Slavoj Žižek – kukapa muu – kirjoittaa vanhassa teoksessaan Looking Awry. An Introduction to Jacques Lacan through Popular Culture (1991) kaiken ohella myös luonnosta, etenkin siitä ekologisesta kriisistä, jonka keskellä elämme paraikaakin. “The crisis is radical not only because of its effective danger, i.e., it is not just that what is at stake is the very survival of humankind. What is at stake is our most unquestionable presuppositions, the very horizon of our meaning, our everyday understanding of “nature” as a regular, rhythmic process.” (emt., 34.)
Koska ekologiset kriisit ovat ilmaantuneet tietoisuuteemme, julkiseen keskusteluun jne. varmuuksina, siis asioina joita kollektiivinen tietoisuutemme ei enää kyseenalaista – huolimatta siitä aggressiivisesta purnaamisesta jota esim. öljy-yhtiöiden lobbarit ja ilmastoskeptikot aktiivisesti harjoittavat, mutta vaikka he jollain tasolla voisivatkin epäillä ilmastonmuutosta, ympäristön saastumista ja monimuotoistumisen hupenemista hekään eivät oikeasti voi kieltää: tai he tietävät, mutta kieltävät silti. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri tietoisuus katastrofien todellisuudesta, niiden jatkuvasta etenemisestä, synnyttää vastareaktiona haluttomuuden olla uskomatta tätä. Emme halua ottaa asiaa täydellä vakavuudella – ja muutenkin, eiväthän ne kosketa meitä – mitä nyt tälläkin hetkellä Suomea ovat koetelleet ennen näkemättömät helteet, Venäjällä riehuu mielettömät metsäpalot, Pakistanissa 3 miljoonaa ihmistä on joutunut tulvien takia kodittomiksi ja Meksikonlahden öljyvuoto on kai vihdoin saatu tukittua, vuodettuaan noin lähes neljä kuukautta jopa 25 tuhatta barrelia päivässä. Žižekin sanoin emme ole valmiita ottamaan tämän kokonaiskatastrofin todellisuutta osaksi symbolista maailmaamme. Vaikka Žižekin kirjan kirjoitusajankohdasta on kulunut jo 19 vuotta ja paljon onnistunutta (mm. tiedotus)työtä on tehty, edelleen myös meiltä Suomesta löytyy loputon määrä ihmisiä, jotka ovat korkeintaan valmiita muuttamaan jokapäiväistä elämäänsä kierrättämistä lisäämällä ja julkista liikennettä suosimalla.
Entä ihmiset, jotka ovat valmiita, jotka uskovat että katastrofi on todellinen? Žižek tarjoaa kaksi näkökulmaa. Toisaalta on ihmiset, jotka otettuaan asian todellisena, suhtautuvat siihen pakkomielteisesti. Nämä ihmiset työskentelevät asian eteen lähes kuumeisesti, koska he uskovat että jokin odottamaton hyöky, jotain vieläkin pahempaa tapahtuu jos he äkkiä lopettaisivat työskentelynsä. “If I don't do this (the compulsive ritual), some unspeakably horrible X will take place.” In Lacanian terms, this X can be specified as the barred Other, i. e., the lack in the Other, the inconsistency of the symbolic order; in this case, it refers to the disturbance of the established rhythm of nature.” (emt., 35.) Edelleen tämä tarkoittaa Žižekille, että meidän on työskenneltävä jatkuvasti, jottei paljastuisi, ettei tätä Toista edes ole olemassa.
Toisaalta taas on ihmiset, jälleen (omanlaisensa) aktivistit ja aktiivit, jotka ottavat asian Reaalisen vastauksena heidän toimintaansa. Siis: ihminen on itse aiheuttanut tämän kaiken ja saa itse siitä myös vastata. Tilanne on verrattavissa AIDSiin, jonka yhteydessä tietyt tahot tuomitsivat siihen sairastuneet syntisiksi; he saivat jumalallisen rangaistuksen haureuden harjoittamisesta. Tästä näkökulmasta ekologinen katastrofi on siis samalla lailla rangaistus ja voimme ottaa sen kunnialla vastaan vain lopettamalla sijoiltaan menneen ja iestävän elämäntapamme ja alkaa elää sopusointuisammin luonnon kanssa, mukautuen sen rytmeihin, eläen siinä.
Žižekin mukaan lacanilainen lähestymistapa ekologiseen kriisin merkitsee, että yritämme ottaa vastaan koko todellisuuden, tai reaalisuuden, sellaisenaan, ilman että lataamme sen täyteen viestejä tai merkityksiä. Kolme edellistä asennetta saastumiseen ja ilmastonmuutokseen, näin referoituna, ilmenevät siis seuraavasti: ensinnäkin on asenne jota voisi kutsua fetistiseksi jakautumiseksi jossa asian tiedostaminen neutraloisi sen symbolisen vaikuttavuuden: tällöin ihminen toimii tupakoitsijan tavoin: "tiedän sen hyvin, mutta mitä siitä, mitäpä voin tehdä, ihan sama". Toiseksi on kriisin neuroottinen muuntaminen traumaattiseksi käyttäytymiseksi ja kolmanneksi merkityksen projisointi todellisuuteen sinänsä. Kaikki nämä ovat kuitenkin Žižekille vain tapoja, joilla sokaisemme itsemme siltä tosiasialta, että todellisuuden ja sen symbolisten versioiden välillä on supistumaton katkos tai kuilu.
“The only proper attitude is that which fully assumes this gap as something that defines our very condition humaine, without endeavoring to suspend it through fetishistic disavoval, to keep it concealed through obsessive activity, or to reduce the gap between the real and the symbolic by projecting a (symbolic) message into the real. The fact that man is a speaking being means precisely that he is, so to speak, constitutively “derailed,” marked by an irreducible fissure that the symbolic edifice attempts in vain to repair. (emt., 36.)
Joten: kaikki yritykset tavoittaa uudelleen tasapaino ihmisen ja luonnon välillä, esimerkiksi muuntamalla elämän käytäntöjä pienimuotoisemmiksi näyttävät Žižekistä olevan vain yrityksiä kuroa umpeen tätä kuilua. Esimerkiksi juuri Freudin klassinen teesi todellisuuden ja ihmisen viettipotentiaalin loputtomasta eripurasta sopii tähän. “It is here that we should perhaps look for the basic premise of a Freudian theory of culture: all culture is ultimately nothing but a compromise formation, a reaction to some terrifying, radically inhuman dimension proper to the human condition itself” (emt., 37).
Vastaukseksi Žižek ehdottaa koko konseptin hylkäämistä. On “ajateltava”, ettei “luontoa” edes ole.
“The very notion of man as an “excess” with respect to nature's balanced circuit has finally to be abandoned. The image of nature as a balanced circuit is nothing but a retroactive projection of man. Herein lies the lesson of recent theories of chaos: “nature” is already, in itself, turbulent, imbalanced; its “rule” is not a well-balanced oscillation around some constant point of attraction, but a chaotic dispersion within the limits of what the theory of chaos calls the “strange attractor,” a regularity directing chaos itself.” (emt., 37.)
Tähän valitettavasti Žižekin sinänsä oivaltava kehittely hyytyykin. Kaaosteorian sijaan hän löytäisi vastauksen lähempääkin, esimerkiksi Marxin luonnonfilosofiasta, joka ammentaa Epikuroksen atomismista. Siinä luonto käsitetään sattumien kautta muuntuvana järjestelmänä, joka juuri deklinaation takia on jatkuvassa liikkeessä; atomit muodostavat kokonaisuuksia ja hajoavat.
Toisaalta tämä vastaus johtaisi hyvinkin helposti vain älylliseen kylmyyteen, jossa moralisoinnin sijaan äänenpainot muuntuisivat muotoon “luonto vain tekee tehtävänsä, ja me olemme osa luontoa, joten me autamme luontoa tuhoamalla sen muodostelmia”. Pikemminkin tuosta reaalisen ja symbolisen siloittamattomasta kuilusta pitäisi nousta meidän eksistentiaalinen hätähuutomme – tai ei hätähuutomme, vaan vastuumme itsestämme – joka Marxin tapauksessa tarkoittaa, että luonto sisältyy ruumiiseemme. Kuten hän Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa 1844 mainitsee:
”luonto on hänen ruumiinsa, jonka kanssa hänen on pysyttävä jatkuvassa yhteydessä, vuorovaikutuksessa jotta hän ei kuolisi. Se että ihmisen ruumiillinen ja henkinen elämä on erottamattomassa yhteydessä luontoon, merkitsee ainoastaan sitä, että luonto on yhteydessä itseensä, sillä ihminen on osa luontoa.” (Marx 1972, 72).
Taustalta paistaa – uskomatonta kyllä – jonkinlainen idealismi, ajatus että koko luontosuhteen käsite on väärä ja vihamielinen. Ennemminkin: luontosuhdetta ei ole. On vain luonto. Ekokatastrofeissa ei siis ole kyse siitä, että meidän tulisi pelastaa luonto, vaikka luonnon elementteinä olemmekin tehneet nähtävästi lähes kaikkemme ajaaksemme sen itsemurhaan, vaan siitä, että pelastamme itsemme. Teemme työtä, jonka tarkoitus on parantaa ainoastaan meidät; luonto on jätettävä rauhaan, “suhteen” siihen on lakattava. Ja kenties, kenties juuri parantamalla itsemme – joka parantumisen tienä luonnollisesti kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin kapitalistinen kehitys joskaan se ei tarkoita mitään kivikauden romantisointia vaan materiaalisen supistumista, kuluttamisen muuntumista olemiseksi ja välittämiseksi – me parannamme siinä sivussa luontomme. Kysymyksen luonne on eksistentialistinen, sillä mitä muuta voimme ihmisinä tehdä kuin pyrkiä ihmisinä ymmärtämään itseämme ja elämänpuitteitamme ja toimimaan parhaan ymmärryksemme saattelemana parhain päin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti