Nurjailija katsoo penkalta, kun sähköautossa rakastellaan

Kun Pekka Himanen sai Suomen valtiolta, tarkemmin ottaen ministerikolmikolta Vanhanen-Katainen-Wallin, toimeksiannon pohtia Suomea vuonna 2010, sen mahdollisuuksia ja rajoituksia, Himanen marssi omien sanojensa mukaan ensimmäiseksi lasten luo. Himanen kuuli lasten suusta totuuden: arvokas elämä oli se, mitä lapset kaikille toivoivat. Himasen mukaan "ne [lasten pohdinnat] asettavat meille kysymyksen siitä, minkä pitäisi olla kehityksen perimmäinen päämäärä" (Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010. s. 11). Lasten sinänsä hyviä pohdintoja yhtään väheksymättä olisi kuitenkin syytä - jo ennen kuin Himanen jatkaa hahmotteluaan yhtään pidemmälle - muistuttaa, että jo retorinenkin puhe kehityksestä sulkee jo valmiiksi yhden tien, jota kulkemalla päästäisiin ehkä lähemmäs lasten pohdintojen toteutumista käytännössä. Himasen mukaan 12-15-vuotiaat tiivistävät kuitenkin omia tuntojaan näin:

"Haluan luvata itselleni ja läheisilleni, että annan aikaa elämälle. Annan aikaa sille, että kaikki voivat tuntea olevansa tärkeitä ja että heidän elämällään on merkitystä. Pelkkä lopputulokseen (tehokkaaseen) tähtäävä elämä ilman vapaa-aikaa ja nautittavaa aikaa vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ja robottimaisia esineitä. Käytännössä toteutan tätä antamalla aikaa itselleni ja kaikille, jotka sitä tarvitsevat, joiden heikot ja vaikeat hetket sitä tarvitsevat. Yhteiskunnallisella asemalla tai ulkonäöllä ei ole väliä, vaan se on tärkeintä, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja ihmisarvoisia." (emt., 10-11).

Näitä sinänsä kauniita ajatuksia lukiessa ei voi olla ajattelematta kahta asiaa:

1) Carl Jung kirjoitti muistaakseni Kohti totuutta -tekstikokoelmassa (1991) siitä, miten lapset ovat teini-ikään asti oikeastaan vailla identiteettiä peilaten suoraan vanhempiensa ja ympäristönsä kulttuurisia asenteita ja käytänteitä. Kun siis Himanen menee kysymään lapsilta, mitä he haluavat, eikö ole oikeastaan selvää, että lasten toiveissa kuultavat samat asiat, joiden varaan heidän vanhempansa elämänsä perustavat: ihmisoikeudet, demokratia, unelma kiireettömästä elämästä (downshifting ja slow life johdannaisineen). Himanen voisi siis periaatteessa ihan suoraan tarkastella jotain Suomen Gallupin tuloksia sen sijaan, että maalailisi kaunokuvia maailmasta nähtynä lasten silmin. Kuten Raija Julkunen totesi Niin & Näin -lehden kritiikissään (2/2010, 10-11) poliittiset liikkeet, länsimainen humanismi ja ihmisoikeusjulistukset ovat aina tavoitelleet arvokasta elämää. Tässä ei siis ole mitään uutta.

2) Antti Salminen kirjoitti osuvasti samassa Niin & Näin -lehden numerossa 2/2010, kuinka olisi ehkä suotavaa, että Kukoistuksen käsikirjoitusta ja Pauli Pylkön edellisenä vuonna ilmestynyttä Luopumisen dialektiikkaa luettaisiin rinnakkain. Ne nimittäin oudolla tavalla ovat toistensa käänteiskuvia Pylkön kirjan ollessa kieltämättä huomattavasti omaperäisempi, tasokkaampi ja oivaltavampi. Lainaan vain otteen Salmisen hyvästä kirjoituksesta:

"Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin "luovaan glokaalisuuteen", jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon" (Niin & Näin, 2/2010, s. 8).

Himanen kuitenkin korostaa, että "kukaan lapsista ei puhunut suoraan talouskasvusta" (2010, 11). Ovelalla tavalla lapset silti puhuivat "unelmastaan: maailmasta, jossa he voisivat elää kokonaisvaltaisesti arvokasta elämää ja antaa vastaavan arvon toisille" (emt., 11-12) puhuen kai vähän myös epäsuoraan talouskasvusta ja noin yleensäkin kehityksestä, jonka "perimmäisenä päämääränä on jokaisen mahdollisuus elää arvokasta elämää" (emt, 12). Himasen mukaan tämä arvokkaan elämän idea löytyy kaikkien uskontojen ja nähtävästi kaikkien filosofioiden ytimestä: arvokas elämä on siis nähtävissä kaikkia ihmisiä yhdistävänä ideana. Luonnehdinta kuitenkin vuotaa ja syynä siihen on, että Himasen räikeä universalismi tekee totisesti hallaa kaikelle paikalliselle samalla tavoin kuin jokainen eri maantieteellis-kielellis-ontologisille taajuuksille levittäytyvä uskonto kerrostuu tietyn paikallisen aate-elämän ylle, väliin ja sivuun.

Arvokkaan elämän tavoittelulla on kuitenkin eräs keskeinen este ja sen nimi on tragediamoodi. Nähtävästi Himanen tahtoo tappaa suomalaisia nauruun, sillä jotain äärimmäisen ovelaa, suorastaan räävittömän humoristista on hänen tekstissään:

"Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä. On vältettävä henkisen tragediamoodin ansa, jossa ajatellaan, että meillä on jo valmis kohtalo ja että tämä kohtalo on surkea - eli ajatus, jonka mukaan lopulta kaikki päättyy huonosti. Tragedia-ajattelua vois luonnehtia seuraavanlaisella mentaliteetilla: 'Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan". Tämän ajattelun 'soundtrack' on Syksyn sävel, jonka alussa lauletaan 'Elämä on kuolemista'. (emt., 29-30.)

Joten suupielet hymyyn, Alexander Stubb näyttää esimerkkiä. Vaikka ei olisikaan sopivaa puhua jostain suomalaisesta tai edes suomisesta luonnosta, mentaliteetista, on mielenkiintoista, miten Himanen selvästi väheksyy suomalaisten kuvaa itsestään. Suomi ei saa olla "murheellisten laulujen maa", vaan sen on uudistuttava. Samaan aikaan kun Puolanka rakentaa uutta paikallisidentiteettiä pessimismin varaan - "mitäpä se hyövejjää" - tai Kouvola uusii imagoaan ylpeilemällä neuvostoliittolaisella arkkitehtuurillaan ja ankeudellaan, Himanen kannustaa luopumaan kaikesta tästä. Himanen ei tosikkona voi nähdä niitä ilonpilkahduksia, jopa levollisuutta, jota pessimissään surkutteleva puolankalainen saa: "Eipä sitä, mitäpä sitä" on asenne, jossa paitsi tulevaisuutta myös itseä ei todellakaan oteta kovinkaan vakavasti. Tarkkaan ottaen sama asenne on kääntymistä, vetäytymistä, luopumista - ja sitä kukoistukseen Suomea luotsaava Himanen ei todellakaan halua. Paikallispiirteiden on siis väistyttävä, koska tulos on tämä:

"Mies kirjoitti itsemurhaviestinsä oman suomalaisen unelmansa, jonka hän toivoi toteutuvan edes kuolemansa kautta: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä unten kaukorantaan laine liplattaa, siellä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan. Kun luette tätä, olen ehkä jo perillä satumaassa. Näkemiin.'" (emt., 16.)

Himasen optimismi on niin ilahduttavaa, että se alkaa maistua jo kusetukselta: kun vuosikausia on odoteltu, että alettaisiin korostaa ihmistieteiden ja taideaineiden merkitystä, nyt Himanen lataa sitä vihdoin tuutin täydeltä. Kulttuuri on se innovaatio, jonka avulla Suomi voi nousta depression alhosta ja samalla vähän menestyä, erottua edukseen muista maista. Himanen on selvästi ollut samassa pöydässä (tai kuten Julkunen ivaa Himasta itseään lainaten: "dialogissa") moneen otteeseen mainitsemiensa taiteilijoiden kanssa (Bono, Ville Valo, Yo-Yo Maha jne.) Jos kuitenkin Himasen raportin alkuosan loputonta nimiluetteloa lukee, tulee ajatelleeksi, onko suomalaisen humanismin erityislaatuisuus sittenkään Himasen prioriteettilistan ykkösenä. "Raportin lähtökohtana on siis ollut katsoa tilannetta mahdollisimman paljon kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta, jotta saisimme siihen uutta perspektiiviä" (emt., 22). "Kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta" yhdistettynä Himasen lukemattomiin työryhmiin ja edelleen Himasen toivomaan uuteen "henkisen kulttuurin" viennin aallon, joka seuraisi näitä suomalaisia menestystarinoitamme ("Jean Sibelius, Alvar Aalto tai talvisodan henki, nykyään esimerkiksi Linus Torvaldsin uusi avoimen luomisen filosofia, taiteilijat Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila tai uusimpana aaltona populaarikulttuurissa Ville Valon HIM, The Rasmus, Apocalyptica ja muut musiikin menestystarinamme" (emt., 57)), tarkoittaakin lähinnä Himasen toivetta siitä, että Suomessa tuotettaisiin mahdollisimman paljon kansainväliset standardit täyttävää "henkistä kulttuuria". Sen on oltava väljää, sopivan eksoottista jotta se olisi kiinnostavaa, yleensäkin sopivaa. Kuten paraskin markkinoinnin asiantuntija Himanen näkee, että kulttuurin, joka hänelle on olennaisesti vientituote ja sellaiseksi se on räätälöitävä, kulttuurin on mukauduttava markkinoiden tarpeisiin ja siitä voidaan tehdä tuote, se voidaan pysäyttää merkityskierroissaan hetken aikaa kestäväksi kulutushyödykkeeksi, joka ylläpitää konsumerismia. Jotenkin kuvaavaa on, että Himanen on saanut vaikutteita Davosin "sessioista", "jossa Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore ja muusikko-aktivisti Bono puhuivat otsikolla 'Grand Unified Earth Theory' (maapallon suuri yhtenäisteoria) tarpeesta yhdistää ympäristö- ja köyhyyskysymysten ratkaisu. Vaikka molemmat ovat - sen luonnollisesti myönnän - selvästi akuutteja ongelmia, yhden kaikenkattavan teorian hahmotteleminen koko maailmalle on tässä tapauksessa psykoottista. "Lopullisen 'Kaiken teorian' on yhdistettävä tämä yhtenäisteoria vielä reaalitalouteen ja -politiikkaan" (emt., 23).

Himanen on siis läpikotainen kosmopoliitti ja luonnolleen uskollisena hän esittää jokaisen luomansa käsitteen myös englanniksi. Ihmisarvoinen kehitys, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä, on dignity as development (emt., 31). Koska jokainen on arvokas ihmisenä, "Tämän itseen kohdistuvan arvonannon pohjalta ihminen voi ilmaista saman arvonannon toisille, mikä synnyttää itseään koko ajan vahvistavan rikastavan vuorovaikutuksen kulttuurin. Tämä voi puolestaan kukoista niin ihmisen elämän hyvinvointina kuin taloudellisena luovuutena" (emt., 31). Kuten Salmisen artikkeli viittasi, tämä on hyvä esimerkki siitä, miten Himasen hahmottelema etiikka kytkeytyy aina talouteen, tässä tapauksessa nimenomaan reaalitalouteen. Historiallisessa katsannossa kapitalismi näyttää tosiaan olevan kaikkea muuta kuin himaslaisen etiikan mukaista: Michael Hardt ja Antonio Negri kuvaavat Commonwealthissa (2009) sitä olennaisesti puhumalla moderniteetista (joka olemuksellisesti menee nähdäkseni jokseenkin hyvin yhteen kapitalismin kanssa) valtasuhteena, jossa uusinnetaan loputtomasti hallinnan ja vastustuksen, herran ja orjan välistä dialektiikkaa (ks. emt., 67-82). Himaslainen positio on kuitenkin historiallisesti tuiki tunnettu: etiikka määräytyy hallitsevan osapuolen - kosmopoliitti vie julkisessa tilassa aina voiton nurjailijasta - kautta, mikä ajatuksena on tuttu jo Derridalta. Jollain oudolla tavalla - otetaan jälleen esiin Pylkön Luopumisen dialektiikka - Himanen onkin moderni fennomaani, joka luo yhtenäistä kuvaa Suomesta, yhtä kansaa, yhtä unelmaa. Pylkön katsannossa taas koko Suomi kansana on pelkkä ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, josta kaikki paskanhajuinen, ruma ja vääränmallinen juuri on nyhdetty pois - tai ainakin peitelty.

"Itse asiassa käyttäisin maapallomme tilanteesta vertauskuvaa, että se on kuin potilas, joka kärsii akuutista talouskriisin muodossa ilmenevästä 'sydäninfarktista'. Luonnollisesti hänet on ensin välittömästi elvytettävä. Tarkemmassa diagnoosissa ilmenee kuitenkin, että potilas kärsii myös kolmesta muusta vakavasta tilasta, jotka vaativat välitöntä hoitoa. Kunkin sairauden yksittäinenkin hoitaminen olisi jo vaativa tehtävä, mutta vielä haastavampi on tilanteemme, jossa nämä kaikki on ratkaistava samanaikaisesti. Potilas kärsii ilmastonmuutoksen muodossa myös 'keuhkosyövästä', hyvinvointikuilun 'diabeteksesta', jossa yläruumiin ylipaino uhkaa johtaa alaruumiin menetykseen, sekä kulttuurien välisten konfliktien muodossa 'akuutista tulehdustilasta' (eräänlaisesta 'sikainfluenssasta')." (emt., 34).

Vaikka vertaus on ihan osuva, se on myös äärimmäisen banaali. Himanen on huolestunut aidoista ongelmista, mutta tavat joilla hän esittää ne ratkottavan, on vähintäänkin ihmeellinen. Himanen puhuu ilmastonmuutoksen hätätilasta kuin pieni lapsi ja hyvä niin, Himanen puhuu kehitysmaiden nälkäongelmasta ja hyvinvoinnin epätasaisesta jakaantumisesta maapallolla ja hän puhuu kansainvälisyyden mukanaan tuomasta terrorismiuhasta. Mutta koko vertaus perustuu sille, että maapallo on yhtä kuin ihmiset. Himanen jopa sanoo tämän suoraan toisaalla: luonto sisältyy ihmiseen (emt., 65) ja arvokkaan elämän määritelmän mukaisesti se ei voi olla ihmisestä mitenkään erillinen, koska luonnon hyvinvointi tarkoittaa osittain ihmisen hyvinvointia ja luonto käyttövarana on olennaisesti ihmiselle varattu. Luonto on resurssi, virkistäytymispaikka, elämyspuisto, suojelukohde - ja aina suhteessa ihmiseen. Luonto itsessään ei määrää olemustaan, ihminen tekee sen hänen puolestaan.

Ja ensimmäiseksi on kuitenkin hoidettava Himasen mukaan kuntoon se tekijä, joka synnyttää suurimman ihmistä, luontoa ja ihminen-luonto-määritelmää tuhoavan voiman: akuutti talouskriisi. Himanen siis toistaa ajatuksen, että ainoastaan taloudellisen kasvun järjestelmä voi pelastaa maapallomme ja lupautuu näine sanoineen viherkapitalismin puolestapuhujaksi.

Syystä Himanen kutsuukin uutta järjestelmäänsä, jota eivät enää luonnehdi mikään moderni, postmoderni tai globaali määre, vihreäksi informaatio- ja vuorovaikutustaloudeksi. Ensimmäiseksi:

"ilmastonmuutos ei ole pelkästään ongelma vaan myös suuri mahdollisuus. Meidän on muutettava sävy, jolla ilmastonmuutoksesta puhutaan. Nykyinen puhe siitä on antiklimaattista: tarvittaviin muutoksiin yhdistyy lähinnä vain negatiivisia mielikuvia. Sähköauto? Pitäisikö alkaa ajaa 30 kilometriä tunnissa jollain ankealla golf-kärryllä? Tosiasiassa nykyiset sähköautot tuottavat yhtä suuren tehon kuin urheiluautot (esimerkkinä vaikka Piilaaksossa valmistettavat Tesla-urheiluautot, jotka kulkevat kokonaan sähköllä). Sähköautossa ei ole välttämättä kyse luopumisesta ja siirtymästä ankeampaan. Olen käyttänyt tästä iskulausetta: vasta kun ihmiset pitävät seksikkäänä sähköautossa rakastelua, olemme saavuttaneet tavoitteemme: vasta kun ympäristöasioista tulee seksikkäitä, olemme päässeet tarvittavaan pisteeseen." (emt., 36.)

Tietenkin tässä on omalla tavallaan hyvä ja oikea vire - mutta että rakastelua sähköautossa? Ainakin vertaukset Himanen taitaa. Himanen ei selvästikään halua ottaa huomioon niitä kriisejä, jotka ovat vähintään yhtä vakavia kuin ilmastonmuutos: ympäristön saastuminen, makean veden kriisi, halvan öljyn hupeneminen ja koko energiajärjestelmän murros. Näitä kysymyksiä ei ratkaista siirtymällä ydinvoimaan (kuten Suomi tällä hetkellä ylpeilee) tai kivihiileen. Jos öljypohjaisen energiajärjestelmän ja väestönkasvun välillä on korrelaatio, tämä saattaa tarkoittaa, että maailman väkiluku tulee sadan vuoden kuluessa alas ja ryminällä. Silloin en totisesti haluaisi olla Pekka Himasen kengissä, joka kehtaa ehdottaa seuraavaa:

"Meidän on juhlittava kehitystä, että kun suurimman osan historiaa aina 1900-luvun alkuun saakka keskimääräinen elinikä oli noin 35 vuotta, nyt se on yli kaksinkertainen. Jatkuvan ikääntymisen valittamisen sijaan meidän pitäisikin päinvastoin perustaa tälle historialliselle käännekohdalle juhlapäivä - tai vielä enemmän, liputuspäivä - , jolloin riemuittaisiin siitä, että syntyvät lapset jäävät eloon ja saamme elää yli kaksi kertaa niin pitkän elämän kuin esi-isämme. Sitä voisi kutsua Elämän voiton päiväksi." (emt., 41.)

Nykyisessä demokratiassa on tietenkin epäkorrektia suhtautua kyynisesti näin hienoon asiaan, silloinkin kyse on meistä etuoikeutetuista, kulutuskapitalismissa elävistä suomalaisista. Himanen tahtoo ihailtavan optimisesti muuttaa puhuntaa eläkeläisistä senioreihin. Koska Suomen väestörakenne on kovaa vauhtia epäsuhtaistumassa senioreiden eduksi, eikä hyvinvointivaltiolle riitä ylläpitäjiä, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, pääoma hyvinvointivaltion (versio 2.0, sanoo Pekka Himanen) ylläpitämiseksi voidaan hankkia seuraavaa reittiä:

"Ensinnäkin seniorikansalaisille luoduista tuotteista ja palveluista voidaan tietysti kehittää merkittävä taloudellisen kasvun ja työllisyyden lähde. Senioreista tulee maailman suurin ostovoiman joukko, joka yhä terveempänä ja varakkaampana haluaa nauttia elämästään. Taloudellisesta näkökulmasta on nyt kyse siitä, kuka kehittää edelläkävijänä tälle markkinalle tuotteita ja palveluita. Hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät palvelut tulevat varmasti olemaan merkittävässä osassa. Samoin informaatioteknologialla on tässä epäilemättä suuri mahdollisuutensa." (emt., 42-43.)

Tästä näkökulmasta näyttääkin siltä, että olisi ehkä parempi, jos eliniän odote olisikin pysynyt siellä 35. ikävuodessa. Miksei nauttia elämästään koko ajan, eikä vasta seniori-iässä? Koska jonkun on pidettävä hyvinvointivaltio pystyssä. Ja mikä kulutuksellinen epäsuhta siitä muodostuisi, että suurin ikäryhmä maailman väestöstä nauttisi elämästä, kun muut ikäryhmät tuottaisivat kilpaa heille tuotteita ja palveluita? Pidän kyllä itsekin tärkeänä, että vanhuksista pidettäisiin parempaa huolta (ja sehän on nykyisin myös jokaisen keskustelupalstan kestomielipide: kyllä ne seksuaalivähemmistöt, mutta miten on vanhusten laita! kyllä ne turkiseläimet, mutta miten käy vanhustenhoidon!), mutta vanhempien ihmisten halu- ja tunne-elämän typistäminen pelkäksi ostovoimaksi ei todellakaan palvele Himasen perustavaa tavoitetta: kaikille ihmisille arvokas elämä.

Eräs Himasen tavoitteista on tehdä Suomesta "henkinen pääkaupunki". Himanen ehdottaa Future Visionary -konseptia, jossa Suomeen joka viikko kutsuttaisiin joku "oman alansa johtavin ja kiinnostavin henkilö" (emt., 105). Tilaisuudet olisivat kaikille avoimia ja maksuttomia, mutta niiden "profiili olisi niin korkea, että ihmiset eri puolilta maailmaa haluaisivat tulla Suomeen jo pelkästään kokeakseen nämä erityiset tilaisuudet" (emt., 106). Himasen hahmottelemana avausvuoden puhujalistaan lukeutuisi mm. Nelson Mandela, Bill Clinton, Kofi Annan, Bono, Bill Gates, Amartya Sen, Anthony Giddens, Dalai-lama, Äiti Amma ja Thich Nhat Hanh. Omalla tavallaan hyvinkin hieno lista, mutta koko konseptin perustava motiivi on vähintäänkin kyseenalainen:

"Tällaisen järjestelyn kautta jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea kytkeytyy kahteen lisätekijään, joihin olen jo aiemmin viitannut ja joita tämä jakso on erityisesti käsitellyt: (1) miten voimme erottua innovatiivisen talouden keskuksena ja (2) miten voimme olla itseisarvoisen tieteen ja taiteen kukoistava paikka?" (emt., 108-109).

Mitä nämä julkisuuden henkilöt voisivat antaa meille? Bono ei ole Sokrates, valitan. Vaikka jokainen Himasenkin mainitsemista ihmisistä on arvokas ja asiantuntija, onko sittenkin heidän vierailujensa yhdistäminen Future Visionary -konseptiin pikemminkin näiden ihmisten henkisen pääoman kytkemistä hyödyttämään suomalaista kansantaloutta? Esimerkiksi Äiti Amma on käynyt viime vuosina usein Suomessa ja häntä on käynyt halaamassa tuhansia ihmisiä. Mihin tässä tarvitaan Jyrki Kataisen maireaa naamaa, joka spiikkaa Äiti Amman lavalle?

Luovuus ei avaudu ihmisessä pakottamalla, vaan siihen tarvitaan otolliset olosuhteet. Himanenkin tietää tämän, mutta yrittää silti kaupallistaa luovuutta. Monissa osissa Suomea on jo nyt innokasta, luovaa tekemistä, jota kuitenkin lähes aina rajoittavat kapitalistinen aika ja taloudelliset resurssit. Monellakaan ei ole aikaa taiteilla tai harrastaa taiteita ja tieteitä niin paljon kuin haluaisi, koska heidän on elätettävä perheensä ja useintehtävä viisipäiväistä työviikkoa. Silloin yksittäinen Future Visionary -konsepti ei pelasta kuin muutaman helsinkiläisen vapaaherran. Himanen ei kuitenkaan puhu lainkaan tästä kulttuurin parissa vietetyn ajan ja työajan välisestä ristiriidasta, ei edes silloin kun ehdottaa työurien pidentämisen sijaan työurien parantamista. Miten luovuus voisikaan herätä, kun televisiosarjan katsomisen sijaan pitäisikin työpäivän päätteeksi olla ihmettelemässä kulttuuritalolla Bonoa?

"Henkinen pääkaupunki" on kuitenkin äkkiä Himasen silmissä erityisvahvuutemme. Maa, jossa ei ole kansainvälisesti tunnustettua taidetta, filosofiaa, ajattelua, tiedettä - maa, jonka ainoa menestystarina on Nokia?

"Taloutemme kasvulla ei ole 2010-luvullakaan mitään jo valmiiksi kiveen hakattua määrää. Voimme aktivoida kotimarkkinoitamme huomattavasti nykyistä vahvemmiksi, eikä nykyisen viennin potentiaali 2010-luvulla ole mitenkään vähenemässä vaan pikemminkin lisääntymässä Kiinan, Intian ja muiden suurten talouksien vahvan kasvun kautta, kunhan vain pystymme luomaan erityisvahvuuksia maailman suurimpien kehityskulkujen alueilla - sillä tärkeällä lisäyksellä, että samalla pystymme vahvistamaan kykyämme muuntaa idealuovuus käytännön tuloksiksi." (emt., 44.)

Nyt ei saa olla kyyninen, ei saa vaipua tragediamoodiin! "Kyynisyys, kateus ja kylämentaliteetti ovat Suomea hajottavia työntövoimia" (emt., 59) ja Pekka Himanen uskoo yhdessätekemiseen, yhteen kansaan, yhteen oikeaan suomalaiseen unelmaan, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Juuri tämä on koko Kukoistuksen käsikirjoituksen perustava, sisäänrakennettu ongelma: Suomen sisällä ei saisi olla erilaisia ääniä, vastahakoisiakaan, Suomessa ei saisi olla vastarintaa, poliittista aktivismia, vaan olisi kyettävä tukemaan jo-olemassaolevia suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita - ja siinä sivussa tukemaan muita yhteiskuntia tällä samalla tiellä. Himaselle väkeä ei ole olemassa tai jos on, se on vain hairahtunutta osaa kansankerrostumasta, joka kärsii tragedioitumisesta ja kylämentaliteetista. Pekka ei pidä pienistä paikoista ja niiden erityispiirteistä, vaan toreista, turuista, suurista rakennuksista, niistä poliittisista keskuspisteistä joissa päätöksiä tehdään (kuten Davosista).

Onko siis ihme, että Himasen sinänsä itsenäinen filosofia alkaa muistuttaa oudolla tavalla kolmen suuren puolueen viimeaikaisia lausuntoja? Välillä Himasta lukiessa nimittäin tuntuu kuin lukisi Kokoomuksen puoluekokouskansiota, sillä niin oudon tutuilta Kokoomuksen viimeaikaisten mainosten ja kampanjoiden valossa Kukoistuksen käsikirjoitus näyttää. Lainaan Himasen käytäntötiivistelmän osan viisi erityistä kärkihanketta:

1. Vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous

2. Hyvinvointivaltio versio 2.0

3. Rikas monikulttuurinen elämä

4. Uusi työkulttuuri

5. Uusi oppimiskulttuuri

1. Vihreässä informaatio- ja vuorovaikutustaloudessa "Suomen tulee profiloitua kansainvälisesti ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaaksi. Nopeiten tähän kaikille väistämättömään siirtymään reagoivat saavat edelläkävijäedun. He pystyvät luomaan uutta vihreää taloudellista kasvua ja vihreitä työpaikkoja." (emt., 222). Tällä hetkellä Suomesta ollaan tekemässä maailmanlaajuisesti merkittävintä ydinsähkön vientimaata: uudet ydinvoimalapäätökset menivät eduskunnassa hujahtamalla läpi kansan vastustuksesta huolimatta (hyvä muuten huomata, kuten Himanen tekee, että ministeri tulee latinan kielen sanasta minister, joka tarkoittaa palvelijaa). Viimeaikaisen poliittisen puhunnan valossa vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous ei ole niin tuntematon ilmaus kuin voisi olla: viherkapitalismi ja "sininen on uusi vihreä" -populismi ovat meille jo tuttuja.

2. Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 tarkoittaa Himasen mukaan, että "Suomen on näytettävä maailmanlaajuista edelläkävijyyttä hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa niin, että se vastaa uusiin haasteisiin. Tärkein uusi tehtävä on panostus liikkumiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin niin terveydenhoidossa kuin yhteiskunnassa koulusta työmaailmaan." (emt., 223). Meillä on jo oivallinen mannekiini huippu-urheilijoiden lisäksi: Alexander Stubb. Mies hiihtää, juoksee, ui, mikään laji ei ole meidän Alexille vieras. Armeijassa koetellaan tänään talvisodan henkeä käymällä taistoon läskejä vastaan. Himanen ei kuitenkaan puutu niihin peruspalveluihin, joita ollaan kovaa vauhtia yksityistämässä - yksityistäminen on nähtävästi sitä "uudistamista", eikä siitä tarvitse erikseen mainita.

3. Rikas- ja monikulttuurinen elämä tarkoittaa Himaselle sitä, että "Suomi luo edellytykset 2010-luvulle, joka on humanismin ja taiteen kukoistuksen arvokasta elämää rikastava vuosikymmen" (emt., 224). Jos jotain emme tänään tarvitse, niin humanismia. Modernin projektin jatkuessa ja jatkuessa (Hardtin ja Negrin sanoin riiston ja vastarinnan keskisen dialektiikan jatkuessa ja jatkuessa) koko insinöörietiikka ei ole muulle nojannutkaan kuin humanismille, ihmisen erityiseen arvoon suhteessa muuhun luontoon nähden. Jos ei mennäkään ihan syväekologisiin tulevaisuusskenaarioihin asti, niin holistinen, eläimistön ja kasvikunnan selvemmin huomioonottavaa etiikkaa tarvitaan. Taideaineiden opetusta tarvitaan ja sitä ilmeisesti ollaankin lisäämässä peruskouluissa. Himaselle tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä tekijänoikeuksien hallinnan säilyttämistä ja oikeutta yhtiöittää tekijänoikeustulot "jotta suomalaiseen kulttuurielämään syntyy omassa maassamme tuottaja-managerirakenteiden infrastruktuuri, joka taas panostaa osaltaan Suomessa seuraaviin luovuuden aaltoihin ja muodostaa näin mestari-kisälli-ketjuja" (emt., 225). Monikulttuurisuus ei siis merkitse tässä niinkään rajojen avaamista vapaalle liikkuvuudelle vaan taideteosten ja kulutustavaroiden tuottamista siten, että ne leviävät moneen kulttuuriin - minkä edellytyksenä, kuten muistamme, on taideteoksen luonteen sorvaaminen sopivaksi, mahdollisimman monelle sopivaksi, sellaiseksi että se täyttää kansainväliset standardit. Himanen haaveilee myös työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta, joka yhdistettynä "verottomiin lahjoituksiin tieteelle ja taiteelle, jotta saamme 'valistuneiden valtiaiden' lisäksi myös 'sivistysporvariston' henkisen kulttuurimme mesenaateiksi' (emt., 225) näyttäisi tarkoittavan sitä, että maahanmuuttajat tekevät työt, seniorit mässäilevät ja siinä sivussa joku vähän taiteilee. Himasen mukaan "maahanmuutto on avattava kuitenkin hallitusti ja ajoitettava niin, että vasta kun suomalaisten oma työvoimapula talouskriisin jälkeen todella alkaa eli ollaan täystyöllisyydessä, siis alle 5 %:n työttömyysasteessa, työperäistä nettomaahanmuuttoa lisätään 20 000 ihmisellä vuodessa" (emt., 225). Jos näin on näreet, lienee turha odotella enää yhtään mummoskandaalia Suomeen.

Näitä kolmea tukemaan asettuvat kaksi peruspilaria:

4. Uusi työkulttuuri, jossa "Suomi kehittää maailmanlaajuisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden uusi luova ja hyvinvoiva työmaailma, jossa ihmiset sekä viihtyvät pitempään että luovuuden kautta parantavat tuottavuutta. Tätä tarkoittavat paremmat työurat." (emt., 226.) Johtajuuskoulutus, executive education, on tässä kärkihankkeena, mutta sanallakaan Himanen ei mainitse työaikojen lyhentämistä, ihmisten emansipaatiota palkkatyöstä ja säännöllisistä työajoista - saati perustuloa.

5. Uusi oppimiskulttuuri, jossa "Suomi luo vahvalle pohjalleen kansainvälisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden oppimismaailma versio 2.0, joka edistää ihmisten hyvinvoinnin ja luovuuden perustaa" (emt., 226). Samalla "symbolisena kärkihankkeena kehitetään koulun versio 2.0 malli sekä yliopistojen uudenlainen opintoihin orientoivan jakson muoto, joka synnyttää rikastavan vuorovaikutuksen oppimis- ja tutkimuskulttuuria parhaiden professoriemme vetämänä." (emt., 226). Tarkoitus on ilmeisesti räätälöidä uusi toimintakulttuuri, joka rikastuttaa vuorovaikutusta, mutta valitettavaa kyllä, tässä Himasen liirumlaarum menee jo käsityskyvyn tuolle puolen. Ilmeisestikään se ei tarkoita perustavan opetuskulttuurin muutosta, sillä Himanen on kovin ylpeä suomalaislasten PISA-tuloksista. Himasen mukaan on korostettava vuorovaikutusta, mutta mitä se tarkoittaa? Oppimisen parantamista luomalla oppimiselle otollinen ympäristö? Älä hitossa! Koko peruskoulun konsepti on liian suuri pala haukattavaksi, enkä ihmettele jos Himanenkin sanoo siitä sanasen sanomatta mitään. Kenties oivaltavampaa kuin pelkän oppimisympäristön muokkaaminen olisi kuitenkin antaa oppilaiden päättää enemmän omista valmiuksistaan, haluistaan - ei pakottaa samaa tietoainesta kaikkien mieliin. Samalla voisi olla paikallaan luoda kulttuuria, jossa opettajan sanoja ei otettaisi sellaisenaan totuutena, vaan käsiteltävällä asialla olisi eräänlainen suojaus ja "parhailla professoreilla" olisi valmiudet esittää käsiteltävä asia siten, ettei se näyttäytyisi ainoana mahdollisena totuutena. Tällaista kantaa on hahmotellut mm. Paul Feyerabend teoksessaan Three Dialogues on Knowledge (1991).

Himasen sanoin "Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen" (emt., 37). Parren voisi kääntää toisinkin päin: kapitalismi ei pääty pääoman loppumiseen, vaan radikaaliin luovuuteen. Vain luovalla ongelmanratkaisulla pääsemme ajatuksesta, ettei ensimmäiselle (kapitalismi), toiselle (kommunismi) tai kolmannelle (himaslaisuus) ole vaihtoehtoja - että on neljäs tie. Siinä mielessä Himanen kannustaa raportissaan oikeaan suuntaan, kunhan vain emme ota hänen sanojaan täydestä, täytenä totena, emme, vaikka hän kuinka vetoaisi siihen, kuinka "kosmos koettelee".

Suomistunut suomi ja eurooppalainen romaani

Suomalaisella kirjallisuuden kentällä haikaillaan usein sitä, ettei suomalainen romaani ole kummoista valuuttaa Euroopassa. Suomalainen romaani ei ole eurooppalainen romaani, vaan täkäläistä yhden asian näpertelyä, tekstimassaa, joka ei loista romaaniteknillisillä keinoilla, syvyydellä, moniulotteisuudella. Ei ole olemassa Suomessa kirjoitettuja eurooppalaisia suurteoksia, suuria romaaneja jotka puhuttelevat jollain yleisinhimillisellä, universaalilla tavalla.

Yksi suurimmista on kuitenkin monien mielestä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, joka sinänsä ihan ansaitusti lukeutuu kansakunnan kaapin päälle. Paljon hyvää ja oivaltavaa siinä on, mutta myös kerrostumia, jotka tietystä tulosuunnasta nähtynä ovat silti vain eurooppalaisen teknisen haltuunottohalun mukaelmia. Pauli Pylkön teksti Ukon ilta (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006) esittää suoralla Linna-kritiikillä, mikä kansallisessa suurteoksessa on vikana ja lähestyy samalla monitahoista kysymyssarjaa suomalaisuudesta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Oireellista on, että Pylkön dialogimuotoinen teksti on selvästi velkaa paitsi Platonille myös Paul Feyerabendille, joka niinikään hyödyntää dialogisuutta sanottavan esittämisessä ja vaatii, että ajattelussa on pystyttävä pitämään yllä useampia erilaisia teemoja ja vastakkainasetteluja samanaikaisesti. Kaaoksen läsnäolo on osoitus siitä, että keskustelu lähestyy totuutta, todenmukaisuutta, eikä vain kokoa yhteen, erittele, lajittele, määrittele aiheita järjestelmällisesti. Oireellista Ukon illan velanmaksu on siksi, että tätä perinnettä tuskin voi kutsua kovinkaan suomalaiseksi, jos asiaa tarkastelee filosofian historian valossa. Se saattaa kuitenkin olla lähempänä totuutta nimenomaan keskustelunomaisuudessaan kuin mikään tieteellisen mankelin läpi käynyt kirjoitus tai ajatteluformaatti. Ja toisaalta: käymmehän keskusteluja, joissa syntyy merkityksiä, ilman että olisimme millään tavalla tietoisia Platonin metodeista tai sokraattisista keskusteluista.

Pylkön tekstiä on muutenkin kiinnostava lukea sillä silmällä, että se selvästi huomioi hänen omat aiemmat tekstinsä ja osallistumiset keskusteluun (esimerkiksi muutaman vuoden takaiset väittelyt kääntämisestä ja kielen vetäytymisestä Niin & Näin -lehdessä), mutta myös hänen ajattelunsa omat sudenkuopat ja arvostelunsaumat. Pylkköä olisi helppo pilkata paitsi natsisympatioista (esim. Aconceptual Mindin yritykset tavoittaa kansallissosialistinen merkitystajunta) myös haihattelusta jonkin oletusarvoisen suomalaisen alkuperän perään, jollei hän itse tekisi sitä ensin, suojaisi itseään ehtimällä ensin, varmistamalla ettei ole oikeassa. Ukko, samoin kuin Feyerabendin väitteenesittäjät, on selvästikin auktoria muistuttava kirjoittava subjekti, joka haastaa länsimaisen tieteen käytäntöjä ja etenkin sen objektiivisuushakuisuutta ja tutkivan subjektin häivyttämishaluja. Nyt Pylkkö kuitenkin puhuu hanslankarina, ei enää filosofina. Se, että olemme opetelleet muodostamaan argumentteja, tarkoittaa totuudenmukaisemmin tietyn (eurooppalaisen) kieliperinteen muodostumista meissä, tiettyjen sääntöjen omaksumista. Suhtautuessamme mihin tahansa marginaaliseen ilmiöön käytämme vallitsevan kieliperinteen normeja ja teemme tällöin väkivaltaa - useimmiten täysin tiedostamatta - niille perinteille, jotka eivät ole omaksuneet samoja merkityksiä, samaa kieltä.

Edelleen Pylkkö kuitenkin kysyy suomalaisuuden perään. Ukon illassa Suomi on vain "yhdeksännentoista vuosisadan ruotsalaisen yläluokan fiktio" (370), jossa suomalainen rahvas yhtenäistetään runebergiläisin korulausein. Tästä ei ole pitkä matka enää myöskään linnalaiseen suureen kertomukseen, jossa 1880-1950-lukujen välinen elämänmeno Suomessa yhtenäistetään ja siirretään suureen kertomuslinjaan, jossa jokainen Pentinkulman paskasakin ponnistus tähtää teleologisesti toisen tasavallan sosiaalidemokraattiseen Suomeen, tuohon Linnan märkään unelmaan. Linnahan selvästi esittää romaanitrilogiassaan, että ns. punainen Suomi on pystytty muutaman sukupolven kuluessa alistamaan historian voiman alle siten, että siitä muovautuu paitsi valkoisen päällystön johtama ja punaisen sotamiehistön joukottama Suomen armeija myös talvisodan ihme ja edelleen jokin kansallinen joukko yhteen hiileen puhaltajia, teknisen elämäntavan ihailijoita (silmiinpistävintä Pohjantähdessä tältä kantilta on ensimmäisen auton saapuminen Pentinkulmalle). Ukon sanoin kyse on oikeammin suomalaisen rahvaan ponnistuksista kohti maailmanporvariutta. Vuoden 1918 kansalaissota, joka muodostaa erään Pohjantähden keskeisistä historiallisista merkitystihentymistä, on Ukolle luokkasota, jossa kitketään suomea pois. Jos kansalaissodan tulkitsee Linnaa mukaillen, näyttää, että siinä on kyse parempien elinolojen vaatimisesta, samasta mitä nykyisetkin vasemmistolaiset pitävät agendanaan. Mutta jos tätä ajatusta kuitenkin jatketaan vähänkään pidemmälle, tarkoittaa tämä, että "duunari haluaa porvariksi", sillä porvarius on "parempaa elämää, turvallisuutta, koulutusta lapsille... parempia sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita, täydempää elämää..." (405) Ja tämä maailmanporvariksi tuleminen on indoeurooppalaisen etiikan, ajattelun ja teknisen osaamisen ydin.

Indoeurooppalainen oleminen ei kuitenkaan ole samaa kuin suomalainen oleminen. Suomi ei ollut osa Eurooppaa ennen kuin se yhtenäistettiin sellaiseksi, saatiin omaksumaan käytäntöjä, tekniikoita ja ajattelua, joka ajattelee Euroopan kielillä, mutta ei Suomen. Suomalainen oleminen ei käänny tyhjentävästi eurooppalaisille kielille: ranskalainen ei tajua mitään suomalaisesta metsästä. Tämä tiedetään: tänäänkin näemme, että eurooppalaisuus merkitsee yhtenäistämistä, mentaalikolonialismia, paikallisen ajattelun katoa ja kansainvälisten käytäntöjen käyttöönottoa. Ja se on totisesti kiinnostava kysymys, eikä sitä kannata sivuuttaa pelkkänä mytologisointina. Jos oleminen mielletään paitsi eroiksi myös sekä alkuperän että historiallisten kamppailujen sarjoiksi, jokaisen kansallisen projektin on kysyttävä omaa alkuperäänsä, eroja ja samuutta, mutta myös omaa ainutkertaisuuttaan. Tämän hetken Suomessa onkin ihmeellisintä, että siinä missä Suomi haluaa erottautua, olla innovatiivinen jollain hyvin uniikilla tavalla, sillä ei ole mitään, millä erottautua. Suomi ei halua oikeasti olla suomalainen. Katsoo nyt vaikka metsäteollisuutta, joka hyvin konkreettisella tavalla eliminoi suomenniemeltä kaiken suomalaisuuden, tai katsoo suomalaisia uraohjuksia joilla ei ole halujakaan omavaraistua ja palata savupirtteihin. Halutaan olla kosmopoliitteja, maailmankansalaisia. Kunhan laajakaista toimii ja valot vilkkuvat. Suomi on siis täydellisesti omaksunut eurooppalaisen standardit, käytännöt, lakipykälät, ajattelutavat. Pahin kaikista on tietenkin eurooppalainen ajattelu, filosofia, yhteiskuntateoria, jota suomalainen älykkö imee posket lommolla, kun ei omaa ajattelua jaksa tai vaivaudu keksimään.

"Te ootte porvarispoikia ja luulette että rankka ruumiillinen työ jotenkin estää ajatustyön tai madaltaa heti sen laatua. Käsitys on vanha muttei alkuperäinen. Ruumiillisen työn erottaminen henkisestä on tärkeä porvarillisen uskontunnustuksen opinkappale, ja jopa Adorno pitää sitä taiteen syntymisen edellytyksenä, mikä ei oo ollenkaan yllättävää kun katsoo miehestä otettuja uimarantakuvia. Ero määrää sitä, mitä pidetään todellisena ja uskottavana. Se ei oo vain käsitteellinen erottelu vaan valtava yhteiskunnallinen, suorastaan historiallinen voima, joka tunkeutuu myös valtion olemukseen. Voimaa hallitsee tää laki: pyri hinnalla millä hyvänsä työhön, joka on mahdollisimman vapaa liasta ja jossa joutuu käyttämään mahdollisimman vähän lihasvoimaa. Porvari pyrkii nykytekniikan avulla turvalliseen ja mukavaan elämään, ja tää laki on porvarillistumisen tukipilareita, ja se on niin vahva, että se säätelee kaikkien tietoisuutta ja ohjaa oikeastaan maailmanhistoriaakin, sillä maailmanhistorian suuri kehityslinja kulkee kohti ihmisen porvarillistumista. Se tarkottaa sitä että ihminen ja porvari samastetaan ja lopulta maailmassa ei ole muita kuin porvareita. Koska porvarin idea on eurooppalainen, merkitsee maailman porvarillistaminen maailman eurooppalaistamista. Kun maailma on valmis, on maailmassa vain eurooppalaisia ja eurooppalaistettuja porvareita. Maailma on muuten melkein valmis." (364-365.)

Jos suomalaisessa elokuvassa tai tv-tuotannossa on ikinä tehty mitään merkittävää tältä kantilta, se on tehty Jouko Turkan Seitsemässä veljeksessä (1988). Siinä missä Kivi kuuluu Ukon merkittäviin suomalaisiin kirjoittajiin (muita ovat Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Aaro Hellaakoski), Turkan versio ruumiillistaa Kiven romaanin kutkuttavalla tavalla. Turkka uudisti aikansa tv-teattereilla heittämällä pois pompöösit lavasteet ja jäyhät pönötykset ja toi tilalle heiluvan käsivaran, lähikuvat ja pitkät kohtaukset. Tunnusomaisin turkkalainen piirre, fyysisyys, löi tietenkin tekstiin myös täysin uniikin leimansa. Sen suhteen Turkan vaatimuksena olikin, että Kiven rikas kieli muutetaan rikkaaksi fyysiseksi kehonkieleksi. Jokainen katsoja tietää tämän: jollei muuta, ainakin veljesten käytös on hyvin kaukana normaalista, taloudellisesta kehonkielestä, joka ei rönsyile, joka on maltillinen.

Lisäksi Turkan versio rikkoi suomalaisten omahyväisen käsityksen kansallisesta omaisuudesta, tuosta suomalaisen miehen menestystarinasta kohti sivistystä. Sillä mitä muuta Seitsemän veljestä on kuin kuvaus metsittyneestä Jukolan Jussista, joka kasvaa ja kehittyy "inhimilliseksi" (lue: eurooppalaiseksi, sivistyneeksi) ihmiseksi lukutaidon, eurooppalaisen uskonnon ja "käytöstapojen" omaksuttuaan? Mistä muusta Seitsemän veljestä kertoo kuin Suomesta, joka integroidaan osaksi Eurooppaa yhdenmukaistamalla sen käytöstä, poistamalla sen fyysisyys, kontrolloimalla sitä, valistamalla sitä, saamalla se omaksumaan "aapisen ja vähäkatkismuksen"? Tältä kantilta Seitsemän veljestä on kertomus rappiosta, mukautumisesta, kuihtumisesta. Sen lohdulliselta tuntuva päätös on lohdullista vain maailmanporvarin silmissä. Silti säröjäkin jää: avioriitojen ja sopeutumattomuuden lisäksi merkittävin viimeisen osan kohtaus on, jossa Simeoni yrittää hirttää itsensä.

Minkä tahansa kohtauksen Seitsemän veljeksen monituntisesta sarjasta ottaakaan, kohtauksissa on lähes koko ajan sama jännite: veljekset eivät tahdo mahtua ruutuun, he hikoilevat, ähkivät, raivoavat naama punaisina, kuolaavat ja mökeltävät jotain joka on suomea, mutta ei lainkaan kuulosta nykykatsojan korvaan meidän suomeltamme. Seitsemän veljeksen suomi onkin fyysistä suomea, arkaaista, kesyttämätöntä suomea. Hyvänä esimerkkinä on kolmas osa, jossa veljekset ovat lukkarin opissa ja yrittävät opetella lukemaan. Lukkari tukistaa Juhania, lähikuvia hikisestä ja rasvaisesta tukasta, irvistelevästä Juhanista. Tuomaksen nenänpäästä valuu hikeä, kun hän yrittää muistaa, takoa päähänsä "Aa-Pee". Hämärässä pirtissä kuuluu voihketta, huutoa, mälinää, hyvin monia ääniä eri rekistereissä. Tästä on juuri kyse: kukaan tänään ei lue, opettele, opi niin fyysisesti kuin Jukolan Jussi. Edes hitaimmilla uuden oppijoilla ei ole noin vaikeaa, koska heissä on niin paljon kesytettyä, niin paljon on heidän kehostaan karannut, niin paljon heidän läsnäolostaan hävinnyt. Ei ole tarpeen romantisoida, mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, myös henkisten traditioiden valossa, kumpi on oikeasti enemmän (gurdjieffilaisittain) läsnä, Jukolan Jussi vai nykypäivän Pauli virtuaalisine oppimisympäristöineen? Lyön vetoa, että ensimmäinen.

Eikö siis voidakin myöntää, että jotain on peruuttamattomasti väärin, jos koemme, että veljesten alkuperäinen suomalaisuus on jotenkin paheksuttavaa, iljettävää, turhan groteskia - ja että jotain on peruuttamattomasti väärin nimenomaan omassa suhtautumisessamme ilmiöön? Olemme kasvaneet tiettyyn etiikkaan, ja etiikan omaksuminen on aina kaoottisten elementtien minimointia, toiminnan tekemistä ennakoitavammaksi. Tämä tekee meidät, uskomatonta kyllä, täysin sokeiksi ymmärtämään erilaisuutta olemuksellisesti poikkeavina toimintatapoina, kehonkielinä, puheena, olemisen tapoina.

Jos siis haluamme puhua itsestämme suomalaisina, meidän on tavoiteltava ymmärrystä tästä suomen merkityskerrostumasta. Kielen, luonnon ja sisäisyyden välillä on kohtalonyhteys, eikä ymmärrys, samastuminen vetäytyvään suomeen tarkoita mitään kulta-ajan paluuta, vaan selvempää tietoisuutta olemisemme eri kerrostumista, jotka ovat olemassa meissä, kuinka tukahtuneina sitten tahansa.