Regressio ja äänestysprosentti

Suurpuolueet olivat EU-parlamenttivaalien häviäjiä Suomessa. Sekä Kokoomus, Keskusta että SDP menettivät kukin yhden paikan Perussuomalaisille, Kristillisdemokraateille ja Vihreille. Jälkipolvet tulevat kaiketi muistamaan vaalit Perussuomalaisten rökälevoittona. Helsingin Sanomat ehätti kirjoittaa jo pääkirjoituksessaan, kuinka "näistä vaaleista tuli sitten protestivaalit".

Suoraan vaalitulos ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että populismi nostaisi päätään Suomessa. Lähinnä se kertoo ainakin kansalaisten äänestysinnon heilahtelusta, mutta myös yleisemmin tyytymättömyydestä. Harmillinen asia on sikäli, että tämä heilahtelu suuntautuu suurpuolueiden keskuudesta yhä oikeammalle ja vasemmiston alamäki näyttää alati jatkuvan. Kiinnostavaa vaaleissa on kuitenkin melko uskomattomalta tuntuva äänestysprosentti, 40,2 prosenttia. Tarkoittaako tämä, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei äänestänyt, koska tätä kansanosaa ei vain kiinnostanut - tai kuten HS asian ilmaisi: sitä kiinnosti enemmän piknikit ja elokuvissakäynti? En usko, että asia olisi näin yksioikoinen, vaikka poliittisesti passiivisia on Suomessakin monia. Taatusti tuohon määrään nimittäin mahtuu myös niitä, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti, mutta eivät halunneet kanavoida tyytymättömyyttä perussuomalaisten tai minkään puolueen nimiin. Pienpuolueet ehättivät silti julistamaan, että heidän voittonsa mahdollisti lähinnä kansalaisten kasvava EU-kriittisyys. EU:ta kohtaan on syytäkin olla kriittisiä ja esimerkiksi minut se sai (edelleen) äänestämään tyhjää, edustaahan EU-parlamentti käytännössä täysin vastakkaista politiikkakäsitystä kuin minkä itse koen mielekkääksi: valta liittovaltiolle ja yhä kauemmas kansalaisista, yhden valtuutetun edustaessa yhä suurempaa määrää ihmisiä. Miksi olla äänestyspäivänä aktiivinen, kun kaikkina muina aikoina parlamentarismi tuomitsee meidät passiivisuuteen?

Jos asia nähdään optimistisesti, on vain hyvä, että valtaa jaetaan suurilta puolueilta pienille, sillä pienet edustavat tarpeen vaatiessa erilaisempia arvoja kuin keskiarvoja ja kvantiteetteja lukevat, täysin mitäänsanomattomat mutta silti valtaapitävät suuret puolueet. Tietenkin esimerkiksi Perussuomalaisten EU-kriittisyys on lähinnä apeaa maahanmuuttokriittisyyttä ja puolue ylläpitää lopulta räikeän taantumuksellista agendaa, mutta ainakin se korostaa erilaisuutta samanlaisuuden sijaan - ja korostaa paikallisuutta kansainvälisyyden sijaan. Oikealle kallellaan olevien regressiivisten tahojen ansiot ovat juuri kytkeytymisessä takaisin maahan ja vereen, niihin jatkumoihin joista moderni ihminen on irrotettu - vielä kun tuo kytkeytyminen ei suhtautuisi vihamielisesti erilaisuuteen(sa), vaan utopiasosialistisesti kääntäisi katsettaan (kuten Richard Wagner) kohti kansan (Volk) luovia voimavaroja hyväksyen silti kaikki muutkin paikallisuudet, etnisyydet, muuttovirrat ja kerjäläisarmeijat. Varjelisi kieltä ja luontokokemusta, jonka kansainvälistyvä EU-Suomi pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan.

Eroistaan huolimatta tiedämme lähes kaikkien puolueiden vaihtavan nahkojaan äänestäjiä kalastellessaan, homogeenistyvän ja myyvän periaatteitaan tavoittaakseen enemmän ääniä. Kun puolueilla ei ole enää sanottavaa, vain imagoja ja roolimalleja, toinen keskeinen kysymys äänestysinnon laskemisen suhteen on, miksi kenenkään pitäisi tukea yhdenkään puolueen ehdokasta, kun tiedämme, että saadessaan mahdollisuuden valtaan mikään reaalinen ei muutu paitsi se, että ehdokas lipeää iskulauseistaan, kadottaa esimerkiksi mahdollisen vihreytensä - ja tämä kaikki politiikan tekemisen hinnalla. Tavoitteita ei saavuteta, mutta kaikkensa kuulemma yritetään. Ei Vihreän ehdokkaan äänestäminen parlamenttiin tule muuttamaan yhtään mitään, sillä tällä eleellä - äänestämisellä - viestitään, että asiat ovat perustoiltaan hyvin, tarvitaan vain pientä hienosäätöä. Edes Vihreät eivät halua ajaa alas kapitalismia, jonka olemassaolo ja sija olemisemme perustana kuitenkin on syynä lähes kaikkiin ympäristöongelmiin. Tiedän: tasapainottelu laajempien kaarien murtamisen (kapitalismin ekspansio) ja ihmisten lyhyen tähtäimen toiveiden (esim. työllistyminen) välillä on hankalaa, mutta nykyiset taloudelliset mallit tulevat ajamaan meidät, meidän sisäisen ja ulkoisen luontomme tuhoon, ellemme ole valmiita muuttamaan elämänkäytäntöjämme ja yhteiskuntarakenteitamme. Toimet joita tarvitaan kyseenalaistavat koko taloudellisen työhön ja kulutukseen perustuvan toimeentulon.

Edustuksellinen politiikka, varsinkaan EU:ssa ei siis todellakaan pyri perustojen muuttamiseen, vaan suomalaisten kohdalla halutaan vain "saada äänemme kuuluviin". Tämä surkuhupaisa asetelma todistaa täydellisesti, että kyse on samanaikaisesti avuttomuudesta (oletetun) pakon edessä ja hingusta kuulua johonkin, olla kuten ne yläasteen isot pojat.

Nyt kun EU-kriittisyys on tavoitettu, on vain koetettava kanavoida se pois taantumuksellisuuden perussuomalaisuuden vaipasta. Tämäkään ei tule tapahtumaan äänestyskopeissa.

Insinöörilogiikka ja jumalten kuolema

Umberto Eco kirjoitti jälkikirjoituksessaan Il Nome della Rosaan kuvatessaan niitä ratkaisuja joita kirjailijana teki romaania laatiessaan, että halusi tehdä aktuaalisesta lukijasta orjansa, kunhan tämä ensin olisi läpäissyt noin sadan ensimmäisen sivun mittaisen initiaatiovaiheen ja hyväksynyt kuvatun maailman lainalaisuudet ja kalustukset, päähenkilöiden luonteenoikut ja tulosuunnat. Useimmiten tämä pätee muuhunkin romaanikirjallisuuteen ja Econ teosten kaltaisten useamman sadan mittaisten romaanien kohdalla tämä on suorastaan sääntö - ja kerrankin sellainen sääntö, johon mukaudun mielelläni.

Econ luonnehdinnan sadasta ensimmäisestä sivusta on nähtävästi ottanut vakavissaan Cornelius Jakhelln, norjalainen muusikko, jonka ensimmäinen romaani Gudenes fall (2007) kääntyi jo nyt suomeksi (syyt tulivat tällä kertaa kustantamojen taholta: neljä pohjoismaista kustantamoa järjesti kilpailun, jonka Jakhellnin Gudenes fall voitti Norjan osalta; muut voittajat olivat Jukka Behmin Dr. Mumbai ja Torben Munksgaardin Retrograd) nimellä Jumalten tuho (2008). Runsaan sadan sivun verran nimittäin vei ainakin minulta lukijana hyväksyä ensisijaisena kertojana toimivan Odinnin puhunnos, joka suoranaisesti oli aikalailla järkyttävää. En kiellä, etteikö taidokasta, vain järkyttävää, ärsyttävää ja härskiä.

Olisi kuitenkin virhe sanoa samaa Jakhellnista ja romaanista sinänsä. Pikemminkin Odinnista ja tämän näköalantornista avautuva näkymä alas Valhallaan ja ylös maailmaan vaativat typerryttävää kielenkäyttöä, barbaarisia juttuja, mauttomia pierunkatkuisia stand up -showsketsejä sekä hiuksia nostattavan puistattavaa englanninkielellä briljeeraamista. Pääjumala Odinn ja koko jumalkatras on muuttanut Götterdemmerungin jälkeen maan alle, toiseen Valhallaan. Ihmiset ovat unohtaneet jumalat. Odinn katselee heitä ystävänsä Hornbori hopeakääpiön kehittämällä teknologisella ihmeellä in-visiolla, ja on syystäkin harmissaan: nämä viihdyttävät itseään maan päälle kaikenlaisilla typeryyksillä, kuten tosi-tv:llä ja bläkk fakkin shitmetallilla, joskin osa jumalistakin on myös innostunut niistä, mikä kertoo aika paljon myös jumalten oman degeneraation asteesta. Svartalvheimin kaivoksissa kääpiöinsinööri Reginn kehittelee kyborgin kaltaisia griffbotteja ja näitä kehittyneempiä biontteja, joita lähtee hurmahenkisesti viemään ylös maan päälle Odinnin kieltäydyttyä vihaisesti ottamasta niitä Aasgaardiin. Odinn nimittäin suosii vain "yksinkertaisia elämänmuotoja", ei keinotekoista elämää jolla kaiken lisäksi vielä olisi tietoisuus. Teknologiaan kiintyvä hulluus alkaa levitä siis syvältä maan alta.

Genrehybridinä Jakhellnin saagaromaani on taiten koottu ja erityisellä huolella kalustettu; totta kai peikkoja, kääpiöitä, jättiläisiä, einheriereitä ja jumalia samaan maailmaan saattamalla saa maanalisen näyttämään aika lailla fantastiselta, mutta Odinnn kuvailee niin kattavasti valtakuntansa tapoja ja tapahtumia, että kun lukija on päässyt initiaatiovaiheen ohi, romaanista alkaa juontua esiin hiljalleen johtoteemoja,vähän juontakin ja tällöin hänet on koukutettu. Merkittävää on kuitenkin, että teksti näyttää muodostavan kirjavan tekstimassan, tai maaston, jossa johtoteemaan palataan aika ajoin, mutta vähintään yhtä suuri osa ajasta ja sivumäärästä käytetään erilaisten mikrohistorioiden valottamiseen ja ktooniseen kosmologiaan. Näin romaani todella alkaa alaotsikkonsa mukaisesti muistuttaa enemmän saagallista kerrontaa kuin eurooppalaisen postmodernismin kerrontakonventioihin mukautunutta romaania. Ei Gudenes fall ole laadullisesti kuitenkaan mitenkään erityisen ainutlaatuinen ja korvaamaton, mutta mainio hybridi se kaikesta huolimatta on. Ja vaikka tarkkaavainen lukija kyllä huomaa, miltä tahoilta Jakhelln on vaikutteita ammentanut (enemmän kuitenkin luovasta scifi- ja fantasiakirjallisuudesta kuin varsinaiselta palimpsestistaan Wagnerin Götterdämmerungista), onnistuu romaani piristämään tuoreudellaan, etenkin kosketellessaan myyttisen ja tuntemamme todellisuuden leikkauspintaa, saagoja ja soliptistisen olemisemme rajoja.

Tietenkin Gudenes fallia voi sanoa postmodernistiseksi, mutta toisin kuin alun pitäen pelkäsin, Jakhellnin aikomuksena ei näytä olevan lyödä lekkeriksi ja inhimillistää myyttejä naurettavuuksiin tai tyhjentää niitä totuudettomiksi sirpalemuodostelmiksi (Jakhelln jopa kiittää jumalia romaanin kiitos-osiossa). Pikemminkin näyttää, että romaani pyrkii luomaan relevantin yhteyden paitsi jumaluuksiin myös henkimaailmaan kuin haluaisi asettaa vielä kertaalleen sellaisen kognitiivis-toiminnallisen perustan, jota ei olla laajassa mittakaavassa useampaan vuosisataan kokeiltu, jonka historiallista murenemista käsittelee myös Michel Foucault'n Les Mots et les Choses (1966) ja jota on viime vuosikymmeninä voimakkaasti yrittänyt rehabilitoida useampikin marginaalinen uususkonnollinen liike. Vaikka sivuuttaisikin nuo liikkeet voi sekulaarihumanistikin löytää Gudenes fallista samastumispintaa, nimittäin kerronnan asettuessa tietoisesti ihmiskasvoisen maailmankuvauksen ulkopuolelle operoiden sieltä käsin ja siellä käsin. Modernia yhteiskuntaa kohtaan suunnattu kritiikki on kuitenkin vain pieni osa romaanin maastoa ja mikä ihaninta, ihmiskunta näyttäytyy siinä vaikkakin turhamaisena myös rääpälemäisenä kansana, jolta jumalat ottavat toisiaan vaikutteita, mutta joita eivät enimmäkseen pidä minään, ja jonka kohtalona näyttää olevan hukkua Kuunsurman paskaan.

Sen sijaan insinöörirodun, bionttien, esiinmarssi nousee tärkeäksi osaksi johtoteemaa. Reginn nousee ja asettuu Islannissa sijaitsevaan Dimmuborgiriin, Mustaan linnaan ja alkaa kasvattaa itselleen susilasta, Kuunsurmaa, jossa on myös geenejä Pyhästä Olavista, väkivaltaisesta viikinkikuninkaasta, joka pakotti kristinuskon norjalaisiin. Eddan Fenris on siis muuttunut Lokin lemmikistä insinööriarmeijan luomaksi, väkivaltaiseksi (Kuunsurma syö käytännössä kaikki islantilaiset paitsi ne päivittäiset seitsemän, jotka se tuo Reginnille bionttiarmeijan raaka-aineeksi) ja hallitsemattomaksi golem-variaatioksi. Totta kai Reginnin hahmon voi lukea myös tietyssä tulkintatraditiossa, germaanis-skandinaavisessa mytologiassa Wagnerin ja Jakhellnin välissä olevana lenkkinä, Hitlerin hahmoksi, onhan tämä luomassa bionteista Tasavaltaa, jonka lait on kirjattu jokaisen biontin aivoihin:

"Ensimmäinen bioosilaki: biontilla ei ole omaa tahtoa eikä arvoa, se on kokonaan ja täydellisesti Bionisen Tasavallan oma.
Toinen bioosilaki: biontin tulee palvella Tasavallan säilymistä kaikin keinoin, suojella kanssabionttejaan ja taistella antibioottista toimintaa vastaan.
Kolmas bioosilaki: bioosilakeja ei missään olosuhteissa saa rikkoa." (Jakhelln 2007/2008, 417-418.)

Reginnin nimi on jo foneettisestikin lähellä ajatusta englannin reignia ja saksan reichiä, sen ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Kiinnostavaa muuten: kirjoitusasua on liki jokaisen romaanihenkilön ja ilmiön kohdalla vaihdettu hitusen, miksei siis Reginninkin? Valtaa silmälläpitäen on kuitenkin erityisen merkillepantavaa, että Reginn käyttää omaansa täysin nykyisen insinöörietiikan mukaisesti. Hän valmistaa esimerkiksi

"biontteja, joilla on uimaräpylät ja selässä kilpikonnankuori (...) kaksipäisiä biontteja, jotka pystyvät lyömään hänet shakissa (...) puhuvia bionttikissoja, ja bionttilintuja joilla oli pistoolinokka (...) bionttienkeleitä, joilla oli valkoiset siivet selässä ja muzakkia soittava suu (...) bionttipiruja, joilla oli vakiovarusteina sorkkajalka, humanitäärinen hekonauru ja kädessä rahankeruulipas (...) homobiontteja, joilla oli sinivihreä iho ja vaaleanpunaiset hampaat. 'Lähinnä siks ko se on mahrollista', hän sanoi selitykseksi." (emt., 423).

Selitys on täsmälleen sama, jonka Erich Fromm huomioi aikanaan teknokratiaan kytkeytyneen valistuksen suurimmaksi ongelmaksi ja teknologisen yhteiskunnan perussäännöksi: asioita, kuten ydinaseita, kehitellään ja keksitään, koska se on mahdollista (kiinnostuneet voivat tutustua Olli-Pekka Moision toimittamassa Kritiikin lupaus -antologiassa julkaistuun Päivi Moision artikkeliin Kasvattamisen vaikea taito. Erich Fromm kasvattamisen luonteesta. s. 71-94). Reginn on noussut siis paitsi renessanssin epistemen (johon sisältyi käsitys luonnonjärjestyksestä, jossa ihmisellä oli paikkansa eläinten ja enkelten välissä) myös modernin epistemen yläpuolelle. Hänellä on valta luoda niitä, jotka ovat luonnostaan ihmisen yläpuolella kuten enkeleitä ja demoneita, mutta hän on niinikään turbokiihdyttänyt koko ajatuksen tuosta modernin vaalimasta "mahdollisuudesta", lyönyt sen läskiksi ja siten osoittanut, että jotta Overheim ja kaikkeudenkoti voitaisiin viedä loppuunsa ja kaikkivalta antaa Reginnin käsiin on insinöörilogiikka kohotettava toiseen potenssiin.

Periaatteessa voi pitää myös hyvinkin tarkkanäköisenä Jakhellnin romaanin Tasavalta-visiota:

