"Miksi?"

Järjestötutkimuksen professori Jukka Paastela Tampereen yliopistosta arvosteli päivän Helsingin Sanomissa Hannu Yli-Karjanmaan tuoreen teoksen Valtiot ja terrorismi. Katsaus propagandan luomien kulissien taakse (2008). Teos on ilmeisestikin ensimmäinen suomenkielinen kokonaiskattaus niistä salaliittoteorioista, jotka kohdistuvat 9/11-iskuihin. Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, enkä nyt paneudu sen enempää tapahtuman yksityiskohtiin - tällä kertaa minua kuitenkin kiinnostaa, kuinka järjestötutkimuksen professori kuittaa niin nopeasti Yli-Karjanmaan kokoamat väitteet "potaskaksi" ja lopettaa arvostelunsa retoriseen kysymyssarjaan:

"Jääkin enää yksi kysymys: miksi?

Minkä takia Yhdysvaltain hallinto olisi katsonut siunaukselliseksi organisoida tällaiset iskut? Ja jos niin tapahtui, niin miten on mahdollista, että asia on pysynyt tähän päivään saakka salaisena, ja miten Yhdysvaltain hallitus on niin kyvytön, että se kykenee jättämään huomiotta salaliittoteoreetikkojen väitteet?

Miten on mahdollista, että presidentti George Bush nuoremman hallinto pystyisi järjestämään tällaisen näytöksen, mutta osoittautui kyvyttömäksi järjestämään Irakiin joukkotuhoaseita, jotka sitten olisi "löydetty", kun Yhdysvallat miehitti tuon onnettoman maan?"

Miksi -kysymyksen toivoisi esiintyvän useamminkin ja eri yhteyksissä. Kun esimerkiksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen (mikäpä muu kuin kok) "haluaa Suomen Nato-joukkojen päivystyskiertoon" (HS 11.12.2008), ei kysytä "miksi". Tai kun ex-presidentti Martti Ahtisaari sanoo Nobel-palkintopuheessaan: "Wars and conflicts are not inevitable. They are caused by human beings. There are always interests that are furthered by war. Therefore those who have power and influence can also stop them." ei kysytä, miksi rauhan edistämisessä pitäisi olisi kysymys vahvempien päätäntävallasta, heikompien pakottamisesta ja epädemokratiasta - että rauhanneuvottelut Ahtisaarenkin kohdalla ovat joidenkin soraäänien mukaan edistäneet lähinnä vahvempien etuja. Nämä eivät ehkä ole parhaita mahdollisia esimerkkejä, mutta yhteistä näyttää olevan, ettei olennaisia kysymyksiä kysytä, kun kyseessä ovat hegemoniset kysymykset ja vahvempien etu. Luonnollista: ilmeisesti jokainen lehdenlukija tietää miksi, eikä sitä tarvitse sen enempää eksplikoida joukkotiedotusvälineissä. Oman kokemukseni mukaan Helsingin Sanomien lukeminen aiheuttaa kuitenkin päivittäisiä "miksi"-kysymyksiä: isommat artikkelit on kehystetty kaikenlaisilla näkökulma-laatikoilla, mutta yksikään ei mielellään kysy varsin yksinkertaista kysymystä: miksi? Tässä olisikin parantamisen paikka: monet ihmiset oikeasti ymmärtäisivät paremmin todellisuutta, eri tahojen ajamia etuja, poliittisia päätöksiä, jos he saisivat lukea vastauksia tähän varsin yksinkertaiseen kysymykseen. Ilmeisesti filosofinen pohdinta ei kuitenkaan ole kovin hyvässä kurssissa, sillä aihe veisi liikaa aikaa, resursseja ja palstatilaa. Ainoastaan kollektiivisen tragedian kysymyksissä (esim. koulusurmat) tuolle kysymykselle voidaan uhrata tilaa ja aikaa.

Heikommalla on tietenkin lähes aina todistamisen taakka ja vahvemman on mielekkään argumentaation kannalta syytä olla valmis muuttamaan mielipiteitään ja toisaalta antamaan mahdollisuus heikomman argumenteille - minkä vuoksi on surullista, että Paastela teilaa nuo totuudet sellaisenaan potaskana, mutta ei itse vaivaudu perustelemaan, miksi ne sellaista olisivat. Itse asiassa Paastela tuntuu olevan asian tiimoilta täysin pihalla esittäessään, että sillä, että WTC-7 sortui (ei vain lähes, vaan täydellisesti) vapaan pudotuksen nopeudella ja "terroristien" hyvällä onnella olisi jokin keskinäinen yhteys. Hyvä onni on täysin olematon ja heikko argumentti, jos Paastela haluaa tällä antaa vakuuttavan selityksen eräälle 9/11:n vaietuista seikoista. Paastelalle myös silminnäkijöiden lausunnot iskeytymistä edeltäneistä välähdyksistä rakennuksissa ovat "absurditeetteja". (Mainittakoon, että näistä välähdyksistä on myös olemassa silminnäkijöiden videokuvaa (enkä jaksa uskoa, että näitä nauhoja olisi editoitu.)

Joten kysymys kääntyy toisinpäin: jos 9/11:n virallista totuutta kritisoivat puhunnat ovat salaliittoteorioita, miksi ei esitetä vakuuttavia perusteluja siitä, että nämä salaliittoteoriat ovat paranoidien päiväunelmia? Jos oikein terroristitutkijan kannanotto perustuu tuollaiseen vahvemman edun ja virallisen totuuden puolustamiseen ja olemattomaan argumentointiin, voi vain kuvitella, millainen vaikutus arvostelulla on medialukutaidottomiin kansalaisiin. Ja kysymys laajenee: miksi marginaaliset totuudet niin usein kuitataan niin alentuvasti ja vältellään omien, hegemonisten totuuksien analysointia, jos viralliset totuudet ovat niin erinomaisia ja niin selviä? Tieteentekijän luulisi vähintäänkin tietävän, että viralliset totuudet ovat itsekorjautuvia ja niitä nimenomaan pitää jatkuvasti punnita - myös sellaisissa populaarijulkaisuissa kuin Helsingin Sanomat. Näyttääkin siltä, että Paastela on halunnut tehdä arviostaan imevämmän ja viihdyttävämmän: monia ihmisiä kiinnostaa kyllä salaliittoteoriat ja vaihtoehtoiset selitykset (tai kuten Paastela toteaa "absurditeetit" minkä suhteen voi taas kysyä: millä perusteella ne ovat "absurdeja"?) ilman että nämä ihmiset punnitsisivat niiden totuuspohjaisuutta vakavasti tai että media kannustaisi heitä siihen. Lapsikin silti ymmärtää, että kaikissa "hallitsevan luokan" poliittisissa puhunnoissa on kyse oman paikan pitämisestä ja omien totuuksien vaalimisesta.

The Da Vinci Code ja symbolitajunnan rappio

Kun Umberto Econ toinen romaani Il Pendolo di Foucault ilmestyi 1988, se oli omanlaisensa reaktio paria vuotta aiemmin ilmestyneen Michael Baigentin, Richard Leighin ja Henry Lincolnin Holy Blood, Holy Grail - teoksen (1982) myötäsynnyttämään kohuun. Siinähän parivaljakko esitti Graal-kertomusperinteen kertovan Jeesuksen maailmallisesta suvunjatkamisesta ja kuninkaallisesta sukulinjasta, joka jatkui varjoissa ja marginaaleissa aina näihin päiviin saakka. Paljastus ei ollut ensimmäinen lajissaan, mutta koska kirjasta tuli bestseller, se aiheutti 80-luvulla valtavan kohun, samoin kuin Martin Scorsesen elokuva The Last Temptation of Christ (1988), joka niinikään esitti, että Jeesus oli avioitunut Kaanaan häissä Maria Madgaleenan kanssa, mutta runollisesti väisti suoran väitteen siitä, että Jeesuksella olisi ollut lapsia. Nähdäkseni molempien teostenkeskeinen polemiikki kiertyi sen kysymyksen ympärille, että Nikean kirkolliskokouksessa 400-luvulla äänestetty Jeesuksen jumaluus joutui tässä 1980-luvun todellisuudessa koetukselle: miten jumalallinen olento voi pariutua ja olla mukana vastaavanlaisissa maailmallisissa riennoissa? Kirkon piirissä ja suuressa yleisössä tämä herätti epäilemättä sekaannusta ja jopa kauhua. Silti jo 1940-luvulla, kun Nag Hammadin koodeksi löydettiin ja maailmalle esiteltiin ns. gnostilaiset evankeliumit (eli osa niistä evankeliumeista, joita keskenään kilpailevat varhaisen kristinuskon eri lahkot kirjoittivat), reaktio oli sama. Kirkon dogmi sai vastaansa vaihtoehtoisia selityksiä kristinuskon keskushenkilöstä ja tämän vaiheista. Vuosien saatossa oli kadonnut historiallinen ymmärrys, millaisessa todellisuudessa Raamattu oli maailmaan saatettu.

Otaksun, että moniakaan ei tänä päivänä yllätä tieto, että todellisuudessa evankeliumeja ei ole kirjoitettu vain ne neljä Raamatussa esiintyvää, vaan kymmeniä, ellei satoja. Kuitenkaan se, että Raamatun kokoamisessa käytettiin jonkinlaista seulontaa ei mielestäni tee Raamattua sinänsä mitenkään valheelliseksi tai poista sen painoarvoa. En tunne niitä ihmisiä, joiden mielestä Raamattu on alusta loppuun tiukkaa Jumalan sanaa, taivaasta tipahtanut lapis exilis; ihmisiä joiden maailmankatsomusta ja uskoa evoluutioteoria oikeasti uhkaa, joten en voi suoranaisesti kumota tai kultareunustaa heitä, mutta vähintään yhtä ihmeellisinä minusta näyttäytyvät ne tahot, tai sen tietyn piirin konsensus, jossa kristinuskon esittämät totuudet ovat väistämättä valheellisia ja kirkonmiesten harjoittamaa systemaattista pakanuuden mustamaalausta. On totta, että uskon levitessä prosessinomaisesti se kerrostui ja sai geopoliittisia muotoja ja kristinuskon dogmeja muotoillessa harjoitettiin valtapolitiikkaa. Jo järkikin kuitenkin sanoo, etteivät seuraukset tee tyhjiksi syitä. Kirkon rappeuttava vaikutus ei tyhjennä sen keskushenkilöä uskonnollisista merkityksistä.

Tällaisen kirkkoa vieroksuvan hegemonian vallitessa ilmaantui kirjamarkkinoille Dan Brownin The Da Vinci Code (2003), joka aiheutti kristityissä maissa melkoisen aaltomuodostelman ja 80-luvun kohua muistuttavan metakan. Vetävän trillerin tapaan kirjoitettu dekkari saavutti korneihin mittoihin kasvaneen suosion, ja tottahan toki keskinkertaisuuden kotijumala Ron Howard ohjasi kirjan pohjalta myös elokuvan. Brownin romaani ei ole suurta kirjallisuutta nähnytkään, mutta muoto kirjailijalla on kyllä hallussa. Lyhyitä lukuja, tihenevää jännitystä, kryptografisten arvoitusten ratkontaa ja poliisien ja muiden tahojen alituista pakenemista. Aatehistoriallisesti The Da Vinci Code ei nosta esiin kuitenkaan oikeastaan mitään, mitä emme jo tietäisi. Tietenkin Mona Lisaa voi katsoa ja nähdä hahmon vasemmanpuoleisen taustan olevan eri korkeudella kuin oikean ja päätellä siitä jokseenkin alkeellisesti, että nyt Da Vinci on halunnut korostaa pyhää naiseutta ja teoksen nimikin on väännettävissä siihen muotoon: Mona kääntyy Amoniksi, seemiläiseksi hedelmällisyyden maskuliiniseksi jumalaksi kun taas Lisa on L'Isa, Isis-jumaluuden yksi kirjoitusasu. Se on taideteoksen tulkintaa ja taiteessa jos missä on muistettava, mitä tulkinnalta halutaan: aistillista mielihyvää, ajateltavaa, mielikuvituksen leikkejä vai kirkon pimeiden salaisuuksien paljastamista.

Romaanijatkumon ja siihen liittyvän reseption valossa näyttäisi, että olemme pikemminkin astuneet askeleen taaksepäin. Brown on keskinkertaisuudessaan ja sekä vakavamielisessä että pakonomaisessa tarpeessa paljastaa historiallisia marginaalialueita ja "pimeitä intentioita" niinkin vaikutusvaltaisen instituution kuin katolisen kirkon puolesta on jotain aivan muuta kuin Econ Il Pendolo di Foucault. Käytännössähän Eco esitti 80-luvulla muiden salaliittoromaanien tapaan "kaiken olennaisen ja kätketyn kaikesta", mutta toisin kuin Brown, Eco löi sen hyvän maun rajoissa leikiksi. Il Pendolo di Foucault'stahan on tullut viidentoista vuoden aikana jonkinlainen esoteerisista tieteistä kiinnostuneiden pyhä romaani, ja ainakin minun on ollut vaikea käsittää sen bestseller -luonnetta (jota ehkä selittää sen jatko-osamaisuus suhteessa Econ esikoiseen Il Nome della Rosaan); sehän on häpeilemättömän älyllinen romaani, joka marssittaa esiin tiedettä, okkultismia, sivistyssanoja ja retorista raskautta enemmän kuin moni kiinnostunutkaan mieli kestää. Mutta mikä tärkeintä se ottaa kaikesta ironisuudesta huolimatta äärettömän vakavasti kysymyksen, miten meidän tulisi suhtautua salaliittoihin, ja kunnon romaanin tapaan valottaa sitä hyvin tulkinnanvaraisesti ja polyfonisesti. Moniäänisyyden vaarana on tietenkin, että (naiivi) lukija hairahtuu etsimään merkityksiä teoksista, joita sinne ei ole tarkoitettu ja alkaa sitten hiillostaa kirjailijaa. Suosikkikaskuni on Econ itsensä kertoma: Il Pendolo di Foucault'n lopussa keskushenkilö Casaubon harhailee paranoidina erään pariisilaisen kadun päästä päähän juhannusyönä noin yhdentoista aikaan tiettynä vuonna. Eco oli romaania kirjoittaessaan mennyt jopa niin pitkälle, että oli useana kesäyönä kulkenut nauhurin kanssa tuota nimenomaista katua ja merkinnyt muistiin tapahtumia, näkymiä, hajuja ja tuntoja saadakseen kohtaukseen aidon tunnelman. Lukija meni kuitenkin vielä pidemmälle: eräs ranskalainen kirjallisuuden ystävä paineli kirjastoon ja tarkasti useasta pariisilaisesta sanomalehdestä, että juuri tuona nimenomaisena yönä samaan aikaan, kun fiktiivinen Casaubon kulki kadun päästä päähän, oli aikalaishistoriallisesti yhdessä kadun kohdassa riehunut tulipalo. Casaubon ei kuitenkaan maininnut kertomuksessaan mitään tuosta tulipalosta - miksi, tiukkasi lukija Ecolta. Eco vastasi, ettei tunne Casaubonin kaikkia aivoituksia.

The Da Vinci Coden tapauksessa Louvressa on käynyt usean vuoden ajan kuhina, kun kukin turisti vuorollaan on jäljittänyt todisteita niistä salaisuuksista, joita Da Vinci oletettavasti taideteoksiinsa upotti. Tässä kysymys ei niinkään ole, onko noita oikeasti todisteita olemassa, vaan mikseivät turistit ajattele itse. Haluan korostaa: on tärkeää ja on hyvä että on vaihtoehtoja, mutta jos emme ymmärrä vaihtoehtojen keskinäisiä etäisyyksiä ja ryntäämme suinpäin sen vaihtoehdon lumoihin, joka kulloinkin näyttäytyy, emme ymmärrä metaforisesta ajattelusta, symboleista ja niiden aktuaalisesta elämästä oikeastaan mitään. Kun huomaamme, että symbolit ovat eläviä olentoja, joilla on hyveet, paheet ja tarpeet, alamme paitsi ymmärtää niitä, myös nähdä niitä ympärillämme. The Da Vinci Coden ansiosta näyttää, ettemme tajua symbolisesta elämästä sitäkään vähää. Se on vain vaihtoehto, jonka avulla osoitamme paikan hyvälle ja pahalle ja paljastettuamme tämän vuosituhantisen korruption ja konspiraation voimme vapautua kirkon kuvitteellisesta vallasta ja elää ihanan liberaalisti. Il Pendolo di Foucault asettaa sen sijaan rajat tuolle symboliselle ajattelulle ja vinkkaa vahvasti takaisin keskiaikaan ollen siten lopulta paljon armollisempi kuin Brownin romaani, ja armollisempi juuri siinä mielessä, että se pyrkii antamaan mahdollisuudet symboliselle ajattelulle ilman että menemme liian pitkälle. Toisin sanoen: jalat maassa, pää pilvissä (tai hermeetikon sanoin: kotkan ja kilpikonnan liiton turvin).

Brownin suurin ongelma on, että tärkeiden esitysten ohella romaani yrittää turhankin tarmokkaasti osoittaa kätketyn puolen kaikesta siitä, mitä olemme pitäneet totena, mutta mikä ikävämpää, hylkäämään tuon toden. Kristillisen ajattelun ydin ei häviä, vaikka Opus Dei murhaisikin ihmisiä varjellakseen Graalin salaisuutta. Jeesuksen inhimillisyys ei poista hänen jumalallisuuttaan. Kirjaimelliset merkitykset eivät välttämättä ole kätketympiä huonompia. Onneksi välillä jokunen The Da Vinci Coden henkilöhahmo möläyttää sammakon sijaan vähän asiaakin:

Tässä maailmassa Raamattu on miljoonille ihmisille perusluonteinen elämänohje, hyvin samalla tavoin kuin Koraani, toora ja palinkieliset pyhät kirjat opastavat muiden uskontojen tunnustajia. Jos sinä ja minä voisimme esittää dokumentteja jotka osoittaisivat islamin, juutalaisuuden, buddhalaisuuden, pakanauskontojen pyhät kertomukset valheellisiksi, pitäisikö meidän esittää ne? Pitäisikö meidän mennä liput liehuen kertomaan buddhalaisille, että löytämiemme todisteiden mukaan Buddha ei syntynytkään lootuskukasta? Tai kristityille ettei Jeesus syntynytkään sananmukaisesti neitsyestä? Ne jotka todella ymmärtävät uskontoaan, ymmärtävät myös että sellaiset kertomukset ovat vertauskuvallisia." (2003/2004, 399.)

Vertauskuvallisuudentaju nousee luultavasti juurikin merkin ja symbolin välisestä etäisyydestä. Juju on, että välttämättä ei kannata myöskään liput liehuen toitottaa, että vertauskuvallisuus on uskonnollisen elämän ydin - päinvastoin: kirjaimellinen "totuus" on yhtä reaalinen kuin symbolinenkin. Paratiisista karkotusta ei voida redusoida pelkäksi viattomuuden lopuksi yksilön elämässä, vaikka sekin olisi paikkansapitävä - olennaista on, että oikea, myyttinen paratiisista karkotus tapahtui juuri niin kuin se on uskoomme ja mielikuvitukseemme syöpynyt. Se on kieltä ja maailmaa ja olemistamme muokkaava skeema siinä missä vaikkapa maahinen tai yksisarvinen. Molemmat ovat myyttisiä olentoja, jotka kuitenkin jotenkin muistuttavat jotain reaalisen maailman vastinetta (maahinen muistuttaa pientä ihmistä, yksisarvisen perusalusta tai perusskeema on hevonen). Vaihtoehtojen edistämisellä ajan takaa sitä, että mitä useampia mahdollisuuksia ylläpitämällä ymmärrämme paremmin paitsi todellisuuttamme, myös kieltä ja olemistamme. Mutta mikä tärkeintä, mahdollisten maailmojen todellisuusmuodostelmassa mikä tahansa voi olla olemassa, riippumatta siitä, onko se totta vai ei-totta, ja jättämällä paikka avoimeksi myyttiselle todellisuudelle, jossa kaikki tuo "fantastiselta" tuntuva realisoituu, pidämme yllä uskoa ja kannattelemme sananmukaisesti taivaankantta. Vertauskuvallisella redusoinnilla voidaan ehkä ymmärtää tiettyjä uskon mekanismeja, mutta itse uskoon sillä ei välttämättä ole suoraa kosketusta. Transsendentti toisin sanoen tyrehtyy, kun kaikki siellä oleva palautetaan yksinomaan henkilö- tai kansanhistoriaan.

Jos juutalaisilta vietäisiin usko, ettei heidän kansansa ole millään tavalla merkittävä suhteessa muihin, moni juutalainen järkyttyisi sydänjuuriaan myöten. Vuosituhantinen vaino ja holokausti olisi kaikki pelkkää sattumankauppaa, tai mikä pahempaa oman käyttäytymisen johdosta, eikä juutalainen voisi luottaa enää mihinkään. Kristillisen elämän ytimeen tiukasti kuuluva ehtoollisen ja ylösnousemuksen kuvasto aiheuttaisi, jos joku taho keksisi paljastaa sen yksittäisen tahon mielikuvitusleikiksi tai seurueen juopotteluringiksi, sekin henkisen todellisuuden murentumisen. Millä valtuuksilla veisimme ihmisiltä uskon? Miksi ihmeessä? Senkö takia, että he elävät "valheessa" eivätkä ole vapaita?

Näyttää siltä, että monilta ihmisiltä on kadonnut suhteellisentaju sen suhteen, mikä taho orjuuttaa heitä. Uskonnollisessa elämässä on ennen muuta kyse ihmisen ja jumalan välisestä yhteenliittymästä (vaikka kristillinen kirkko puhuisikin mieluusti myös seurakunnasta välittäjänä) - ihmisen ja kollektiivin halutihentymän keskinäinen suhde sen sijaan ei luo uskonnollisen elämän perustaa, vaan markkinavoimat, kuluttajuuden ja työn oletetun pakon. Toisin sanoen automarketissa asioivan perheenisän (tai Dan Brownia lukevan teinin!) on ihan turha ruikuttaa, kuinka uskonto on oopiumia kansalle, koska hänen rikoksensa ihmisyyttä vastaan ovat paljon raskauttavammat: hän turmelee ihmisyyttään paljon enemmän katumaastureineen kuin hänen kirkossa istuva äitinsä. Torit eivät koskaan ole olleet turvapaikkoja, mutta kirkot ja kodit ovat.

Lisäksi usko on myös kollektiivinen keskittymä, jossa fokusoidaan erilaisia, kirjavia tuntoja yli-inhimilliseen ja pyhäksi koettuun. Siinä on kyse vieraan todellisuuden avautumisesta., jota kannatellaan yhteisesti rituaalein ja rukouksin. Ihminen toisin sanoen kurottaa epätoivoissaan, jopa kauhuissaan, kohti jotakin vierasta ja juuri tuossa kurottautumisessa syntyy taivaankatto, joka muodostaa suojan niitä energioita, voimia tai henkiä vastaan, joita emme pysty arkitajunnassamme kohtaamaan. Tuo taivaankansi on samaten astia, johon aidosti jumalallinen voi laskeutua. Yksilötasolla odotamme usein ihmeitä, mutta on huomattava, ettei ihmeitä tapahdu, jollemme ole valmistautuneet, "pukeutuneet" niitä varten. Ilman kurottautumista kukaan ei myöskään ojenna kättään.

Palatakseni The Da Vinci Coden yhteiskunnallis-imaginaariseen merkitykseen, Brown on käyttänyt, pitkälti muodon sanelemana, perinteistä strategiaa lähentää lukijan tajuntaa ja romaanin puitteissa käsiteltävää Brownin mielestä kai uutta ja omaperäistä sanottavaa. Alkeellisin virhe on tietenkin kovaäänisesti julistaa kadotetun naiseuden rehabilitaatiota, naisen tasaveroisuutta miehen rinnalla (ristin liittona) ja Jeesusta feministinä ja samaan aikaan kutsua toista (naispuolista) päähenkilöä etunimeltä (Sophie) ja toista (miespuolista) sukunimellä (Langdon). Tämä voi vaikuttaa saivartelulta, mutta epäilemättä asialla on merkitystä: etunimellä kutsuttavaa pääsemme lähemmäs, mutta sukunimi luo etäisyyden vaikutelman. Miksi? Koska Langdon on symbolien asiantuntija, kun taas Sophie pelkkä noviisi. Lajityypille on ominaista käyttää questin perustana ideaa abduktiivista ja liki mystistä päättelykykyä hyödyntävästä ongelmanratkaisu-ekspertistä (esim. Dubin, Holmes, Poirot) ja tätä avustavasta tyhjäpäisenä ja vähän hömelönä esiintyvästä apulaisesta (Poe ja Watson ja Christien dekkarien pölkkypäät). Niin The Da Vinci Codessakin: vaikka Sophie operoi näennäisesti rinta rinnan Langdonin kanssa ja hän on tapahtumien puitteissa romaanin keskushenkilö, niin juuri hän tarvitsee Langdonin apua isoisänsä murhan selvittämisessä ja tämän asettaman salaisuuden paljastamiseksi. Sophien on läpi romaanin kuunneltava Langdonin ja Teabingin viisasteluja, ja koska hän itse ei ole ekspertti, aktuaalinen lukija löytää hänestä eräänlaisen turvapaikan tai olennon, jonka selän takaa hän voi ymmärtää tapahtumia ja esitettyjä "totuuksia". Sophie on siis kaikkea muuta kuin nimensä mukainen Sofia, vaikka tämä muita maailmaan kätketyn jumaluuden määreitä täyttäisikin. Hän on naiivi muiden esittämien totuuksien vietävänä ja vain paikoin tarpeeksi nokkela selvittääkseen osa-arvoituksia - tällöinkin turvautuen isoisänsä, oikean superkryptografin opetuksiin.

Keskeinen ongelma onkin, että koska, kiitos Sophien avulla suoritetun lähennyksen, lukija lähestyy luonnostaan naiviina eksperttien esittämiä paljastuksia, hän toimii naiivin tapaan ja tarttuu vaihtoehtoon ilman että näkisi etäisyyksiä. Kun Il Pendolo di Foucault'ssahan irvailtiin suoraan, että kaikki hourupäisyydet ja salaliitot alkavat temppeliherroista - sen jälkeen kaikki on assosiaatiosta toiseen liukumista, rihmastolabyrintissa harhailua - The Da Vinci Code toistaa tämän, mutta ei ymmärrä olevansa labyrintissa eikä tiedosta luovansa salaliittoa sitä mukaan kun mielestään "paljastaa" sitä. Totisesti The Da Vinci Codekin toimiikin kuin ensyklopedia: sitä mukaa kun joku keksii avainsanan, päästään seuraavaan hakusanaan ja niin luodaan hiljalleen kokonaista hakusanaluetteloa. Niin kyse on ennen muuta yhteyksistä: "yhteydet ovat olemassa, ne on vain löydettävä", kuten Eco kirjoitti tulkiten väärin reseptioestetiikan aaltoa angloamerikkalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Jokaista hakusanaa seuraa tietenkin selitys. The Da Vinci Codekin nojaa tähän: ensin löydetään avainteksti, joka selitetään, minkä myötä löydetään seuraava avainteksti: tämä avaintekstijono johtaa kohti palkintotekstiä, questin ratkaisua, salaisuuden tai mysteerin paljastumista. Kuitenkin juuri Eco on tästä aiemmin mainitun romaanijatkumon kirjailijoista se, jolla on hedelmällisin ja samalla tasapainoisin suhde noihin avaintekstijonoihin ts. labyrintin käytäviin. Juuri Eco esittää, ettei mitään palkintotekstiä edes kannata etsiä, johtaa avainteksteistä, koska lopulta tuo kliimaksiksi ja päätännöksi kaavailtu palkintoteksti on yhtälailla omanlaisena avainteksti - nykyaikaisella labyrintilla ei ole keskusta, eikä mitään ratkaisevaa yhtä totuutta ole olemassakaan ja juuri sen jahtaaminen tekee ihmisistä fanaatikkoja, saa heidät lynkkaamaan kirjailijan Suunnitelman paljastamiseksi ja saa heidät etsiytymään ensimmäiselle avaintekstille, ratkaisun alkulähteille, vaikkapa sitten Louvreen Mona Lisan ääreen.

9/11: toteutunut fantasia

Internet on tunnetusti kelpo kanava vaihtoehtoiselle esittämiselle. Niinikään tiedossa on, että elämme aikakautta, jolloin informaation räjähdysmäinen lisääntyminen tuottaa yksilössä suoranaista ähkyä ja kollektiivin tasolla perusteetonta vapaamielisyyttä tai sen reaktiona ns. fundamentalismia. Tämä fundamentalismin ja liberalismin välinen oletettu vastakkainasettelu onkin eräs keskeisimmästä teemoista, joita media nostaa eteemme, kun käsittelyssä on ulkopolitiikka. Mutta onko tällä väitteellä lopultakaan varsinaista todellisuuspohjaa?

Kuten ihmisen kehittämissä liikennevälineissä myös ihmisen kulttuurisessa liikkeessä liian nopea eteneminen maisemassa sekoittaa ennen pitkää pään. Olen aina ihmetellyt, ovatko lentäjiksi hamuavat nuoret ja karusellien kovapäisimmät vekarat henkiseltä tasoltaan niin karkeita, että he kykenevät pitäytymään toimissaan ilman huimausta tai pahoinvointia vai ovatko he niin kehittyneitä, että heidän kykynsä sulauttaa ja käsitellä erilaisia aistiärsykkeitä ts. informaatiota on huomattavasti jalostuneempi. Ensin mainitun vaihtoehdon tapauksessa heitä siis vaivaisi ennen muuta jossain määrin alikehittynyt hermostojärjestelmä ja aistielämällinen turtuneisuus: he eivät näe ja koe niitä asioita, joita ympärillä tapahtuu tai ovat liian turtuneita näkemään ja kokemaan niitä. Itselleni esimerkiksi pelkkä polkupyöräily on tätä nykyä aiempaan nähden kahta vaikeampaa, sillä rekisteröin aistiärsykkeitä huomattavasti paljon enemmän kuin ennen, erityisesti hajuja ja ympäristön pieniä yksityiskohtia: jos kiihdytän vauhtia, tunnen konkreettisesti, kuinka oloni käy tukalammaksi. Lentäjäksi haluavat käyvät läpi lukuisia pääsykoevaiheita ja niissä onnistuminen saattaa olla kiinni mitä pienimmästä valuvirheestä, eikä pienin niistä ole varmaankaan ruoansulatus. Voidaankin mielestäni oikeutetusti kysyä, mitä konsensus esimerkiksi lentäjissä arvostaa? Paineensietokykyä, joka näkökulmasta riippuen on äärimmäistä irtaantumista luonnollisuudesta, asettumista mekaaniseksi koneeksi (tai koneen jatkeeksi), joka osaa erotella tärkeät ja ei-tärkeät aistiärsykkeet toisistaan mutta joka johtaa väistämättä itsen vahvistamiseen, esteettisen vaikutelmien rappeutumiseen ja tehokkuusajatteluun - vai vain erinomaista taitoa luovia erilaisten virikkeiden maastossa pitäen silti itsensä johtomotiivinsa kurssissa, kykyä olla yhtä maiseman kanssa? Kuitenkin on tunnettu teoreema, että jos kokisimme äkkiä kaikki mahdolliset ympäristön aistiärsykkeet - näkisimme hirviöt ilmakehässä - joko sekoaisimme tai valaistuisimme. Paitsi psykiatriset ja suljetut osastot myös suomalaiset kodit ovat täynnä ihmisiä, joille tämä pakonopeus on liikaa. Tietyssä mielessä tässä pakonopeudessa ja kiihtyvän vauhdin todellisuudessa on nimenomaan johdonmukaista, että ihmiset sairastuvat: ei välttämättä siten, että heidän aistielämänsä revähtäisi kokonaisuudessaan heidän eteensä, vaan pikemminkin huomiotalous lähettää yhä voimakkaampia impulsseja kuluttajalle, jonka on miltei pakko reagoida niihin. Yhdysvaltain armeijan taktiikka kiduttaa vankejaan soittamalla heille suljetussa tilassa heviyhtye Metallican musiikkia avautuu kelvolliseksi metaforaksi yleisestä infosfääristämme: silmiinpistävin poikkeus on, että Yhdysvaltain armeija soitti vain yhtä musiikkikappaletta kerrallaan. Jos jatkamme tätä musiikkivertausta, infosfääriä leimaa usean eri kappaleen yhtäaikainen soittaminen, mikä muodostaa tajuntaamme pysyvän tajunnallisen noise-vallin, joka on omiaan tuhoamaan lopullisesti kaikki henkiset kuuloaistimme. Metelin polyfonia on todellisuutemme musiikkia.

Elämä verkossa on jo vuosia muodostanut vaihtoehtoisen todellisuuden suhteessa sille, jossa elämme. Vaikka verkkoa, mediaa ja populaarikulttuuria onkin pidetty enimmäkseen harrastus- ja työpaikkamahdollisuuksina, yhdenlaisina ihmisen toiminnan sarkoina, on jo pitkään ollut selvää, että nämä todellisuudet limittyvät ja sulavat yksiin. Jos Vietnamin sota oli ensimmäinen mediasota - kamerat kuvasivat herkeämättä napalminkylvöä ja paitsi amerikkalainen myös länsimainen kuluttaja katseli tuota kaikkea televisioruudulta - amerikkalainen elokuvateollisuus muuttui jo ennen sitä “ideologiseksi valtakoneistoksi” ja alkoi toteuttaa paitsi kansakunnan myös muun maailman kollektiivisia fantasioita ja pelkoja. Syyttä Hollywood ei ole kulje nimellä ‘unelmatehdas‘. Slovenialainen sosiologi Slavoj Žižek onkin varsin kiinnostavasti esittänyt, että ennen kuin koko länsimaita kohdannut tragedia konkretisoitui 11.9.2001, oli aihetta kuvattu ja kehitelty jo kauan mm. amerikkalaisissa katastrofielokuvissa. Roland Emmerichin Independence Day (1996) muodostaa tässä genre-elokuvana jonkinlaisen maamerkin: siinä amerikkalaisen kaupunki-idyllin rauhan rikkoo ulkopuolinen, totaalisen vieras Toiseus, joka uhkaa koko maapalloa - kamera kuitenkin seuraa tiukasti nimenomaan amerikkalaista sielunmaisemaa: Hollywoodin rinteitä, Vapaudenpatsasta jne. Ilmakehään konkreettisesti tunkeutuva voima on vieras, outo ja tottahan toki spektaakkelinomainen. Siinä mielessä median luoma kuva 9/11:sta on tälle genrelle analoginen: valtioton, kasvoton voima tunkeutuu amerikkalaiseen rahan ja hyvän olon imperiumiin ja tuhoaa sen symbolisen pääoman korkeimman jalokiven: WTC-tornit. 9/11 mediatapahtumana korostui entisestään, kun marraskuussa 2001 Valkoisen talon neuvonantajat ja Hollywoodin ylempi johtoporras kokoontuivat yhteen koordinoidakseen sotaponnisteluja ja niitä mahdollisuuksia, joilla Hollywood voisi auttaa Amerikkaa ja muuta maailmaa “sodassa terrorismia vastaan” välittämällä oikeansuuntaista ideologista viestiä. Kuten Tom Pollard ja Carl Boggs jo osoittivat, on amerikkalaista mediakuvastoa hallinnut lähes koko sen historian ajan tietynlainen, oikeistolaisvetoinen kunnian ja oikeutuksen valtadiskurssi, eikä 9/11-spektaakkelia seurannut valtavirtaelokuvien tulva ole niihin suhteutettuna mitenkään uutta. Žižek haluaa vain korostaa, ollen näin myös Jean Baudrillardin kannalla, että kyseessä oli nimenomaan toteutunut fantasia:

Meidän olisikin siis käännettävä nurinniskoin se standardiluenta, jonka mukaan WTC-räjähdykset olivat reaalisen tunkeutuminen, joka pirstoi illusorisen Sfäärin. Asia on aivan päinvastoin: me elimme todellisuudessamme ennen WTC:n sortumista ja näimme kolmannen maailman kauhut jonain, mikä ei ollut aktuaalisesti osa sosiaalista todellisuuttamme, jonain, mikä oli olemassa (meille) spektraalisena näkynä (TV:n) kuvaruudulla. Syyskuun 11. päivänä tämä fantasmaattinen kuvaruutunäky astui meidän todellisuuteemme. Ei ole niin, että todellisuus olisi astunut kuvaamme: kuva astui todellisuutemme (toisin sanoen symbolisiin koordinaatteihin, jotka määräävät, mitä koemme todellisuutena) ja pirstoi sen. Se tosiasia, että syyskuun 11. päivän jälkeen useiden “suuren rahan elokuvien”, joissa oli WTC:n sortumista muistuttavia kohtauksia (korkeita rakennuksia tulessa tai terroristien hyökkäyksen kohteena…), ensi-illat siirrettiin (tai elokuvat jopa hyllytettiin), pitäisi siis tutkia WTC:n sortumisen aiheuttamasta vaikutuksesta vastaavan fantasmaattisen taustan “torjuntana”. Kysymys ei tietenkään ole siitä, että pelattaisiin pseudo-postmodernia peliä, jossa WTC:n sortuminen redusoitaisiin taas vain yhdeksi mediaspektaakkeliksi ja tulkittaisiin se katastrofiversioksi snuff-pornoelokuvista. Sen sijaan meidän olisi yksinkertaisesti pitänyt kysyä itseltämme tuijottaessamme TV-kuvaruutua syyskuun 11. päivänä: “Missä olemme jo nähneet saman uudelleen ja uudelleen?” (Žižek 2002/2004, 52-53.)

Katsoin talven mittaan lukuisia vaihtoehtoisia dokumentteja 9/11:sta Google Videosta (kiinnostuneet kääntykööt tämän linkkisivun puoleen tai katsokoot esimerkiksi Loose Changen, 911 Road to tyrannyn, Martial law 9-11:n, Zeitgeist the movien tai America: Freedom to Fascismin). En tapahtuma-aikaan juurikaan kiinnittänyt tapahtuneeseen tarkempaa huomiota: se oli vain kiinnostava tapahtuma, joka johti historiallisesti katsottuna surkuhupaisiin tapahtumiin, kuten Irakin “sotaan”, mutta henkilökohtaisesti se pysyi lähes yhtä etäisenä kuin mikä tahansa muu katastrofi. Amerikkalaisten kuolema koskettaa minua lopulta yhtä vähän kuin maanjäristys Kiinassa, valitettavasti: en voi todella ymmärtää noita tapahtumia, koska minä ja he emme todella jaa (tai ole jakaneet) samaa elinympäristöä ja todellisuutta.

Totta kai median maailmassa 9/11 muodostui erityisen käänteentekeväksi tapahtumaksi, joka muutti paitsi Amerikan myös länsimaiden ilmapiirin pelonsekaiseksi ja enemmän tai vähemmän paranoidiksi. Kuten Žižek irvailee, ryntäsimme kirjastoihin perehtymään islamiin yrittäessämme ymmärtää tuota voimaa, joka näytti olevan lähtöisin fundamentalistisesta Lähi-idästä, kristinuskon ammoisesta kilpailijasta, toisesta maailman valtauskonnosta. Niinikään postmodernistiselle lännelle uskonnon merkitys oli silmiinpistävästi rapistunut ja 9/11 pakotti meidät arvioimaan sitä uudelleen. Vasemmisto naputti, että tapahtumat olivat Yhdysvalloille täysin oikein, olihan suurvalta riistänyt pienempiään syntymästään saakka. Oikeisto julisti pulleana, että sota terrorismia vastaan oli alkanut ja tuo vieras uhka edusti kaikkea sitä, mikä oli vastakkaista kehittyneelle lännelle - tästä huolimatta kyse oli oikeiston mielestä siitä, etteivät muslimit vain olleet ymmärtäneet länsimaisen demokratian valovoimaisuutta eivätkä omaa mahdollisuuttaan integroida sitä muslimivaltojen ideologioihin. Me Euroopassa pääasiassa tuomitsimme Yhdysvaltojen seuraavan peliliikkeen, nimittäin pommitukset Afganistaniin ja Irakiin, muttemme oikeastaan ymmärtäneet, mitä merkitystä terrori-iskuilla oli meille. Tunsimme olevamme osittain sivullisia, osittain Yhdysvaltain liittolaisia sodassa kasvotonta pahaa vastaan. Toki Madridin ja Lontoon pommi-iskut vuosina 2004 ja 2005 havahduttivat lopulta meidätkin, ettemme olleet turvassa missään. Sodankäynnin muodot olivat nyt olennaisesti muuttuneet, ja tämä sai paitsi EU:n myös sen jäsenvaltiot oikeuttamaan puolustusmäärärahojensa kasvattamisen ja asevarustelun tehostamisen. Silti olennainen jäi puuttumaan: itselle esitetty kysymys siitä, mikä meissä aiheutti niin paljon vihaa, että se sai vihollisemme tekemään tuhoisia itsemurhia, joissa kuoli tuhansia ihmisiä? Mikä meissä oli vialla? Tämän tarkastelun sijaan painotimme Toista, vaikka olennaisempaa olisi kuitenkin ollut kysyä, mitä se aines, jota olimme projisoineet Toiseen, Toisen pinnalle, kertoi meistä itsestämme? Kysymys oli ennen muuta länsimaisen tietoisuuden kriisistä, ei niinkään amerikkalaisen idyllin mustumisesta jonkin aidosti ulkopuolisen tahon voimasta.

Niin ollen WTC-iskujen kohdalla ei voida varsinaisesti puhua “sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, vaan narsismin patologiasta, joka sai realisoitumisensa WTC:n tornien murentuessa. Voi tietenkin kuulostaa edelleen itsekeskeiseltä, mutta keskeiset tekijät WTC-tapahtumassa olivat televisioruutu, katsoja ja kanavan mediaväki. Ymmärsin noita Google Videon salaliittodokumentteja katsoessani, etten todellakaan ollut tietoinen, mitä kaikkia yksityiskohtia tapahtumaan liittyi. Keskeinen sisältö, jonka tapahtuneesta muistan, oli televisioruutu, jossa kaksi matkustajakonetta iskeytyy kaksoistorneihin. Yhtään ruumista en muista nähneeni - tämän ja tapahtuman mediavetoisuuden perusteella esimerkiksi Amerikassa käymätön voisi kai väittää Baudrillardin tapaan, ettei koko WTC-spektaakkelia edes tapahtunut, paitsi tietenkin screenillä, jossa kaikki fantastinenkin on mahdollista. Keskeistä kuitenkin oli, että tapahtumaan liittyi paljon asioita ja pikkuseikkoja, jotka eivät aktuaalistuneet sattumalta. Toisin sanoen WTC:n liittyi tavattomat määrät kulissientakaista toimintaa, mikä muistuttaa tavallaan yhä enemmän elokuvan esillepanoa. Näky luhistuvista torneista lumosi meidät siinä määrin, ettemme esimerkiksi ajatelleet, miksi tornit sortuivat vapaan pudotuksen nopeudella. Kuka muistaa iskeytymisten jälkeiset räjähdykset tornien katutasossa? Miksi United93:n putoamispaikalta ei löytynyt ruumiita, eikä oikein konettakaan? Miksi Pentagoniin iskeytyneestä koneesta ei siitäkään jäänyt jäljelle kuin pari hassua metallinpalaa? Miten on mahdollista, että suuri osa reaalisesta todistusaineistosta katosi kuin pieru Saharaan - tai ainakaan kamerat eivät ehtineet tai tahtoneet sitä tallentaa - paitsi tietenkin erään itsemurhalentäjän passi, joka säilyi iskuja seuranneista räjähdyksistä, tulipaloista, sortumisista ja äärimmäisestä kuumuudesta huolimatta lähes koskemattomana.

Enemmän kuin liberaalin lännen ja fundamentalistisen idän väliseen kuviteltuun yhteentörmäykseen meidän tulisi kiinnittää Žižekin mukaan huomiomme tapahtuman taloudellisten etujen yhteentörmäykseen. Kuten Amerikan historiassa jo aiemminkin, tälläkin kertaa WTC.n kaltainen tapahtuma toimi eräänlaisena savuverhona muille toimille - tässä tapauksessa sodan oikeuttamisena, jolla pyritään Yhdysvaltain geopoliittisten intressien vahvistamiseen ja maailman öljyvarantojen hallinnointiin (jota esimerkiksi Stephen Gaghanin Syriana (2005) kuvaa sangen osuvasti). Bill Clintonin pelastus häpeällisestä Lewinsky-kohusta oli käynnistää elokuussa 1998 pommitukset Afganistanin ja Sudanin oletettuihin kemiallisten aseiden tehtaisiin (mitään tehtaita ei tietenkään ollut, vaan alueella asui pääasiassa siviiliväestöä). Itseoikeutettua maailmanpoliisia on toisin sanoen tarvittu aina kun amerikkalainen valtapolitiikka on päättänyt uusintaa itseään. Amerikkalainen evankeliumi, liberaali demokratia on kuitenkin hyvin usein naamioitunutta omien taloudellisten intressien ajamista. Näin sen peripateettisuus saa paljon julmempia piirteitä: oikeuden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden ihanteilla ei ole sijaa Lähi-idässä niin kauan kuin niitä ohjaa ja edesauttaa amerikkalainen demokratian ihanne. Johtavana kulutusvaltiaana se aivan ymmärrettävästi tavoittelee niitä varantoja, joita kontrolloimalla voi säilyttää valtaansa. Siksi amerikkalainen aseteollisuus voi niin hyvin. Ja siksi amerikkalainen elokuvateollisuus voi niin hyvin.

Žižekin mainiossa esseedokumentissa The Pervert’s Guide to Cinema (2006) elokuva on ensisijaisesti perverssiä taidetta, jonka funktio ei ole kertoa meille, mitä ja mistä unelmoida, vaan miten. Kaikessa toiminnassamme on käytännössä kyse aina vähintään kolmen eri osatekijän välisestä vuorovaikutuksesta: subjektin, objektin ja fantasian. Toimimme todellisuudessa pitkälti fantasian ohjaamina, mutta tuon fantasian voi käsittää monella tapaa, toisaalta tietoisuudesta poisprojisoituna “pahana unena“, toisaalta unelmana jostain paremmasta. Fantasia sinänsä on kuin tapahtuma, jota emme halua tapahtuvan, sillä jos se tapahtuisi, halvaantuisimme, todellisuutemme murenisi. Žižekin epämääräinen esimerkki on, että joillakuilla meistä on tiedostamattomia raiskausfantasioita, joita emme kuitenkaan missään nimessä halua tulevan todeksi. Realisoitunut fantasia on painajainen. Michael Haneken La Pianiste (2001) on tästä Žižekille ilmeinen esimerkki. Vieras olento, fantasia, joka meissä on, on projisoitu meistä ulos Toiseksi. Elokuva onkin Žižekille keskeinen tekijä hahmoteltaessa sitä, mikä meissä on vialla: kuten David Fincherin Fight Clubissa (1999) ensin on käytävä käsiksi tuohon vieraaseen itsessämme ennen kuin voimme kajota todella Toiseen (Žižekin keskeinen esimerkki on kohtaus jossa Edward Nortonin esittämä päähenkilö pahoinpitelee itsensä työnantajan toimistossa - käsi, jossa tuo Vieras näyttäytyy on tietenkin tuttu paitsi lukuisista elokuvista myös muualta populaarikulttuurista). Yhdessä kohtaa Žižek menee jopa niin pitkälle, että väittää elokuvateatterin mustan valkokankaan, jolta odotamme elokuvaa, lumoa ja unelmiamme, olevan verrattavissa vessanpönttöön, josta odotamme jotain tulevan ulos: Francis Ford Coppolan The Conversationissahan (1974) on kohtaus, jossa Gene Hackmanin esittämä Harry Caul kohtaa murhatun naapurin hotellihuoneen vessassa fantasmaattisen näyn, jossa hänen vetäessään vessan, tukkeuman johdosta vesi alkaakin virrata ulos ja muuttuu vereksi. Normaalissa vessakäyttäytymisessähän jätteet tunnetusti menevät alas, pois todellisuudestamme - minkä johdosta harvoin meillä todella muodostuu mielekästä saati tervettä suhdetta omaan kehoomme ja sitä kautta maahan - mutta fantasmaattisissa näyissämme toivomme ja pelkäämme yhtä aikaa, että tuo jokin työntyy vieraasta reiästä tämänpuoliseen, tunnettuun todellisuuteemme. Muistan esimerkiksi lapsuudestani, miten kammottava oli se Ivan Reitmanin Ghostbusters II:n (1989) kohtaus, jossa kylpyä valmistelevan Dana Barrettin (Sigourney Weaver) yllättää vesihanasta ulos tuleva lima. “Seisovasta vedestä odota myrkkyä“, kirjoitti William Blake, mutta entä kun tuo vesi virtaa meihin päin, eikä poispäin?

Žižek ajelee moottoriveneellä, istuu, kastelee kukkia ja puhuu taukoamatta viehättävällä kökköenglannillaan elokuvasta. Esseedokumentin johtoajatus on lopulta, ettemme oikeasti ota elokuvaa tarpeeksi vakavasti, vaan pelkkänä vapaa-ajan välineenä, mikä on virhe. Todellisuudessa elokuva on kuitenkin oman mielemme projisoitumaa, jossa tiivistyy kollektiivin pelkoja ja haluja. Sen vakavasti ottaminen on itsessä olevien vääristymien purkamista, niin yksilön kuin länsimaisen mielenkin tasolla. Elokuva pelaa sekin samoilla säännöillä kuin mediakulttuuri. Huomiotaloudessa on selvää, että tarvitaan yhä vahvempia aistiärsykkeitä, jotta kuluttaja havahtuisi vanhemman informaation katveesta ja totutun, rutiinin lintukodosta. Tarvitaan yhä sähäkämpää toimintaa, yhä todellisempaa kuvamateriaalia. Elokuvateollisuus viljeleekin yhä vahvempia ärsykkeitä, jotka tullessaan esitetyiksi työntyvät meidän todellisuuteemme. Elämme jatkuvasti tutun ja fantastisen rajalla, ja vaihtelemme asemaamme ja tuntojamme, saako tuo vieras tunkeutua infosfääriimme.

Kiinnostava ilmiö on sekin, kuinka informaation tuplaantuessa alituiseen media kehottaa meitä erikoistumaan. Kun 1980-luvulla Umberto Eco kirjoitti teoksensa Il Pendolo di Foucault (1988) ja esitti yhden henkilöhahmon - Jacobo Belbon - sanoin, sen mistä modernin tietotyöläisen suurin tragedia muodostuu, nimittäin, että “tunnemme Hamletin paremmin kuin talonmiehemme”. Tänään meillä on yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa yhä enemmän sellaisia, jotka tuntevat tavattoman paljon näyttelijöiden nimiä tai mitä ihmeellisintä triviaa, mitä pop-kulttuuriin tulee. Tämä prekariaatti tietotyöläinen ei välttämättä tiedä tai osaa yhdistää tuota informaatiota mihinkään maailmalliseen ja hyödylliseen ja siksi monia uhkaa todellisuudesta vieraantuminen. Ennen esimerkiksi ajattelin, että filosofian ylioppilaat ovat kaikki enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunutta väkeä, mutta tänään minusta näyttää, että yhä useampi muodostaa kontakteja toisiin ihmisiin puhumalla ajankohtaisesta televisiosarjasta. “Yhteiset puheenaiheet” eivät ole kuitenkaan yhdentekeviä, vaan erityisen merkittävää analyysimateriaalia: mistä muusta ne kielivät kuin uudesta kollektiivisuudesta? Eikö vieläkin ole niin, että elokuvakamera luo meille yhteisen illuusion, joka lumoaa meidät täysin ja jonka lumoissa olemme vaikka tietäisimmekin sen olevan ei-totta? Kun elokuvateatterin valot räpsähtävät elokuvan jälkeen päälle, eikö olekin niin, että hetken etsittyämme sijaa todellisuudessamme alamme puhua elokuvasta, omasta fantasiastamme? Markus Termosen loppuyhteenveto The Pervert’s Guide to Cinemasta onkin kiintoisa tässä mielessä:

Zizekin mukaan pikemminkin vain elokuva paljastaa meille, ettemme ole valmiita kohtaamaan näitä haluja todellisuudessa. Zizek selvästikin rikkoo sellaisen tulkinnan, että ihminen pakenee todellisuutta elokuviin. Päinvastoin ihminen pakenee elokuvia todellisuuteen. Toisin sanoen ei ole niin, että elokuvat ovat niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan todellisuutta: todellisuus on niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan elokuvia. (Termonen 2008.)

Elokuvaa on Žižekin mukaan katsottava juuri sen simulaatioefektin takia: katsoessamme sitä, mikä on “tottakin todempaa“, voimme oppia näkemään todellisuutemme juuren, symbolisen. Symbolinen on todellisuuden perusta, jonka murentuessa myös koko todellisuus käytännössä murenee. Niin oli laita myös 9/11:n tapauksessa., toistelihan mediakin loputtomasti, kuinka strategisesti merkittäviin kohteisiin terrori-iskut kohdistuivat: amerikkalaisen imperiumin keskeisiin tukipilareihin, sodankäynnin (Pentagon) ja talouden (WTC-tornit) pyhiinvaelluspaikkoihin. United93:n oletettu haaksirikko olisi kuitenkin pitänyt ajoittaa Hollywoodin rinteisiin, joskin tämä oli ymmärrettävistä maantieteellisistä seikoista mahdotonta. Elokuvateollisuus pysyikin tapahtuman virallisena kummisetänä, omalla ohjaajantuolillaan kulisseissa. Ja mikä oli tulos? Syntyi sellaisia elokuvia kuten Paul Greengrassin useissa kritiikeissäkin arvostettu United 93 (2006) ja Peter Marklen toisinto Flight 93 (2006). Kummatkin esitetään jonkinlaisina reliikkeinä, muistomerkkeinä, joiden pääasiallinen tarkoitus on kunnioittaa 9/11:n uhreja. Kuulaasti kummastakin kuitenkin loistaa, että molempia on todennäköisesti rahoittaneet sellaiset tahot kuten Pentagon, sillä niin hegemonisesti tapahtumat esitetään. Mitään radikaalia elokuvissa ei ole. Ne kuvaavat niin uskollisesti neljännen lentokoneen tapahtumia kuin pystyvät ja välttävät viimeiseen asti sanomasta tapahtuneesta mitään, mikä olisi ristiriidassa Yhdysvaltain hallituksen kannan kanssa. Ja uskomatonta kyllä, tapahtunut kääntyy sekä Marklen että erityisesti Greengrassin käsittelyssä virkamiesten sankaruudeksi, jonkinlaiseksi antiteesiksi siitä Hannah Arendtin kuvaamasta “pahan banaliteetista”, jota Natsi-Saksassa aikoinaan harjoitettiin. Tässä kontekstissa United 93 on aidosti “hyvän banaliteetin” malliesimerkki. Byrokraatit ovat jähmettyneet torneihinsa, joissa puhuvat taukoamatta toisilleen ja puhelimiin: WTC-iskut ovat heillekin joko näkymiä kuvaruudulta tai mikä kiinnostavampaa, ikkunan takana avautuvia näkymiä. Kameran näin asettuessa kuvaamaan etupäässä heitä katsoja pakotetaan asettumaan heidän asemaan, ainoastaan tarkkailijaksi, jonka etäisyys tapahtumista on toimeenpano- ja kriisintorjuntapuheluista huolimatta suuri.

Vaikka Greengrassin elokuvan varsinaisessa keskiössä ovatkin United 93:n matkustajat ja miehistö, pääasiassa heidät kuvataan niinikään puhelimeen rakkauttaan ja muuta tunneskaalaansa jankuttavina “tavallisina ihmisinä”. Elokuvan ns. terroristit sitä vastoin; heissä piilee koko elokuvan iljettävin segmentti. Jo elokuvan ensimmäinen yksittäinen kuva kertoo tämän: yksi muslimiterroristeista lukee Koraania ja rukoilee. Kauttaaltaan siis muslimit esitetään joko penkeissään tärisevinä hermoraunioina, murhanhimoisina fanaatikkoina ja uskoaan joka toisessa lauseessa toistelevina uskovaisina. Jos Greengrassilla oli minkäänlaisia intressejä tehdä elokuvastaan rakentava, keskinäiseen ymmärrykseen yrittävä siltatyö, hän epäonnistui surkeasti. Päinvastoin: näyttää kuin elokuva haluaisi ainoastaan vahvistaa niitä käsityksiä, joita valtamedialla asiasta oli ja niin ollen ylläpitää terroristeista maalattua pirunkuvaa. Jo mainittu Gaghanin Syriana onnistuu, hienoisesta aiheen eriäväisyydestä huolimatta, paljon osuvammin. Greengrassin ja Marklen tärkein viesti on kuitenkin: Amerikan rauhallista ja idyllistä kansakuntaa on kohdannut suuri tragedia ja mahdolliset syylliset ovat suhteessa Amerikan kansalaisiin niin poikkeavia - murhanhimoisia, fanaattisia sekä demokratiaa ja meitä länsimaalaisia syyttä suotta vihaavia - raivopäitä, että mahdolliset vastatoimenpiteet ovat paitsi oikeutettuja myös välttämättömiä.

Olemmeko oppineet mitään 9/11:sta? Näyttää siltä, ettemme ole. Kykymme käsitellä symbolista koki 11.9.2001 tavattoman kolauksen ja sen sijaan, että olisimme kääntyneet sen puoleen, etsineet (myyttistä) vapahdusta, teimme kuten Matt Damonin esittämä Bryan Woodman Syrianassa: lähdimme vieraalle maalle hieromaan kauppaa, vaikka hukkuneen lapsemme hautajaisista ei ollut kulunut vielä viikkoakaan. Jälleen kerran käänsimme katseen väärään suuntaan. Sillä ei ole merkitystä, missä Bin Laden on - sillä on, mitä voimme tehdä symbolintajun pelastamiseksi.

Lähteet:
TERMONEN, MARKUS (2008): Elokuvat opettavat meidät haluamaan. Slavoj Zizek: The Pervert's Guide to Cinema (ohjaus: Sophie Fiennes). URL:http://megafoni.kulma.net/index.php?art=478&am=1 (tarkastettu 16.5.2008).
ŽIŽEK, SLAVOJ (2002/2004): Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki. Helsinki: Apeiron.

Esimerkkejä ympäröivästä fasismista

Suomalainen yrityselämä on kansalaisten silmissä menettänyt vuoden aikana paljon arvostustaan - ja menettää alati. Eilisen Taloussanomat (24.4.2008) ilmoitti Soneran puolestaan muuttavan asiakaspalvelunsa maksulliseksi. Vastaisuudessa maksua peritään myös asiakaspalveluun jonottamisesta käsittämättömät 1,99 euroa minuutilta - ja mitä muuta Soneraan soittelu on kuin jonotusta? Soneran internet-sivuilla ei ole esimerkiksi mahdollisuutta irtisanoa nettiyhteyttään tai vaihtaa osoitettaan, vaikka lähes kaikkea muuta siellä voi tehdä, kuten “muokata profiiliaan” ja ties mitä, hämmentää häränpyllyä, mutta ei irtisanoutua. Leviathan ei päästä lapsiaan. Viime syksynä jonottaminen kesti runsaat puoli tuntia, joten jo yksin tuosta puhelusta perittäisiin nyt maksua lähemmäs 60 euroa.

Sampo-pankin taannoin integroituminen tanskalaiseen Danske Bankiin sai myös näkyvän osan mediassa. Tuhannet kansalaiset olivat raivoissaan, eikä Sampo toiminut tilanteessa millään tavalla kunnioittavasti asiakkaitaan kohtaan. Päinvastoin: pankki panttasi ongelmiaan ja käyttäytyi ylimielisesti. Nyt Sammon lupaus olla perimättä palvelumaksuja neljän kuukauden ajalta tuntuu jo suoranaiselta vittuilulta. Eikä ongelmat ole vieläkään poistuneet: viimeksi eilen verkkopankki oli nurin, eivätkä asiakkaat päässeet kirjautumaan - Tampereella kaupungin työntekijät eivät ole saaneet kuukausipalkkaansa ajallaan. Mitä tulee Sammon tekniseen toimivuuteen, toimivan alustan vaihtaminen raskaammaksi ja rumemmaksi pakottaa käyttäjät paitsi asentamaan koneelle Java-tuen (joka ainakin omalla koneellani aiheuttaa useimmilla muilla kuin Sammon sivuilla häiriöitä) myös vakoiluohjelman, joka on naamioitu käsitteen “tietoturvaratkaisu” alle. Edellinen estää esimerkiksi suoran kuvavirran katsomisen verkosta (esim. youtube) ja jälkimmäinen saattaa pankin tietoon kaikki koneeni osat sarjanumeroista lähtien. Mitä muuta tämä on kuin totalitarismia? Ainoa ilonaihe, joka Sammolla on tarjota koko fuusionsa myötä asiakkailleen, on laskunmaksulomakkeelle lisätty pudotusvalikko, josta voi valita laskun saajan. (Ks. lisää Sammon ongelmista Jukka Hankamäen blogimerkintä.)

Lässymielisellä hallituksellakaan ei näytä olevan asian suhteen nokankoputtamista. Helsingin Sanomien (25.4.2008) mukaan se ilmeisesti ikään kuin Sammon kannustamana on ajamassa työnantajille oikeutta urkkia työntekijöidensä sähköpostiliikennettä. Nämä saavat kuulemma edelleen rauhassa lorvailla Facebookissaan, mutta tällainen läpivienti haiskahtaa silti - etenkin, kun asiaa ajaa lapsiporno-obsessiostaan ja kaikinpuolisesta pölkkypäisyydestään tunnettu Suvi Lindén (kok).

Eikä hulluus tähän lopu. Samaisen lehden mukaan Mauri Pekkarinen (kesk) kannustaa laittamaan paperit vetämään koskien kuudetta ydinvoimalaa mahdollisimman pian - keneltäkään kysymättä. Voi miettiä, onko tämä joku revanssiyritys, kun Vuotos-uudelleenkaavailu sai jälleen kerran niin äkäisen vastaanoton ja teilauksen? Yliopistouudistuksiin en tässä yhteydessä edes kajoa, mukavan kuvan saanee vaikkapa Mikon tekemästä Tere Vadén -haastattelusta Aviisissa. Ja kuka mahtaakaan olla Suomen vaarallisin mies? Toivo Sukari.