Pyhä ja päivänkohtaisuus

"Rikkinäinen ja tyytymätön olo. Kuinka paljon tulee vihata kompromisseja voidakseen olla tekemättä niitä jatkuvasti. Jos ajattelee niin paljon "taiteen" edellytyksiä kuin minä teen, miksei voi pitäytyä niissä. Sitä selittää itselleen ajan ja voimien puutteella, maailman sietämättömällä paineella, elannon välttämättömyydellä." (A. W. Yrjänä: Päiväkirja. 1995-2008. Taiteesta ja elämästä. 2009. s. 352.)

Sitaatti tiivistää koko lailla sen, mistä kirjailija-muusikko A. W. Yrjänän Päiväkirjassa on kyse. Yrjänä on joissakin haastatteluissa tainnut mainita, että noita kirjoituksia voi ymmärtää vain jos ymmärtää, miten tiettyyn suuntaan sysätty toiminta muuttuu vähitellen vastakohdakseen. Seuraavaksi hahmotan joitakin niistä toiminnan linjoista, joissa Yrjänän kohdalla näin käy.

Tunnustettakoon myös näin alkuun: olen seurannut ja arvostanut vuosikausia Yrjänää suomalaisen mediakulttuurin kentällä hänen runoutensa tähden, hänen kirjallisen oppineisuutensa tähden, mutta en tosiaankaan hänen persoonansa tähden - tai sen persoonan tähden, jota hän itsestään tuo ilmi. Jos Yrjänä olisikin säännöstellyt omaa julkisuuskuvaansa, toteuttanut jotain gurdjieffilaista strategiaa, jossa ei ole tarkoitus kerätä oman itsen ylle tiettyä auraa tai ympärille opetuslapsia (vrt. J. G. Bennettin kuvaus Gurdjieffista teoksessa Gurdjieff. A Very Great Enigma, 1969), arvostaisin tätä, mutta Päiväkirjan valossa nähtynä kyseessä ei ole tietoinen strategia, vaan eräs sinänsä vastenmielinen yksilöllinen muutosprosessi.

Päiväkirjoja yleisesti luonnehtii usein eräänlainen hiljentyminen, vaikeneminen, muulta maailmalta vetäytyminen: kirjoittaja on kaksin tekstinsä kanssa, oikeasti paneutunut siihen mitä sanoo. Näin on Yrjänänkin kohdalla. Hänelle kirjoitus on rituaali jo itsessään. Yrjänä kuitenkin kirjoittaa etupäässä kaksin koneen kanssa, ei kaksin kynän kanssa. Silloin syntyy vaikutelma koneen hurinasta, kirjoittajasta kirjoittamassa tuijottaen monitoria; edes ollessaan ihmisiä paossa ja kirjoituslomalla Torniossa, Kemissä tai muualla Lapissa Yrjänä istuu koneella, ei ikkunalla tuijotellen välillä ulos. Jatkuvasti seurana on tietokoneen hurina, olkoonkin sitten kannettavan tietokoneen. Joten: näyttäkää minulle sellainen rituaali, joissa tekniset laitteet ovat hallitsevassa asemassa ja joihin tekninen maailmankatsomus suhtautuu suopeasti. Tietokone estää rituaalisen hiljentymisen, sillä silloin yhteiskunta arkisimmillaan on jatkuvasti ihmisen ja pyhän välissä; rituaalitilaa ei synny, sillä tietokone muistuttaa jatkuvasti jokapäiväisyydestä, kapitalistisesta riistosta, tekemättömistä töistä ja vastaavasta. Ja vaikka Yrjänä kirjoittaakin alituiseen myös käsin, vaivalloisesti ja hitaasti, näyttää siltä, että nuo tekstit eivät sisälly Päiväkirjaan. Päiväkirja on siis - näin oletan - erään kirjoittajan kirjoittaman päiväkirjan ulompi, eksoteerisempi piiri. Esoteerinen ja yksityinen jää julkaisematta. Ja hyvä niin; se maailma on hänen omansa. Siinä maailmassa Yrjänä luultavasti pääsee lähemmäksi pyhäänsä.

Yrjänä käsittelee kirjoittamista, julkaisemiensa teosten syntyä ja reseptiota, mutta myös taiteen yleisiä edellytyksiä ja sitä miten nämä eivät toteudu hänen kohdallaan. Yrjänä ei ole koko kolmentoista vuoden aikaa syvän masentunut, mutta hän on raivoissaan, vihainen, kuin häntä häirittäisiin jatkuvasti eikä hänellä olisi aikaa kirjoittaa, olla yksin, yksin tekstinsä, Jumalansa, minuutensa kanssa. Tässäkin mielessä kirjoittaminen on hiljentymistä, hetki jolloin kukaan ei häiritse.

Mutta samalla Yrjänässä (ja kun nyt puhun Yrjänästä, tarkoitan vain sitä kuvaa joka välittyy hänen päiväkirjoistaan, en hänen persoonaansa tosielämässä tai häntä muuna julkisuuden henkilönä) alkaa tapahtua muutoksia, joita hän ei hallitse. Yrjänä ajautuu avo- ja sittemmin aviopuolisonsa kanssa asunnosta toiseen, ahtaista tiloista vihdoin Porvooseen vanhaan omenapuiden ympäröimään puutaloon. Ensin Yrjänällä ei ole omien sanojensa mukaan "rituaalitilaa" ja sitten kun on, hän joutuu keskelle suurta remonttia, kotitöitä, jatkuvaa ihmisten virtaa, joka tulee sotkemaan hänen hiljaisuutensa, hänen hiljentymisensä. Taloudellisesti hänen tilansa kohenee jatkuvasti hiukan, joskin valtavan remontin suhteen hän loppujen lopuksi vaikenee, miten tiukalle se Yrjänä-Heikkisen talousyksikön vetää. Loppupuolella Päiväkirjaa hän ei kuitenkaan liiemmin tuskaile rahatilannettaan.

"Elannon välttämättömyys" ajaa hänet kuitenkin kirjoittamaan imbesillejä maitopurkkirunoja, juoksemaan naistenlehden haastattelusta toiseen, keskustelemaan joutavia enimmäkseen Torsti Lehtisen kanssa erinäisissä tapahtumissa, lentämään Tornioon esittelemään kirjastossa tuotantoaan tai palaamaan keikkalavoille CMX:n Dinosaurus Stereophonicuksen aikoihin tehdystä päätöksestä huolimatta. Vaikka Yrjänällä on Työ kesken, hänen korpukseensa alkaa runoteosten, levytysten ja esitelmöinnin lisäksi kasvaa syöpäläismäisesti huoraamisen leimaamia tekstejä, jatkuvaa muiden miellyttämistä. Vai eikö esimerkiksi näihin päiviin jatkunutta CMX:n nettisivujen Kysy-palstan vastaamista voida pitää osana Yrjänän korpusta, semminkin kun jotakuinkin samoihin aikoihin Päiväkirjan kanssa julkaistiin Encyclopedia Idiotica (2009), eli "mehevimmät" vastaukset typerryttävien fanien typerryttäviin kysymyksiin. Kovissa kansissa vieläpä. Rokkikirjana. Tahallaanko Yrjänä siis myöntyy tällaiseen alennustilaan, leimaan josta hän aiemmin halusi pois; tahallaanko, "rokkikirjailijaksi"?

Tarkoitus ei ole pilkata, vaan kysyä, missä määrin nämä myönnytykset ovat tarpeellisia? Jos asiaa tarkastellaan raadollisemmin, voidaan vastata Yrjänän suostuvan alennustilaan rahoittaakseen oman, sinänsä naurettavan elämäntapansa. Vai mitäpä naurettavaa on siinä, että haluaa oman kodin (omakotitalon), oman auton, lihamyllyn, ankkapuristimen, maailman parhaat bassokamat, metrikaupalla kirjoja? Sehän on perustuhnuporvarin jokapäiväinen haave! Tämän suhteen Yrjänä on enemmän kuin viekas: hän on huomattavasti perustuhnuporvaria älykkäämpi, sivistyneempi; hänen juurensa ovat kapinassa, vielä 27-vuotiaassa raivokkaassa Yrjänässä on toivoa ja uskoa, että elämänsä voi elää toisin... ja silti Yrjänästä kuoriutuu lomaa ja omaa länkkärintilaansa isoava makkaramies. Loppua kohden Yrjänä ei enää edes häpeile: hänen elämänsä täyttää hyvä ja ei-eettinen ruoka (muistetaan Yrjänän polleat mutta jokseenkin yksiulotteiset perustelut sekasyönnilleen HS:n kolumnistina ja hänen viimeisimmät mediaesiintymisensä ylipäätään, ks. esim. Metro-lehden haastattelu), juopottelu, nillittäminen kapitalismin kauheuksista sänkykamariaktivistina, Voima-lehden ja aktivismin paheksunta narsismina ja viimein, jopa luksusmaastureista haaveilu:

"Mutta minä sairastun nykyään outoihin tauteihin. Viime vuonna minulla oli ehtymätön bassokuume. Se soitin, jonka lopulta sain, ei jättänyt rauhaan unissakaan. Kuin iän herättämä oma kuolevaisuuden tunne tunkeutuisi piilotajuntaan esineiden kaipuuna, joka on tietysti romanttista ikuisuuden tavoittelua. Esineet ovat ideoita. Nyt minut on vanginnut idea Range Roverista. Viereen pyrähtää lintu ja juo kylpyvesiastiasta. Silläkin on kuuma ja jano. Avaan siiderin. Muistan, että alakerrassa käyvään puolukkaomenaviiniin pitäisi laittaa kirkasteet. Tämä autosairaus on järjettömyydessään hankala. En ole koskaan välittänyt autoista. Nyt olen alkanut välittää. Se on jonkinlainen ajatus familiaarihengen ja haarniskan yhdistämisestä. Kun ajaa tuollaista huoletonta perheautoa kuin meillä on, on se kuin olisi pukeutunut vaatteisiin, joita inhoaa ja häpeääkin. Ja kun pysähdyin hetkeksi miettimään, millaista kulkuneuvoa oikein haluan, oli vastaus ilmeinen. Sen pitää olla iso, eurooppalainen, kaikkiin olosuhteisiin sopiva, persoonallinen ja röyhkeä. Range Rover. Minulla ei ole varaa sellaiseen. Uusi maksaa satakaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa. Siitä voi laskea, mitä käytetty maksaa. Sen lisäksi niissä on paljon vikoja, eikä ennen vuotta 2002 valmistettu diesel ole mistään kotoisin." (emt., 426.)

Tiedän, että on höperöä takertua kaikista mahdollisista seikoista juuri isoon autoon ja tällaisen idean kritiikkiin, mutta eikö yllä olevasta sitaatista käy hyvin se tapa, jolla Yrjänä onnistuu melkein vakuuttavankuuloisesti perustelemaan älyttömyydet, tavanomaisen ja hyväksytyn kulutuselämän öykkärimäisyydet? Yrjänälle kyse on sairaudesta, tai siitä, miten esine ilmentää omistajaansa - ja se, että ihminen kerää ympärilleen esineitä, jotka ilmentävät häntä, täydentää hänen luontoaan. Ihminen kapitalismissa on aina edesvastuuttomassa tilassa.

Sitaatissa on myös tullut esiin se, mikä alkoi sen vastakohtana:

"Vuodenaika, jonka päivät ovat tyhjiä. Laulut eivät tule. Työ ulkoisessa maailmassa on lepovaiheessa, talviunessa. Paitsi, että minun ulkoinen työni on kyllä suuressa määrin sisäistä. Jos olenkin unelmoinut ja piehtaroinut viimeiset kymmenen vuotta, on se ollut oma tieni. Minulta tuntuu ottavan pitkän ajan tämä prosessi, mieheksi tulo, maailman edes osittain hyväksyminen. Olen liian nuori puhumaan Jumalasta, etsimään häntä. Liian nuori opettajaksi. Edes taiteilijaksi. Rakastajaksi alan olla kyllin vanha, jo. Elämänvaiheilla on tehtävänsä täytettävänään. Minä olen aina pitänyt melkoista kiirettä kuin ei olisi aikaa muulle kuin sisäiselle elämälle. Jopa ystävien kanssa vietetyt hetket tuntuvat usein haaskaukselta. Onko se jotakin ennakkoaavistusta? Nuori mies on aina sekä kuolematon että valmis kuolemaan. Pitääkö siksi jokainen hetki "käyttää", ymmärtää ja sovittaa kuvioon. Siihen pimeä vuodenaika ei ole otollinen." (emt., 10.)

Vaikka Yrjänä on tehnyt (tähän saakka) suurimmat ja oivaltavimmat taideteoksensa vasta 2000-luvulla, sen hintana Päiväkirjan perusteella näyttää olevan hänen antautumisensa mainitsemalleen ulkoiselle. Se tarkoittaa, että Yrjänän sisäinen Työ ei enää ole niin syvässä ristiriidassa ystävien, kodin ja ankkapuristimen kanssa kuin ennen, mutta samalla Yrjänästä on yksittäisenä kuluttajan, yksittäisenä ihmisenä tullut Päiväkirjan perusteella entistä sietämättömämpi. Ennen Yrjänä oli raivoissaan, turhautunut, suruissaan, nyt enemmänkin elosteleva ja turpea rakastaja, jonka ulkoinen toiminta on näkyvälle maailmalle huomattavasti tuhoisampaa kuin 90-lukulaisen Yrjänän. Ja kaiken lisäksi juuri jälkimmäiseen elämäntapaan sisään kirjatut lait tekevät tuosta muutoksen läpikäyneestä hahmosta kenties entistä itsetuhoisemman, näivettyneemmän, henkisesti köyhemmän. Elostelijalla ei ole koskaan jano. Ja kuten Yrjänä itsekin muutoksensa keskellä kirjoittaa, vuonna 2000, "Kurjimmillaan ihminen on lähimpänä totuutta, jos sen oppii näkemään" (emt., 180.)

Jatkuvasti Yrjänän tavoin juopotteleva ihminen ei kuitenkaan ole yhtään sen lähempänä totuutta. Yrjänä tunnustaa sen kierrellen itsekin:

"Kaikki tutut juovat. Siitä on tulossa sittenkin sukupolveni lausunto elämää ja yhteiskuntaa kohtaan. Puristakaa meidät toimiston ajalla kuiviin, niin me juomme itsemme stressihelvettiin. Sillä eihän tämä juominen ketään auta lepäämään. Mutta vielä se on hauskaa, vielä se jaksaa innostaa meitä omaa pikkuporvarillisuuttamme ja tylsyyttämme vastaan. Kukaan ei ole vielä alkanut juoda kokopäiväisesti, kuitenkaan." (emt., 307-308.)

Yrjänä ei havaitse, että juuri juomisesta, tissuttelusta, osa-aikajuomisesta on tullut pikkuporvarillisuuden ja tylsämielisyyden osuvin käytänne. Pikemminkin juominen on Yrjänälle jotain, jossa hiipuu sammunut kapina (mutta kapina kuitenkin) ja johon yhteiskunta heidät pakottaa. Vastuu ei ole enää ihmisellä itsellään. Näyttää kuin loppuvaiheessa Päiväkirjaa Yrjänä olisi jo liian vanha ei vain rakastajaksi, taiteilijaksi, puhumaan Jumalasta, vaan myös liian vanha näkemään perustavanlaatuisia päivänkohtaisuuksiaan, niitä tapoja joita elostelijana rakastaa. Tuttu tilanne meille kaikille. Läsnä joka päivä. Liikaa ulkoisuutta itseensä imenyt ja sitä kyynisyydeksi nimittävä voikin enää vain sanoa tällaista:

"Nationalismi kaupan polttoaineena on lopussa sekin. Tosiasiassa valtiot on kaikessa hiljaisuudessa purettu ja demokratioissa esiintyvät kansalaisliikkeet ovat romanttista turismia historiaan. Tekemisen ja tapahtumisen tuntu puuttuu. Eletään historian huippukohtaa, josta tullaan puhumaan kulta-aikana joskus, mutta todellinen tunne on vain niillä, joilla on tuhon ja kuoleman missio. Jotka ovat riittävän epätoivoisia ja tosissaan. Länsimaissa on vain ironia."(emt., 423.)

