1990-luvulla pääosin vaikuttaneen ympäristövallankumouksellisen aikakauslehti Muutoksen kevään ensimmäisen numeron sivulla 3 olevaa Periaatteiden julistusta seuraa kokonaiset viisi sivua, kuusi jutullista yksityisautojen ja moottoriteiden vastaisia artikkeleita. Otsikot ovat paljon puhuvia: “Vapaan liikkumisen kirous”, “Moottoritiet ja autoliikenne tuhoavat ympäristöä”, Tieliikenne ja yhteiskunta”, “Mitä autopainajaisen tilalle?”, “Tiehankkeiden ja autoilun vastustusta englantilaisittain”, “Tierakentamisen tulevaisuus tulevaisuus Suomessa”... Lehden kansikin kertoo kaiken: kuvassa on kaksi puskutraktoria ja teksti “Asfalttikuolema etenee....”
14 vuotta myöhemmin Helsingin Sanomat kertoo 28.8.2010 liikenneministeriön valmistelevan nopeusrajoitusten alentamista parin vuoden sisällä etenkin moottoriteillä. Päästöjä perustellaan liikenneturvallisuudella ja päästöjen vähentämisellä. HS:n VTT:llä tekemän laskelman mukaan moottoriteiden 120 kilometrin nopeusrajoituksia muuttamalla esimerkiksi 80 kilometriin autojen päästöt pienenisivät 14 prosentilla. Polttoaineen kulutus vähenisi vastaavasti 30 miljoonalla litralla vuodessa.
Seuraavana päivänä liikenneministeri Anu Vehviläinen (mikäpä muukaan kuin kesk) kiisti ja oikeinpa jyrkästi kiistikin tällaisen valmistelun. “Sellaista valmistelua ei ole, ja jos minusta riippuu, ei tulekaan”, Vehviläinen sanoo Helsingin Sanomissa. Vehviläinen oli nähtävästi yhtä kauhuissaan ajatuksista kuin suurin osa suomalaisista (mies)autoilijoista. “Viherpiiperrys” kuuluu saavan jo “sairaita mittakaavoja” ja “maassa on valtavia ongelmia työttömyyden, pahoinvoinnin yms. suhteen, mutta aikaa ei ole tunnu riittävän poliitikoilla ja virkamiehillä kuin jatkuvaan näpertelyyn todellisiin ongelmiin paneutumisen sijaan”.
Jälkimmäinen on tietysti hyvä huomio. Tavallaan. Näkökulmaa asiaan kuitenkin saa, jos väistetään kysymys päästöjen vähentämisestä; sehän ei ilmastoskeptikkoja ja muita möhömahoja edes kiinnosta, eihän ihmisen “vapautta” saa rajoittaa millään tavalla. Jos sekään ei kiinnosta, että suomalaisessa luonnossa elävistä hirvistä noin puolentoista tuhatta joutuu vuosittain auto-onnettomuuksiin, mikä johtaa nurinkuriseen ajatukseen, että juuri hirvikantoja pitää pitää kurissa – ei suinkaan yksityisautoja ja moottoriteitä –, tai se, että hidastamalla liikennettä vältyttäisiin ihmishenkien menetykseltä, ei liikauta mitään, niin ehkäpä tekijä, jonka voimalla autot ylipäätään liikkuvat, on se merkitsevin. Öljy.
Ensimmäisen öljykriisin aikoihin vuonna 1973 aloitettiin ensimmäinen tiekohtainen kokeilu, jossa nopeusrajoituksia alennettiin. Tulokset olivat periaatteessa selvät: ihmishenkiä säästettiin, polttoaineen kulutus väheni. On tietysti sama, jos väittäisi pisaralla valtameressä olevan erityistä merkitystä, mutta kun öljyn hinta tulee luultavasti jo lähivuosina moninkertaistumaan, mikä pakottaa ihmiset väistämättä vähentämään öljyn kulutusta, ja todennäköisemmin syöksee koko kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kiihtyvään luisuun, jossa tullaan ajatelleeksi, että uuteen energiajärjestelmään siirtyminen olisi sittenkin kannattanut aloittaa jo kauan sitten, jokainen säästetty öljypisara merkitsee lisäaikaa.
Mutta päinvastoin: Suomessa on yli 2,5 miljoonaa henkilöautoa ja maantieliikenne vain lisääntyy. Suomalaisia on noin 5,3 miljoonaa, joten noin joka toisella suomalaisella on oma henkilöauto. Kun väkiluvusta arviolta (karkeasti) 1,2 miljoonaa on lapsia ja nuoria (19. ikävuoteen saakka) ja n. 300 000 yli 75-vuotiaita, auton omistavien osuus pienee alle neljään miljoonaan. Jokainen aikuinen omistaa siis teoriassa 1,6 autoa. Luku on kammottavan suuri.
Ja luku taitaa vain kasvaa. Kun se kasvaa, rahaa liikenteen ylläpitämiseksi (teiden kunnossapito) ja uusien moottoriteiden rakentamiseksi suorastaan sataa. Autojen määrän kasvu näyttäisi puolestaan johtavan yhä uusiin onnettomuuksiin ja hirvikolareihin. Vaakakupissa painaa tietysti se, että yhä useamman suomalaisen työpaikka, viihtymispaikka, kauppa ja harrastusmahdollisuudet eivät ole enää kävelymatkan päässä. Auto puolestaan merkitsee mielikuvissa edelleen vapautta:voimme haaveilla Bruce Springsteenin tavoin ajavamme maan halki omalla autollamme, me, erämiehet ja matkantekijät. Jalkapatikka ei tule kysymykseen.
Silti kaikki tietävät, että autoilu tulee maksamaan myös yksilötasolla holtittoman paljon. “Mutta eihän se ole mitään verrattuna siihen, jos kulkisin joukkoliikenteen turvin”, saatetaan sanoa. On kuitenkin todennäköistä, että tämä oletettu epäsuhta tulee muuttumaan – ja siinä vaiheessa olemme lähes pakotettuja paikallistumaan, pienentämään elämänpiiriämme.
Tuoreen Niin&Näin-lehden numerossa (3/2010) Mikko Pelttarin tekemässähaastattelussa Bifo toteaa, “ettemme tarvitse kaikkea tätä paskaa”, “me tarvitsemme aikaa […] Aikaa, joka on vain nauttimista, tietoa, lukemista varten. Aikaa matkustaa lentämättä, noin esimerkiksi. Se on vapautta, se on häiriö.” Haastattelun aikaan maaliskuussa 2010 koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajökull-tulivuoren purkautuminen oli tällainen vastavoima myös lentokulttuurille, viikonloppuisille Keski-Euroopan-matkoille, kapitalistisen ihmisen vapauskäsitykselle (itse asiassa koko kapitalismillekin) ja jossain määrin myös vapaalle liikkuvuudelle. Autoilua se ei kuitenkaan pysäyttänyt.
Mikä pysäyttäisi? Nehän etenevät asfalttikuoleman tavoin! Mikään ei pysäytä niitä, autoja. Kaikki raivataan niiden tieltä: metsät, hirvet, vuoret ja kumpareet... Mikään ei pysäytä niitä. Ei mikään, paitsi pakko tai kokolailla epäuskottava vaihtoehto: autoilijoiden vapaaehtoinen muuntautuminen kävelijöiksi, pyöräilijöiksi, bussilastillisiksi.
Tietenkin on sanottava, että myös yhteiskunnallinen kehitys pakottaa ihmiset autoilemaan. Mutta ihmiset myös rakastavat kahleitaan. Eivät he pane pahakseen sitä, että he voivat ostaa kaiken tarvitsemansa kymmenen kilometrin päässä olevasta automarketista. Parhaimmat kertovat viettävänsä työmatkansa kuunnellen radiota tai levyjä, sehän on hyvää ajanvietettä aamuruuhkissa ja moottoriteillä. Koti ja työpaikka ovat yhä kauempana toisistaan, koska työpaikat keskitetään yhä kauemmas kodeista ja toisaalta; koska ihmiset haluavat, että esimerkiksi oletettu lähiökulttuuri tarjoaa heidän lapsilleen paremman kasvuympäristön kuin ruuhkainen keskusta-alue. He haluavat vapauden valita itselleen asuinympäristön, mutta heillä ei ole vapautta valita työpaikkansa sijaintia. Se väistämättä synnyttää etäisyyksiä. Tiedetään myös seutuja, joissa joukkoliikenteen valitseminen on lähes mahdotonta, koska keskustaan pääsee kaksi kertaa päivässä, eikä kenelläkään ole haluja kököttää keskustassa tai työpaikalla yliaikaa – sen sijaan omaan autoon hyppääminen on aina niin helppoa, tarvitsee vain kävellä ovesta autoon ja auto tuo vieläpä kotiovelle takaisin; ei tarvitse seistä räntäsateessa armottomassa vitutuksessa kaiken maailman spurgujen ja punavihermokuttajien ja mamujen seassa.
Yhteiskuntaa ei voi syyttää kuitenkaan selvästikään silloin, kun huomaamme, että suurin osa autoilusta liittyy olennaisesti ihmisen omaan, itsenäiseen käytökseen ja hänen mukavuudenhaluunsa. Jokainen tietää, miten mukava marraskuun sateilla on mennä kauppaan autolla. Jokainen tietää, että autoileva ihminen ei ole aikataulujen vanki – vaikka on kaikkein muiden asioiden vanki olisikin: työaikojen, vapaa-aikojen, liikennevalojen, edessä liian hitaasti köryyttävien vanhusten (tai ”naisautoilijoiden”), lasten hakuaikoijen, harrastusaikojen, kauppojen sulkemisaikojen... hänen elämässään on loputtomasti erilaisia rajoituksia ja säännöksiä, jotka hän on omaksunut pitäen kuitenkin autoilun suomaa ”vapautta” viimeisenä oljenkortenaan.
Muutoksen kevään ensimmäisen numeron ajoista mikään ei ole ainakaan parantunut. Sähköauto ei tule pelastamaan meitä. Autoilu on vain lisääntynyt. Keskustalaiset monopolisoivat entisestään tieverkkoja ja autoilukulttuuria. Samaan aikaan joukkoliikennettä – etenkin junaliikennettä syrjäseuduille – heikennetään, eikä mitään ole tehty esimerkiksi sen eteen, että Suomen sisällä tapahtuva joukkoliikenne lännestä itään tai idästä länteen olisi yhtään helpompaa. VR korottaa lippujen hintoja toistuvasti. Kesämökkikulttuuri kukoistaa.
Kaikki tulee vain pahenemaan ennen kuin mikään käy paremmaksi. Pienillä edistysaskelilla ei asfalttikuolemaa pysäytetä. Tarvitsemme uuden Eyjafjallajökull-tulivuoren purkauksen. Tai ihmeen. Ole sinä se ihme. Ole sinä se ihme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti