyttää itseään koko ajan vahvistavan rikastavan vuorovaikutuksen kulttuurin. Tämä voi puolestaan kukoista niin ihmisen elämän hyvinvointina kuin taloudellisena luovuutena" (emt., 31). Kuten Salmisen artikkeli viittasi, tämä on hyvä esimerkki siitä, miten Himasen hahmottelema etiikka kytkeytyy aina talouteen, tässä tapauksessa nimenomaan reaalitalouteen. Historiallisessa katsannossa kapitalismi näyttää tosiaan olevan kaikkea muuta kuin himaslaisen etiikan mukaista: Michael Hardt ja Antonio Negri kuvaavat Commonwealthissa (2009) sitä olennaisesti puhumalla moderniteetista (joka olemuksellisesti menee nähdäkseni jokseenkin hyvin yhteen kapitalismin kanssa) valtasuhteena, jossa uusinnetaan loputtomasti hallinnan ja vastustuksen, herran ja orjan välistä dialektiikkaa (ks. emt., 67-82). Himaslainen positio on kuitenkin historiallisesti tuiki tunnettu: etiikka määräytyy hallitsevan osapuolen - kosmopoliitti vie julkisessa tilassa aina voiton nurjailijasta - kautta, mikä ajatuksena on tuttu jo Derridalta. Jollain oudolla tavalla - otetaan jälleen esiin Pylkön Luopumisen dialektiikka - Himanen onkin moderni fennomaani, joka luo yhtenäistä kuvaa Suomesta, yhtä kansaa, yhtä unelmaa. Pylkön katsannossa taas koko Suomi kansana on pelkkä ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, josta kaikki paskanhajuinen, ruma ja vääränmallinen juuri on nyhdetty pois - tai ainakin peitelty.

"Itse asiassa käyttäisin maapallomme tilanteesta vertauskuvaa, että se on kuin potilas, joka kärsii akuutista talouskriisin muodossa ilmenevästä 'sydäninfarktista'. Luonnollisesti hänet on ensin välittömästi elvytettävä. Tarkemmassa diagnoosissa ilmenee kuitenkin, että potilas kärsii myös kolmesta muusta vakavasta tilasta, jotka vaativat välitöntä hoitoa. Kunkin sairauden yksittäinenkin hoitaminen olisi jo vaativa tehtävä, mutta vielä haastavampi on tilanteemme, jossa nämä kaikki on ratkaistava samanaikaisesti. Potilas kärsii ilmastonmuutoksen muodossa myös 'keuhkosyövästä', hyvinvointikuilun 'diabeteksesta', jossa yläruumiin ylipaino uhkaa johtaa alaruumiin menetykseen, sekä kulttuurien välisten konfliktien muodossa 'akuutista tulehdustilasta' (eräänlaisesta 'sikainfluenssasta')." (emt., 34).

Vaikka vertaus on ihan osuva, se on myös äärimmäisen banaali. Himanen on huolestunut aidoista ongelmista, mutta tavat joilla hän esittää ne ratkottavan, on vähintäänkin ihmeellinen. Himanen puhuu ilmastonmuutoksen hätätilasta kuin pieni lapsi ja hyvä niin, Himanen puhuu kehitysmaiden nälkäongelmasta ja hyvinvoinnin epätasaisesta jakaantumisesta maapallolla ja hän puhuu kansainvälisyyden mukanaan tuomasta terrorismiuhasta. Mutta koko vertaus perustuu sille, että maapallo on yhtä kuin ihmiset. Himanen jopa sanoo tämän suoraan toisaalla: luonto sisältyy ihmiseen (emt., 65) ja arvokkaan elämän määritelmän mukaisesti se ei voi olla ihmisestä mitenkään erillinen, koska luonnon hyvinvointi tarkoittaa osittain ihmisen hyvinvointia ja luonto käyttövarana on olennaisesti ihmiselle varattu. Luonto on resurssi, virkistäytymispaikka, elämyspuisto, suojelukohde - ja aina suhteessa ihmiseen. Luonto itsessään ei määrää olemustaan, ihminen tekee sen hänen puolestaan.

Ja ensimmäiseksi on kuitenkin hoidettava Himasen mukaan kuntoon se tekijä, joka synnyttää suurimman ihmistä, luontoa ja ihminen-luonto-määritelmää tuhoavan voiman: akuutti talouskriisi. Himanen siis toistaa ajatuksen, että ainoastaan taloudellisen kasvun järjestelmä voi pelastaa maapallomme ja lupautuu näine sanoineen viherkapitalismin puolestapuhujaksi.

Syystä Himanen kutsuukin uutta järjestelmäänsä, jota eivät enää luonnehdi mikään moderni, postmoderni tai globaali määre, vihreäksi informaatio- ja vuorovaikutustaloudeksi. Ensimmäiseksi:

"ilmastonmuutos ei ole pelkästään ongelma vaan myös suuri mahdollisuus. Meidän on muutettava sävy, jolla ilmastonmuutoksesta puhutaan. Nykyinen puhe siitä on antiklimaattista: tarvittaviin muutoksiin yhdistyy lähinnä vain negatiivisia mielikuvia. Sähköauto? Pitäisikö alkaa ajaa 30 kilometriä tunnissa jollain ankealla golf-kärryllä? Tosiasiassa nykyiset sähköautot tuottavat yhtä suuren tehon kuin urheiluautot (esimerkkinä vaikka Piilaaksossa valmistettavat Tesla-urheiluautot, jotka kulkevat kokonaan sähköllä). Sähköautossa ei ole välttämättä kyse luopumisesta ja siirtymästä ankeampaan. Olen käyttänyt tästä iskulausetta: vasta kun ihmiset pitävät seksikkäänä sähköautossa rakastelua, olemme saavuttaneet tavoitteemme: vasta kun ympäristöasioista tulee seksikkäitä, olemme päässeet tarvittavaan pisteeseen." (emt., 36.)

Tietenkin tässä on omalla tavallaan hyvä ja oikea vire - mutta että rakastelua sähköautossa? Ainakin vertaukset Himanen taitaa. Himanen ei selvästikään halua ottaa huomioon niitä kriisejä, jotka ovat vähintään yhtä vakavia kuin ilmastonmuutos: ympäristön saastuminen, makean veden kriisi, halvan öljyn hupeneminen ja koko energiajärjestelmän murros. Näitä kysymyksiä ei ratkaista siirtymällä ydinvoimaan (kuten Suomi tällä hetkellä ylpeilee) tai kivihiileen. Jos öljypohjaisen energiajärjestelmän ja väestönkasvun välillä on korrelaatio, tämä saattaa tarkoittaa, että maailman väkiluku tulee sadan vuoden kuluessa alas ja ryminällä. Silloin en totisesti haluaisi olla Pekka Himasen kengissä, joka kehtaa ehdottaa seuraavaa:

"Meidän on juhlittava kehitystä, että kun suurimman osan historiaa aina 1900-luvun alkuun saakka keskimääräinen elinikä oli noin 35 vuotta, nyt se on yli kaksinkertainen. Jatkuvan ikääntymisen valittamisen sijaan meidän pitäisikin päinvastoin perustaa tälle historialliselle käännekohdalle juhlapäivä - tai vielä enemmän, liputuspäivä - , jolloin riemuittaisiin siitä, että syntyvät lapset jäävät eloon ja saamme elää yli kaksi kertaa niin pitkän elämän kuin esi-isämme. Sitä voisi kutsua Elämän voiton päiväksi." (emt., 41.)

Nykyisessä demokratiassa on tietenkin epäkorrektia suhtautua kyynisesti näin hienoon asiaan, silloinkin kyse on meistä etuoikeutetuista, kulutuskapitalismissa elävistä suomalaisista. Himanen tahtoo ihailtavan optimisesti muuttaa puhuntaa eläkeläisistä senioreihin. Koska Suomen väestörakenne on kovaa vauhtia epäsuhtaistumassa senioreiden eduksi, eikä hyvinvointivaltiolle riitä ylläpitäjiä, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, pääoma hyvinvointivaltion (versio 2.0, sanoo Pekka Himanen) ylläpitämiseksi voidaan hankkia seuraavaa reittiä:

"Ensinnäkin seniorikansalaisille luoduista tuotteista ja palveluista voidaan tietysti kehittää merkittävä taloudellisen kasvun ja työllisyyden lähde. Senioreista tulee maailman suurin ostovoiman joukko, joka yhä terveempänä ja varakkaampana haluaa nauttia elämästään. Taloudellisesta näkökulmasta on nyt kyse siitä, kuka kehittää edelläkävijänä tälle markkinalle tuotteita ja palveluita. Hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät palvelut tulevat varmasti olemaan merkittävässä osassa. Samoin informaatioteknologialla on tässä epäilemättä suuri mahdollisuutensa." (emt., 42-43.)

Tästä näkökulmasta näyttääkin siltä, että olisi ehkä parempi, jos eliniän odote olisikin pysynyt siellä 35. ikävuodessa. Miksei nauttia elämästään koko ajan, eikä vasta seniori-iässä? Koska jonkun on pidettävä hyvinvointivaltio pystyssä. Ja mikä kulutuksellinen epäsuhta siitä muodostuisi, että suurin ikäryhmä maailman väestöstä nauttisi elämästä, kun muut ikäryhmät tuottaisivat kilpaa heille tuotteita ja palveluita? Pidän kyllä itsekin tärkeänä, että vanhuksista pidettäisiin parempaa huolta (ja sehän on nykyisin myös jokaisen keskustelupalstan kestomielipide: kyllä ne seksuaalivähemmistöt, mutta miten on vanhusten laita! kyllä ne turkiseläimet, mutta miten käy vanhustenhoidon!), mutta vanhempien ihmisten halu- ja tunne-elämän typistäminen pelkäksi ostovoimaksi ei todellakaan palvele Himasen perustavaa tavoitetta: kaikille ihmisille arvokas elämä.

Eräs Himasen tavoitteista on tehdä Suomesta "henkinen pääkaupunki". Himanen ehdottaa Future Visionary -konseptia, jossa Suomeen joka viikko kutsuttaisiin joku "oman alansa johtavin ja kiinnostavin henkilö" (emt., 105). Tilaisuudet olisivat kaikille avoimia ja maksuttomia, mutta niiden "profiili olisi niin korkea, että ihmiset eri puolilta maailmaa haluaisivat tulla Suomeen jo pelkästään kokeakseen nämä erityiset tilaisuudet" (emt., 106). Himasen hahmottelemana avausvuoden puhujalistaan lukeutuisi mm. Nelson Mandela, Bill Clinton, Kofi Annan, Bono, Bill Gates, Amartya Sen, Anthony Giddens, Dalai-lama, Äiti Amma ja Thich Nhat Hanh. Omalla tavallaan hyvinkin hieno lista, mutta koko konseptin perustava motiivi on vähintäänkin kyseenalainen:

"Tällaisen järjestelyn kautta jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea kytkeytyy kahteen lisätekijään, joihin olen jo aiemmin viitannut ja joita tämä jakso on erityisesti käsitellyt: (1) miten voimme erottua innovatiivisen talouden keskuksena ja (2) miten voimme olla itseisarvoisen tieteen ja taiteen kukoistava paikka?" (emt., 108-109).

Mitä nämä julkisuuden henkilöt voisivat antaa meille? Bono ei ole Sokrates, valitan. Vaikka jokainen Himasenkin mainitsemista ihmisistä on arvokas ja asiantuntija, onko sittenkin heidän vierailujensa yhdistäminen Future Visionary -konseptiin pikemminkin näiden ihmisten henkisen pääoman kytkemistä hyödyttämään suomalaista kansantaloutta? Esimerkiksi Äiti Amma on käynyt viime vuosina usein Suomessa ja häntä on käynyt halaamassa tuhansia ihmisiä. Mihin tässä tarvitaan Jyrki Kataisen maireaa naamaa, joka spiikkaa Äiti Amman lavalle?

Luovuus ei avaudu ihmisessä pakottamalla, vaan siihen tarvitaan otolliset olosuhteet. Himanenkin tietää tämän, mutta yrittää silti kaupallistaa luovuutta. Monissa osissa Suomea on jo nyt innokasta, luovaa tekemistä, jota kuitenkin lähes aina rajoittavat kapitalistinen aika ja taloudelliset resurssit. Monellakaan ei ole aikaa taiteilla tai harrastaa taiteita ja tieteitä niin paljon kuin haluaisi, koska heidän on elätettävä perheensä ja useintehtävä viisipäiväistä työviikkoa. Silloin yksittäinen Future Visionary -konsepti ei pelasta kuin muutaman helsinkiläisen vapaaherran. Himanen ei kuitenkaan puhu lainkaan tästä kulttuurin parissa vietetyn ajan ja työajan välisestä ristiriidasta, ei edes silloin kun ehdottaa työurien pidentämisen sijaan työurien parantamista. Miten luovuus voisikaan herätä, kun televisiosarjan katsomisen sijaan pitäisikin työpäivän päätteeksi olla ihmettelemässä kulttuuritalolla Bonoa?

"Henkinen pääkaupunki" on kuitenkin äkkiä Himasen silmissä erityisvahvuutemme. Maa, jossa ei ole kansainvälisesti tunnustettua taidetta, filosofiaa, ajattelua, tiedettä - maa, jonka ainoa menestystarina on Nokia?

"Taloutemme kasvulla ei ole 2010-luvullakaan mitään jo valmiiksi kiveen hakattua määrää. Voimme aktivoida kotimarkkinoitamme huomattavasti nykyistä vahvemmiksi, eikä nykyisen viennin potentiaali 2010-luvulla ole mitenkään vähenemässä vaan pikemminkin lisääntymässä Kiinan, Intian ja muiden suurten talouksien vahvan kasvun kautta, kunhan vain pystymme luomaan erityisvahvuuksia maailman suurimpien kehityskulkujen alueilla - sillä tärkeällä lisäyksellä, että samalla pystymme vahvistamaan kykyämme muuntaa idealuovuus käytännön tuloksiksi." (emt., 44.)

Nyt ei saa olla kyyninen, ei saa vaipua tragediamoodiin! "Kyynisyys, kateus ja kylämentaliteetti ovat Suomea hajottavia työntövoimia" (emt., 59) ja Pekka Himanen uskoo yhdessätekemiseen, yhteen kansaan, yhteen oikeaan suomalaiseen unelmaan, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Juuri tämä on koko Kukoistuksen käsikirjoituksen perustava, sisäänrakennettu ongelma: Suomen sisällä ei saisi olla erilaisia ääniä, vastahakoisiakaan, Suomessa ei saisi olla vastarintaa, poliittista aktivismia, vaan olisi kyettävä tukemaan jo-olemassaolevia suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita - ja siinä sivussa tukemaan muita yhteiskuntia tällä samalla tiellä. Himaselle väkeä ei ole olemassa tai jos on, se on vain hairahtunutta osaa kansankerrostumasta, joka kärsii tragedioitumisesta ja kylämentaliteetista. Pekka ei pidä pienistä paikoista ja niiden erityispiirteistä, vaan toreista, turuista, suurista rakennuksista, niistä poliittisista keskuspisteistä joissa päätöksiä tehdään (kuten Davosista).

Onko siis ihme, että Himasen sinänsä itsenäinen filosofia alkaa muistuttaa oudolla tavalla kolmen suuren puolueen viimeaikaisia lausuntoja? Välillä Himasta lukiessa nimittäin tuntuu kuin lukisi Kokoomuksen puoluekokouskansiota, sillä niin oudon tutuilta Kokoomuksen viimeaikaisten mainosten ja kampanjoiden valossa Kukoistuksen käsikirjoitus näyttää. Lainaan Himasen käytäntötiivistelmän osan viisi erityistä kärkihanketta:

1. Vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous

2. Hyvinvointivaltio versio 2.0

3. Rikas monikulttuurinen elämä

4. Uusi työkulttuuri

5. Uusi oppimiskulttuuri

1. Vihreässä informaatio- ja vuorovaikutustaloudessa "Suomen tulee profiloitua kansainvälisesti ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaaksi. Nopeiten tähän kaikille väistämättömään siirtymään reagoivat saavat edelläkävijäedun. He pystyvät luomaan uutta vihreää taloudellista kasvua ja vihreitä työpaikkoja." (emt., 222). Tällä hetkellä Suomesta ollaan tekemässä maailmanlaajuisesti merkittävintä ydinsähkön vientimaata: uudet ydinvoimalapäätökset menivät eduskunnassa hujahtamalla läpi kansan vastustuksesta huolimatta (hyvä muuten huomata, kuten Himanen tekee, että ministeri tulee latinan kielen sanasta minister, joka tarkoittaa palvelijaa). Viimeaikaisen poliittisen puhunnan valossa vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous ei ole niin tuntematon ilmaus kuin voisi olla: viherkapitalismi ja "sininen on uusi vihreä" -populismi ovat meille jo tuttuja.

2. Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 tarkoittaa Himasen mukaan, että "Suomen on näytettävä maailmanlaajuista edelläkävijyyttä hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa niin, että se vastaa uusiin haasteisiin. Tärkein uusi tehtävä on panostus liikkumiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin niin terveydenhoidossa kuin yhteiskunnassa koulusta työmaailmaan." (emt., 223). Meillä on jo oivallinen mannekiini huippu-urheilijoiden lisäksi: Alexander Stubb. Mies hiihtää, juoksee, ui, mikään laji ei ole meidän Alexille vieras. Armeijassa koetellaan tänään talvisodan henkeä käymällä taistoon läskejä vastaan. Himanen ei kuitenkaan puutu niihin peruspalveluihin, joita ollaan kovaa vauhtia yksityistämässä - yksityistäminen on nähtävästi sitä "uudistamista", eikä siitä tarvitse erikseen mainita.

3. Rikas- ja monikulttuurinen elämä tarkoittaa Himaselle sitä, että "Suomi luo edellytykset 2010-luvulle, joka on humanismin ja taiteen kukoistuksen arvokasta elämää rikastava vuosikymmen" (emt., 224). Jos jotain emme tänään tarvitse, niin humanismia. Modernin projektin jatkuessa ja jatkuessa (Hardtin ja Negrin sanoin riiston ja vastarinnan keskisen dialektiikan jatkuessa ja jatkuessa) koko insinöörietiikka ei ole muulle nojannutkaan kuin humanismille, ihmisen erityiseen arvoon suhteessa muuhun luontoon nähden. Jos ei mennäkään ihan syväekologisiin tulevaisuusskenaarioihin asti, niin holistinen, eläimistön ja kasvikunnan selvemmin huomioonottavaa etiikkaa tarvitaan. Taideaineiden opetusta tarvitaan ja sitä ilmeisesti ollaankin lisäämässä peruskouluissa. Himaselle tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä tekijänoikeuksien hallinnan säilyttämistä ja oikeutta yhtiöittää tekijänoikeustulot "jotta suomalaiseen kulttuurielämään syntyy omassa maassamme tuottaja-managerirakenteiden infrastruktuuri, joka taas panostaa osaltaan Suomessa seuraaviin luovuuden aaltoihin ja muodostaa näin mestari-kisälli-ketjuja" (emt., 225). Monikulttuurisuus ei siis merkitse tässä niinkään rajojen avaamista vapaalle liikkuvuudelle vaan taideteosten ja kulutustavaroiden tuottamista siten, että ne leviävät moneen kulttuuriin - minkä edellytyksenä, kuten muistamme, on taideteoksen luonteen sorvaaminen sopivaksi, mahdollisimman monelle sopivaksi, sellaiseksi että se täyttää kansainväliset standardit. Himanen haaveilee myös työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta, joka yhdistettynä "verottomiin lahjoituksiin tieteelle ja taiteelle, jotta saamme 'valistuneiden valtiaiden' lisäksi myös 'sivistysporvariston' henkisen kulttuurimme mesenaateiksi' (emt., 225) näyttäisi tarkoittavan sitä, että maahanmuuttajat tekevät työt, seniorit mässäilevät ja siinä sivussa joku vähän taiteilee. Himasen mukaan "maahanmuutto on avattava kuitenkin hallitusti ja ajoitettava niin, että vasta kun suomalaisten oma työvoimapula talouskriisin jälkeen todella alkaa eli ollaan täystyöllisyydessä, siis alle 5 %:n työttömyysasteessa, työperäistä nettomaahanmuuttoa lisätään 20 000 ihmisellä vuodessa" (emt., 225). Jos näin on näreet, lienee turha odotella enää yhtään mummoskandaalia Suomeen.

Näitä kolmea tukemaan asettuvat kaksi peruspilaria:

4. Uusi työkulttuuri, jossa "Suomi kehittää maailmanlaajuisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden uusi luova ja hyvinvoiva työmaailma, jossa ihmiset sekä viihtyvät pitempään että luovuuden kautta parantavat tuottavuutta. Tätä tarkoittavat paremmat työurat." (emt., 226.) Johtajuuskoulutus, executive education, on tässä kärkihankkeena, mutta sanallakaan Himanen ei mainitse työaikojen lyhentämistä, ihmisten emansipaatiota palkkatyöstä ja säännöllisistä työajoista - saati perustuloa.

5. Uusi oppimiskulttuuri, jossa "Suomi luo vahvalle pohjalleen kansainvälisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden oppimismaailma versio 2.0, joka edistää ihmisten hyvinvoinnin ja luovuuden perustaa" (emt., 226). Samalla "symbolisena kärkihankkeena kehitetään koulun versio 2.0 malli sekä yliopistojen uudenlainen opintoihin orientoivan jakson muoto, joka synnyttää rikastavan vuorovaikutuksen oppimis- ja tutkimuskulttuuria parhaiden professoriemme vetämänä." (emt., 226). Tarkoitus on ilmeisesti räätälöidä uusi toimintakulttuuri, joka rikastuttaa vuorovaikutusta, mutta valitettavaa kyllä, tässä Himasen liirumlaarum menee jo käsityskyvyn tuolle puolen. Ilmeisestikään se ei tarkoita perustavan opetuskulttuurin muutosta, sillä Himanen on kovin ylpeä suomalaislasten PISA-tuloksista. Himasen mukaan on korostettava vuorovaikutusta, mutta mitä se tarkoittaa? Oppimisen parantamista luomalla oppimiselle otollinen ympäristö? Älä hitossa! Koko peruskoulun konsepti on liian suuri pala haukattavaksi, enkä ihmettele jos Himanenkin sanoo siitä sanasen sanomatta mitään. Kenties oivaltavampaa kuin pelkän oppimisympäristön muokkaaminen olisi kuitenkin antaa oppilaiden päättää enemmän omista valmiuksistaan, haluistaan - ei pakottaa samaa tietoainesta kaikkien mieliin. Samalla voisi olla paikallaan luoda kulttuuria, jossa opettajan sanoja ei otettaisi sellaisenaan totuutena, vaan käsiteltävällä asialla olisi eräänlainen suojaus ja "parhailla professoreilla" olisi valmiudet esittää käsiteltävä asia siten, ettei se näyttäytyisi ainoana mahdollisena totuutena. Tällaista kantaa on hahmotellut mm. Paul Feyerabend teoksessaan Three Dialogues on Knowledge (1991).

Himasen sanoin "Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen" (emt., 37). Parren voisi kääntää toisinkin päin: kapitalismi ei pääty pääoman loppumiseen, vaan radikaaliin luovuuteen. Vain luovalla ongelmanratkaisulla pääsemme ajatuksesta, ettei ensimmäiselle (kapitalismi), toiselle (kommunismi) tai kolmannelle (himaslaisuus) ole vaihtoehtoja - että on neljäs tie. Siinä mielessä Himanen kannustaa raportissaan oikeaan suuntaan, kunhan vain emme ota hänen sanojaan täydestä, täytenä totena, emme, vaikka hän kuinka vetoaisi siihen, kuinka "kosmos koettelee".

Gorillan puhunta ja ihminen ihmisen jälkeen - väkivaltaistunut humanismi ja paikallinen mielikuvitus

Humanistisessa ajattelussa on tavattu korostaa ihmisen subjektiivisuutta suhteessa muuhun maailmaan. Ylläpidettäessä tätä valtasuhdetta – tai oikeammin vapautta hallita maailmaa sitä aktiivisesti tutkien ja epäolennaisuuksia ihmisen ympäriltä poistaen – humanismin piirissä on silti väistetty kysymys itsensä maailman moninaisuudesta. Siinä tutkimuskohteet pakenevat tutkijoitaan ja sulautuvat viimein takaisin jahtaajiinsa. Maailma, jonka osittamiseen humanistit ovat paneutuneet, pysyy jakamattomana. Se, mikä heille on epäolennaisuuksia ja määrittelemätöntä, on oikeammin olemisen ja esteettisen kokemuksellista aluetta. Tämä unohtuu tarkastelun ulkopuolelle.

Vaikka maailma on jakamaton, se silti hajoaa kuin itsestään miljardeihin osiin. Tämä ristiveto yhden ja monen välillä pakottaa kokemuksen kaiken mitaksi ja synnyttää subjektiviteetin. Samalla kyky empatiaan palauttaa ihmisen takaisin sille kosmiselle paikalleen, josta humanismissa on pyritty irrottautumaan. Empatiassa on kyse samastumisesta, mikä pohjimmiltaan merkitsee jakamattomaan sulautumista. Paikallaan olo on näin ollen yhtäältä ykseydentunnetta kaikkeudessa, toisaalta erillisyyttä muusta.

Tämä paradoksi hajottaa subjektit ja objektit toisiaan tukeviksi organismeiksi, elimiksi, joilla on keskinäiset riippuvuussuhteensa ja ennen kaikkea omat paikkansa maastossa. Hierarkian sijaan syntyy taivaankantta kannatteleva suhteisto. Se on miljardien suhteiden ykseys, jossa lajit elävät toistensa varassa. Yhdenkin eläin- tai kasvilajin sukupuutto on siten meidän kuolemamme: sisimmässämme kuoleman on kohtaamassa paitsi kielen paikallisuus ja symbolinen tajunta (kyky asettua suhteisiin) myös humanistin lempiaihe, ajattelu sinänsä. Suhteiden määrän pienentyessä katoavat myös paikat – ja paikkojen menettäminen merkitsee konkreettisesti mielikuvituksen köyhtymistä.

Daniel Quinnin romaanissa Ismael (1998) gorilla Ismael käy läpi kertojan kanssa "ottajien" ja "jättäjien" historiaa. Anonyymi kertoja löytää lehti-ilmoituksella henkiseksi opettajakseen gorillan, joka on ottanut tehtäväkseen johdattaa oppilaansa pois ottajien kulttuurista ja sen mieliimme asentamasta suhtautumistavasta. Tätä asennetta Ismael nimittää kulttuuriäidiksi. Jotta puhuttu sana ei vääristäisi opetusta, Ismael kommunikoi telepaattisesti.

Maatalouteen perustuva kulttuuri on Ismaelille ottajien historiaa eli valtaajien, omistajien ja hävittäjien historiaa – meidän kertomuksemme. Se on maailman ottamista jumalien käsistä, siinä missä jättäjien kulttuuri on keräilijöiden elämää jumalten laatiman kohtalon varassa. Jättäjäkulttuuri on historiatonta, monista ottajien itsestäänselvyyksistä pitämistä hyödykkeistä riisuttua todellisuutta ja siten "primitiivistä" ja vaatimatonta.

Romaanin taustalta löytyy ekoanarkistinen eetos. Amerikkalainen primitivisti John Zerzan ja surullisenkuuluisa matemaatikko Theodore "Unabomber" Kaczynski ovat molemmat yhtä mieltä teollisen yhteiskunnan tuhoisista tulevaisuusnäkymistä ja siksi pyrkivät luomaan puitteita uusille yhteiskuntamuodoille. He eivät ehkä ole uskottavia auktoriteetteja nykyisessä poliittisessa valtavirtapuhunnassa, joka vakuuttelee, ettei nykyisyydelle ole vaihtoehtoja, kannustaa keskittymään Marxiin kapitalismin analyytikkona ja vaatii yhteiskuntapelin pelaamista loppuun "yhteisillä pelisäännöillä". Silti Zerzan ja "Unabomber", kuten monet muutkin anarkismiin taipuvaiset haaveilijat tarjoavat tärkeitä ituja uusille yhteisömuodoille. He auttavat kyseenalaistamaan totuttuja käsityksiä olemisen käytännöistä. Teollinen yhteiskuntakin on vain yksi yhteiskuntakokeilu muiden joukossa ja vaikka sitä edeltäneet kokeilut eivät kenties olleet parhaita mahdollisia, ne eivät välttämättä olleet kaikin puolin heikompia kuin oletetaan. Etenkin Zerzan on toistuvasti argumentoinut keräilijäyhteisöjen mentaalisen ja ekonomisen hyvinvoinnin puolesta. Hänkään ei silti haikaile oletettuun kulta-aikaan – ainoastaan pois orjuuttavasta elämäntapateollisuudesta.

Giovanni Pico della Mirandolan (1463–1494) Ihmisen arvokkuudesta -julistuksessa ihminen irrotettiin kosmisesta hierarkiasta, enkelien ja eläinten välistä ja hänelle annettiin vapaus asettaa omat lakinsa, synnyttää itsensä uudelleen "Jumalan kaltaisiin muotoihin". (1) Jo alkujaan tämä oli räjähdysaltis konsepti ja siihen oli kirjattu paitsi lupa tappaa myös lupa käyttäytyä "ihminen kaiken mittana". Luonnolla on lakinsa, mutta nyt Picon ihminen määrittää omansa. On selvää, että jos humanismi asetetaan – kuten esimerkiksi Georg Henrik von Wright (1916-2003) kokeili – luonnon, jumalten ja ihmisen kolmiakselille, jossa ihmisestä tehdään määräävä tekijä suhteessa luontoon ja yliluonnolliseen, ihmisen oikeudet laajenevat huomattavasti. "Ihmisen paras" on von Wrightin humanismissa keskeinen arvo, mikä osoittaa selvästi, että vaikka huolehdittaisiinkin luontosuhteen ongelmallisuudesta, esimerkiksi kysymys ilmastokriisistä asetetaan humanistisessa ajattelussa aina ihmisestä käsin. Kosmos sinänsä voi kuitenkin olla harmoninen vain jos kaikki tekijät ovat yhteistyössä ja sovinnossa keskenään. Tämän näkökulman ymmärtäminen vaatii siksi "ihmisen parhaan" ylittämistä, asettumista elämän puolelle ihmisen sijaan.
Näemme, kuinka insinöörilogiikka sekä keskiluokkaiset oikeudet ja vapaudet tuhoavat ympäristöämme, välineellistävät järkemme ja keskiarvoistavat mielemme. Ekologinen puhunta onkin ehdottomasti tuotava paitsi sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin myös humanismin yhteyteen ja selvitettävä, millaiset ovat sen ideologiset juuret, rungot ja oksat. (2) Luontoa on myös meidän sisimpämme.
Tämä ekologinen kriisi näkyy myös aistillisuuden yksiulotteistumisessa. Vaikka kulttuuriamme luonnehditaan kehoa (patologisesti) palvovaksi, itse keho kokemuspohjana kadottaa nyanssinsa. Niin ollen esimerkiksi seksuaalisuus muistuttaa yhä enemmän tavarasuhdetta. Tällaisessa köyhtyneessä aistillisuudessa humanismi saakin ehkä banaaleimman muotonsa: subjektin suhde omaan seksuaalisuuteensa kuihtuu visuaalisesti näyttävän yhdynnän jäljittelymekanismiksi.

Nykyään olemme kaikki pohjimmiltamme ehdollistuneita humanisteja. Ihmisyytemme asettaa meille toimimisen, ajattelemisen ja käyttäytymisen edellytykset. Tätä meidän ei erikseen tarvitse ajatella, sillä pidämme paikkaamme oikeana: ajattelemme etupäässä "ihmisinä", mikä vaikuttaa luonnollisimmalta tulosuunnalta maailmaan. Tämä saa meidät helposti ajattelemaan, että olemme yksin.

Vapautemme on kosmista yksinäisyyttä, missä onkin Picon ja hänen renessanssiaikalaistensa alulle paneman ajattelun perimmäinen tragedia. Ei ole muita arvokkaita lajeja kuin ihminen: sivilisaatio ja historia erottaa meidät luonnosta ja jumalat, joita renessanssissa heijastettiin ihmisen sisimpään, näivettyvät sitä mukaa kuin inhimillinen toiminta välineellistyy ja mielikuvitus köyhtyy. Paitsi eläin- ja kasvikunta myös ihmisen sisin tai itse eriytyy teon ja toiminnan kohteeksi, iestämisen ja jopa pelastamisen objektiksi. Aistillinen tyrehtyy ja esteettisyys latistuu aforismikokoelmiksi, sävelteoksiksi ja teatteriksi. Käsitys esteettisen funktiosta mielikuvituksen elvyttäjänä, elämän parantavista käytänteistä, leikeistä ja leikittelystä unohtuu. Siten katoaa kyky ymmärtää symboleja, taito ajatella symbolisesti, sekä kyky elää myyttejä todeksi, mahdollisuus parantua ja taito parantaa. Max Horkheimer (1895–1973) on tuotannossaan huolehtinut järjen kriisistä, mutta sen seuralainen, esteettisyys eli aistillisuuden vapaa vyöhyke on kahta pahemmassa kriisissä.
Cornelius Jakhellnin romaanin Jumalten tuho (2008) wagnerilainen Alberich-hybridi ja kääpiöinsinööri Reginn arvelee, kuinka "ennen bioosia ihmiset olivat käytännöllisesti katsoen soliptistisia olentoja – ihmisillä ei ollut edellytyksiä tajuta, että heitä ympäröi joukko muita älyllisiä olentoja". (3) Bioosi tarkoittaa Reginnin kehittämää keinoälyllä varustettua ja ihmisrodusta jalostettua jättiläiskansaa, joka tulee muuttamaan ihmiskunnan orjikseen. Romaanin kertojan, ylijumala Odinnin näkökulmasta tämä bioosi edustaa aistillisen elämän täydellistä tyrehtymistä: uusi laji olisi ihmisiin nähden vähemmän aistillinen, särmätön ja tahdoton. Reginnin ohjelmoima bioosi tarkoittaisi siis vallitsevalle järjestykselle kuuliaista kansaa ja yhteiskuntajärjestystä, joka perustuisi kauttaaltaan huipputeknologiaan: luonto olisi kansasta kuohittu pois. Tämän tasavallan luominen ja Reginnin sota jumalia vastaan muodostaakin romaanin puitteet.

Jättiläiskansa on yhdistettävissä nykyiseen läntiseen kulutusluontoon, öykkärimäiseen vaikkakin tahdottomaan barbariaan, jota tapaa lähimmän automarketin aulassa. Se on ihmistä iestävää kuluttajuutta, jonka loppua ei näy. Miksi näkyisi, kun sen loppumisen eteen ei edes olla valmiita tekemään töitä? Kapitalismin loputtoman analyysin sijaan olisikin syytä vapauttaa energiaa vaihtoehtoisten elämäntapojen keksimiseen ja toteuttamiseen. Aivovoima, joka käytetään nyt huomiotaloudessa näkymiseen, olisi kanavoitavissa käytännön toimiin. Kun yhtäältä insinöörilogiikan tärvelemät ideat ja toisaalta sellainen filosofia, joka hylkii tunnetta ja kokemusta, asetetaan syrjään, luodaan tilaa projektille tietoisuuden laadun muuntamiseksi, josta ei puutu tuskailua, hikeä ja mielen kuonavanoja. Tämä ei kenties ole avain onneen, mutta itsessään se avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin paitsi kulttuurin myös ennen kaikkea mielemme mekanismeja. Samalla se luo tilaa, asettelee paikkoja uudelleen.

Ehkä humanisti on kerrostalolokerossaan kuitenkin ympäristön – muun luonnon – kannalta vähemmän tuhoisa olento kuin rynniessään eroon teknologiaan sokeasti luottavasta elämänmuodosta. Ehkei nykyinen asenneilmasto eikä kenenkään psyyke kestäisi, jos muutamassa yössä "ottajille" vieras luopumisen ideaali, ajatus materiaalisen vaurauden rajoittamisesta alkaisi kantaa hedelmää. Luopuminen tarkoittaa nimittäin luovuuden mekaniikasta vapautumista. Mekaniikkaa luova ajattelu on sikäli kuin se kohtaa kaiken kulutuksena ja hallintasuhteena. Humanisti on vimmassaan koostaa subjektiaan tottunut kuitenkin keräämään, haalimaan tutkimansa asiat mukaansa, itselleen viisaudeksi ja vauraudeksi, eikä suinkaan jättämään sijoilleen, asioiden luonnollisille paikoille. Näin toimii "ottaja" ja ottaja on ottamansa mitta.

Luopumisen ideaali ei kuitenkaan synny valtion tasolta annettuina rajoituksina, vaan ihmisen uniikin sisäisyyden ja mielikuvituksen elvyttämänä. Valtio ei mitään muutoksia edes halua: sille riittää, että kansa pysyy töissä ja kuluttaa, raha kiertää ja hypnotisoi. Ihmisen sisimmästä nousevalla muutosjanolla on kuitenkin takanaan valtava voima, jos ihminen saa kiinni äänestä, joka kuuluu valtaa pitävän "kulttuuriäidin" taustalta, syvemmältä ihmisestä. Kulttuuriäiti on nimittäin paitsi "ottajaan" sisäistynyt uskomusjärjestelmä, myös ääni, jota ei edes kuulla, joka "humisee koko ajan jossain taustalla" muodostaen elämämme oletetut perusteet kuten maanviljelyn, kotieläintalouden ja yksityisomaisuuden – siis kasvattamisen ja kontrollin ideaalin. Zerzan nostaa vastaaviksi selviöiksi numeron, kielen ja mitatun ajan: näiden asteittaisella lisäämisellä osana ihmisen arkea on pyritty kattavaan todellisuuden järjestämiseen, osittamiseen ja hallitsemiseen.

Soliptistiselle humanistille muu luonto on muuta luontoa, resurssi, ei toinen toistaan erilaisempia eläviä, aistillisia olentoja. Eläinaktivistit ovat Suomessakin saarnanneet aiheesta tämän tästä, ilman mainittavaa tulosta. Edelleen vetoamme (pääasiassa ottajien) historiaan, kuinka olemme aina perustaneet kulttuurimme muun luonnon valjastamiselle, kuinka olemme luonnostamme sekasyöjiä, kuinka vajavaisia olemme luontoinemme. Luonnon takia olemme synnillisiä, paheellisia, moraaliltamme hölliä. Luonto vetää meitä alas, kun taas ihmisyys meitä korottaa. Näin ajattelee humanisti edelleen.

Kulttuuriäiti on vallannut suuren osan egostamme, eikä suostu väistymään. Siksi suurin osa poliittisista käytänteistä on muutoksen kannalta hedelmättömiä, sillä ne pohjaavat identiteetin koostamiseen. Jopa radikalismi muuttuu hyvin helposti sekä yksilöllistä että yhteisöllistä (vastarinta)egoa vahvistavaksi toiminnaksi, ei sitä heikentäväksi. Voimaantuminen niin ollen kasvattaa egoa, kun taas itsessä on kyse maailmaa kategorisoimattomasta tietoisuudesta, egon kuolemasta. Metafyysinen puhe olemuksesta ei ehkä ole muodissa, mutta ihmeellisellä tavalla se silti tarjoaa monelle ihmiselle ajastaikaan toisenlaista "sisäistä rauhaa" kuin lyhytjänteinen egonkasvatus. Tämä ristiriita on olemassa nykyisessäkin kulttuurissa, sillä uushenkisyyden rinnalla elää vahvana lumeuni kilpailusta ja "kaikkien sodasta kaikkia vastaan". Jälkimmäisen sanoma humisee alati kulttuuriäidin äänenä meissä, omatuntona ja "normaalin" käytöksen kaitsijana.

Anarkisteja on läpi historian – silloin kun siinä ideologiana on nähty muutakin kuin pomminheittoa ja nuorison hulinointia – syytetty haaveilusta, utooppisesta halusta poistaa tai ainakin minimoida ahneus ja kilpailu. Syyttäjiltä kannattaisi kuitenkin kysyä, mihin he ihmiskuvansa pohjaavat. Kun tiettyä ajatusta vahvistetaan riittävästi, siitä tulee itsestäänselvyys. Sellaisena länsimaalainen pitää nyt historiankirjoitustaan ja aatteitaan. Kun nämä on asetettu oikeiksi, on hyvin vaikea alkaa luoda edellytyksiä eettisemmälle – tai edes toisenlaiselle – toiminnalle. Miksi siis humanisti tällä kohtaa ottaa omakseen pessimistisen käsityksen ihmisen luonnosta, kun se niin kovasti muuten uskoo mahdollisuuksiinsa?

Humanistinen perusasenne ihmisen paikasta on kaikesta huolimatta mahdollista muuntaa anarkistisen ideaalin pohjaksi. Humanismia ja anarkismia yhdistää nimittäin toisiinsa vapaus. Humanisti automatisoi vapauden ja olettaa lähtökohtaisesti olevansa vapaa, anarkisti etsii sitä ja kokee elävänsä valtion rakenteiden vankina. Peter Kropotkinille (1842–1921) vapaus tiivistyy teesiin "ota mitä tarvitset", mikä päällisin puolin vaikuttaa humanistisen eetoksen tavoin vaaralliselta. Jos jokainen keskiluokkainen ottaisi mitä tarvitsee, joku jäisi aina ilman. Paitsi käytännön kysymys leivän jakaminen näyttääkin olevan kaikki yhteiskunnan osa-alueet leikkaava eettinen metafora. (4) Kropotkinilla perustarpeiden tyydyttämiseen liittyy kiinteästi vastuu muista. Siten leivän jakaminen alkaa aina ihmisen omasta halusta turvata elämä mahdollisimman monelle, halusta kantaa vastuuta yhdessä.

Kropotkin nojasi lupaavalta kuulostaneeseen anarkokommunismiin ja oli varma sen vallankumouksellisesta potentiaalista. Ydinsanoma on yhä relevantti: ihmisen on löydettävä oma paikkansa vapaassa kokonaisuudessa, laumassa. Leivän jakaminen on lauman jäsenten paikkojen asettelemista. Vapaus aktuaalistuu vain jos kaikki ovat vapaita paikoillaan: vapaita lähtemään ja liittymään. Henkilökohtainen paikka löytyy yhtäältä individuaation myötä, toisaalta yhteiskuntarakenteiden muuntamisen avulla. Kuten humanismissa kosmiset hierarkiat on lyöty rikki, mutta tämä ei tarkoita, ettemme anarkistisessa utopiassa käyttäytyisi suhteidemme mukaan: maailmamme on pohjimmiltaan maasto, joka ei perustu hierarkioihin, vaan olentojen keskinäiseen arvonantoon ja suhteisiin. Eri lajit kykenevät ruokailemaan sopuisasti saman veden äärellä.

Lauma ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin massa modernissa kulttuurissa. Se on huomattavasti pienempi ja siinä jokaisella on relevantti sijansa. Lauman jäsenet eivät ole tahdottomia kuluttajia, vaan aktiivisia toimijoita, jotka voivat paitsi työskennellä yhteiselämän eteen myös vaihdella paikkaansa lauman suosimassa maastossa vapaasti, jopa lähteä siitä ja etsiä uuden lauman. Laumaa voisikin verrata pienyhteisöön tai heimoon, kylääkin pienempään yksikköön. Verkottumisen aikakautena sosiologi Michel Maffesolin nimeämistä uusheimoista on tietenkin tullut hakusana kaikkeen yhteisöllisyyteen, mutta tässä laumat viittaavat ruumiillisiin suhteistoihin, konkreettisiin keinoihin tuoda käytännön elämä lähelle uusia elämäntapoja.
Sen sijaan, että mediakulttuurin avulla uusinnetaan keskiarvotettuja massoja, massa-arvoja ja hierarkioita, ihminen pystyy jo nyt rauhallisissa oloissa luomaan yksityiset henkiset arvonsa. Näin hänen on mahdollista oppia paremmin tunnistamaan vahvuutensa ja heikkoutensa, omat tarpeensa ja paikkansa kulloisessakin laumassa. Tällä hetkellä tämä ei kuitenkaan ole helppoa, koska paikallinen identiteetti uhkaa unohtua. Itseytyminen tarvitsee mahdollisuuden juurtua. Pienyhteisöt tarjoaisivat individuaatiolle hyvät elinolot, mutta poliittiset rakenteet eivät ole niille suotuisia. Keholliset olennot, jotka eivät asetu suhteisiin, kadottavat nopeasti kykynsä aistia yhteyksiä ja ympäröivän moneutta. Von Wrightin kolmiakseliin verraten paikallinen kieli ja paikallinen itse ovat kuin kulttuuriäitiä pakenevien jumalten jälkirypäs maastossa: jos yliluonnollisen on tarkoitus harmonisoida ihmisen ja luonnollisen suhde, on tämä näkökulma syytä ottaa huomioon.

Lauman idea sisältää lisäksi mutualismin, molemminpuolisen avunannon ja kumppanuuden periaatteen, jota viime vuosisadan aikaan on suotta peitelty korostamalla kilpailua, vaikka se on ollut yhtä luonnollinen osa olentojen käytöstä kuin arkidarwinismiin liitetty eloonjäämiskamppailu. Jos historiaan vedotaan, olisikin osuvampaa korostaa yhdessä tekemisen tärkeyttä armottoman keskinäisen kilpailun sijaan. Emme elä yksin tutkijoiden innovaatioista, vaan ennemminkin osallisuudesta yhteiseen toimintaan.

Humanistisessa ajattelussa voitaisiin ottaa oppia lauman kyvystä paikallistaa elämäntapansa, asettaa se tiettyyn maastoon. "Ihmisen parhaasta" puhumisen sijaan humanistisessa ajattelussa voitaisiinkin keskittyä luovaan toimintaan, joka on osa lauman kykyä merkityksellistää elämäänsä siten, että ottaa huomioon esteettisyyttä rikastuttavat ja ympäristönsä sallimat rajat. Näin humanismissa tultaisiin lähemmäksi paitsi luontoa myös yliluonnollista. Samalla haettaisiin elämänkäytäntöjä jotka ovat yhteensopivampia muun luonnon kanssa, eikä kuitenkaan hylättäisi kestämättömänä sellaisiakaan yhteisökokeiluja, joita ei ole ensinkään kokeiltu. Tämä tekisi myös luontevammaksi kokea nykyiset, globalisoivat ja massoihin perustuvat yhteisömuodot paikallista ajattelua polkeviksi yhteiskuntakokeiluiksi ja helpottaisi siirtymistä uusiin.

Kulttuuriäiti koostuu elämäämme hallitsevista automaatioista. Ne ovat egon kontrolloimia ajatusrakenteita, jotka estävät ihmistä vapauttamasta aistipotentiaansa. Luovassa toiminnassa tämä kontrolli tunnetusti lakkaa: luovuus on keino karata kulttuuriäidiltä. Ranskalainen kirurgifilosofi Henri Laborit (1914–1995) on monien tavoin hylännyt vapauden mahdollisuuden ja korottanut mielikuvituksen inhimillisen kehityksen keskiöön. Ihmisen tehtävä planeetalla on rakentaa "sosiaalisia rakenteita, yksilöiden ja ryhmien välisiä suhteita, joiden ansiosta laji voi säilyä elossa kosmisella aluksellaan". (5) Tämä "alus" edellyttää kuitenkin humanistisen solipsismin purkamista ja empatian ulottamista muuhun luontoon ja alati haurastuviin jumaliin. Jumalat ovat tässä, keskuudessamme olemisen paikallisuutena: ne ovat voimia jotka tekevät paikasta paikan, elävöittävät sen, kuten esitetään Ismaelin jatko-osassa The Story of B (1996).

Ihmisen, luonnon ja yliluonnollisen keskinäisen harmonian säilyminen edellyttää siis humanismin kertakaikkista muuntautumista tai koko käsitteen hylkäämistä. Samalla vaatimuksena on ulkoisten olosuhteiden muuttaminen ja aistillisuuden moniulotteistaminen. Mielikuvitus toimii Laborit'n mukaan vain motivoituneena, jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. (6) Koska ihmisellä ei biologisesti ole lopultakaan vapautta, vaan hän "vapaasti valitsevanakin" valitsee muistiin kertyneen tietonsa pohjalta ja tiedostamattomaansa nojautuen, on kulttuuriäiti saatava väistymään. Tämä vaatii "järjettömien" käytäntöjen aktiivista lisäämistä kaikilla olemisen tasoilla, leikkiä joka eroaa järkevästä ja normatiiivisesta arjen työstä. The Story of B:n pohjalta tämä tarkoittaakin uusia elämäntyylejä, visioita ja mieliä: uudet ohjelmat istutettuina vanhoihin mieliin eivät muuta mitään. Siksi gorillan kuunteleminen on olennaisempaa kuin kulttuuriäidin radion soittaminen: Ismaelhan ei puhu, mutta kuulemme sen puhunnan, jos asetumme paikkaan, paikoillemme.

Maallistunut humanisti rakastaa mytologioita, mutta ei halua enää "vajota villin asteelle" luopumalla teknologiasta ja tieteestä. (7) Kielen paikallisuudesta ja paikallisista myyteistä huolehtiminen ei silti tarkoita taikauskon uutta tulemista, vaan todellisuuskokemuksen rikastamista. Kuvattu vapaus on siis vapautta sammuttaa valot ja vapautta aloittaa luova toiminta.

KIRJALLISUUTTA
Félix Guattari: Kolme ekologiaa. suom. Anne Helle, Mikko Jakonen & Eetu Viren (alkuteos Les Trois écologies, 1989), Tutkijaliitto 2008.
Max Horkheimer: Välineellisen järjen kritiikki, suom. Olli-Pekka Moisio & Veikko Pietilä (alkuteos Eclipse of Reason, 1947), Vastapaino 2008.
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen (alkuteos Gudenes fall, 2007), Tammi 2008.
Theodore Kaczynski: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus, suom. Timo Hännikäinen (alkuteos Industrial Society and Its Future, 1995), Savukeidas 2005.
Peter Kropotkin: The Conquest of Bread, (alkuteos La Conquête du Pain, 1892), URL:http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin (tark. 2.3.2009).
– Mutual Aid. A Factor of Evolution, Dover 2006.
Henri Laborit: Ylistän pakenemista, suom. Anto Leikola (alkuteos L'Éloge de la fuite, 1976), WSOY 1986.
Giovanni Pico della Mirandola: Ihmisen arvokkuudesta, suom. ja toim. Tapio Martikainen (alkuteos Oratio de hominis dignitate, 1486), Atena 1999.
Daniel Quinn: Ismael, suom. Jaana Kapari (alkuteos Ishmael, 1992), Tammi 1998.
– The Story of B, Bantam Books 1996.
Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena, suom. Kai Kaila (alkuteos Humanismen som livshållning och andra essayer, 1978), Otava 1987.
John Zerzan: Elements of Refusal, C. A. L. Press 2006.

VIITTEET
(1) Pico 1999, 61–62.
(2) Ekologinen puhunta puunhalaajien yksityisomaisuutena olisi ainakin Félix Guattarin (1930–1992) mukaan päästettävä tuosta ahdingosta, jossa se nähdäkseni on jo kategorisoitumassa nopeasti sivuutettavaksi pikkuharmiksi.
(3) Jakhelln 2008, 415.
(4) ks. http://libcom.org/library/the-conquest-of-bread-peter-kropotkin
(5) Laborit 1986, 103.
(6) emt., 74.
(7) vrt. von Wright 1987, 161.


(Julkaistu lyhennettynä ja hieman muunneltuna Nuoren Voiman numerossa 3/09)

Lakritsipeniksen varjo

En voi olla ajattelematta Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan esseetä Georg Henrik von Wrightistä ja lakritsipeniksestä, kun lukee tuon kulttuurikonsensuksen omakseen ottaman valtionfilosofin tekstikokoelmaa Humanismi elämänasenteena (1978/1987). Jos vaikkakin von Wrightin varsinaiset ansiot ovatkin analyyttisen filosofian alalla, josta en muutenkaan erityisemmin perusta, hänen kulttuurikritiikkinsä on täysin ponnetonta, onnetonta ja hedelmätöntä.

Surullisinta antia on esimerkiksi kokoelman loppuun jätetty esitelmä ihmisestä, tekniikasta ja tulevaisuudesta, jossa von Wright kirjoittaa kuin lukiolainen itsestäänselvyyksiä, kuinka "teknologian kehitys meidän vuosisadallamme on syvällisesti vaikuttanut ihmisten elinehtoihin ja elämäntyyliin ja muuttanut niitä kaikkialla maapallolla" (1978/1987, 180) ja "tekninen kehitys koetaan itsetarkoitukseksi, ei asiaksi jota ohjailemme, vaan joka sokeasti ohjaa meitä tuntemattomaan päämäärään" (emt., 182). Von Wright edustaa juuri sitä saamatonta filosofipolvea, joka tyytyy tarkkailemaan, kuinka "legitimaatiokriisi" etenee ja arvioimaan uudelleen "ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka näyttää olevan tärkein meidän päiviemme ihmiskunnalle annettu älyllinen haaste". Von Wright pitää penkistään kiinni, vaikka huoneen seinät kaatuisivat, maailma hajoaisi ympäriltä. No, von Wright onkin omaksunut "humanismin elämänasenteena", joka tarkoittaa "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. (Engl. "the good of man", saks. "das Wohl des Menschen".)" (emt., 165). Tämä "ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää" (emt., 165). Mikä onkaan harmillisempaa kuin selitellä sitä, miksi oman navan tuijottelu on niin kivaa ja olla kysymättä, miten hyvä määrittyy suhteessa muihin eläviin olentoihin?

Osaa von Wright kuitenkin näennäiskritiikkinsä. Tekniikka kärsii legitimaatiokriisistään, ekologia on tulevaisuuden kysymys jne. Joka toisessa lauseessa filosofimme on kuitenkin selvästi innoittunut teknologian eduista ja pitää mielettömänäkin ajatusta, että alkaisimme rajoittaa "teknologista imperatiiviamme", teknologisen kehityksen olemukseen "kuuluvaa 'autonomiaa' eli omaa 'logiikkansa', johon yksilöiden toiminta tai toivomukset eivät sanottavasti vaikuta" (emt., 181). Kauhistelu ei esimerkiksi tietokoneiden maihinnousun suhteen kuulemma auta, "kun puolijohdeteknologian kehityksen seurauksena nk. mikroprosessorit ovat valloittaneet työelämän" (emt.,181).

Teknisen kehityksen legitimaatiokriisin pohja on von Wrightin mukaan varhaisemmassa kysymyksessä ihmisen, luonnon ja jumalan suhteista, joka edelleen pohjaa juutalais-kristilliseen kulttuuriperintöön. Uskonpuhdistuksen jälkeen ihmiskunta on hiljalleen etääntynyt kirkon opeista sikäli kuin kirkko on menettänyt valtaansa. Tilalle on astunut teollistuminen ja luonnontieteellisen maailmankuvan esiinnousu. Pelastaako tällainen itsestäänselvyyksien latelu ketään? Von Wrightin kaltaiset akateemikot äityvät näillä seisomilla natustelemaan juurikin sitä, kuinka tällaisia syitä on etsittävä, mutta ketä oikeasti auttaa, vaikka tutkisimmekin kirkollisiin julistukseen sisältyneen tällaisia ideoita? Miksi kukaan tuhlaisi omaa ja muiden aikaa natustelemalla itsestäänselvyyksiä muuten kuin hidastaakseen meitä ymmärtämästä, mitä on tehtävä nyt, mikä on tämänhetkinen historiallinen tilanteemme ja mitä voimme tehdä parantaaksemme kosmologista koherenssiamme, harmoniaa ihmisen, muun luonnon ja jumalten suhteen? Von Wright katsoo kuitenkin mieluummin taakse kuin eteen, mikä näkyy ja kuuluu kauas, sellaistahan on kiivetä perse edellä puuhun - vaikka mieluummin von Wright kääntyy selin pohtimaan kuin Pasilan Pekka Routalempi kuinka "jännä juttu tämä ekologia on", kun hänen palkkaamansa metsuri kaataa tuon puun.

