maanantaina, heinäkuuta 19, 2010

Nurjailija katsoo penkalta, kun sähköautossa rakastellaan

Kun Pekka Himanen sai Suomen valtiolta, tarkemmin ottaen ministerikolmikolta Vanhanen-Katainen-Wallin, toimeksiannon pohtia Suomea vuonna 2010, sen mahdollisuuksia ja rajoituksia, Himanen marssi omien sanojensa mukaan ensimmäiseksi lasten luo. Himanen kuuli lasten suusta totuuden: arvokas elämä oli se, mitä lapset kaikille toivoivat. Himasen mukaan "ne [lasten pohdinnat] asettavat meille kysymyksen siitä, minkä pitäisi olla kehityksen perimmäinen päämäärä" (Kukoistuksen käsikirjoitus. 2010. s. 11). Lasten sinänsä hyviä pohdintoja yhtään väheksymättä olisi kuitenkin syytä - jo ennen kuin Himanen jatkaa hahmotteluaan yhtään pidemmälle - muistuttaa, että jo retorinenkin puhe kehityksestä sulkee jo valmiiksi yhden tien, jota kulkemalla päästäisiin ehkä lähemmäs lasten pohdintojen toteutumista käytännössä. Himasen mukaan 12-15-vuotiaat tiivistävät kuitenkin omia tuntojaan näin:
"Haluan luvata itselleni ja läheisilleni, että annan aikaa elämälle. Annan aikaa sille, että kaikki voivat tuntea olevansa tärkeitä ja että heidän elämällään on merkitystä. Pelkkä lopputulokseen (tehokkaaseen) tähtäävä elämä ilman vapaa-aikaa ja nautittavaa aikaa vie kansamme robottimaiseksi yhteiskunnaksi, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ja robottimaisia esineitä. Käytännössä toteutan tätä antamalla aikaa itselleni ja kaikille, jotka sitä tarvitsevat, joiden heikot ja vaikeat hetket sitä tarvitsevat. Yhteiskunnallisella asemalla tai ulkonäöllä ei ole väliä, vaan se on tärkeintä, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja ihmisarvoisia." (emt., 10-11).
Näitä sinänsä kauniita ajatuksia lukiessa ei voi olla ajattelematta kahta asiaa:
1) Carl Jung kirjoitti muistaakseni Kohti totuutta -tekstikokoelmassa (1991) siitä, miten lapset ovat teini-ikään asti oikeastaan vailla identiteettiä peilaten suoraan vanhempiensa ja ympäristönsä kulttuurisia asenteita ja käytänteitä. Kun siis Himanen menee kysymään lapsilta, mitä he haluavat, eikö ole oikeastaan selvää, että lasten toiveissa kuultavat samat asiat, joiden varaan heidän vanhempansa elämänsä perustavat: ihmisoikeudet, demokratia, unelma kiireettömästä elämästä (downshifting ja slow life johdannaisineen). Himanen voisi siis periaatteessa ihan suoraan tarkastella jotain Suomen Gallupin tuloksia sen sijaan, että maalailisi kaunokuvia maailmasta nähtynä lasten silmin. Kuten Raija Julkunen totesi Niin & Näin -lehden kritiikissään (2/2010, 10-11) poliittiset liikkeet, länsimainen humanismi ja ihmisoikeusjulistukset ovat aina tavoitelleet arvokasta elämää. Tässä ei siis ole mitään uutta.
2) Antti Salminen kirjoitti osuvasti samassa Niin & Näin -lehden numerossa 2/2010, kuinka olisi ehkä suotavaa, että Kukoistuksen käsikirjoitusta ja Pauli Pylkön edellisenä vuonna ilmestynyttä Luopumisen dialektiikkaa luettaisiin rinnakkain. Ne nimittäin oudolla tavalla ovat toistensa käänteiskuvia Pylkön kirjan ollessa kieltämättä huomattavasti omaperäisempi, tasokkaampi ja oivaltavampi. Lainaan vain otteen Salmisen hyvästä kirjoituksesta:
"Himanen etsii omien sanojensa mukaan kolmatta tietä uusliberalismin ja uusvasemmiston väliltä. Pylkköläisen nurjailijan näkökulmasta eettisessä ja viherpestyssä kapitalismissa ei ole kyse keskitiestä vaan äärimmäisestä laitapuolesta, länsimaisen tekniikan, talouden ja etiikan epäpyhästä ja johdonmukaisesta liitosta. Himasen käsikirja on lähes puhdaspiirteinen ilmaus Pylkön kammoamasta ajanhengestä, joka johtaa edellisen sanoin "luovaan glokaalisuuteen", jälkimmäisen mukaan alueellisten kulttuurien ja kaiken eloisuuden tuhoon" (Niin & Näin, 2/2010, s. 8).
Himanen kuitenkin korostaa, että "kukaan lapsista ei puhunut suoraan talouskasvusta" (2010, 11). Ovelalla tavalla lapset silti puhuivat "unelmastaan: maailmasta, jossa he voisivat elää kokonaisvaltaisesti arvokasta elämää ja antaa vastaavan arvon toisille" (emt., 11-12) puhuen kai vähän myös epäsuoraan talouskasvusta ja noin yleensäkin kehityksestä, jonka "perimmäisenä päämääränä on jokaisen mahdollisuus elää arvokasta elämää" (emt, 12). Himasen mukaan tämä arvokkaan elämän idea löytyy kaikkien uskontojen ja nähtävästi kaikkien filosofioiden ytimestä: arvokas elämä on siis nähtävissä kaikkia ihmisiä yhdistävänä ideana. Luonnehdinta kuitenkin vuotaa ja syynä siihen on, että Himasen räikeä universalismi tekee totisesti hallaa kaikelle paikalliselle samalla tavoin kuin jokainen eri maantieteellis-kielellis-ontologisille taajuuksille levittäytyvä uskonto kerrostuu tietyn paikallisen aate-elämän ylle, väliin ja sivuun.
Arvokkaan elämän tavoittelulla on kuitenkin eräs keskeinen este ja sen nimi on tragediamoodi. Nähtävästi Himanen tahtoo tappaa suomalaisia nauruun, sillä jotain äärimmäisen ovelaa, suorastaan räävittömän humoristista on hänen tekstissään:
"Mutta samalla kun meidän on tunnustettava haasteidemme suuruus niiden koko mitassa, meidän on varottava lankeamasta uskomaan siihen jatkuvasti eri lähteistä levitettyyn viestiin, jonka mukaan meillä olisi 2010-luvulla väistämättä odotettavissa jo vain ankea elämä. On vältettävä henkisen tragediamoodin ansa, jossa ajatellaan, että meillä on jo valmis kohtalo ja että tämä kohtalo on surkea - eli ajatus, jonka mukaan lopulta kaikki päättyy huonosti. Tragedia-ajattelua vois luonnehtia seuraavanlaisella mentaliteetilla: 'Syksyllä puista tippuvat lehdet, kohta Nokiaa ei enää ole, ja ei tässä itselläkään ole enää kovin pitkä aika kuolemaan". Tämän ajattelun 'soundtrack' on Syksyn sävel, jonka alussa lauletaan 'Elämä on kuolemista'. (emt., 29-30.)
Joten suupielet hymyyn, Alexander Stubb näyttää esimerkkiä. Vaikka ei olisikaan sopivaa puhua jostain suomalaisesta tai edes suomisesta luonnosta, mentaliteetista, on mielenkiintoista, miten Himanen selvästi väheksyy suomalaisten kuvaa itsestään. Suomi ei saa olla "murheellisten laulujen maa", vaan sen on uudistuttava. Samaan aikaan kun Puolanka rakentaa uutta paikallisidentiteettiä pessimismin varaan - "mitäpä se hyövejjää" - tai Kouvola uusii imagoaan ylpeilemällä neuvostoliittolaisella arkkitehtuurillaan ja ankeudellaan, Himanen kannustaa luopumaan kaikesta tästä. Himanen ei tosikkona voi nähdä niitä ilonpilkahduksia, jopa levollisuutta, jota pessimissään surkutteleva puolankalainen saa: "Eipä sitä, mitäpä sitä" on asenne, jossa paitsi tulevaisuutta myös itseä ei todellakaan oteta kovinkaan vakavasti. Tarkkaan ottaen sama asenne on kääntymistä, vetäytymistä, luopumista - ja sitä kukoistukseen Suomea luotsaava Himanen ei todellakaan halua. Paikallispiirteiden on siis väistyttävä, koska tulos on tämä:
"Mies kirjoitti itsemurhaviestinsä oman suomalaisen unelmansa, jonka hän toivoi toteutuvan edes kuolemansa kautta: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä unten kaukorantaan laine liplattaa, siellä kukat kauneimmat luo aina loistettaan, siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan. Kun luette tätä, olen ehkä jo perillä satumaassa. Näkemiin.'" (emt., 16.)
Himasen optimismi on niin ilahduttavaa, että se alkaa maistua jo kusetukselta: kun vuosikausia on odoteltu, että alettaisiin korostaa ihmistieteiden ja taideaineiden merkitystä, nyt Himanen lataa sitä vihdoin tuutin täydeltä. Kulttuuri on se innovaatio, jonka avulla Suomi voi nousta depression alhosta ja samalla vähän menestyä, erottua edukseen muista maista. Himanen on selvästi ollut samassa pöydässä (tai kuten Julkunen ivaa Himasta itseään lainaten: "dialogissa") moneen otteeseen mainitsemiensa taiteilijoiden kanssa (Bono, Ville Valo, Yo-Yo Maha jne.) Jos kuitenkin Himasen raportin alkuosan loputonta nimiluetteloa lukee, tulee ajatelleeksi, onko suomalaisen humanismin erityislaatuisuus sittenkään Himasen prioriteettilistan ykkösenä. "Raportin lähtökohtana on siis ollut katsoa tilannetta mahdollisimman paljon kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta, jotta saisimme siihen uutta perspektiiviä" (emt., 22). "Kansainvälisen työskentelyn näkökulmasta" yhdistettynä Himasen lukemattomiin työryhmiin ja edelleen Himasen toivomaan uuteen "henkisen kulttuurin" viennin aallon, joka seuraisi näitä suomalaisia menestystarinoitamme ("Jean Sibelius, Alvar Aalto tai talvisodan henki, nykyään esimerkiksi Linus Torvaldsin uusi avoimen luomisen filosofia, taiteilijat Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila tai uusimpana aaltona populaarikulttuurissa Ville Valon HIM, The Rasmus, Apocalyptica ja muut musiikin menestystarinamme" (emt., 57)), tarkoittaakin lähinnä Himasen toivetta siitä, että Suomessa tuotettaisiin mahdollisimman paljon kansainväliset standardit täyttävää "henkistä kulttuuria". Sen on oltava väljää, sopivan eksoottista jotta se olisi kiinnostavaa, yleensäkin sopivaa. Kuten paraskin markkinoinnin asiantuntija Himanen näkee, että kulttuurin, joka hänelle on olennaisesti vientituote ja sellaiseksi se on räätälöitävä, kulttuurin on mukauduttava markkinoiden tarpeisiin ja siitä voidaan tehdä tuote, se voidaan pysäyttää merkityskierroissaan hetken aikaa kestäväksi kulutushyödykkeeksi, joka ylläpitää konsumerismia. Jotenkin kuvaavaa on, että Himanen on saanut vaikutteita Davosin "sessioista", "jossa Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore ja muusikko-aktivisti Bono puhuivat otsikolla 'Grand Unified Earth Theory' (maapallon suuri yhtenäisteoria) tarpeesta yhdistää ympäristö- ja köyhyyskysymysten ratkaisu. Vaikka molemmat ovat - sen luonnollisesti myönnän - selvästi akuutteja ongelmia, yhden kaikenkattavan teorian hahmotteleminen koko maailmalle on tässä tapauksessa psykoottista. "Lopullisen 'Kaiken teorian' on yhdistettävä tämä yhtenäisteoria vielä reaalitalouteen ja -politiikkaan" (emt., 23).
Himanen on siis läpikotainen kosmopoliitti ja luonnolleen uskollisena hän esittää jokaisen luomansa käsitteen myös englanniksi. Ihmisarvoinen kehitys, jonka lopullisena päämääränä on arvokas elämä, on dignity as development (emt., 31). Koska jokainen on arvokas ihmisenä, "Tämän itseen kohdistuvan arvonannon pohjalta ihminen voi ilmaista saman arvonannon toisille, mikä synnyttää itseään koko ajan vahvistavan rikastavan vuorovaikutuksen kulttuurin. Tämä voi puolestaan kukoista niin ihmisen elämän hyvinvointina kuin taloudellisena luovuutena" (emt., 31). Kuten Salmisen artikkeli viittasi, tämä on hyvä esimerkki siitä, miten Himasen hahmottelema etiikka kytkeytyy aina talouteen, tässä tapauksessa nimenomaan reaalitalouteen. Historiallisessa katsannossa kapitalismi näyttää tosiaan olevan kaikkea muuta kuin himaslaisen etiikan mukaista: Michael Hardt ja Antonio Negri kuvaavat Commonwealthissa (2009) sitä olennaisesti puhumalla moderniteetista (joka olemuksellisesti menee nähdäkseni jokseenkin hyvin yhteen kapitalismin kanssa) valtasuhteena, jossa uusinnetaan loputtomasti hallinnan ja vastustuksen, herran ja orjan välistä dialektiikkaa (ks. emt., 67-82). Himaslainen positio on kuitenkin historiallisesti tuiki tunnettu: etiikka määräytyy hallitsevan osapuolen - kosmopoliitti vie julkisessa tilassa aina voiton nurjailijasta - kautta, mikä ajatuksena on tuttu jo Derridalta. Jollain oudolla tavalla - otetaan jälleen esiin Pylkön Luopumisen dialektiikka - Himanen onkin moderni fennomaani, joka luo yhtenäistä kuvaa Suomesta, yhtä kansaa, yhtä unelmaa. Pylkön katsannossa taas koko Suomi kansana on pelkkä ruotsalaisen yläluokan luoma fiktio, josta kaikki paskanhajuinen, ruma ja vääränmallinen juuri on nyhdetty pois - tai ainakin peitelty.
"Itse asiassa käyttäisin maapallomme tilanteesta vertauskuvaa, että se on kuin potilas, joka kärsii akuutista talouskriisin muodossa ilmenevästä 'sydäninfarktista'. Luonnollisesti hänet on ensin välittömästi elvytettävä. Tarkemmassa diagnoosissa ilmenee kuitenkin, että potilas kärsii myös kolmesta muusta vakavasta tilasta, jotka vaativat välitöntä hoitoa. Kunkin sairauden yksittäinenkin hoitaminen olisi jo vaativa tehtävä, mutta vielä haastavampi on tilanteemme, jossa nämä kaikki on ratkaistava samanaikaisesti. Potilas kärsii ilmastonmuutoksen muodossa myös 'keuhkosyövästä', hyvinvointikuilun 'diabeteksesta', jossa yläruumiin ylipaino uhkaa johtaa alaruumiin menetykseen, sekä kulttuurien välisten konfliktien muodossa 'akuutista tulehdustilasta' (eräänlaisesta 'sikainfluenssasta')." (emt., 34).
Vaikka vertaus on ihan osuva, se on myös äärimmäisen banaali. Himanen on huolestunut aidoista ongelmista, mutta tavat joilla hän esittää ne ratkottavan, on vähintäänkin ihmeellinen. Himanen puhuu ilmastonmuutoksen hätätilasta kuin pieni lapsi ja hyvä niin, Himanen puhuu kehitysmaiden nälkäongelmasta ja hyvinvoinnin epätasaisesta jakaantumisesta maapallolla ja hän puhuu kansainvälisyyden mukanaan tuomasta terrorismiuhasta. Mutta koko vertaus perustuu sille, että maapallo on yhtä kuin ihmiset. Himanen jopa sanoo tämän suoraan toisaalla: luonto sisältyy ihmiseen (emt., 65) ja arvokkaan elämän määritelmän mukaisesti se ei voi olla ihmisestä mitenkään erillinen, koska luonnon hyvinvointi tarkoittaa osittain ihmisen hyvinvointia ja luonto käyttövarana on olennaisesti ihmiselle varattu. Luonto on resurssi, virkistäytymispaikka, elämyspuisto, suojelukohde - ja aina suhteessa ihmiseen. Luonto itsessään ei määrää olemustaan, ihminen tekee sen hänen puolestaan.
Ja ensimmäiseksi on kuitenkin hoidettava Himasen mukaan kuntoon se tekijä, joka synnyttää suurimman ihmistä, luontoa ja ihminen-luonto-määritelmää tuhoavan voiman: akuutti talouskriisi. Himanen siis toistaa ajatuksen, että ainoastaan taloudellisen kasvun järjestelmä voi pelastaa maapallomme ja lupautuu näine sanoineen viherkapitalismin puolestapuhujaksi.
Syystä Himanen kutsuukin uutta järjestelmäänsä, jota eivät enää luonnehdi mikään moderni, postmoderni tai globaali määre, vihreäksi informaatio- ja vuorovaikutustaloudeksi. Ensimmäiseksi:
"ilmastonmuutos ei ole pelkästään ongelma vaan myös suuri mahdollisuus. Meidän on muutettava sävy, jolla ilmastonmuutoksesta puhutaan. Nykyinen puhe siitä on antiklimaattista: tarvittaviin muutoksiin yhdistyy lähinnä vain negatiivisia mielikuvia. Sähköauto? Pitäisikö alkaa ajaa 30 kilometriä tunnissa jollain ankealla golf-kärryllä? Tosiasiassa nykyiset sähköautot tuottavat yhtä suuren tehon kuin urheiluautot (esimerkkinä vaikka Piilaaksossa valmistettavat Tesla-urheiluautot, jotka kulkevat kokonaan sähköllä). Sähköautossa ei ole välttämättä kyse luopumisesta ja siirtymästä ankeampaan. Olen käyttänyt tästä iskulausetta: vasta kun ihmiset pitävät seksikkäänä sähköautossa rakastelua, olemme saavuttaneet tavoitteemme: vasta kun ympäristöasioista tulee seksikkäitä, olemme päässeet tarvittavaan pisteeseen." (emt., 36.)
Tietenkin tässä on omalla tavallaan hyvä ja oikea vire - mutta että rakastelua sähköautossa? Ainakin vertaukset Himanen taitaa. Himanen ei selvästikään halua ottaa huomioon niitä kriisejä, jotka ovat vähintään yhtä vakavia kuin ilmastonmuutos: ympäristön saastuminen, makean veden kriisi, halvan öljyn hupeneminen ja koko energiajärjestelmän murros. Näitä kysymyksiä ei ratkaista siirtymällä ydinvoimaan (kuten Suomi tällä hetkellä ylpeilee) tai kivihiileen. Jos öljypohjaisen energiajärjestelmän ja väestönkasvun välillä on korrelaatio, tämä saattaa tarkoittaa, että maailman väkiluku tulee sadan vuoden kuluessa alas ja ryminällä. Silloin en totisesti haluaisi olla Pekka Himasen kengissä, joka kehtaa ehdottaa seuraavaa:
"Meidän on juhlittava kehitystä, että kun suurimman osan historiaa aina 1900-luvun alkuun saakka keskimääräinen elinikä oli noin 35 vuotta, nyt se on yli kaksinkertainen. Jatkuvan ikääntymisen valittamisen sijaan meidän pitäisikin päinvastoin perustaa tälle historialliselle käännekohdalle juhlapäivä - tai vielä enemmän, liputuspäivä - , jolloin riemuittaisiin siitä, että syntyvät lapset jäävät eloon ja saamme elää yli kaksi kertaa niin pitkän elämän kuin esi-isämme. Sitä voisi kutsua Elämän voiton päiväksi." (emt., 41.)
Nykyisessä demokratiassa on tietenkin epäkorrektia suhtautua kyynisesti näin hienoon asiaan, silloinkin kyse on meistä etuoikeutetuista, kulutuskapitalismissa elävistä suomalaisista. Himanen tahtoo ihailtavan optimisesti muuttaa puhuntaa eläkeläisistä senioreihin. Koska Suomen väestörakenne on kovaa vauhtia epäsuhtaistumassa senioreiden eduksi, eikä hyvinvointivaltiolle riitä ylläpitäjiä, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, pääoma hyvinvointivaltion (versio 2.0, sanoo Pekka Himanen) ylläpitämiseksi voidaan hankkia seuraavaa reittiä:
"Ensinnäkin seniorikansalaisille luoduista tuotteista ja palveluista voidaan tietysti kehittää merkittävä taloudellisen kasvun ja työllisyyden lähde. Senioreista tulee maailman suurin ostovoiman joukko, joka yhä terveempänä ja varakkaampana haluaa nauttia elämästään. Taloudellisesta näkökulmasta on nyt kyse siitä, kuka kehittää edelläkävijänä tälle markkinalle tuotteita ja palveluita. Hyvinvointiin ja kulttuuriin liittyvät palvelut tulevat varmasti olemaan merkittävässä osassa. Samoin informaatioteknologialla on tässä epäilemättä suuri mahdollisuutensa." (emt., 42-43.)
Tästä näkökulmasta näyttääkin siltä, että olisi ehkä parempi, jos eliniän odote olisikin pysynyt siellä 35. ikävuodessa. Miksei nauttia elämästään koko ajan, eikä vasta seniori-iässä? Koska jonkun on pidettävä hyvinvointivaltio pystyssä. Ja mikä kulutuksellinen epäsuhta siitä muodostuisi, että suurin ikäryhmä maailman väestöstä nauttisi elämästä, kun muut ikäryhmät tuottaisivat kilpaa heille tuotteita ja palveluita? Pidän kyllä itsekin tärkeänä, että vanhuksista pidettäisiin parempaa huolta (ja sehän on nykyisin myös jokaisen keskustelupalstan kestomielipide: kyllä ne seksuaalivähemmistöt, mutta miten on vanhusten laita! kyllä ne turkiseläimet, mutta miten käy vanhustenhoidon!), mutta vanhempien ihmisten halu- ja tunne-elämän typistäminen pelkäksi ostovoimaksi ei todellakaan palvele Himasen perustavaa tavoitetta: kaikille ihmisille arvokas elämä.
Eräs Himasen tavoitteista on tehdä Suomesta "henkinen pääkaupunki". Himanen ehdottaa Future Visionary -konseptia, jossa Suomeen joka viikko kutsuttaisiin joku "oman alansa johtavin ja kiinnostavin henkilö" (emt., 105). Tilaisuudet olisivat kaikille avoimia ja maksuttomia, mutta niiden "profiili olisi niin korkea, että ihmiset eri puolilta maailmaa haluaisivat tulla Suomeen jo pelkästään kokeakseen nämä erityiset tilaisuudet" (emt., 106). Himasen hahmottelemana avausvuoden puhujalistaan lukeutuisi mm. Nelson Mandela, Bill Clinton, Kofi Annan, Bono, Bill Gates, Amartya Sen, Anthony Giddens, Dalai-lama, Äiti Amma ja Thich Nhat Hanh. Omalla tavallaan hyvinkin hieno lista, mutta koko konseptin perustava motiivi on vähintäänkin kyseenalainen:
"Tällaisen järjestelyn kautta jo itsessään valtavan arvokkaasti henkistä kulttuuriamme itseisarvoisesti rikastava henkisen pääkaupungin idea kytkeytyy kahteen lisätekijään, joihin olen jo aiemmin viitannut ja joita tämä jakso on erityisesti käsitellyt: (1) miten voimme erottua innovatiivisen talouden keskuksena ja (2) miten voimme olla itseisarvoisen tieteen ja taiteen kukoistava paikka?" (emt., 108-109).
Mitä nämä julkisuuden henkilöt voisivat antaa meille? Bono ei ole Sokrates, valitan. Vaikka jokainen Himasenkin mainitsemista ihmisistä on arvokas ja asiantuntija, onko sittenkin heidän vierailujensa yhdistäminen Future Visionary -konseptiin pikemminkin näiden ihmisten henkisen pääoman kytkemistä hyödyttämään suomalaista kansantaloutta? Esimerkiksi Äiti Amma on käynyt viime vuosina usein Suomessa ja häntä on käynyt halaamassa tuhansia ihmisiä. Mihin tässä tarvitaan Jyrki Kataisen maireaa naamaa, joka spiikkaa Äiti Amman lavalle?
Luovuus ei avaudu ihmisessä pakottamalla, vaan siihen tarvitaan otolliset olosuhteet. Himanenkin tietää tämän, mutta yrittää silti kaupallistaa luovuutta. Monissa osissa Suomea on jo nyt innokasta, luovaa tekemistä, jota kuitenkin lähes aina rajoittavat kapitalistinen aika ja taloudelliset resurssit. Monellakaan ei ole aikaa taiteilla tai harrastaa taiteita ja tieteitä niin paljon kuin haluaisi, koska heidän on elätettävä perheensä ja useintehtävä viisipäiväistä työviikkoa. Silloin yksittäinen Future Visionary -konsepti ei pelasta kuin muutaman helsinkiläisen vapaaherran. Himanen ei kuitenkaan puhu lainkaan tästä kulttuurin parissa vietetyn ajan ja työajan välisestä ristiriidasta, ei edes silloin kun ehdottaa työurien pidentämisen sijaan työurien parantamista. Miten luovuus voisikaan herätä, kun televisiosarjan katsomisen sijaan pitäisikin työpäivän päätteeksi olla ihmettelemässä kulttuuritalolla Bonoa?
"Henkinen pääkaupunki" on kuitenkin äkkiä Himasen silmissä erityisvahvuutemme. Maa, jossa ei ole kansainvälisesti tunnustettua taidetta, filosofiaa, ajattelua, tiedettä - maa, jonka ainoa menestystarina on Nokia?
"Taloutemme kasvulla ei ole 2010-luvullakaan mitään jo valmiiksi kiveen hakattua määrää. Voimme aktivoida kotimarkkinoitamme huomattavasti nykyistä vahvemmiksi, eikä nykyisen viennin potentiaali 2010-luvulla ole mitenkään vähenemässä vaan pikemminkin lisääntymässä Kiinan, Intian ja muiden suurten talouksien vahvan kasvun kautta, kunhan vain pystymme luomaan erityisvahvuuksia maailman suurimpien kehityskulkujen alueilla - sillä tärkeällä lisäyksellä, että samalla pystymme vahvistamaan kykyämme muuntaa idealuovuus käytännön tuloksiksi." (emt., 44.)
Nyt ei saa olla kyyninen, ei saa vaipua tragediamoodiin! "Kyynisyys, kateus ja kylämentaliteetti ovat Suomea hajottavia työntövoimia" (emt., 59) ja Pekka Himanen uskoo yhdessätekemiseen, yhteen kansaan, yhteen oikeaan suomalaiseen unelmaan, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Juuri tämä on koko Kukoistuksen käsikirjoituksen perustava, sisäänrakennettu ongelma: Suomen sisällä ei saisi olla erilaisia ääniä, vastahakoisiakaan, Suomessa ei saisi olla vastarintaa, poliittista aktivismia, vaan olisi kyettävä tukemaan jo-olemassaolevia suomalaisen yhteiskunnan peruspilareita - ja siinä sivussa tukemaan muita yhteiskuntia tällä samalla tiellä. Himaselle väkeä ei ole olemassa tai jos on, se on vain hairahtunutta osaa kansankerrostumasta, joka kärsii tragedioitumisesta ja kylämentaliteetista. Pekka ei pidä pienistä paikoista ja niiden erityispiirteistä, vaan toreista, turuista, suurista rakennuksista, niistä poliittisista keskuspisteistä joissa päätöksiä tehdään (kuten Davosista).
Onko siis ihme, että Himasen sinänsä itsenäinen filosofia alkaa muistuttaa oudolla tavalla kolmen suuren puolueen viimeaikaisia lausuntoja? Välillä Himasta lukiessa nimittäin tuntuu kuin lukisi Kokoomuksen puoluekokouskansiota, sillä niin oudon tutuilta Kokoomuksen viimeaikaisten mainosten ja kampanjoiden valossa Kukoistuksen käsikirjoitus näyttää. Lainaan Himasen käytäntötiivistelmän osan viisi erityistä kärkihanketta:
1. Vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous
2. Hyvinvointivaltio versio 2.0
3. Rikas monikulttuurinen elämä
4. Uusi työkulttuuri
5. Uusi oppimiskulttuuri

1. Vihreässä informaatio- ja vuorovaikutustaloudessa "Suomen tulee profiloitua kansainvälisesti ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaaksi. Nopeiten tähän kaikille väistämättömään siirtymään reagoivat saavat edelläkävijäedun. He pystyvät luomaan uutta vihreää taloudellista kasvua ja vihreitä työpaikkoja." (emt., 222). Tällä hetkellä Suomesta ollaan tekemässä maailmanlaajuisesti merkittävintä ydinsähkön vientimaata: uudet ydinvoimalapäätökset menivät eduskunnassa hujahtamalla läpi kansan vastustuksesta huolimatta (hyvä muuten huomata, kuten Himanen tekee, että ministeri tulee latinan kielen sanasta minister, joka tarkoittaa palvelijaa). Viimeaikaisen poliittisen puhunnan valossa vihreä informaatio- ja vuorovaikutustalous ei ole niin tuntematon ilmaus kuin voisi olla: viherkapitalismi ja "sininen on uusi vihreä" -populismi ovat meille jo tuttuja.
2. Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 tarkoittaa Himasen mukaan, että "Suomen on näytettävä maailmanlaajuista edelläkävijyyttä hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa niin, että se vastaa uusiin haasteisiin. Tärkein uusi tehtävä on panostus liikkumiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin niin terveydenhoidossa kuin yhteiskunnassa koulusta työmaailmaan." (emt., 223). Meillä on jo oivallinen mannekiini huippu-urheilijoiden lisäksi: Alexander Stubb. Mies hiihtää, juoksee, ui, mikään laji ei ole meidän Alexille vieras. Armeijassa koetellaan tänään talvisodan henkeä käymällä taistoon läskejä vastaan. Himanen ei kuitenkaan puutu niihin peruspalveluihin, joita ollaan kovaa vauhtia yksityistämässä - yksityistäminen on nähtävästi sitä "uudistamista", eikä siitä tarvitse erikseen mainita.
3. Rikas- ja monikulttuurinen elämä tarkoittaa Himaselle sitä, että "Suomi luo edellytykset 2010-luvulle, joka on humanismin ja taiteen kukoistuksen arvokasta elämää rikastava vuosikymmen" (emt., 224). Jos jotain emme tänään tarvitse, niin humanismia. Modernin projektin jatkuessa ja jatkuessa (Hardtin ja Negrin sanoin riiston ja vastarinnan keskisen dialektiikan jatkuessa ja jatkuessa) koko insinöörietiikka ei ole muulle nojannutkaan kuin humanismille, ihmisen erityiseen arvoon suhteessa muuhun luontoon nähden. Jos ei mennäkään ihan syväekologisiin tulevaisuusskenaarioihin asti, niin holistinen, eläimistön ja kasvikunnan selvemmin huomioonottavaa etiikkaa tarvitaan. Taideaineiden opetusta tarvitaan ja sitä ilmeisesti ollaankin lisäämässä peruskouluissa. Himaselle tämä kuitenkin tarkoittaa lähinnä tekijänoikeuksien hallinnan säilyttämistä ja oikeutta yhtiöittää tekijänoikeustulot "jotta suomalaiseen kulttuurielämään syntyy omassa maassamme tuottaja-managerirakenteiden infrastruktuuri, joka taas panostaa osaltaan Suomessa seuraaviin luovuuden aaltoihin ja muodostaa näin mestari-kisälli-ketjuja" (emt., 225). Monikulttuurisuus ei siis merkitse tässä niinkään rajojen avaamista vapaalle liikkuvuudelle vaan taideteosten ja kulutustavaroiden tuottamista siten, että ne leviävät moneen kulttuuriin - minkä edellytyksenä, kuten muistamme, on taideteoksen luonteen sorvaaminen sopivaksi, mahdollisimman monelle sopivaksi, sellaiseksi että se täyttää kansainväliset standardit. Himanen haaveilee myös työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta, joka yhdistettynä "verottomiin lahjoituksiin tieteelle ja taiteelle, jotta saamme 'valistuneiden valtiaiden' lisäksi myös 'sivistysporvariston' henkisen kulttuurimme mesenaateiksi' (emt., 225) näyttäisi tarkoittavan sitä, että maahanmuuttajat tekevät työt, seniorit mässäilevät ja siinä sivussa joku vähän taiteilee. Himasen mukaan "maahanmuutto on avattava kuitenkin hallitusti ja ajoitettava niin, että vasta kun suomalaisten oma työvoimapula talouskriisin jälkeen todella alkaa eli ollaan täystyöllisyydessä, siis alle 5 %:n työttömyysasteessa, työperäistä nettomaahanmuuttoa lisätään 20 000 ihmisellä vuodessa" (emt., 225). Jos näin on näreet, lienee turha odotella enää yhtään mummoskandaalia Suomeen.
Näitä kolmea tukemaan asettuvat kaksi peruspilaria:
4. Uusi työkulttuuri, jossa "Suomi kehittää maailmanlaajuisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden uusi luova ja hyvinvoiva työmaailma, jossa ihmiset sekä viihtyvät pitempään että luovuuden kautta parantavat tuottavuutta. Tätä tarkoittavat paremmat työurat." (emt., 226.) Johtajuuskoulutus, executive education, on tässä kärkihankkeena, mutta sanallakaan Himanen ei mainitse työaikojen lyhentämistä, ihmisten emansipaatiota palkkatyöstä ja säännöllisistä työajoista - saati perustuloa.
5. Uusi oppimiskulttuuri, jossa "Suomi luo vahvalle pohjalleen kansainvälisesti edelläkävijämäisen mallin sille, mitä on tulevaisuuden oppimismaailma versio 2.0, joka edistää ihmisten hyvinvoinnin ja luovuuden perustaa" (emt., 226). Samalla "symbolisena kärkihankkeena kehitetään koulun versio 2.0 malli sekä yliopistojen uudenlainen opintoihin orientoivan jakson muoto, joka synnyttää rikastavan vuorovaikutuksen oppimis- ja tutkimuskulttuuria parhaiden professoriemme vetämänä." (emt., 226). Tarkoitus on ilmeisesti räätälöidä uusi toimintakulttuuri, joka rikastuttaa vuorovaikutusta, mutta valitettavaa kyllä, tässä Himasen liirumlaarum menee jo käsityskyvyn tuolle puolen. Ilmeisestikään se ei tarkoita perustavan opetuskulttuurin muutosta, sillä Himanen on kovin ylpeä suomalaislasten PISA-tuloksista. Himasen mukaan on korostettava vuorovaikutusta, mutta mitä se tarkoittaa? Oppimisen parantamista luomalla oppimiselle otollinen ympäristö? Älä hitossa! Koko peruskoulun konsepti on liian suuri pala haukattavaksi, enkä ihmettele jos Himanenkin sanoo siitä sanasen sanomatta mitään. Kenties oivaltavampaa kuin pelkän oppimisympäristön muokkaaminen olisi kuitenkin antaa oppilaiden päättää enemmän omista valmiuksistaan, haluistaan - ei pakottaa samaa tietoainesta kaikkien mieliin. Samalla voisi olla paikallaan luoda kulttuuria, jossa opettajan sanoja ei otettaisi sellaisenaan totuutena, vaan käsiteltävällä asialla olisi eräänlainen suojaus ja "parhailla professoreilla" olisi valmiudet esittää käsiteltävä asia siten, ettei se näyttäytyisi ainoana mahdollisena totuutena. Tällaista kantaa on hahmotellut mm. Paul Feyerabend teoksessaan Three Dialogues on Knowledge (1991).
Himasen sanoin "Suomen kannattaa olla ensimmäinen ja muistaa, että kivikausi ei päättynyt kivien loppumiseen vaan radikaaliin luovuuteen" (emt., 37). Parren voisi kääntää toisinkin päin: kapitalismi ei pääty pääoman loppumiseen, vaan radikaaliin luovuuteen. Vain luovalla ongelmanratkaisulla pääsemme ajatuksesta, ettei ensimmäiselle (kapitalismi), toiselle (kommunismi) tai kolmannelle (himaslaisuus) ole vaihtoehtoja - että on neljäs tie. Siinä mielessä Himanen kannustaa raportissaan oikeaan suuntaan, kunhan vain emme ota hänen sanojaan täydestä, täytenä totena, emme, vaikka hän kuinka vetoaisi siihen, kuinka "kosmos koettelee".

3 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Uhuh. Olen suhtautunut penseästi Himasta kohtaan kohdistettuun automaattiseen kritiikkiin sillä ajatuksella, että mies - vaikkakin juhlapuheita ja häntäheikkiä muistuttavalla retoriikalla - edes yrittää muistuttaa, että taiteilla, tieteillä ja humanismillakin on arvonsa talouskasvun rinnalla. Mutta jo lause "miten voimme erottua innovatiivisen talouden keskuksena" riittää harkitsemaan kantaani uudestaan. Ja joku HIMin, Rasmuksen ja Apocalyptican hehkuttaminen suomalaisen kulttuurin urotekoina. Ääääh.

Kiitoksia siis tästä tekstistä ja siitä, että osoitit sen mitä en olisi halunnut uskoa: Himanen näyttäisi olevan melko lailla kapitalismin, valtavirran, menestystarinoiden ja julkisen mielipiteen lävistämä, kun nykypäivänä näyttäisi siltä, että marginaaliin ja julkisen ulkopuolelle on työnnetty lähestulkoon kaikki kiinnostava omaehtoisesta kaupunkikulttuurista omaleimaisiin artisteihin ja varteenotettaviin poliittisiin ja ideologisiin ajatuksiin.

Ällöttää vain, kun nykyisin missä tahansa julkisissa tiedotusvälineissä tai keskusteluissa noteerataan ainoastaan se, mikä MYY (kansainvälisesti), edes noteeraaminen ei riitä, mistä kertoo vaikkapa se, että psyche folkia hehkutetaan (tai hehkutettiin) maailmalla, mutta Suomessa se on yhtä arvokasta kuin paskallakäynti.

En sano, etteikö valtavirrassa olisi aina ollut aimo annos viihdettä ja tyhjänäpäiväisyyksiä, mutta tuntuu, että nykyään KAIKKI mikä ei ole harmitonta, kliinistä, sliipattua, ylituotettua ja millään lailla häiritsemätöntä, saa luvan jäädä vaille julkista mainintaa ja ohjelma-aikaa, samalla kun laskelmoitua brändiajattelua juhlitaan ja kulttuuripääkaupunki tukee spektaakkeleita sekä tuhoaa elinvoimaista ja OIKEASTI innovatiivista kulttuuria.

Tämä eksyi nyt vähän harhapoluille, mutta olen miettinyt tätä asiaa viime aikoina, ja tekstisi perusteella Himanen Bonoineen, oikeistolaisine retoriikkoineen ja laatuvisioineen voi julistautua vaikka pohjoisnavan keisariksi ja perustaa sinne Hyvinvointivaltio 2.0:nsa.

Mikko kirjoitti...

Niin, se unohtui sanoa, mikä oli oikeastaan koko tuon kirjoituksen pointti, että menestyksen ja häiritsemättömyyden kulttuuri näkyy olevan niin yleisesti toitotettu, että filosofikin alkaa uskoa sen olevan ainoa todellisuus. Kuilu ei kasva ainoastaan köyhien ja rikkaiden, vaan myös valtavirran ja marginaalin välillä.

Anonyymi kirjoitti...

Näin se taitaa olla, että tänä päivänä ihmiset eivät tajua, että kaikkein tärkeimmät asiat elämässä ovat ilmaisia. Valtavirta ihminen, Himanen mukaan lukien, hukuttaa elämän arvon pelkästään sen ulkoisiin muotoihin. Itseäni inspiroi tällä hetkellä ekofilosofi Henryk Skolimowskin ajattelu tietoisuuden jatkuvasta evoluutiosta ja itseään ylittävästä ihmisestä. Minua kiehtoo kaiken välineellistämisen sijaan itseisarvoiset asiat; työ itseisarvona, oma keho itseisarvona, luonto itseisarvona jne. Väitän, että elämä käy paljon helpommaksi ja ekologisemmaksi, kun ihminen lakkaa projisoimasta omaa itseään ulkoisiin menestyksen symboleihin.