Kappaleen loppuun on kuitenkin eksynyt lause, joka muistuttaa meitä, että ehkä Yrjänä vielä herkkinä hetkinään, ollessaan aidosti kaksin tekstinsä kanssa, hiljaa sisäisyytensä kanssa, muistaa vielä jotain:

"On lähdettävä päivänkohtaisuuden ja median ääreltä pois, jotta näkisi edes vilauksen elämästä" (emt., 423).

Sama lause on myös hyvä silta päiväkirjoihin, joita henkeä ja keskittyneisyyttä voisi pitää Yrjänän Päiväkirjan lähes täydellisenä vastakohtana. Tarkoitan nyt Thomas Mertonin päiväkirjoja, joista on suomennettu kokoelmaksi Hiljainen elämä (2005). Merton (1915-1968) oli katolilainen munkki, kirjailija ja rauhanaktivisti, joka kuoli tapaturmaisesti ja ennen aikojaan. Hänen elämäntyönsä kulkee oikeastaan hänen kynänsä kautta, sillä aikalaiset ja jälkipolvet muistavat hänet ahkerana kirjeenvaihtajana, kirjoittajana, päiväkirjankirjoittajana. Kentuckyn metsissä, Gethsemanin luostarissa hiljaisuudessa elänyt Merton aloitti päiväkirjan kirjoittamisen jo 16-vuotiaana, mutta Hiljaisen elämän ensimmäiset merkinnät alkavat vuodelta 1939 - Mertonin ollessa noin 24-vuotias. Silmiinpistävää on, että Yrjänän Päiväkirja alkaa miehen ollessa jotakuinkin 25-27-vuotias. Ei kenties tee oikeutta, mutta on mielenkiintoista verrata ympäristön virikkeiden vaikutusta kirjoittavan minän rauhallisuuteen. Yrjänä on kirjoittaessaan pysähtynyt, mutta täynnä raivoa, surua, tukahdutettua potentiaa - Merton sen sijaan näyttää hylkäävän aiemmat vuotensa ja niihin sisältyneen elämän ja eräällä tapaa riisuutuvan: hänestä tulee entistä rauhallisempi, levollisempi hänen omistautuessaan täysipäiväisesti Jumalalle:

"Miten turhaa olisikaan haikailla noiden aikojen onnellisuuden perään - voiko niitä edes sanoa kovin hyviksi tai onnellisiksi, kun ollessani kahdentoista ja kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenyhden, ollessani aktiivinen ja havitellessani kaikenlaista, olin täynnä suuttumusta ja kärsimättömyyttä ja kiittämättömyyttä perhettäni kohtaan, siinä määrin että nyt tuntuu kauhealta ajatellakaan sitä? Olin ylpeä ja itsekäs, kielsin Jumalan, mieleni oli täynnä ahneutta ja himoa. Olin niin täynnä kaikkea tätä, ettei sen ahdistavuus vieläkään jätä minua rauhaan, vaan valtaa minut yhä uudelleen ajatuksissa ja unissa ja vihan ja halun liikkeissä. Minussa on yhä tuota samaa ylpeyttä ja viheliäisyyttä, joka on piintynyt lujaan ja josta on niin vaikea päästä eroon sen itsepäisen voiman vuoksi, joka heikentää rakkauden ja rukouksen voimaa ja tekee vastarintaa Jumalalle" (Merton 1999/2005, 31.)

Kuitenkin Mertonin ympärillä ensimmäisinäkin luostarivuosina kuohuu: Euroopassa möyryää sota, eikä hän kieltäydy huomioimasta sitä kirjoituksissaan. Hän on tietoinen maailmasta, eikä ole kääntänyt sille suoraan selkäänsä, vaikka elääkin etäämpänä 40-luvun amerikkalaisesta yhteiskunnasta.

Merton vetäytyy, toisin kuin tämän päivän vaativa aktivisti. Pakeneeko Merton vastuuta? Kenties. Tai kenties ei: Merton asettaa oman elämänsä ja köyhyyslupauksensa parhaaksi kokemakseen keinoksi taistelussa sotia vastaan:

"Tämän laakso on täynnä säiliöitä, joiden öljyä käytetään pommikoneiden polttoaineena. Kun ne on täytetty, niiden täytyy pommittaa jotakin, ja yleensä ne valitsevat kohteikseen öljysäiliöitä.
Missä tahansa, missä on öljysäiliöitä tai tehtaita tai rautateitä tai mitä tahansa kodin mukavuuksia ja osoituksia tällä vuosisadalla tapahtuneesta edistyksestä, siellä tulee epäilemättä olemaan ennemmin tai myöhemmin myös pommikoneita.
Sen vuoksi - vaikka en teeskentelekään ymmärtäväni sotaa niin kuin jotkut tekevät - tiedän sentään tämän: tieto siitä, mitä parhaillaan on tapahtumassa, saa minut vain haluamaan epätoivoisesti olla vapaaehtoisesti köyhä, hankkiutua eroon koko omaisuudestani saman tien. Toisinaan minua pelottaa omistaa mitään, edes nimeä, puhumattakaan kolikoista, tai öljy- tai ammusteollisuuden tai lentokonetehtaiden osakkeista. Minua pelottaa luoda omistussuhteita mihinkään, koska pelkään että rakkauteni siihen, mitä omistan, saattaa koitua jonkun toisen kuolemaksi jossakin muualla." (emt., 46-47).

60 vuotta myöhemmin Yrjänä painii periaatteessa samojen ongelmien kanssa. Hän kavahtaa tapoja, joilla kaikennielevä markkinajärjestelmä lähentelee taiteen rajoja. Myös hän vetäytyy, tosin vain kirjoittamaan. Kirjoittaminen on hänelle yksinäisyyttä, jota seuraa huoraamisvaihe, lavoille siirtyminen, esittäminen, haastattelujen antaminen, omista teoksistaan kertominen. Mertonilla vastaavaa dialektiikkaa ei ole. Hän ei valita, etteikö hän ehtisi kirjoittaa, hänellä näyttää olevan aikansa kaikelle, säännöllisistä velvollisuuksista huolimatta. Yrjänä luonnehtii itseään gnostikoksi ja tämä luonnehdinta lähestyy kiinnostavalla tavalla nykyisiä kirjoittamisen tiloja. Nykypäivän ihmiselle kirjoittamiseen ei ehkä ihan oikeasti ole aikaa, ei tarpeeksi aikaa; ei ainakaan ilman harjoitusta. Vaikka varaisi kaiken maailman ajan, koko päivän, levoton mieli etsiytyy aina pois kirjoittamisesta. Aika nopeutuu, koska se kenties järjestetään eri tavoin. Yrjänällä ei silti ole harmina päivätyötä; hän haluaa vain kirjoittaa, mutta siihenkään hän ei pysty niin paljon kuin haluaisi, koska on raivoissaan tai muut ihmiset häiritsevät häntä. Tässä on gnostilaisuus: jollain oudolla tavalla muu maailma, "näkyvän valon olennot" estävät rituaalia tapahtumasta, ne estävät kirjoituksen tulemisen. Helmi, joka kairaa itseään irti lihasta, on hidas ja hiljaa, eikä rokkaava ruumis voi sitä nähdä. Ellei käännä itseään sitä kohti, kirjoita käsin, vaikene, "lähde pois päiväkohtaisuuksien ja median ääreltä". Siihen Yrjänä ei näytä pystyvän.