Tilojen pisteet ja nukkavierut katoamiset

Esa Mäkijärvi kirjoittaa Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä -teoksen(sa) (2009) saatteessa:

Cut-upin tarkoituksena on siis etsiä jo olemassa olevasta uutta. Eräs sen merkityksistä on järkyttäminen, eli keskustelun herättäminen siitä, kuinka kirjallisuutta tai taidetta tulisi tehdä. Voidaan esimerkiksi esittää argumentti, että cut-up-tekniikalla toteutettu runo kuvastaa paremmin nykyaikaisen yhteiskunnan kaoottisuutta ja tietotulvaa kuin perinteisen lyyrinen tai mitallinen runo. Äärimmäinen esimerkki tästä ovat ns. roskapostirunot, jotka on koostettu sähköpostiin tulleista mainos- ja häirintäviesteistä. Nämä spam-runot voidaan nähdä kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme. Esitänkin, että vaikka perinnetietoisuus on hyvästä, cut-upeilla on ehdoton paikkansa kirjallisuudessa. Sattuma ohjaa monesti elämää; miksei siis myös taidetta? (2009, 7.)

Jo olemassa olevasta uutta, järkyttäminen, kaoottisuutta, tietotulvaa, sattuma... Mäkijärvi tiivistää paljon olennaista, mutta näyttää jäävän vartin päähän seuraavasta askeleesta. Tällä kohtaa olisi näet ehkä oikeampaa kysyä: mitä sitten? Tulevatko vaikutteet niin myöhään Suomen maalle, että vielä 2000-luvulla asiaan pitää erikseen perehdyttää? Ja jos spam-runot voidaan nähdä kommenttina, niin ihan oikeasti ja käsi sydämellä: millainen on todellisuudessa tämä kommentti? Onko se, voiko se olla, painava vai jääkö se vain ironiseksi heitoksi, hetken oivallukseksi, katoavaksi tilaksi jossa jotain pölinää päästeltiin ennen kuin juna jatkoi matkaansa? Vai pitäisikö spam-runot nähdä vain leikkeinä, jotka eivät tähtää yhteiskunnalliseen kommentointiin? Vai onko roskapostirunous vain solipsistista onaniaa omien havaintojen äärellä?

Samaisessa saatteessa Mäkijärvi kiinnittää huomiota myös Radioheadin Kid A -levyn (2000) sanoituksiin, jotka Thom Yorke sommitteli Tristan Tzaran luomalla metodilla: vetämällä hatusta. Mäkijärvi ei paneudu sen enempää Radioheadiin, Yorkeen tai Kid A:han, vaikka paikallaan ehkä olisi. Kun levy näet ilmestyi, se oli hetken aikaa länsimaisen indie-musiikin kenties kirkkaimmassa valokeilassa. Yhtye oli kuin olikin onnistunut ylittämään OK Computerilla (1997) asettamansa odotukset, uudistumaan artistina ja jopa – siltä ainakin näytti – luomaan jotain kokonaan uutta. Yorken tiedetään tilanneen koko Warp-levy-yhtiön katalogin ja hakeneen vaikutuksia sieltä, IDM:n (intelligent dance music), glitchin ja vastaavien elektronisten äänitekstuurien suunnalta. Lopputuloksena oli unenomainen ja surumielinen, harmaisiin aamuisiin soveltuva ääniteos, jossa perinteiset pop-kaavat saivat hitusen väistyä abstraktien sävyjen tieltä. ”Kokeellisuudestaan” huolimatta Kid A oli kuitenkin ennen kaikkea pop-musiikkia, lähestyttävää mutta vieraantunutta, vierasta mutta säröillä.

Kid A:n aika ajoi kuitenkin nopeasti tien sivuun. Harvat jaksavat levyä enää kuunnella. Yorken ulinamainen vokalisointi oli pian jo luotaantyöntävää, vaikka Kid A:n sisarteos Amnesiac (2001) viehättikin vielä. Yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea sanoa, tullaanko levyä muistamaan samalla tavalla kuin joitakin genrejä käynnistäneitä, uutta luoneita tai muutoin kestäviä musiikkiäänitteitä länsimaisen populaarimusiikin historiassa tullaan muistamaan. Edes tunnelman puolesta on mahdoton sanoa, onnistuiko yhtye sittenkään luomaan mitään uutta, kestävää tai kiinteästi ajankuviin iskostuvaa. Vaikka bändi on olemassa vieläkin ja levyt käyvät kaupaksi, monet ovat sitä mieltä, että loiston päivät ovat kaukana takana.

