Kärsimysten ontologia – Job ja postmodernismi

Antonio Negri kirjoitti 80-luvulla vankilassa istuessaan filosofisen kommentaarin Jobin kirjaan. Vuonna 2009 englanniksi käännettynä The Labor of Job. The Bibilical Text as a Parable of Human Labor (Duke University Press, 2009) se on hyvin linjassa Negrin muiden kirjoitusten kanssa, mutta myös ajassaan kiinni. Vuoden 2002 painoksen esipuheessa Negri toteaa, että kirjoitusajankohdalla länsimaissa käytiin lävitse työn murrosta ja arvon mittarit tuntuivat katoavan. Sekä sosialismi että kapitalismi kävivät mahdottomiksi ja oli luotava uusia. Ajoitus käy yksiin postmodernismin kultakauden kanssa, jolloin kilvan väitettiin suurten kertomusten katoamista (vaikka uusia metakertomuksia nimenomaan tämän katoamisen ympärille nousikin).

Kultakauteen liittyen Job-kommentaarin keskeinen lause tulee äkkiarvaamatta sanotuksi eräässä lukua seuraavassa nootissa (Note D): ”The direction of Job's discourse is not epistemological but ontological” (2009, 61). Negri jatkaa: 

The design is not that which leads to the placation of the soul but that which leads to the ontological drama. The difference of the standpoints in the two situations could not, therefore, be more different – a difference that we discover in the text to be that of a metaphysical distance. (emt., 61.)

Erottelu epistemologiseen ja ontologiseen on vakiintunut kirjallisuustieteeseen pitkälti Brian McHalen Postmodernist Fictionin (1987) ansiosta. Siinä hän pyrki kuvaamaan postmodernistista kirjallisuutta nimenomaan kirjallisuutena, jossa ontologiset painotukset korostuvat epistemologisten sijaan. Toisin sanoen dominoivana kysymyksenasetteluna on, olenko olemassa, mitkä näistä maailmoista ovat tosia ja missä menevät näiden maailmojen rajat, eikä niinkään se, kuka olen, mitä voin tietää ja mikä on tämän maailman totuus. Nämä postkognitiiviset kysymykset levittyvät tietysti myös tekstin ja tekstuaalisuuden tasolle ja siksi teksteissä kysytään aina myös siihen itseensä liittyviä kysymyksiä, kuten millaisena mahdolliset maailmat ja kuvausten kohteet taittuvat tekstien pinnoilta, millaiseksi tekstit tekevät ne. Ehkä kylmää puuroa, mutta puuroa silti.

Erottelu ei kuitenkaan ole poissulkeva, vaan painopistealueet vain korvautuvat hiljalleen toisilla. Siksi postmoderni ei varsinaisesti ajallisessa mielessä seuraa modernia, kuten joskus edelleen tavataan kokea, vaan korjaa, kommentoi tai suhteellistaa sitä. Suomalaisessa proosassahan esimerkiksi postmodernismin ei voi sanoa oikeastaan koskaan lyöneen itseään läpi, vaan edelleen monia kysymyksiä esitetään modernismin puitteissa. Ei se tietenkään väärin ole, mutta koko repertuaari ei ole käytössä, monia väyliä ja reittiä on koettelematta.

Jobin kirja voisi toimia postmodernistisena tekstinä – tarkemmin sanoen metafyysisenä salapoliisikertomuksena – ellei Jumala loppuviimein antaisi tympeää vastaustaan ja saattaisi kertomusta loppuun. Negrikin antaa vähän tietämättään ymmärtää samaa: arvon mittarien katoamista seuraa inhimillinen kärsimys, jota pyritään purkamaan kyselemällä vanhan maailman perään – miksi Jumala langetti minulle lasten kuolemat, paiseet ja tuskan, vaikka häntä olen kuunnellut, hänen lakiensa mukaan toiminut? Miksi Jumala petti Jobin? Mutta purkamista ei seuraa paluu vanhaan, vaan uusi subjektiivisuus. Merkillepantavaa on, kuten Negri aivan oikein huomioi, on se, ettei Job kadu – Jumala vain vastaa valitukseen, palkitsee kuuliaisuuden, toruu pukillepuhujia ja niin edelleen.

Jumala vastaa, sulkee kertomuksen, vähän latistaakin sen. Juuri lopun puuttumista tai loppuun liittyvien odotusten manipuloimista kirjallisuudentutkija Patricia Merivale korostaa postmodernin salapoliisikertomuksen keskeisenä piirteenä: quest epäonnistuu tai muuttuu mielettömäksi, murhaajaa ei tavoiteta tai sellaiseksi muuntuu tai paljastuu etsivä itse. Tekstuaalinen elementti on tavallaan niin ikään läsnä Jumalan salattujen intentioiden, teodikean ongelmallisuuden muodossa. Job potee ja pitää puheita, huutaa Jumalaa, joka ei vastaa: miksi – se lukijan mielen päällä on – Jumala rikkoo itse laatimiaan sääntöjä, miksi hän toimii toisin, miksi vastaus kuuliaisuuteen on kärsimys eikä hyvinvointi?

Ennen kuin Jumala kuitenkin vastaa, ehtii tapahtua paljonkin. Jobin luo saapuu neljä hänen ystäväänsä, joista kukin esittää tulkintansa miksi näin kävi toruen samaan hengenvetoon ystäväänsä. Missään vaiheessa Job ei ole kuitenkaan kironnut Jumalaa, kääntänyt tälle selkäänsä, vaikka esimerkiksi omaa syntymäänsä onkin parjannut. Olennaista vaikuttaa olevan Jobin oma epätietoisuus maailmastaan ja yhteydestään Jumalaan – sen sijaan omista teoistaan ja Jumalan pohjimmaisesta oikeamielisyydestä hän tuntuu olevan hyvin varma. Vanhojen, oikeaksi koettujen sääntöjen nimissä hän ei ole tehnyt mitään väärää, mutta Jumalan mykkyys kärsimyksen edessä ja toisaalta jokin itse Jumalan ja Jobin välisessä yhteydessä mättää. Pahoinvointi ja koettelemukset vaikuttavat langenneen lopullisesti Jobin osaksi. Loogiselta tuntuisikin syyttää, tai paremminkin kysyä maailmaa: onko maailmassa jokin muuttunut, koska säännöt eivät enää päde? Perinteisestihän teodikea-ongelmaan ja myös Jobin kirjaan on liitetty saatanan hahmo, joka siinä alkupuolella esiintyykin – saatanako selittäisi inhimillisen kärsimyksen, kivun joka on läsnä myös sekularisoituneessa maailmassa?

Ehkä tätä tukisi Negrin kommentti: 

It is not dialectics that allows life, but life that posits the dialectic. Dialectic does not provide a foundation for life but is realized within it. God, Job, and Satan live in the same reality, the same life – but God is God, Job is Job, and Satan is Satan. Satan distinguishes, whereas God and Job are united, immersed in life. (2009, 19–20).

Merkillepantavaa on, että saatana katoaa kertomuksesta heti alun jälkeen. Miksi? Erojen luoja ja vastustaja ikään kuin liukenee – mutta, niin, mihin? Jumalan mykkyyteen? Jobin ystävien nuhteleviin, tulkitseviin ja auttamattoman maailmallisiin saarnoihin? Eikö Jobin dialektisen vastaparin – sen, jota Job puhuttelee, eli Jumalan – tilalle astukin joku muu, joku (tai jotkut, siis Jobin ystävät) joka avaa negatiivisuuden (jos Job on positiivinen pooli, ilmeisen varma vanhurskaudestaan) ja kiusaamisen kautta uutta subjektiivisuutta, joka ikään kuin valmistelee Jobin kuulemaan vastauksen? Saatana olisi eräänlainen valmisteleva edusmies, joka antaa vihdoin tilaa kun Jumala päättää vastata? Jobin kirja olisi toden totta lässähdys, huono kertomus, jos noita neljää Jobin kaverusta (ja sitä, mitä he tuntuvat edustavan ja ilmaisevan) ei olisi mukana – jos Jumala vastaisi Jobille heti. Sitä se olisi myös, jos Jobin kärsimyksiä vain lisättäisiin. Nythän Jobin reaaliset koettelemukset käsitellään kuitenkin verrattain nopeasti, minkä jälkeen muodon tasolla kertomus alkaa rakentua hetkittäin jopa loputtoman tuntuisista, itseään toistavista puheenvuoroista.