"Reginnin suunnitelmana oli ryhtyä Mustalinnasta käsin toteuttamaan bioosiksi kutsumaansa ihmisenjalostusohjelmaa; hän aikoi päivittää ihmisen mielen ja fyysisen olemuksen ja tehdä heistä biontteja. Reginnin tavoitteena oli, että kaikki ihmiset jalostettaisiin eli kultivoitaisiin, toisin sanoen, että he saisivat uuden kehon ja uudet aivot. Näin luodut biontit kytkettäisiin kollektiiviseen, digitaaliseen hermojärjestelmään nimeltään Bioninen Tasavalta, tai lyhyemmin Tasavalta. Reginn halusi siis muuttaa ihmisrodun pintaa syvemmältä, kirjaimellisesti, koska ulkoiset proteesit (puhelimet, radiot, silmälasit, jne.) olivat jo vanhanaikaisia ja vaativat alituista ylläpitoa ja huoltoa. Ulkoisista proteeseista ei ollut koskaan tullut pysyviä ruumiinosia, mistä seurasi että ne saattoivat kadota ja vaurioitua.
Kultivointi varustaisi periaatteessa biontit muun muassa kyvyllä kytkeytyä omasta ajatustoiminnasta yhteisön tai toisten bionttien ajatustoimintaan vaivattomasti ja yhdenkään yksilön integriteettiä loukkaamatta. Ihmisen, joka ei tiennyt esimerkiksi missä oli tai mitä kello oli, ei enää tarvitsisi turvautua puhelimen kaltaiseen ulkoiseen välineeseen saadakseen kaipaamansa tiedon: riitti, että hän kysyisi itseltään missä oli ja mitä hänen pitäisi tehdä. (...)
Perusedellytyksenä bioosin kaltaisen projektin onnistumiselle oli geneettisen moninaisuuden säilyminen. Bionttilaji, jonka kaikilla jäsenillä olisi identtiset geenikoodit, olisi äärimmäisen tuhoutumisaltis, koska mikä tahansa epäsuotuisa tekijä voisi vahingoittaa samalla tavoin koko populaatiota. Reginnin keinotekoinen evoluutio suojaisi bionttien eloonjäämismahdollisuuksia rakentamalla luonnolliselle valinnalle. Kaikkien tulevien bionttien kehoon operoitaisiin pienen pieniä tietokoneita hoitamaan kommunikaatiota lajiverkoston kanssa, koska bionttiyhteisön oli määrä olla samalla sekä maantieteellinen että geneettinen tasavalta. Tietokoneet paikallistaisivat biontit ajassa ja tilassa, auttaisivat tarpeen tullen esimerkiksi lataamalla uusia geneettisiä makroja, torjumalla pahanlaatuisia viruksia, hankkimalla viiveettä ravintoa tai informaatiota. Tasavalta jättäisi varjoonsa kaikki historian aikaisemmat yhteiskunnat hyvinvoinnin, tiedon ja terveyden aloilla." (Jakhelln 2007/2008, 407-410.)

Kunnianhimon, maailmanparannuksen ja insinöörilogiikan sekoittuessa tällä tavalla lukija joutuu varpailleen arvaillessaan, toteutuuko kuvailtu Tasavalta ennen vai jälkeen götterdämmerungin, kirjan puitteissa vai ulkopuolella, ja varmaa on, että vaikka Reginn kuvailee keinoelämällistä yhteisöä, joka on laadullisesti erilainen kuin omamme, voimme hyvin nähdä, kuinka sama mekaniikka vie meitä ja meidän yhteiskunnallisia rakenteitamme eteenpäin. Franco "Bifo" Berardi kirjoittaa muistaakseni omasta ja silti yhteisen infosfääristä, johon ihmiset ovat jo kytkeytyneet tietoverkkojen ja median kautta ja josta poiskytkeytyminen alkaa olla jo aikamoisen ponnistelun takana. Jaamme jo nyt saman keinotekoisen kollektiivisen tajunnan. Näkemyksen totuuspohja paljastuu heti kun alkaa tarkkailla omaa käyttäytymistään, omia arkisia käytänteitään, omaa ajankäyttöään. Meille mediakulttuurin kasvattamille on muodostunut sähköinen keho, jota kontrolloidaan, säädellään ja kiihdytetään erilaisin impulssein: edes arkinen jutustelu työkaverin kanssa ei tunnu onnistuvan ja lähtevän jouhevaan käyntiin, jos emme puhu tai edes viittaa tavalla tai toisella mediaan.

Itse insinöörin kohtalona on kuitenkin tulla jumalten viimeisen kahakan häviäväksi osapuoleksi (pahoittelen paljastusta, mutta tuskinpa moni muuta odottikaan). Reginnin mahtavin luomus, Kuunsurma, odottaa horisontissa kahakan päättymistä ja ryntää sitten hautojen yli tanssien ja ruumiita rohmuten kohti Odinnia. Tunnemme runo-Eddan, tiedämme jatkon. Samalla tapaa teknologinen kulttuuri on jo aikaa sitten riistäytynyt käsistämme, elää ja ahmii ihmisiä nöyryyttämään itseään päivittäin - ja tarpeeksi kauan toistettuna ja maksimoituna potentioiden vapauttaminen ja mahdollisuuden realisointi uhkaa vielä kumuloitua samanlaiseksi kahakaksi. Villi mielikuvitus voisi kutsua sitä Gesamtkunstwerkiksi.