Vieraantuminen – jonka hätäisimmät saattaisivat Yorken ääneen ja Kid A:han levynä liittää – oli modernistien perustunne. Kuten jokainen 1900-luvun kulttuuriteoriaan paneutunut tietää, vieraantumisen perustunteena korvaa joskus vuosien 1968–1972 jälkeen fragmentoituminen. Samasta kielii tietysti Yorken cut-up-metodikin, vaikka lukemattomat ovat menetelmää käyttäneet ennen häntäkin ja ennen 60-lukua. Mutta nyt huomio kiinnittyy siihen, mitä Mäkijärvi saatteessaan sanoo: kulttuurimme nojaa mainontaan, nykyinen yhteiskunta on kaoottinen ja elämme tietotulvassa. Jos huomio haiskahtaa antimodernilta, Radiohead oli tietyssä mielessä antimoderni jo aiemmilla levyillään. Monet Yorken lyriikoista käsittelivät konsumeristista yhteiskuntaa kriittisin silmin. Suuri vaikutus oli kuitenkin myös yhtyeen kansitaiteella. Sekä OK Computerin että Kid A:n ja Amnesiacin levynkannet on (kaikki) sommiteltu samanlaisella erilaisista, osin varmasti muista lähteistä poimittujen mainoskuvien, tietoiskujen ja muiden ikonien muodostamista tekstuureista.

Radioheadin antimodernius oli kuitenkin täsmälleen samaa kokemusta, joka monilla jo ennestään oli, mutta vain jossain määrin pidemmälle vietynä: harva meistä näet vieläkään samalla tavalla kiinnittää huomiota mainoksiin, liikennemerkkeihin, aikatauluihin ja uutisiin – tai jos kiinnittää, vähemmän hän kiinnittää huomiota itseensä niiden huomioijana. Silti monet puhuvat – aina puhua saa – kriittiseen sävyyn manipuloivista mainoksista, tietotulvasta, netin kiroista, asiantuntijatiedon häviämisestä, mutta elävät siitä huolimatta täysipainoista elämää: usein mainoksia, tiedon tulvaa, netin ongelmia ei vain oikein enää huomaa, ei niihin kiinnitä sen enempää huomiota sittenkään. Radioheadin kohdalla Mäkijärven tässä mielessä puolivillaiselta tuntuva kommentti näyttää saavan kuitenkin vahvistusta: cut-upit ja tekstuurisommitelmat voivat toimia yhdenlaisena ”kommenttina mainontaan nojaavalle kulttuurillemme”. Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisten tilojen läpi kuljemme, hetkeksi ne ehkä jopa pysäyttävät tämän tilan, nämä tilat, jotta näkisimme ja tuntisimme paremmin. Sommitelmat hätkähdyttävät, uudet yhteydet kiehtovat.

Olisi kuitenkin virhe äityä kuvittelemaan elävänsä tiloja, joissa on jatkuvasti tietotulvassa tai datapommituksen kohteena. Liikennemerkit ja uutissyöte eivät ole sama asia. Kaupunkitilat ja ne tilat, joihin itse ehdollistamme itsemme, eivät ole samoja asioita, vaikka ensimmäisessä ostetut mainokset hallitsevatkin. Virtuaalisen ja konkreettisen välillä ei välttämättä ole selvää rajaa, ei selvää siirtymää, vaikka hyväksymmekin ensimmäiseen käymisen parilla klikkauksella tai yksinkertaisesti avaamalla Hesarin, noukkimalla bussinpenkiltä ilmaisjakelulehden.

Sielumme tässä säpäleinä ovat. Informaatiotulva on jo tehnyt tehtävänsä, tai sitten meillä vain on jossain määrin verissä tämä höttöön takertuminen. Siinä mielessä pelkkä mainontaan nojaavan kulttuurin kommentointi ei riitä, ei mitenkään, vaan on kysyttävä, mitä esimerkiksi spam-runous tai Yorken lyriikat kertovat meille meistä itsestämme. Ei kulttuurista, vaan siinä elävistä ihmisistä. Ja jos cut-upit ja tekstisommitelmat pysäyttävät tiloja tarkastelulle, voisiko niillä olla eheyttävää vaikutusta – olkoot ”eheyttämisellä” kuinka ilkeä kaiku ja kalke tahaan? (Jos Erich Frommin sanat enää tänään mitään painavat, niin kukaties sairauden, mal du sièclen, siinä piilevän sisäisen tyhjyyden ja (myöhäis)kapitalistisen yhteiskunnan meihin sisäänajamien tietoisuuden ja tiedostamattoman parantamiseksi tarvitsemme nimenomaan eheyttämistä. Palaan tähän joskus toiste.)

Ehkä siinä mielessä ne voisivat olla eheyttäjän asemassa, jos katseelle pysäytetty tila antaa vastavuoroisesti kuvan pysyvästä, koherentista katsojanasemasta. Kuva asemasta on kuitenkin osin valheellinen. Fragmentaarisuuden peruskokemuksen ja mielemme liikkeet tuntien koherenttius ei ole ensimmäinen asia, jolla sielullista olentoa kuvailisi. Myöskään sattuma – jolle Mäkijärvi saatteessaan myöntyy – ei oikein kuvaa tätä hahmoa. Tietysti ihmiset puhuvat, että sattumalta päätyvät täältä toisaalle, tänne ja tuonne, mutta oikeastaan se ei ole sattuma, vaan ajopuuksi asettuminen, joka heidät tänne on tuonut. Ajopuuna oleminen on itse asiassa kaikkea muuta kuin sattumallista ja oikullista: päinvastoin, se on hyvin määrätietoista (ajopuu itse ei vain sitä tiedä) ja väistämätöntä. Tietysti pisteitä tilassa on paljon, eikä kukaan näytä selvästi tietävän, miten päätyikin viiden pisteen kautta vahingossa aivan jonnekin muualle kuin aikoi, mutta tämä johtuu ennemminkin siitä, että olennolla on tilallinen historiansa: paitsi sattuma myös tila itsessään ja vain harvoin tietoiset päätökset ovat tuoneet hänet juuri tähän – ja vielä harvemmin hän ennalta pääsee juuri sinne mihin aikoi. Tila rajautuu pienempiin tiloihin, joissa vain osa liikkumisista on mahdollisia.

Sattuma ei siis oikeastaan ohjaa elämää, vaan (osin tuotettujen) tietoisuuksien oikulliset virrat, poikkoilevien mielihalujen ja ajatusten rihmat. Nimenomaan tästä cut-up aikanaan kieli, Kari Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki (1965) tai Peltiset enkelit (1964) ja sen pohjalta tehty tv-elokuva toimivat osuvina esimerkkeinä. Ja Kid A:lla Yorke laulaa kappaleessa ”How to disappear completely”: ”That there / that's not me / I go / where I please / I walk through walls / I float down the Liffey / I'm not here / this isn't happening / I'm not here / I'm not here”.

Säkeistö ei ehkä ole valovoimaisimmasta päästä, mutta huomio kiinnittyy pariin elementtiin. ”I walk through walls”, ”I float down the Liffey” ja ”I'm not here” viittaavat voimakkaasti tiloissa olemiseen, yhdestä toiseen kulkemiseen. Kuvat ovat vanhastaan tuttuja, mutta kun ne yhdistyvät säepariin ”I go / where I please” sekä kappaleen nimeen ja levyn yleistunnelmaan, vaikutelma alkaa muuntua. Kertojan kaikkivoipaisuus, hänen suorastaan maagisilta tuntuvat taitonsa eivät enää vakuuta. Tilalle nousee näky hiutumisesta, verkkaisesta syrjäänjäämisestä ja vähittäisestä häviämisestä – tämäkin kuva on Music Televisionia seuranneille sukupolville tietysti tuttu.

Mutta miltä musiikki tuntuu? Mitä ”How to disappear completely” -kappaleesta voi aistia? Nimenomaan nukkavieruisuuden, vähittäisen syrjäänjäämisen. Tänään sellainen on tietysti päiväunelmaa, jopakaiten jonkinlaisen kamppailun ja ponnistelun kautta vain saavutettavissa: jos sielun säpäleissä vielä jotain elää, se kaipaa rauhaa ja suvantoja elämään, mutta niin tavattoman vaikeaa sitä kantavan ruumiin tuntuu olevan sallia sille sellaista, ottaa etäisyyttä niihin virtoihin ja rihmoihin, joissa olennot venyvät ja vanuvat ja syöksähtelevät. Haluaisimme kulkea seinien läpi, mutta emme pysty. Olemme ajopuita.

Toisinaan näyttääkin siltä, että cut-upiin ja roskapostirunouteen liittyvä hehkutus on vain tyhjän tynnyrin kalistelua. Tarvitsemmeko elämäämme lisää kollaaseja, lisää tekstuureja ja tekstisommitelmia, lisää mielivaltaisia yhdistelmiä mielivaltaisen näköisesti eteemme tulvivasta datasta? Tuskin. Ennemminkin vaikuttaa siltä kuin tarvitsisimme enemmän vähempää. Silloin tila saattaisi alkaa elää toisin, me alkaisimme syrjäytyä, me alkaisimme kävellä seinien lävitse.

Kaikki on tietysti hypoteettista halun uudelleen arvelua.