Samalla tavoin Negri antaa ymmärtää Jobin kirjan kertovan ennen muuta kivusta, joka avaa suunnan kohti yhteisöä. Jobin kirjassa luodaan itse asiassa yhteisöä tuskan kautta, joka on – outoa kyllä – tapa kutsua koolle ihmisiä. Sellaisen luulisi valavan myös toivoa: jos tuska on yhteiskunnan demokraattinen perusta, tarkoittaa se kaiketi, että toisen kärsimyksiin samastuminen sitoo ihmisiä yhteen, raivaa tietä kollektiivisuudelle joka tahtoo poistaa pahoinvointia maailmasta. Ehkä se – ja mukaanlukien tuskallinen epävarmuus omasta riittämättömyydestä tässä erilaisten ja toinen toistaan häilyvämpien maailmojen sumassa – myös oli asia, johon postmodernistinen kirjallisuus oli vasta tulossa.

The book of Job is the parabola of modernity, of the forever unfinished dialectic of world and innovation, of being and relation, that characterizes it. And the problem of the book of Job is that of modernity – of the alternative between the totalization of the rule of science and technology over the world, and the liberation of new subjectivity. The tragedy that always constructs the passage from first to second nature; this is Job's pain. It is only pain that is able to reveal this passage; only pain breaks its indifference and constitutes consciousness. (emt., 103.)

Tilojen pisteet ja nukkavierut katoamiset

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä -teoksen(sa) (2009) saatteessa:

Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta? (2009, 7.)

Jo olemassa olevasta uutta, järkyttäminen, kaoottisuutta, tietotulvaa, sattuma... Mäkijärvi tiivistää paljon olennaista, mutta näyttää jäävän vartin päähän seuraavasta askeleesta. Tällä kohtaa olisi näet ehkä oikeampaa kysyä: mitä sitten? Tulevatko vaikutteet niin myöhään Suomen maalle, että vielä 2000-luvulla asiaan pitää erikseen perehdyttää? Ja jos spam-runot voidaan nähdä kommenttina, niin ihan oikeasti ja käsi sydämellä: millainen on todellisuudessa tämä kommentti? Onko se, voiko se olla, painava vai jääkö se vain ironiseksi heitoksi, hetken oivallukseksi, katoavaksi tilaksi jossa jotain pölinää päästeltiin ennen kuin juna jatkoi matkaansa? Vai pitäisikö spam-runot nähdä vain leikkeinä, jotka eivät tähtää yhteiskunnalliseen kommentointiin? Vai onko roskapostirunous vain solipsistista onaniaa omien havaintojen äärellä?

Samaisessa saatteessa Mäkijärvi kiinnittää huomiota myös Radioheadin Kid A -levyn (2000) sanoituksiin, jotka Thom Yorke sommitteli Tristan Tzaran luomalla metodilla: vetämällä hatusta. Mäkijärvi ei paneudu sen enempää Radioheadiin, Yorkeen tai Kid A:han, vaikka paikallaan ehkä olisi. Kun levy näet ilmestyi, se oli hetken aikaa länsimaisen indie-musiikin kenties kirkkaimmassa valokeilassa. Yhtye oli kuin olikin onnistunut ylittämään OK Computerilla (1997) asettamansa odotukset, uudistumaan artistina ja jopa – siltä ainakin näytti – luomaan jotain kokonaan uutta. Yorken tiedetään tilanneen koko Warp-levy-yhtiön katalogin ja hakeneen vaikutuksia sieltä, IDM:n (intelligent dance music), glitchin ja vastaavien elektronisten äänitekstuurien suunnalta. Lopputuloksena oli unenomainen ja surumielinen, harmaisiin aamuisiin soveltuva ääniteos, jossa perinteiset pop-kaavat saivat hitusen väistyä abstraktien sävyjen tieltä. ”Kokeellisuudestaan” huolimatta Kid A oli kuitenkin ennen kaikkea pop-musiikkia, lähestyttävää mutta vieraantunutta, vierasta mutta säröillä.

Kid A:n aika ajoi kuitenkin nopeasti tien sivuun. Harvat jaksavat levyä enää kuunnella. Yorken ulinamainen vokalisointi oli pian jo luotaantyöntävää, vaikka Kid A:n sisarteos Amnesiac (2001) viehättikin vielä. Yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea sanoa, tullaanko levyä muistamaan samalla tavalla kuin joitakin genrejä käynnistäneitä, uutta luoneita tai muutoin kestäviä musiikkiäänitteitä länsimaisen populaarimusiikin historiassa tullaan muistamaan. Edes tunnelman puolesta on mahdoton sanoa, onnistuiko yhtye sittenkään luomaan mitään uutta, kestävää tai kiinteästi ajankuviin iskostuvaa. Vaikka bändi on olemassa vieläkin ja levyt käyvät kaupaksi, monet ovat sitä mieltä, että loiston päivät ovat kaukana takana.

Vieraantuminen – jonka hätäisimmät saattaisivat Yorken ääneen ja Kid A:han levynä liittää – oli modernistien perustunne. Kuten jokainen 1900-luvun kulttuuriteoriaan paneutunut tietää, vieraantumisen perustunteena korvaa joskus vuosien 1968–1972 jälkeen fragmentoituminen. Samasta kielii tietysti Yorken cut-up-metodikin, vaikka lukemattomat ovat menetelmää käyttäneet ennen häntäkin ja ennen 60-lukua. Mutta nyt huomio kiinnittyy siihen, mitä Mäkijärvi saatteessaan sanoo: kulttuurimme nojaa mainontaan, nykyinen yhteiskunta on kaoottinen ja elämme tietotulvassa. Jos huomio haiskahtaa antimodernilta, Radiohead oli tietyssä mielessä antimoderni jo aiemmilla levyillään. Monet Yorken lyriikoista käsittelivät konsumeristista yhteiskuntaa kriittisin silmin. Suuri vaikutus oli kuitenkin myös yhtyeen kansitaiteella. Sekä OK Computerin että Kid A:n ja Amnesiacin levynkannet on (kaikki) sommiteltu samanlaisella erilaisista, osin varmasti muista lähteistä poimittujen mainoskuvien, tietoiskujen ja muiden ikonien muodostamista tekstuureista.

Radioheadin antimodernius oli kuitenkin täsmälleen samaa kokemusta, joka monilla jo ennestään oli, mutta vain jossain määrin pidemmälle vietynä: harva meistä näet vieläkään samalla tavalla kiinnittää huomiota mainoksiin, liikennemerkkeihin, aikatauluihin ja uutisiin – tai jos kiinnittää, vähemmän hän kiinnittää huomiota itseensä niiden huomioijana. Silti monet puhuvat – aina puhua saa – kriittiseen sävyyn manipuloivista mainoksista, tietotulvasta, netin kiroista, asiantuntijatiedon häviämisestä, mutta elävät siitä huolimatta täysipainoista elämää: usein mainoksia, tiedon tulvaa, netin ongelmia ei vain oikein enää huomaa, ei niihin kiinnitä sen enempää huomiota sittenkään. Radioheadin kohdalla Mäkijärven tässä mielessä puolivillaiselta tuntuva kommentti näyttää saavan kuitenkin vahvistusta: cut-upit ja tekstuurisommitelmat voivat toimia yhdenlaisena ”kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme”. Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisten tilojen läpi kuljemme, hetkeksi ne ehkä jopa pysäyttävät tämän tilan, nämä tilat, jotta näkisimme ja tuntisimme paremmin. Sommitelmat hätkähdyttävät, uudet yhteydet kiehtovat.

Olisi kuitenkin virhe äityä kuvittelemaan elävänsä tiloja, joissa on jatkuvasti tietotulvassa tai datapommituksen kohteena. Liikennemerkit ja uutissyöte eivät ole sama asia. Kaupunkitilat ja ne tilat, joihin itse ehdollistamme itsemme, eivät ole samoja asioita, vaikka ensimmäisessä ostetut mainokset hallitsevatkin. Virtuaalisen ja konkreettisen välillä ei välttämättä ole selvää rajaa, ei selvää siirtymää, vaikka hyväksymmekin ensimmäiseen käymisen parilla klikkauksella tai yksinkertaisesti avaamalla Hesarin, noukkimalla bussinpenkiltä ilmaisjakelulehden.

Sielumme tässä säpäleinä ovat. Informaatiotulva on jo tehnyt tehtävänsä, tai sitten meillä vain on jossain määrin verissä tämä höttöön takertuminen. Siinä mielessä pelkkä mainontaan nojaavan kulttuurin kommentointi ei riitä, ei mitenkään, vaan on kysyttävä, mitä esimerkiksi spam-runous tai Yorken lyriikat kertovat meille meistä itsestämme. Ei kulttuurista, vaan siinä elävistä ihmisistä. Ja jos cut-upit ja tekstisommitelmat pysäyttävät tiloja tarkastelulle, voisiko niillä olla eheyttävää vaikutusta – olkoot ”eheyttämisellä” kuinka ilkeä kaiku ja kalke tahaan? (Jos Erich Frommin sanat enää tänään mitään painavat, niin kukaties sairauden, mal du sièclen, siinä piilevän sisäisen tyhjyyden ja (myöhäis)kapitalistisen yhteiskunnan meihin sisäänajamien tietoisuuden ja tiedostamattoman parantamiseksi tarvitsemme nimenomaan eheyttämistä. Palaan tähän joskus toiste.)

Ehkä siinä mielessä ne voisivat olla eheyttäjän asemassa, jos katseelle pysäytetty tila antaa vastavuoroisesti kuvan pysyvästä, koherentista katsojanasemasta. Kuva asemasta on kuitenkin osin valheellinen. Fragmentaarisuuden peruskokemuksen ja mielemme liikkeet tuntien koherenttius ei ole ensimmäinen asia, jolla sielullista olentoa kuvailisi. Myöskään sattuma – jolle Mäkijärvi saatteessaan myöntyy – ei oikein kuvaa tätä hahmoa. Tietysti ihmiset puhuvat, että sattumalta päätyvät täältä toisaalle, tänne ja tuonne, mutta oikeastaan se ei ole sattuma, vaan ajopuuksi asettuminen, joka heidät tänne on tuonut. Ajopuuna oleminen on itse asiassa kaikkea muuta kuin sattumallista ja oikullista: päinvastoin, se on hyvin määrätietoista (ajopuu itse ei vain sitä tiedä) ja väistämätöntä. Tietysti pisteitä tilassa on paljon, eikä kukaan näytä selvästi tietävän, miten päätyikin viiden pisteen kautta vahingossa aivan jonnekin muualle kuin aikoi, mutta tämä johtuu ennemminkin siitä, että olennolla on tilallinen historiansa: paitsi sattuma myös tila itsessään ja vain harvoin tietoiset päätökset ovat tuoneet hänet juuri tähän – ja vielä harvemmin hän ennalta pääsee juuri sinne mihin aikoi. Tila rajautuu pienempiin tiloihin, joissa vain osa liikkumisista on mahdollisia.

Sattuma ei siis oikeastaan ohjaa elämää, vaan (osin tuotettujen) tietoisuuksien oikulliset virrat, poikkoilevien mielihalujen ja ajatusten rihmat. Nimenomaan tästä cut-up aikanaan kieli, Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (1965) tai Peltiset enkelit (1964) ja sen pohjalta tehty tv-elokuva toimivat osuvina esimerkkeinä. Ja Kid A:lla Yorke laulaa kappaleessa ”How to disappear completely”: ”That there / that's not me / I go / where I please / I walk through walls / I float down the Liffey / I'm not here / this isn't happening / I'm not here / I'm not here”.

Säkeistö ei ehkä ole valovoimaisimmasta päästä, mutta huomio kiinnittyy pariin elementtiin. ”I walk through walls”, ”I float down the Liffey” ja ”I'm not here” viittaavat voimakkaasti tiloissa olemiseen, yhdestä toiseen kulkemiseen. Kuvat ovat vanhastaan tuttuja, mutta kun ne yhdistyvät säepariin ”I go / where I please” sekä kappaleen nimeen ja levyn yleistunnelmaan, vaikutelma alkaa muuntua. Kertojan kaikkivoipaisuus, hänen suorastaan maagisilta tuntuvat taitonsa eivät enää vakuuta. Tilalle nousee näky hiutumisesta, verkkaisesta syrjäänjäämisestä ja vähittäisestä häviämisestä – tämäkin kuva on Music Televisionia seuranneille sukupolville tietysti tuttu.

Mutta miltä musiikki tuntuu? Mitä ”How to disappear completely” -kappaleesta voi aistia? Nimenomaan nukkavieruisuuden, vähittäisen syrjäänjäämisen. Tänään sellainen on tietysti päiväunelmaa, jopakaiten jonkinlaisen kamppailun ja ponnistelun kautta vain saavutettavissa: jos sielun säpäleissä vielä jotain elää, se kaipaa rauhaa ja suvantoja elämään, mutta niin tavattoman vaikeaa sitä kantavan ruumiin tuntuu olevan sallia sille sellaista, ottaa etäisyyttä niihin virtoihin ja rihmoihin, joissa olennot venyvät ja vanuvat ja syöksähtelevät. Haluaisimme kulkea seinien läpi, mutta emme pysty. Olemme ajopuita.

Toisinaan näyttääkin siltä, että cut-upiin ja roskapostirunouteen liittyvä hehkutus on vain tyhjän tynnyrin kalistelua. Tarvitsemmeko elämäämme lisää kollaaseja, lisää tekstuureja ja tekstisommitelmia, lisää mielivaltaisia yhdistelmiä mielivaltaisen näköisesti eteemme tulvivasta datasta? Tuskin. Ennemminkin vaikuttaa siltä kuin tarvitsisimme enemmän vähempää. Silloin tila saattaisi alkaa elää toisin, me alkaisimme syrjäytyä, me alkaisimme kävellä seinien lävitse.

Kaikki on tietysti hypoteettista halun uudelleen arvelua.

Oksidentin iltahämärä

On kirjoja, joihin ei saata enää koskea. Kirjoja, joiden sivuilta huokuu niin paljon raskautta ja väkevyyttä, että arkisempaa, tai ainakin toisin orientoitunutta ihmistä sellainen puistattaa. Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2006) ei ole tällainen; niin hienoa romaania saattaa lukea vain antaumuksella, liki ahmien. En tarkoitakaan nyt oikeastaan romaaneja tai kaunokirjallisuutta – niissä on aina kuvittelun vara. Fantasia esimerkiksi, sikäli kuin siitä mitään tiedän, saattaa kiehtoa ihmisiä esimerkiksi siksi, että se erityisesti antaa lukijalleen mahdollisuuden kanssaelää kohtaloita ja sosiaalisia suhteita, jotka eivät mutkitta vastaudu esimerkiksi modernin, demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavan väen ihmis- tai maailmankuvaan. Vaikka voi se vastautuakin; kertomuksia on monia.

Kertomuksena nähtäköön sitten tämäkin: luin nuoruudessani paljon länsimaiseen okkultismiin ja magiaan kietoutuvaa kirjallisuutta. Aiheeseen liittyvät romaanit – esimerkiksi Gustav Meyrinkin The Angel on the Western Window (1927) ja Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988) – jaksavat kiehtoa minua vieläkin, mutta vastaavasti aihetta yleisesti käsittelevät populaarihistoriikit – mainittakoon kaksi: Gary Valentine Lachmanin Turn off your mind (2002, suom. nimellä Tajunnan alkemistit, 2003) ja Tapio Tammisen Pahan viehätys (2004) – vuosituhannen alusta eivät. Ne puistattavat. Siinä missä Lachmann johdattelee lukijansa tutustumaan ”rakkauden kesän tummempiin kukkasiin”, toisin sanoen länsimaisen (etenkin 1960-luvun) populaarikulttuurin seassa eläneisiin tajunnan laajentamisen, magian ja fasismin teemoihin, Tamminen setvii ”natsismin ja terrorin lähteitä” aina 1800-1900-luvun taitteen saksalaisesta okkultismista Intian nationalismin kautta tämän päivän (tai pikemminkin 1990-luvun) metallimusiikkiin keskittyen ennen muuta arjalaisuuden myyttiin.