Sanalla sanoen von Wright haluaa tukea vätysmäistä puoluepolitikointia, joka tuomitsee yhteiskunnallisen muutoksen niissä määrin kuin se ei ole hänen ja hänen kaltaistensa ajamaa. "On turha toivoa ja väärin vaatia, että ihminen lakkaisi harjoittamasta tiedettä ja luopuisi teknologiasta. Ne ovat saavutuksia, jotka kestävät niin kauan kuin on olemassa sivistystä eikä ihmiskunta vaivu takaisin villin asteelle." (emt., 161) Ja samaan aikaa filosofi saarnaa "ihmisen parhaasta"! Miten yössä täytyy edes Minervan pöllön olla, ettei ymmärrä jaottelun villiin ja sivistykseen pohjaavan ennen kaikkea ylimielisyyteen ja tietämättömyyteen, filosofiaan joka perustuu vain "kasvukauden pituuteen"?

Jopa 1960-luvun opiskelijatoimintaan von Wright ottaa aikuisen miehen etäisyyttä:

"Vain vähän aikaa sitten nosti sama lohikäärme päätään länsimaissa - kenties ennakoiden paloa, joka ei vielä ole kasvanut täyteen loimuunsa. Tällöinkin muodostivat nihilismin purkaukset synkän varjon, joka liittyi aitoihin edistyspyrintöihin. Opiskelijat, jotka Pariisissa taistelivat barrikadeilla levottomuuksien loppuvaiheissa 1968, olisivat voineet ilmaista poliittisen ohjelmansa samoilla sanoilla kuin aikanaan Ukrainan mahnovtšina: 'Vain kumoamalla kaiken hallitusvallan, kieltämällä auktoriteetit, tekemällä lopun kaikista esivallan poliittisista ja taloudellisista valheista - tuhoamalla valtion ja kumoamalla yhteiskunnan voimme perustaa todellisen työläisten ja talonpoikien neuvostovallan ja toteuttaa sosialismin.' Tällaisesta kielteisestä menettelystä ei kuitenkaan ole tuloksena regnum hominis, vaan ihmispeto Calibanin yleismaailmallinen pakkovalta. Siksi täytyy taistelun, jota humanismi käy ihmisen vapauttamiseksi sorrosta ja vääryyksistä, samalla kohdistua meissä piileviin 'inhottaviin nilviäisiin', holtittomaan kielteisyyteen, joka uhkaa syöstä ihmisen uuteen ja entistä pahempaan orjuuteen." (emt., 167-168.)

Hyvä on, sosialismi on ehkä epäonnistunut eri kokeiluissaan monissa maissa, mutta nähtävästi kaikki poliittinen toiminta, joka ei ole nykyisenkaltaista valtionalaista ja sen demokratiakäsitystä tukevaa, on von Wrightille kauhistus. Filosofimme leimaa samalla kuvailulla useat erilaiset muutosvoimat pakkovaltaan ihmisiä ohjaavaksi taantumuksellisuudeksi. Ja kielteisyys! Hyi hyi, kielteisyys on iljettävä nilviäinen, joka on listittävä, riippumatta siitä, mihin se kohdistuu! Von Wright ei näytä haluavan ymmärtävän, että kielteisyys tarkoittaa monissa kohdissa tarpeellista, sellaisen paikan hakemista, joka olisi harmonisempi suhteessa muuhun luontoon ja jumaliin. Von Wright onkin nähtävästi oiva kristitty, kunnon kulttuuriperijä, joka pitää humanistisesti itsestäänselvyytenä ihmisen oikeutta käyttää luontoa hyväkseen. Teknologia ei tässä yhtälössä ole haitallista, vaan kuten todettua, ihmiselle hyödyksi ja hyväksi. Saavutetuista eduista ei luovuta, piste - vaikka se tuhoaisi meidät ja kaiken ympäriltämme.

Edellä esitetty on tietysti ristiriidassa sen kanssa, että "humanisti on valmis sanoutumaan irti kaikesta, mikä rajoittaa tai kahlehtii ihmisen mahdollisuuksia elää ihmisarvoisesti. Hän tietää kuitenkin myös, että nämä mahdollisuudet voidaan toteuttaa vain humaanisen, ihmisen parhaasta huolehtivan ja siitä oikeutuksensa saavan järjestyksen turvin" (emt, 172). Ainoastaan lainauksen loppu - sana 'järjestys' - särähtää korvaan. Erityisen luulotautinen ei tarvitse olla veikatakseen, että von Wright tarkoittaa tässä parlamentaristista demokratiaa ja valtion holhousta.

Huoli maailman tilasta on syvä. Kuitenkin yritykset, joissa yksilö murtautuu pois sekoavasta maailmasta, von Wright kokee kategorisesti surkeina vieraantumisen seurausilmiöinä.

"Joissakin se herättää sokeaa vihaa ja halua olemassaolevan yhteiskunnan hävittämiseen - kuten eräissä terroristiryhmissä. Toiset ovat pyrkineet romanttisesti pakenemaan todellisuutta - hyvänä esimerkkinä 1960-luvun hipit. Kuvaan kuuluvat myös monet yritykset pelastukseen johtavan 'sisäisen tien' löytämiseksi mystisten ja epäortodoksisten uskontojen avulla - mikä piirre ilmeni etenkin1970-luvun loppupuolen uususkonnollisuudessa ja uussubjektivismissa. Hyperrationaalisen teknologisen sivistyksemme toinen paradoksi on, että monenlainen taikausko ja irrationaaliset käyttäytymiskaavat ovat puhkeamassa sen rungosta kuin nopeasti kehittyvät syöpäkasvaimet." (emt., 187.)

Syöpäkasvaimet! Von Wright haluaa ihmisensä olevan ennen kaikkea rationaalinen humanisti, josta kaikki taikausko ja empatia on riisuttu pois. Mutta tämä ratio, joka on juuri teknologisen kehityksen takia vääristynyt, urautunut, välineellistynyt, vaatii pelastuakseen juuri näennäisen irrationaalisia käytänteitä, esimerkkejä, toimintaa joka ei toimi järjen, vaan aistin, luovuuden ja esteettisen ohjaamana. Vaikka von Wright on keskieurooppalaisine taideihanteineen estetiikankin ystävä, olemassa olevia taiteentekemisen muotoja hän ei halua tunnustaa, onhan von Wright ehta Minervan pöllö, nousee hämärän tultua, nostalgisoi, marisee menneen perään. Ianikuisen ja porvarillisen Mannin palvonnan sijaan tarvittaisiinkin tuhansia ja tuhansia taiteilijoita ja esteetikkoja, jotka tekisivät taidetta nimenomaan omaksi ilokseen, leikinkaltaisena toimintana, joka heijastuisi kaikkiin muihinkin käytänteisiin ja ongelmanratkaisutilanteisiin. Ne meidät pelastavat, ei Mannin haamu. Faustin natustelukin on enää porvarillisen valtiofilosofin turvallisuudenhakuinen ja kategorinen tuutulaulu, jonka sijaan von Wrightkin olisi voinut keskittyä toiminnan filosofiaan ellei olisi ollut niin rakastunut jaaritteluunsa ja itsestäänselvyyksiinsä. Ja lopuksi: mitä filosofiaa valtion suojeluksessa voi muka harjoittaa?