Työ, raha, nautinto... ja Pekka Siitoin

Mesikämmen kirjoittaa blogissaan useaan otteeseen Pekka Siitoimesta. Sinänsä rohkeaa, sillä useimmat suomalaiset muistavat – jos edes tietävät – miehen tämän avoimesta kansallissosialismista ja ennen kaikkea tämän ruotsinlaivanauhotteista, joista näkyy, kuinka kuutamolla Siitoin viimeiset vuosikymmenensä oli. Siitoimesta on tullut siis lähinnä naurettava kuriositeetti, johon kaikkeen ironisesti suhtautuvat nuoret miehet – ja miksei naisetkin – viittaavat, kun tarvitsevat hupia tyhjään elämäänsä. Siitoimen henkilöhistoriaa tarkemmin katsottaessa kuitenkin huomataan, että Siitoin kirjoitti eri nimillä eri aiheista 14 kirjaa. Aiheet painottuivat okkultismiin, saatananpalvontaan ja joskus myös politiikkaan ja kenties merkittävimpien joukkoon voidaan laskea esimerkiksi Musta magia I-II (1974-1975) ja vaikkapa Ufot, uskonto ja paholainen (1974).

Niin, ufot. Tässä vaiheessa sekulaari ja rationaalinen kansalainen viimeistään tuhahtaa ja kääntää selkänsä. Jos tämä nyt on se jäävuoren alaosa, joka paljastuu, kun Siitoimeen syvennytään, ei taida olla Pekassa päällystämistä, sama mielipuoli ja hörhö siellä puhuu kuin noilla youtube-videoillakin. Siitoimen vertaaminen muihin länsimaisiin maagikoihin voi tässä kohtaa olla kuitenkin ihan valaisevaa. Monet Siitoimen kirjoista ovat niin huuruista ja hurjaa luettavaa, että yhdenkin kirjan puoleenväliin päästyään lukija on vakuuttunut, että Siitoin on kokenut ja nähnyt jotain, joka on täysin tuntematon maailma näille ihmisille, jotka käyvät kuukausittaisessa kynsihoidossaan tai sijoittavat osakkeisiin. On tietenkin huomioitava, että Siitoin ei välttämättä ole oikeassa kirjoituksissaan, mutta hänen kirjansa toimivat vahvempana stimulanttina elämän piilossa oleviin taajuuksiin kuin yksikään kotimainen romaani. Yksistään okkultismin saralla Suomessa ei ole näihin päiviin mennessäkään julkaistu yhtä esoteerista ja kokemusperäistä kirjallisuutta. Kuitenkin jos Siitoimen hahmoa verrataan vaikkapa Aleister Crowleyyn (tai kuten Mesikämmen tekee, Saatanan kirkon perustajaan Anton LaVeyhin), huomataan esimerkiksi se erityinen yhtäläisyys, että sekä Crowley että Siitoin jakoivat samankaltaisen vihatun ihmisen ja irstailijan maineen. Ja molemmat päätyivät, ehkä maineensa vankeinakin, täysin kuutamolle, hommat niin sanotusti lähtivät lapasesta. Tässä voidaan viitata länsimaisessa okkultismissa laajalti viljeltyyn “kynnysten vartijoiden” (the guardians of the threshold) käsitteeseen, minkä Robert S. de Ropp mainitsee (kirjassaan The Master Game (1969)) merkitsevän niitä mekanismeja “in man's brain that prevent him from seeing or knowing more than he is able to tolerate” (s. 185). Ilkeästikin voisi sanoa etenkin Siitoimen kohdalla, että hän näki ja koki enemmän kuin mitä hänen psyykkinen ja fyysinen mittansa mahdollisti. Crowley puolestaan humaltui egostaan, minkä voi nähdä saman asian sivujuonteena. Kuilun ylittäminen epäonnistui ja hän jäi oman elämänsä autiomaahan.

Pitäisikö Siitoin sitten ottaa vakavasti? Ei todellakaan, mutta nauraminen sentään voitaisiin lopettaa – siitäkin huolimatta, että Siitoin tiesi itsekin olevansa hauska mies. Samaan aikaan Siitoin kuitenkin luonnosteli teoksissaan hyvin monimutkaista maagista maailmankuvaa, jota hyvin voitaisiin verrata esimerkiksi antroposofian tai miksei edellä mainitun Crowleyn osin henkilökohtaisiinkin mytologioihin. Saatana, Lucifer ja Kristus olivat Siitoimelle arkipäivää – kuten monelle uskovaisellekin tuohon aikaan. Tänään tietenkin nämä ovat vain käsitteitä, korkeintaan nimiä tunne- ja tietoisuudentiloille – miten siis Siitoimen tekstit voisivat enää liikuttaa sekulaaria nykylukijaa mitenkään, kun Raamattukin on enää vain kokoelma kertomuksia ja tylsä sukuluettelo johon verrattuna pornoelokuva on paljon kiinnostavampi?

Maaginen maailmankuva tuntuu meistä hyvin etäiseltä, koska ajatus siitä, että voisimme ottaa jonkin muun entiteetin osaksi elämänpiiriämme, jopa sen keskipisteeksi, tuntuu meistä täysin mielettömältä, sokealta uskolta. Voisi tietysti huomauttaa, onko lainkaan niin itsestäänselvää, että me itsekään olemme oman elämämme keskipisteitä? Eikö nimittäin esimerkiksi raha, työ, vapaus, terveys ja nautinto määrääkin elämäämme niissä määrin, että suhtaudumme tekemisiimme siten, että ne lähenisivät noita tavoitteita? Emme selvästikään ole itseriittoisia, vaan tavoittelemme jatkuvasti jotain. Samastumme tavoitteisiimme ja luulemme siksi, että tavoitteet ja tavoiteltavat asiat ovat meitä jotenkin olennaisesti määrittäviä tekijöitä: “nautin hyvinvoinnista”, “rakastan seksiä”, “ihmisen pitää tehdä työtä”, “elääkseen on ansaittava rahaa” jne. Tällöin emme yksinkertaisesti näe sitä, mikä on välittömästi läsnä, mikä tarkastelee tilannetta. Olemme sokeita tälle, ja itsellemme. Siinä mielessä (epä)pyhitämme elämäämme jatkuvasti asioille, jotka kuuluvat jostain syystä elämänpiiriimme - eikä tämä välttämättä eroa päällisin puolin kovinkaan paljon esimerkiksi luostarielämästä, jossa ihminen pyhittää tekemisensä vähän toisin.

Uskonnollisesti (tai okkultistisesti) orientoituneessa mielessä asiat eivät kuitenkaan mene ihan näin yksinkertaisesti. Siinä ihminen ymmärtää eronsa, jatkuvan puutostilansa suhteessa tavoitteisiinsa, eikä samastu niihin. Jumala on hänestä erossa ja hän kaipaa jumalaa - tätä voidaan kutsua vaikkapa kaipauksen tieksi. Tavoitteet ovat toki asioita, jotka ovat merkittäviä hänen hyvinvointinsa ja elämänsä kannalta, mutta ne ovat hänestä erillisiä. Luultavasti hän myös näkee, että edes ne halut, joilla hän pyrkii hyvinvointiaan jne. tavoittelemaan, eivät ole olennaisesti häntä, vaan hänen ulkopuolellaan – jotain jota hän tarkkailee - ja jota edelleen jumala tarkkailee. Hänen olemassaolonsa on kuitenkin yhtä eksistentiaalista hätähuutoa, kaipausta, erossaoloa; maailma on paikka, ihmisen koti, jota Jumala ei (enää) asuta, mutta jonka muistutus se itsessään on.

Tämä on luonnollisesti vain yksi villi tulkinta siitä, miten Siitoimeen voisi suhtautua – jos häneen haluaa suhtautua muuten kuin hämmentyneesti naurahdellen. Jopa monet taiteilijat tietävät (myöhäismoderneista tekijöistä ei kuitenkaan voi mennä valalle) säveltäjä Einojuhani Rautavaaran tavoin, etteivät ole kuin työnsä välittäjiä. Siitoin kuitenkin näyttää kieltävän tämän: kuten mekin tänään, myös Siitoin korostaa, että me olemme elämämme keskipisteitä - ehkä siksi hän valitsi kaipauksen tien sijaan toisen tien, nautinnonhalun ja itseriittoisuuden tien. Kokonaan toinen kysymys on, mihin tämä tie hänet johti - ja mihin se meidät johtaa. Kuiluun? Selvästikään psyykkiset mittamme eivät riitä kohtaamaan kaikkia niitä asioita, joihin itseriittoisuuden tie vie (mikä näkyy mm. lisääntyvässä lääkkeiden ja päihteiden väärinkäytössä, turhautumisessa, pakenemisessa kyynisyyteen, merkitysten katoamiseen omassa elämässä), joten voiko olla, että tuhahtelumme ja hupailumme Pekka Siitoimelle onkin itse asiassa jonkin asteista epäuskoista tietoisuutta siitä, että me itse kulttuurimme jäseninä olemme pian samassa jamassa? Ruotsinlaivallahan me jo hillumme, eivätkä kaikki toilailumme suinkaan kestä päivänvaloa.
Kenties Siitoin uskoi maailmankuvaansa – joka ei kaikilta osin ehkä kuitenkaan ollut täysin subjektiivisten harhojen täyttämä – ja teki työnsä, eli elämäänsä siten, että kaikki mitä hän teki hän pyhitti uskomilleen asioille. Mutta toisin kuin me, Siitoin sentään näki, että hänen jumalolentonsa olivat omilla asioillaan ja ajoivat omia etujaan. Tosin; senhän mekin tiedämme rahasta ja kapitalismista. Mutta entä muut, itse keksimämme ja meille tarjotut tavoitteemme? Miten tarkasti tunnemme niiden itsenäiset liikkeet?