Puhdas houkka ja luomakunnan aamu

“Des Sünders Reuetränen sind es,
die heut mit heil’gem Tau
beträufet Flur und Au’:
der liess sie so gedeihen.
Nun freut sich alle Kreatur
auf des Erlösers holder Spur
Will ihr Gebet ihm weihen.”

(“Synnintekijän katumuskyynelet
kostuttavat tänä päivänä niityn ja pellon:
Yhdessä pyhä aamukasteen kera
ne saavat kaiken näin versomaan.
Nyt iloitsee koko luomakunta
Vapahtajan suloisilla jalan jäljillä
tahtoen vihkiä rukouksensa Hänelle")

Näin lausuu Gurnemanz Pitkäperjantain aamuna Richard Wagnerin Parsifalissa, kun Parsifal, puhdas houkka - der reine Tor - palaa Graalin linnan alueelle harharetkiltään ja Klingsorin puutarhasta. Vaikka Parsifalissa ei eksplisiittisesti viitatakaan kristillisen maailman keskushenkilöön Jeesukseen Kristukseen, jonka ristinkuolema tänä nimenomaisena päivänä pantiin täytäntöön, ovat jäljet selviä, ilmeisiä ja kuitenkin niin hienovaraisella tavalla, että Wagnerin myyttisestä oopperasta riittää ammennettavaa niillekin, joita kristinuskon ydinsanoma ei juurikaan kannusta kohti transsendenttia. Antti Filppu on toisaalla kartoittanut aihetta paljon täyteläisemmin (ja lukijoita kannustan tutustumaan tähän tutkielmaan), joten keskityn tässä lähinnä omiin - ehkä assimiloituihinkin - kokemuksiini ja havaintoihini sekä Parsifalista että siihen liittyvistä pyhän kokemukseen liittyvistä käytännöistä. Muita kelpo kirjoja täällä Suomessa ovat kirjoittaneet muun muassa Pauli Pylkkö ja Martti-Tapio Kuuskoski.

Sekä Wolframin että Wagnerin Parsifalia käsittelevät teokset voidaan nähdä - ja on nähtykin - korkeampina vihkikaavioina, initiatorisina, voisi kai sanoa, mandaloina, jotka avautuvat kohti transsendenttista ja myyttistä todellisuutta. Jos tunteekin Parsifalin yleisimmän juonikaavan (houkkamaisen pojanklopin kehityskertomus myötätuntoiseksi pelastajaksi, jollei Vapahtajaksi), antaa Parsifal silti päänvaivaa, tunnekuohuja ja jopa gnostisen välähdyksen jostakin meidän kokemusmaailmamme ylittävästä, äärimmäisestä voimasta. Antin sanoin Parsifalia on syytetty liiasta tunnekuohuilusta, eikä suotta, mutta usein on jäänyt huomaamatta, kuinka taitavasti ja rakenteellisesti lahjakas Wagnerin ooppera on. Se on täynnä näennäisen yksinkertaisia, mutta silti tavattoman monimuotoisia ja -puolisia osatekijöitä, ja vasta libreton kautta teokseen perehtyminen voi avata kuulijassa lukkoja, tukkeumia jotka osaltaan piirtävät selkeän kuvan, kuinka melko yksinkertaisen pinnan alla väreilee virtauksia, joita ei (nyky)taiteessa useinkaan tapaa. Myyttistä taidetta tehdään verrattain vähän, mutta silloin kun sitä tapaa, se on huomattavasti voimakkaampaa ja vaikuttavampaa kuin muu, toisenlaisiin käytäntöihin paneutuva taide. Alituisena vaaranahan on, että tuohon voimavirtaukseen yhtyessään taiteilija joko luhistuu henkisesti (koska myyttisen energian vastaanottava astia on liian hento ja heikko) tai kuumeisen työn tuloksena syntyy teos, joka sivutessaan (tai joutuessaan osaksi) politiikkaa, kääntää yhteisön suunnan vaarallisemmille vesille (kuten kävi Saksassa viime vuosisadan alkupuolella).

Parsifalin yhteydessä melko banaali, joskin ihan tuloksekas vertailukohta on Babylon Whoresin King Fear (1999), jonka yhtenä tulkintastrategiana voi käyttää samaista Graal-myyttiä, Parsifalin tietöntä tietä tietämättömyydestä Klingsorin maagisen puutarhan kautta syvempään gnosikseen. Riippuu valituista välineistä, mutta King Fearilla on mahdollista nähdä kääntymissuunta maallisesta, hulluksi ja klippottiseksi muuttuneesta maailmasta kohti - näkökulmasta riippuen - äärimmäistä pimeyttä tai äärimmäistä kirkkautta (mitkä syntetisoimalla voitaneen määritellä “tyhjyydeksi“). Kaikki merkit viittaavat siihen, että maailmalliset asiat ovat jollain peruuttamattomalla tavalla hullusti, tunnettu todellisuuskokemus on kaventunut ja tyhjentynyt elävöittävästä voimasta, ja levyn subjektista on tullut samanaikaisesti kommunikaation haavasta ja yhteydettömyydestä kärsivä olento, joka pyrkii huumeiden, ikivanhojen myyttien ja salatieteiden etsimään mahdollisuutta tavoittaa suuruuteensa vielä kerran ja toisaalta Klingsorin kaltainen deathrokkaava heittiö, joka ei ymmärrä, missä vaiheessa sormia alkaa polttaa ja missä vaiheessa kannattaa tulla pois pimeistä makuuhuoneista ja puutarhoista. Taustalla kuitenkin, kuten jossain määrin Parsifalissakin, on ajatus ihmisessä olevasta sisimmästä jumaluudesta, jonka vapauttamalla subjekti kohoaa, kuin helmi mudasta, kohti korkeampaa tietoisuutta tai syvempää itseyttä. Saattaa kuitenkin olla, että syvää kirkkautta edeltää sielun pimeä yö, käynti kuolemassa, tuonelassa tai Klingsorin puutarhassa, jonka nimenomainen mustamaagikko on loitsinut autiomaasta vehreäksi vehmaaksi. Wagnerin oopperassahan Parsifal kohtaa maagisessa puutarhassa kukkaistyttöjä, jotka edustavat Antin sanoin oikeastaan samaa tyhjyyttä, näennäisrakkautta, kuin porno nykyaikana. King Fearilla kukkaistyttöjä ei suoranaisesti esiinny, mutta siihen verrattavaa todellisuuskokemusta kyllä - ja juuri siellä, alhaisimmassa irstaudessa tavoitetaan yhteys siihen energiavirtaan, joka kohottaa subjektin ylös (siksi Babylon Whoresin deathrokki on niin maatunutta ja härskiä).

King Fear tuntuu implikoivan, että yksi initiatorisen työn välttämätön perusedellytys on kuoleman hyväksyminen, picolainen kuoleman suudelma, joka vapauttaa subjektin aineen ja merkityksettömyyden kahleista. Ajatus siitä, että bardossa, jälleensyntymisen kierrossa kuoleman ja uudelleensyntymän saumaan ajoittuvassa välitilassa tapahtuisi vuotoa sekä ylös- että alaspäin, on tavattoman inspiroiva: kuoleman hetkellä osa ikuisesta vapautuu transsendenttiin ja samalla sulan laavan tavoin ikuista energiaa, myyttistä voimaa virtaa syvimpään itseen. Tämä vaihto aktuaalistuu siten, että mitä tietoisemmaksi itsestään subjekti on “elämänsä” aikana tullut, sitä enemmän vuotaa alaspäin jumalallista viisautta (sofia) eli sitä vahvempi astia on seuraavassa elämässä. Kun vuotoa alas on tapahtunut tarpeeksi paljon, äärellinen maailma ei kestä enää tuota ääretöntä energiaa ja sielu pullahtaa kuin itsestään kohti ikuista. Lienee tarpeetonta korostaa, että kuolema ei tässä yhteydessä tarkoita vain ruumillista, perinteistä kuolemaa, vaan kyse on olemassaolon eri tasoilla koko ajan tapahtuvista kiertokuluista.

Pitkäperjantai on kristikunnassa kuoleman juhla. Luonnonmystiikan valossa tuon kuoleman ja itseuhrauksen päivä asettautuu parahiksi kevätpäiväntasauksen tuntumaan - ja siinä valossa edellä lainattu Gurnemanzin puhe asettuu jälleen kerran uuteen, kiehtovaan valoon. Suru Vapahtajan kuolemasta on se tekijä, joka mahdollistaa uuden elämän alkamisen.

Yksilötasolla myyttisen todellisuuden ylläpitäminen edellyttää rituaalista eläytymistä paitsi vuodenkiertoon myös myyttisiin hahmoihin, kuten tässä tapauksessa Jeesukseen Kristukseen tai Parsifaliin. Eläytyminen ei tarkoita, että ne arkkityyppeinä olisi redusoitavissa pelkiksi “myyteiksi” (sanan nykymerkityksessä: epätosiksi, kuvitelluiksi). Koska samansuuntaisina tunnettuina varhaisina kertomuksina myyttejä on esiintynyt kaikkialla maailmassa, ilman että kansat olisivat olleet keskenään tekemisissä, yksin tämä riittää antamaan ohjeistusta, että kyseessä olisi pelkkä ihmisluonnolle tyypillinen tietynlaiseen todellisuuskokemukseen orientoiva skeema. Yksilökokemus myös osoittaa, että mitä vahvemmin myyttiä mielessään uusintaa, elää, myötätuntee, sitä vahvempana se aktuaalistuu ja resonoi yksilötajunnan kautta ympäröivään todellisuuteen. Kun Pitkäperjantain aamuna luomakunta näyttäytyy Parsifalille ja Gurnemanzille taivaallisessa valossa, mystisessä kirkkaudessaan, samalla tavoin myytin kautta nykyihminen voi tavoittaa elämäänsä merkityksellisyyttä myös tänään (ovathan ne ikuisia, huolimatta siitä, miten nykyaika ne kokee, onko kääntänyt jumalalle selkänsä jne.). Parsifal on kohtalouskossaan täydellisesti läsnä ja Gurnemanz Trevrizentiin verrattavana hahmona kuin vuoren viisas, oman initiaationsa läpikäynyt ja sitten maailmallisuudestaan vetäytynyt.

Vuoden kierron kannalta on olennaista, että tuntemamme Vapahtaja kuolee nimenomaan tänään. Toki kyse on eri tasojen myyttisistä kierroista - valon määrään ja liikkuvuuteen perustuvan agraariyhteisön kannalta Valontuoja syntyy jouluna ja kuolee kesän mentyä, kun taas kokonaisvaltaisen todellisuuskokemuksen kannalta Vapahtaja ei kuole tultuaan “vuoden ikäiseksi“, vaan - jatkuvuutta ilmaistakseen - yhden vuosipuolan ylijäämäisenä, joka ilmentää paremmin syvenevää ja alati luonnettaan muuttavaa vuodenkiertoa: loppuvuoden kristikunta elää Vapahtajan jättämästä odotuksesta, tai Parsifalin tapauksessa: synnistä vapautumisesta, (vehertyvän) luonnon suojelusta, uudesta viattomuudesta (joka tietenkin aloittaa tavallaan syklisen maailmankierron uudestaan: ihminen palaa Parsifalin asemaan, puhtaaksi houkaksi).

Wagner nosti oopperassaan Pitkäperjantain tärkeämmäksi päiväksi ohi Pääsiäisen. Tällä lienee ollut harkitut perusteensa, joskin on kiinnostavaa, että suoranaisestihan kristikunnan kansantajunnassa ajanjakso Pitkäperjantaista Pääsiäiseen on demonien ja pahojen henkien käymistilaa (samanlaisiahan, joskin eri tason liminaalitiloja on vuodenkierrossa ainakin samhainina, jouluna ja ehkä jopa juhannuksena), ei suinkaan heti pikimmiten uuden viattomuuden ja maan taivaallistumisen aikaa. Miksi siis Pitkäperjantai? Kuten todettua Parsifalissa yhdistyy äärimmäisen houkuttelevalla tavalla luonnonmystiikka ja kristillisyys, ja kun ottaa huomioon kristikunnan historiallisen luontokielteisyyden, ei ratkaisua tarvitse välttämättä edes perustella. Wagnerillahan, tai sanotaan: hänen oopperoissaan oli paljon kypsempi suhde luontoon ja syntiin kuin tavanomaisessa kansantajunnassa. Syntiä ei ole niinkään minkään ulkoisen lain noudattamatta jättäminen, vaan sisäisen virran tukahduttaminen, itsekastrointi, ja juurikin todellisuuden, mukaan lukien luonnon hyljeksintä transsendentin, hypoteettisen Taivasten valtakunnan vuoksi. Parsifalissa luonto ei järjesty kuin tasavertaisesti Jumalan eteen, ei hierarkkisesti, vaikkei oopperassa eläimiä esiinnykään (ja ainoa nainen Kundry on maanisuudessaan tavattoman “epänaisellinen“). Niin luonto esittäytyy kerrankin ei-hyödynnettävässä, antikapitalistisessa, miltei jumalallisessa loistossaan: olemme oikeutettuja saadessamme elää tuon luonnon keskellä, koska juuri se, siihen virrannut loisto, yhdistää meitä tavallaan myös ikuiseen ja äärettömään: metsän eläimet ja me, koko luomakunta nauttii tasavertaisesti saman jumalallisen suosiosta. Vapahtaja poistaa koko luomakunnan syntitaakan, ei vain ihmiskunnan, ja vapauttaa näin sen uuteen kasvuun ja uuteen elämään. Veri ja kyyneleet jotka valuvat maahan aloittavat vehmaan.