Jokunen vuosi takaperin eräs osa minua oli vihainen siitä, että Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos (2003) käännettiin suomeksi. Kirjan alaotsikko on pahaenteisen selkeä: ”The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground”. Pappaa minussa suututti ajatus, että niin monella suomea taitavalla lapsella ja nuorella (ja miksei vanhemmallakin) oli nyt suora pääsy kirjaan, joka ei käsittele (hengeltään) hyviä asioita. Kulttuurimme eräs silmiinpistävistä piirteistä on ollut sen patologinen suhde groteskiin, väkivaltaan ja pahaan. Nuorissa pojissa tämä innostus on usein lähes käsinkosketeltavaa. Moynihanin ja Søderlindin kirja käsitteli juuri näitä teemoja. Siinä mielessä kirja on tietysti hyvä, että se kuvaa metallimusiikin piirissä käsiteltyjä teemoja, tehtyjä väkivaltarikoksia ja tuhopolttoja, ja ylipäänsä vetoa saatanaan, kuolemaan ja väkivaltaan neutraalilla tavalla, suuntauksessa toimineiden ihmisten näkökulmasta lukuisin haastatteluin ja taustoituksin. Se on selvä vastareaktio metallimusiikkiin ensi hetkistä kuuluneeseen hysteriaan, jota etenkin evankelikaaliset kristityt siihen kohdistivat 1970-1990-luvuilla. Suomessa eräs muistettavimpia tapauksia oli esimerkiksi Hyvinkään paloittelusurma vuonna 1998, jonka yhteydestä kuka tahansa saattaa vieläkin muistaa, kuinka (iltapäivä)medioilta lähti uutisointi totaalisesti lapasesta, asiantuntijoiksi kärrättiin herännäiskristittyjä ja vellonta ylipäätään aloitti suoranaisen ajojahdin, jossa ajettavana oli hevimusiikki, sairas paha hevimusiikki. ”Jälleen kerran on kuitenkin syytä muistuttaa, että taustalta löytyi paljon musiikkimakua vakavampia ongelmia”, kirjoitti Tajunnan alkemistien kääntäjä Ike Vil eräässä alaviitteessään Hyvinkään tapauksesta pari vuotta myöhemmin (ks. Lachman 2003, s. 395). Sittemmin mediakin tuntuu saaneen paremman otteen ilmiöstä ja viimeistään sen myötä, kun tästä ”äärimmäisestä musiikista” on tullut valtavirtaa. Miljoonat ihmiset ammentavat tänäänkin lohtua, hyvää mieltä, pahaa mieltä, inspiraatiota, ties mitä, raskaasti ja matalalta soivista särökitaroista, blast beateista ja örisevästä vokalisoinnista (ns. viemäröinnistä) ja aggressiivisesta yleissoinnista.

Mainittujen populaarihistoriikkien avulla ilmiöitä on teoriassa kuitenkin helpompi ymmärtää, nähdä osana laajempia kokonaisuuksia. Niiden lukeminen minä tahansa populaarihistoriikkeina on kuitenkin väärin. Ihmisen, joka ei ole edes käväissyt osana tai lähelläkään näitä ilmiöitä, on helppo, liiankin helppo sivuuttaa esimerkiksi Lachmanin sekä Moynihanin ja Søderlindin teokset jonkinlaisena kaskukokoelmana eräästä marginaalisesta friikkisirkuksesta. Taisin kirjoittaa joku vuosi sitten siitä, miksi Pekka Siitoimella nauraminen tulisi lopettaa. Nyt sanon: ehkei sitä koskaan voida. Nauru peittää alleen jotain muuta; kauhua, hämmennystä, ehkä pelkoakin että asianomainen on tosissaan tai oikeassa. Joidenkin kohdalla nauru ei lakkaa, sillä ymmärrys ei kasva.

Olisi silti liian helppoa sivuuttaa natsiokkultismi, satanismi, Aleister Crowley, terrorismi tai black metal vain olankohautuksella ja mikä pahempaa, merkityksettömänä. Sitä se ei ainakaan ole. Kirjat kuvaavat juuri merkityksen tavoittelua sukupolvikokemuksena, varsinkin Tajunnan alkemistit. Monilta osin, monien kohdalla tuo etsintä päätyi umpikujaan, ihmiset kohtasivat liian väkeviä asioita, liian nopeasti, eikä LSD käynyt Neljännestä tiestä, kuten Timothy Leary saattoi uskotella. Tajunta kyllä laajeni, mutta jalat eivät pysyneet mukana.

Yhteinen virekin teoksilla on, uskaltaisin väittää. Se on solidaarinen tunne siitä, että elämme uuden ajan kynnyksellä. Oli sitten Vesimiehen aika alkamassa tai Kali Yuga päättymässä, jotain tulisi tapahtumaan. Pian. Asiat, elämä on muuttumassa. Toki 1900-luvun alkupuolen saksalainen kulttuuri ja hippiliike olivat molemmat myös itse työstettyjä subjektiivisuuksia: ihmiset itse alkoivat uskoa, että elämä tulisi muuttumaan ja heidän voimallaan se tavallaan myös muuttui. Seksuaalivallankumouksen seurauksista nautitaan ja kärsitään tänäänkin. New agen tämän hetkisistä liikkeistä en tiedä, ehkä sekin hakee vielä muotoaan. Viime vuosina new agea enemmän äänessä ovat silti tainneet olleet (Terry Eagletonin ilmausta käyttääkseni) ditchkinsit, siis Christopher Hitchensin ja Richard Dawkinsin kaltaisten uusateistien nimiin vannovat, he joilla on aina paikka sydämessä myös humanismille ja luonnontieteille.

Vahvimmat äänenpainot uuden ajan alkamisen suhteen on kuitenkin esitetty maahanmuuttokritiikin ja esimerkiksi norjalaisen massamurhaajan suunnalta. On  –  kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin  –  esitetty skenaario tulevaisuudesta, jossa muslimit muodostavat enemmistön Euroopassa liberaalien pidettyä heille ovea auki tarpeeksi kauan. Viime vuosina esimerkiksi Suomessa on julkaistu kirjoja, jotka tietoisesti tai tahtomattaan haluavat viitata muuhunkin kuin tällaisen uuden ajan alkuun – ne näet viittaavat myös viime vuosisadan alkuun. Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho (2009) kytkeytyy esimerkiksi nimensä ja teemansa puolesta 1900-luvun alkupuolen suoranaiseen kirjabuumiin (Oswald Spengler, Egon Friedell, Julius Evola, ehkä varauksella myös Karl Polanyi), jonka yhteisenä kertosäkeenä oli joutsenlaulu mailleen menevälle Oksidentille. Vihavaisen kirjaa en ole päässyt kuin selailemaan, joten en voi sanoa siitä mitään – tai ehkä korkeintaan sen, ettei se luonnoltaan taida olla samassa luokkahuoneessa edellä mainittujen hengen jättiläisten kanssa. Miten se voisikaan olla? Ajat ovat toiset, ajat muuttuvat: tänään historiallisen tilanteen kuvaaminen hengen, kansanhengen tai Euroopan hengen, näkökulmasta tuntuisi vain jotenkin jälkijättöiseltä, eikä siten vakavasti otettavalta.

Vaikka ilmestyi kuluvan vuosituhannen Suomessa eräs toinenkin aihetta käsittelevä teos, joka jäi kuitenkin huomattavasti pienemmälle huomiolle. Vuonna 2002 julkaistiin Babylon Whoresin kolmas ja toistaiseksi viimeinen kokopitkä albumi, joka kantoi samantyyppistä nimeä: Death of the West. Kunnianhimoisen taideteoksen naittaessa häikäilemättä yhteen räkäisen raskasta rokkia ja korkeataiteellisia sanoituksia (joku arvostelu mainitsi Babylon Whoresin ”maailman parhaana huonona bändinä”) ei suomalaisen metallimusiikin harrastajien sekaan heitettyä kiekkoa voi oikein pitää kuin helmenä sioille. Levyllä historian nauhaa kelattiin taaksepäin ja kuulijasta alkoi näyttää siltä, että antiikin sivistyksen, kristinuskon, valistuksen järjen, murheen ja koneiden osasista koottu ja eloon herätetty eurooppalainen golem oli totisesti murenemassa kasaan. Totuus (ameth) sen otsasta vaihtui Kuolemaksi (meth) ja alkemistinen liitto kellervän kullan ja mustan kullan välillä näytti kai päättyneen. Euroopan hyvät henget lähtivät toiseutta vihaavia eurooppalaisia pakoon, eilispäivän jumalista tuli tämän päivän perkeleitä ja huomisen voimattomia voimasanoja vain.

Ajateltakoon tätäkin hetki Julius Evolan esittämästä perspektiivistä. Evola kirjoitti kirjansa Revolt Against The Modern World (1934) involuution näkökulmasta, joka vaikuttaa olevan monille tämän päivän lukijoille laillaan vieras. Uskomme kulttuurin kehitykseen, (hegeliläisen) hengen kasvuun, kapitalismin loihtimien elinolojen jatkuvaan parantumiseen niin vahvasti, että päinvastainen ajatus, käsitys kulttuurin asteittaisesta surkastumisesta tuntuu tänään tyhjän nurjailulta. Pessimististä se tietysti yhdestä näkökulmasta onkin, mutta toisesta näkökulmasta tämän päivän vulgaarin materialistista (ja talousmetafysiikan alaisuuteen ahdettua) maailmankuvaa ei voida kai minään muuna nähdäkään kuin todellisuuden tasojen latistumisena yhdeksi ja samaksi.

Etääntyminen juurista, perinnöstä, kulttuurista. Alienaatio. Reaktio. Tammisen ja Lachmanin kirjat ovat hyviä kuvauksia sukupolven kokoisesta reaktiosta. Laajasti ymmärrettynä okkultismin ja magian renessanssi oli ennen kaikkea uuden etsintää, ehkä jotain haettiin merkityksensä menettäneen kristinopin tilalle. Kulttuurikokonaisuuksien näkökulmasta etsintä näyttää jatkuvan vieläkin, vaikka toisaalta jo useamman vuosikymmenen ajan kulttuuriamme on leimannut nimenomaan fragmentoituminen ja monimuotoistuminenkin: yhteisiä, sukupolven kerääviä kertojia tai kertomuksia ei enää taida tulla.

”Hengellinen radikalismi” – tässä tapauksessa siis ehkä kapinointi 1900-luvun alkupuolen sovinnaista kulttuuria vastaan maagisen maailmankuvan, huumeiden ja ”henkilökohtaisen moraalin” voimin – levisi populaarikulttuurissa ja keräsi monia mukaan kokeilemaan. Niin kulttuuri tapaa toimia: kerää tunteisiin, ajatuksiin, intohimoihin, elämäntyyleihin vetoamalla ihmisiä joukoiksi ja ryhmiksi, on aikansa muodissa, hiipuu, miltei katoaa, kunnes se taas nostetaan esiin, jälleen erilaisena, uusiin ilmiöihin yhdisteltynä. Yksilönäkökulmasta sormet piti polttaa, että jotain opittiin.

Kulttuurintutkimuksen piiristä voitaisiin katsoa, että populaarikulttuurissa kierrätetty groteski, väkivalta, satanismi ja miksei fantasiakin, toimivat eräänlaisina varaventtiileinä sille, etteivät ihmiset muissa käytännöissään lipsahda niihin. Sekä 1900-luvun alun ”proto-natsismissa” rotuteorioineen ja luonnonkunnioituksineen että 1960-lukulaisen Vesimiehen ajan tapauksissa ensimmäisessä varaventtiiliä ei kai löytynyt ja jälkimmäinen pysyi ”pelkkänä populaarikulttuurina” vain vaivoin: monet ihmiset suistuivat hulluteen, tekivät itsemurhan tai kuolivat muutoin, osa jäin vain radoilleen, eikä palannut koskaan. Tänään varaventtiileitä on taas niissä määrin, että jos määrällä mitataan niiden tarvetta, jotain on tekeillä lännessä. Timo Vuorensolan Iron Skyn (2012) ohella Hollywoodissakin on löydetty paitsi b-elokuva myös natsiokkultismi (tulossa on ainakin kaksi aiheeseen liittyvää elokuvaa). Laatusarjat hakevat referenssejä niin fantasiasta kuin zombie- ja vampyyrielokuvista. Synkkä, satanistinen tai depressiivinen musiikki on suositumpaa kuin koskaan.

Vaikka kaikki näistä teoksista ovatkin kulttuurinsa symbolisia ilmaisuja ja siten arvokkaita, niiden viihteellisyys tekee taustalla oleville aiheille saman kuin Lachman ja Tamminen omille aiheilleen; viihteellistää ne, tekee niistä ahmittavia, luettavia ja katsottavia. Molempien kirjoissa on tietääkseni faktat suhteellisen kohdillaan, eikä mutkia vedetä ihan tolkuttomaan tahtiin suoriksi, mutta jokin aiheiden helposti lähestyttäväksi tekemisessä hävittää itse aiheita tai luo ainakin niiden pintaan vääränlaista, kiihottavaa hohdetta. Teokset ovat hyviä, mutta pappa minussa ei saata olla närkästymättä kirjojen mahdollisille seurauksille: niistä tulee knoppitietoa tai fiilisteltävää. Niissä olevat tärkeät oppitunnit asetetaan samaan asemaan kuin b-näyttelijöiden nimet tai uusi kohukaunotar. Laajemmat yhteydet saattavat jäädä knopeissa tavoittamatta. Toinen mahdollinen seuraus on aiheesta viehättyminen, ilmiöihin mukaan meneminen – ja tämän sanottuani myönnän tietysti, että Lachmanin tai Tammisen kirjan kieltäminen olisi yhtä mielekästä kuin Platonin tai Pentti Linkolan kirjojen kieltäminen. Edes pappa minussa ei voi ennustaa kirjojen lukutapoja ja vaikutuksia yksilöissä, eikä sen kuulu sitä tehdäkään. Tarvitsee vain tunnustaa, yhden ainoan ihmisen puolesta, että näissä(kin) kirjoissa – kuten niin monissa muissakin kulttuurituotteissa – piilee vaara. Väärinkäytettyinä ne johtavat huonoihin seurauksiin. On luettava toisin kuin ehkä yksi kiihkeimpään reaktiivisuuteen janoava puoli ihmisessä haluaisi.

Tuskallisinta minulle on kuitenkin ollut myöntää, että koen nämä kirjat tänään vaaralliseksi etupäässä siksi, että niissä kuvataan ihanteiden epäonnistumista, jopa yhteyden saamisen mahdottomuutta. Merkityksiä ehkä tavoitetaan, mutta seuraukset ovat kuolettavia. Involuution näkökulmasta sekä ihanteiden rappio että tavoittamaton yhteys ilmaisevat sitä, että jotain on aina jo menetetty (vaikkei kulta-aikaa koskaan kai ollutkaan). Toistan: sekä arjalaisuuden myytistä että Vesimiehen ajasta voidaan oppia jotain uutta, vain jos ne ilmiöinä liitetään johonkin laajempaan historialliseen yhteyteen. Yhden ihmisen maaginen matka erämaassa on tässä tapauksessa kytkettävissä osaksi sukupolviliikehdintää. Tämän takia on nähtävä myös modernin elämän ohi, kauemmas historiaan – ja jos tarpeen, voidaan tästä muodostaa jonkinlainen heuristinen kertomuslinja, jonka puitteissa työstää omaa suhdetta  tähän ilmiöön.

Vaikka kulttuuri muuntuu ja involuution ajatus tuntuu vaikealta palalta ja perinteiden säilyttäminen mahdottomalta, ymmärrän enenevissä määrin ihmisiä, jotka ajattelevat, että on jotain jota pitää suojella, että vähä vähältä meiltä lipeää ote jostakin arvokkaasta. Ymmärtäminen ei silti tarkoita minun eikä luultavasti heidänkään kohdalla sitä, että haikailtaisiin menneeseen, haluttaisiin palata johonkin modernia elämää edeltäneeseen aikaan. Kukaties golem alkoi murentua jo paljon aiemmin. Kukaties Giardano Brunon polttaminen roviolla Campo Fiorin torilla vuonna 1600 merkitsi sekin sellaisen uuden ajan alkua, joka johdattaisi meidät luonnontieteiden nousun, valistuksen, romantiikan, modernismin ja postmodernismin lävitse jonnekin toisaalle tai sitten vain kärrypoluilta takaisin vanhalle päätielle. Kuka tietää. Entistä mielekkäämmältä yhtäältä modernin ja ei-modernin ja toisaalta modernistisen ja traditionalistisen maailmankuvan välisten kitkojen hahmottamisessa on kuitenkin alkanut vaikuttaa kolmas, molemmat ylittävä näkökulma, dialektinen metodi. Ilman toista olisimme vain paljon pahemmassa hukassa. Olkoot siis poliittisia vihollisia, olkoot hakeutumista keskusteluun – kuka ties näiden kitkasta me sittenkin elämme ja (uudelleen ja uudelleen) uuteen aikaan tai aikasykliin astumme, involuution tai evoluution nimissä, mutta tasapainossa. Jotain on koko ajan käynnissä, tekeillä, tekeytymässä.

Postmodernista subjektista

Eksyin muutama viikko sitten jokuseen kiinnostavaan, joskin alkujaan vastenmieliseen keskusteluun muutaman satunnaisen ihmisen kanssa; toisen kanssa keskustelin juhlassa, toisen kanssa työssäni - molemmat keskustelut saivat alkunsa kahdesta erillisestä henkilökohtaisesta valinnasta, jotka sattuivat heijastumaan nähtäville. Voi olla, kuten ystäväni minulle kommentoi: kerta kaikkiaan huo’un, hengin ja säteilen ympärilleni niitä aiheita, joihin tunnen ambitioita. Riittää siis, että vaikenen tietyistä asioista, ja jo se saa satunnaisetkin ihmiset juttelemaan minua pohjimmiltaan polttavista asioista.

En voi sanoa kummankaan keskustelun olleen luonteeltaan erityisen sulava saati jouheva. Jo asetelma aiheuttaa hienoisia puistatuksia: ventovieraat lähestyvät minua, heittäytyvät juttusille ja kysyvät oman esitietonsa perusteella kysymyksiä kuten “oletko buddhisti” tai “mitä on postmoderni“ ja muita yleisluontoisia kysymyksiä, joihin ei kerta kaikkiaan voi vastata nopeasti, tyhjentävästi ja silti small-talkinomaisesti. Paljastan vastoin tapojani seuraavassa “elävän elämän” esimerkin, jonka kautta tämänhetkinen näkemykseni erilaisiin (ja satunnaisiin) sosiaalisiin suhteisiin asettuvasta subjektista valottuu lukijalle paremmin.

Toinen keskustelukumppaneistani, eläköitynyt professori, jonka ennalta tiesin hiukan omaperäiseksi, aloitti muina miehinä kyselyn työpaikallani, olenko mahdollisesti joku lukioikäinen harjoittelija, mistä mielessäni jo vähän ärsyynnyin - en osannut edes pitää kommenttia nuoruuteeni liittyvänä kohteliaisuutena, niin nuori kun en tietääkseni enää ole, enkä toivoakseni edes näytä siltä. Kun kerroin olevani kirjallisuustieteen syventäviä suorittava opiskelija, keskustelukumppanini ei tainnut vieläkään päästä selvyyteen, kuka olen ja mitä teen varsinaisesti työkseni, joten hän jatkoi, olenko jo mahdollisesti suorittanut perusopinnot. Tässä vaiheessa aloin jo ihmetellä miehen kotoisten kamarien lämpöä, ja myös sitä, millaisia käsityksiä hänellä oli kirjallisuustieteestä, “informatiikasta“ ja Kama Sutrasta (“naiivi kirja, mutta kiinnostavia värisignaaleja“). Vihdoin hän kysyi, mistä jo alussa mainitsin: olenko kuullut termistä “postmoderni”, jolloin minulla oli jo kiehahtaa yli - millä oikeudella hän piti minua pilkkanaan ja käytti itsetyytyväisyydessään noin pöyristyttävän yksinkertaistavaa kysymystä verukkeenaan päästä itse (vielä kerran) luennoimaan ja esittelemään omaa tietämystään? Kaikella kunnioituksella vanhempaa ihmistä kohtaan, hämmennyksestäni huolimatta reagoin miehen melko yksivuoroiselle monologitarpeelle myöntävästi ja nyökkäsin hyväksyvästi. Artikuloituani, ettei tuollaista kysymystä oikeastaan ole millään lailla mielekästä kysyä noin yleisellä tasolla, vaan se tulee suhteuttaa jollekin elämän, teorian tai kulttuurin osa-alueelle, huomasin että tätä seuraavat argumentit jouduin suorastaan puskemaan miehen jaarittelujen väliin.

Haluan tätä kirjoittaessani ennen kaikkea eritellä tuota kokemusta, sillä mielessäni risteili todella useita erityyppisiä tuntemuksia, aina kunnioituksesta ärsytykseen ja kiinnostuneisuudesta tyhjänpäiväisien, höperön miehen vieläkin höperömpien lörpötysten virrasta nousevaan kyllästymisen tunteeseen. Täytyy myöntää, että omaa tulkintaani hänestä ohjasi ennalta asetettu esitietoni; se mitä olin kollegaltani saanut tietää ja millaisen fragmentaarisen kuvan olin luonut mieleeni hänestä noiden puheiden ja jokusen lehtiartikkelin perusteella. Näin ollen pidin häntä jo valmiiksi vähän tärähtäneenä ja siksi kai suhtauduinkin häneen hiukan välinpitämättömästi ja jopa hitusen ylimielisesti - ja nähtävästi suhtaudun vieläkin. Kuitenkin huomasin myös, että veijarimaisesta olemuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) hän omasi huomattavan määrän tietoa ja ymmärrystä tietyiltä tieteen osa-alueilta, mutta hänen sosiaaliset taitonsa olivat jääneet melko kauas praksiksesta (kuten niin usein tapaa olla tieteentekijöiden kohdalla) ja niin ollen vahvin tunne, jota tunsin keskustelumme aikana oli syvä keskinäinen ja nimenomaan tieteellinen ymmärtämättömyys: me emme puhuneet oikeastaan lainkaan samaa kieltä, eikä kumpikaan meistä ollut lainkaan valmis edes yrittämään. Harmillisia epäonnistumisen tunteita tunsin niin ollen myös: en minäkään päässyt täydelleen avautumaan keskustelulle, sillä en lähtökohtaisesti halunnut avata peruskäsitteitä tai tehdä niistä määritelmiä. Vaikka minulla onkin suhteellisen selvä käsitys postmodernista ja osasta niistä teemaryppäistä joissa lörpöttelymme käväisi, ei ylpeyteni tai turvallisuudentuntoni halunnut antaa periksi tuonkaltaisen käsitteen yksinkertaiselle määritelmälle - mielestäni tuollaisia luonnehdintoja ei vain käy typistäminen yhteen tai kahteen lauseeseen. Vastakysymyksenä tietenkin voidaan esittää, missä noista kysymyksistä sitten puhutaan ellei toisiaan ymmärtämättömien tieteentekijöiden kesken suljettujen ovien takana ja aiheeseen keskittyvillä foorumeilla? Todistavatko nämä tuntemukset siis, että tietyistä osa-alueista on mahdollista keskustella vain tieteen ruutitorneissa, kaukana arkipäivän käytännöistä - vaikkakin postmoderni onkin kenties yksi tieteen helpoimmista käsitteistä, sitenkin kun aiheeseen suhtautuu asiaan kuuluvalla tieteenfilosofisella hartaudella - ja mikä olennaisempaa, kaukana niistä asioista joista se oikeasti keskustelee.

Silti en edes tohtinut yrittää simplifioida ja kiteyttää käsitteitä, sillä arvostelevan itseni silmissä se helposti saattaisi näyttää liian yksiulotteiselta ja yksinkertaiselta, mikä puolestaan sotisi luontoani ohjailevaa kompleksisuuden periaatetta vastaan: pidänhän monimutkaisista asioista, enkä halua tyytyä helppoihin tai yksinkertaisiin selityksiin - ja syntaksini puhunee puolestani. Kompleksisuutta voi jossain määrin pitää kriittisyyteni mittarina - tapa jolla “menen juuriin” ei suinkaan ole suora porautuminen, vaan hidas, mutkitteleva ja tiedusteleva etsiskely, vaihtoehtoisten metodien kartoittaminen ja vertailu (ja mahdollinen synteesi) - mieluusti vastakkainasettelujen ja dikotomioiden tuolla puolen, jos vain mahdollista. Voi tietenkin olla, että olen jo kauan aikaa sitten sokeutunut omille metodeilleni, mutta tässä oletuksessa olen elänyt viime vuodet.

Toki on selvää, että sekä syntaksini ja kriittinen järkeni etsii vielä uomiaan, missä ei ole niinkään kyse päämäärästä, joksikin tulemisesta kuin itse prosessista, itsestäni joka asetun eri tilanteisiin ja syvenen hiljalleen, sitä mukaa kun ymmärrykseni mistä tahansa ilmiöstä kiinteänä osana olemista syvenee. Vaikka itsekin olen puhunut siitä, viimeksi tässä kirjoituksessa, kuinka tieteellinen ajattelu niin usein ajautuu erilleen praksiksesta, käytännöstä, täytyy minun ilokseni on todeta, että ainakin omalla kohdalla olen mielestäni onnistunut tasapainottamaan nuo kriittisyyden vaaralliset huiput maanläheisellä suhtautumalla arkisiin asioihin, maaduttamalla älyllisyyden johonkin tavanomaiseen, yksinkertaiseen ja jopa älyllisesti tylsämielisempiin ja kansanomaisempiin muotoihin. Missä tuo vaa’ankieli sitten on? Se on olemisessani, jokaisessa hengityksessäni, kaikessa mitä teen - siellä sen on oltava. Mitään elämän osa-aluetta ei voi eristää olemisesta itsestään, siitä että aistii, hengittää ja ajattelee ja kokee henkisiä tai henkis-materiaalisia (lue: kokonaisvaltaisia) kokemuksia. Jos näin on, myöskään “postmoderni” ei saa olla kaukana käytännöstä, pelkkä abstraktio tietystä asiaintilasta.

Onko oleminen itsessään sitten ristiriidassa postmodernin kanssa, näyttäähän se asettuvan omanlaisekseen kiinteäksi pisteeksi tai totuudeksi maailmankaikkeudessamme - tai siis pikemminkin edustamassani maailmankuvassa? Ei välttämättä. Nähdäkseni paradigman mukainen postmoderni subjektius lähtee kyllä siitä, ettei kiinteää, pysyvää ja stabiilia subjektia ole: se itse on epäjatkuva, anakronistinen, sattumanvarainen ja keinotekoinen. Niin kutsuttu minuuskin on eräänlaisista radoiltaan ajautuneista hiukkasista, vaikutteista ja tuntemuksista muodostuva villakoiran sydän, keskukseton, mutta silti kiinteäksi oletettu. Useat eri instanssit ovat runoilleet, kirjoittaneet ja luennoineet aiheesta - jopa sellaiset, joita ei ole tavattu kytkeä postmoderniin ajatteluun (ja kauan ennen kuin koko termi omaksuttiin). Näin ollen ajatusta arbitraarisesta subjektista ei voi kuitata täysin ironiseksi etäisyydeksi tai postmoderniksi välinpitämättömyydeksi.

Oleminen sen sijaan ei suoranaisesti ole kiinteä piste - silloinhan kiinteä piste olisi kaikkialla, joka hetkessä, kuin jumalan henkäys, eikä tällaista “totuutta” oikein voi suoraan asettaa vakaan totuuden asemaan, suurimmalle osalle väestöähän sattumanvarainen ja kausaliteettien tuolla puolen oleva edustaa väistämättä kaaosta, ja kaaos puolestaan kaikkea sitä, mikä on vastakkaista kulttuurille (sanan yleisluontoisimmassa merkityksessä, edustaen sitä, mikä on erillään luonnosta). Itsestäni näyttää siis, että mitä enemmän teoriaa tarkastelee käytännön elämästä käsin, sitä enemmän erot surkastuvat ja ainoaksi mielekkääksi, kaikki yhdistäväksi tekijäksi on valittava kaikki, mitään ei tule rajata ulkopuolelle mikäli haluaa mitään ymmärtää. Hypoteesina pidettäköön seuraavaa: mitä suuremmat etäisyydet ovat käsitteiden ja käytännön välillä, sitä helpompi käsitteistä on johtaa yleisiä, vakaita totuuksia. Sitä vastoin mitä syvemmin ymmärtää mahdollisimman alhaisen käytännön kytkeytyvän korkeampaan ratioon, sitä selvempänä näyttäytyy, ettei yksikään totuus voi olla pysyvä tai edes uskottava.

Kun kaikki osa-alueet saa saatettua olemisensa piirin ja monipuolisesti ymmärtää tämän, mitä tahansa subjekti tekeekin alkaa hiljakseen muuttua merkitykselliseksi. Tieteellisiä tai taiteellisia innovaatioita ei kynän ja maaliruiskun ääressä aina ole tehty, vaan useimmiten ne ovat ilmaantuneet subjektin mieleen merkityksellisinä välähdyksinä kesken aivan toisenlaisia askareita: tiskaamista, saunanlämmitystä, savunhajuna kadulla, kesäisellä laiturilla (tämän sekä tieteellinen subjekti että klassinen romaaniperinne on kuitenkin eristänyt itsestään aina näihin päiviin saakka - joskin kaunotaiteissa modernismin myötäsynnyttämä metatekstuaalisuus lienee ensimmäinen elonmerkki pitkään aikaan). Mitä tulee poliittisiin ja uskonnollisiin askeliin, olisi aiemmin sanottu teorian ja käytännön etäisyyden luhistuminen helppo kieltää sen nojalla, ettei kovinkaan moni kansan ihminen liiemmin käsitteillä keikaroi, hän uskoo, ja Unabomberin kaltainen irvileuka toteaisikin sen olevan pohjimmiltaan epävarmuutta, sitä ettei tunne ympäröivää, mitä on. Kansanihminen ei tiedä, miten tieteelliset ja uskonnolliset kertomukset on todella konstruoituneet ajan myötä - hän on ehdollistunut niihin, automatisoitunut varsin pitkälti omaksuessaan yhteiskunnan vallitsevat normit, eikä näin ollen edes koskaan tule ajatelleeksi, millaista pajunköyttä hänelle syötetään. Puoluepolitiikkaan hänen on helpompi reagoida, koska sosiokulttuuriset instituutit pitää huolen siitä, että hän näkee sen verran erilaisuutta kuin on valtavirran genre-elokuvassa: hän näkee samankaltaisuutta kaikkialla, mikä lisää hänen vieraantumistaan, mutta sen verran myös erilaisuutta, että voi pitää sitä kaikessa kiehtovuudessaan tai ärsyttävyydessään uutena ja innovatiivisenakin. Todellisia eroja, nimittäin perustotuuksien savijalkaisuutta hän ei tiedosta ellei tee “valaistumisensa” eteen töitä - ja se puolestaan merkitsee vastarintaa, sillä sosiokulttuuriset instituutiot pitävät huolen siitä, ettei hän muista, tai ajattele itseään (saati yhteiskuntansa perustaa), pyrkiväthän niin kasvatus kuin mediakin ylläpitämään jo-saavutettua, vallitsevaa asiaintilaa.

Unabomberin kannalle en suoraan uskalla asettua, sillä katson kuitenkin kansanuskon periaatteessa arvokkaammaksi tieksi kuin kaikelle kyynistyneen tieteentekijän neulansilmän, mikäli siis näistä on välttämättä valittaman. Työstämätön tieto tai usko toimii kuin William Blaken vertaus: “seisovasta vedestä odota myrkkyä”. Lohtu, sija johon päänsä laskea on kuitenkin kansanihmisen henkilökohtaisessa uskossa se, minkä vuoksi en suostu kääntämään selkääni mummolle kirkossa. Vaikka tuntemissani vanhemmissa (ja nuoremmissakin) ihmisissä, jotka ovat vakaasti uskovaisia, ilmenee samanlaisia karkeita tunteita kuin minussa, pahimmillaan jotain myrkynkaltaista, ja vaikka minusta näyttää että osa tuosta myrkystä johtuu juuri tuosta uskosta, ei se poista sitä tosiseikkaa, että satunnaisena, tiettynä hetkenä tuo usko tai tuosta uskosta nouseva empatia voi olla ihmisen elämän mittainen, itsessään ylevää.
Koska kokemukseni on kuitenkin henkilökohtainen, ei minun tietenkään tulisi julistaa kenellekään mitään omaani, ja siksi näitä huomioita onkin pidettävä henkilökohtaisina tuntemuksina eri asenteista ja niiden hyödyllisyydestä ja yleismaailmallisuudesta - puhun siis tilan antamisesta, empatiasta ja keskinäiseen ymmärtämiseen yrittämisestä. Ja niin karmaisevalta kuin minusta näyttääkin, nämä hyveet ovat tänä päivänä kaikilla ihmisillä varsin marginaalisia, ja siksi toivonkin, että tämä teksti toimisi eräänlaisena vastarinnan alkiona edes lukijoille. Samalla totean, että jos itse kukin tämänkin vastarinnan voimalla perehtyisi paremmin itseensä, voisi ruohonjuuritasolla alkaa hiljakseen edetä pienimuotoinen keskinäisten ymmärtämiskenttien laajeneminen. Ymmärrettäessä henkilökohtaiset arvot pohjimmiltaan keinotekoisiksi mutta silti henkilökohtaisuudessaan arvokkaiksi, voisi tämä edesauttaa sitä, että samanlainen suhde toisten ihmisten arvoihin alkaisi voimistua. Tämä nähdäkseni johtaisi moraaliseen relativismiin, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmisessä tapahtuu hänen kohdistaessaan tietoisuuden valon omiin tekemisiinsä, hänen oppiessaan kuuntelemaan ja käsittelemään itseään, otaksun että edes utooppisena mahdollisuutena tämä olisi monia muita arvokkaampi vaihtoehto. Taustalle asetettu ihanneyhteiskunta kannattaa kuitenkin pitää pelkkänä utopiana, mahdollisuutena; jos se toteutuisikin, olisi alettava välittömästi etsiä uusia olemisen muotoja. Utooppinen “jos” on siis pidettävä hengittävänä mahdollisuutena, ja juuri sitä on post-moderni. Nimestään huolimatta se on kaikkea sitä, mikä edeltää modernia. Kun post-etuliitteelle tyypillinen etsintä (ja avantgarde) omaksutaan vallitsevaksi käytännöksi, siitä tulee modernia.

Toki edelleen voisi spekuloida, että kun “kehitysmahdollisuutta ei ole” tai “kaikki uusi on mielekästä” subjektin on mahdollista kadottaa selkärankansa, työntekoon tai velvollisuuksiin liittyvät moraaliset tuntonsa, mutta en usko että siinä olisi kovinkaan paljon mieltä. Ensinnäkin katson, että sitä mukaa kun subjekti löytää merkityksellisiä elementtejä kaikkialta ympäriltään, hänellä muodostuu entistä selvempi kuva siitä, mitä hän haluaa tehdä ja millaisiin asioihin hän haluaa energioitaan eniten, millaisiin vähemmän, millaisiin ei lainkaan. Toisin sanoen hänen itseä koskeva ymmärtämyksensä lisääntyy, mikä johtaa (sisältä nousseiden) omien arvojen varaukselliseen omaksumiseen.

Toiseksi elämisen eri osa-alueiden yhteensulaminen takaa, että subjekti saa jokaiselle osa-alueelle vaikutteita myös niiltä muilta, joita hän aiemmin piti täysin irrelevantteina aiheensa tai toimintansa kannalta. Näillä osa-alueilla ei silti ole varsinaista keskusta, subjektia joka pitää nukkemestarin lailla käsissään kaikkia osa-alueita, vaan voimatekijät riippuvat pelkästään niistä valtasuhteista jotka asettuvat keskenään tekemisiin tietyssä kontekstissa. Tämä tekee olemisesta kuin jännittävää leikkiä ja antaa olemiselle entistä suuremman mielenkiintoisuuden. Tiivistäenhän tätä myös Nietzsche ajoi takaa puhuessaan herroista ja orjista ja totuuksien perspektivismistä: totuudet ja valtasuhteet ovat riippuvaisia tekijöistä ja niiden välisistä hierarkioista. Totuudet määrittyvät pitkälti juuri valtasuhteiden kautta: kuka sanelee ehdot, kuka omaksuu ne. Pintapuolisin tämä näkökulma voi näyttäytyä harmillisen tuomitsevana, mutta on huomattava, että siinä missä kolmannelle subjektille osapuolia alustamassani esimerkkikeskustelussa ei ollut kuin minä ja keskustelukumppanini, meille sisäisinä subjekteina osapuolia oli lukemattomia - jo pelkästään omassa mielessäni useampi eri subjekti etsi toisiinsa nähden valta-asemaa, jolla olisi päättänyt, minkä kannan omaksua, millaisen totuuden hyväksyä keskustelukumppanini suhteen. Vaistomaista erittelykykyä lukeakseni voisin sanoa, että minussa voiton vei tällä kertaa se subjekti, joka piti keskustelun toista osapuolta itsetyytyväisenä, omaan konseptualismiinsa höyrähtäneenä vanhana professorina. Se olisi kuitenkin yksi tulkinta muiden joukossa, eikä välttämättä sittenkään yhtään totuudellisempi, asettihan hän alttiiksi itsestään vain fragmentin, tietyssä ajan ja tilan pisteessä hän toi esille itsestään tietyt puolet, jotka hän ja hänen tiedostamattomansa katsoi tuolle hetkelle edullisimmiksi.

Nämä tulkinnat kuitenkin saattavat unohduksiin sen kenties merkityksellisimmän: omaa esitietoni vääristyneisyyttä ja sen navigointitaitoja harmillisempana pidän kuitenkin sitä, etten itse onnistunut näkemään itseäni ja keskustelukumppaniani nimenomaan itse keskustelun tapahtumapaikkana, sijana (pään laskea), alueina jotka keskustelu otti valtaansa aktuaalistuakseen. Tämän sijaan tunsin itseni jollain tapaa halvaantuneeksi, koska keskustelukumppanini saavutti keskustelussa tietystä aika-tila-pisteestä nähtynä valta-aseman suhteessa minuun; koska minusta (tai mielipiteistäni joihin samastuin liiaksi luullen niitä minuksi, kiinteäksi itseksi) tuli orja. Vasta sen tiedostaminen keskellä keskustelua olisi voinut avata meitä molempia kohti olemista ja siten kohti solidaarisempaa asennoitumista, mitä tulee toinen toisiimme. Sen tiedostaminen, että on tärkeämpiäkin asioita kuin otaksua ihmisten välisiä valtasuhteita ja toimia sen mukaan: juuri sellaisia ovat tilan antaminen, empatia ja keskinäiseen ymmärtämiseen yltäminen.