Katkolla todellisuudesta

Harmony Korinen Spring Breakers (2012) ei ole kaikkea ironisoiva teos. Eikä se moralisoi. Jokainen, joka katsoo elokuvan näistä näkökulmista – joko niin, että näkee sen läpeensä ironisena, tai vastaavasti pinnallisuutta ylistävänä kuvauksena hukassa olevista teineistä – on liian vanha Spring Breakersille. Niin ikään kaikenlainen puhe spektaakkeleista menee ohi pystyen käsittämään kokonaisuudesta korkeintaan murto-osan. Halpahintaiset väittämät seksismistä voi jättää huomiotta. Toki Korinen elokuvat ovat Kids-debyytistä (1995) lähtien olleet rohkeita, mutta Spring Breakersin kohdalla väite seksismistä kertoo kyllä vain enemmän katsojasta kuin katsomisen kohteesta, vaikka saman poliittisen horisontin piirissä ovatkin.

Kahden ensin mainitun lähestymistavan onnettomuudelle on syitäkin. Halpa ironisointi (tai sellaisena jonkin näkeminen) tiedetysti etäännyttää. Kankaalla tapahtuva ei näytä omalta elämältä, niiltä kokemuksilta ja niiltä tunnoilta, joita itsellä on. Saman tekee moralisointi: sekään ei suostu ottamaan osaa, yhtymään siihen tuntoon, jota kankaalle kuvatuilla tytöillä ja pojilla on. Spring Breakers on realistinen elokuva. Se on rehellisen mimeettinen kuvaus nuorten tunnoista, mutta muoto hämärtyy, jos ei pääse yli näennäisen räikeästä ja yliampuvasta esitystavasta.

Korinen elokuva kertoo neljästä ulkonäöstään tietoisesta teinitytöstä, jotka ryöstävät paikallisen ravintolan päästäkseen kevätlomalle (spring break, jota vastannee Suomessa hiihtoloma) Floridan aurinkoon. Seuraa Jersey Shoresta, Music Televisionista ja high school -komedioista tuttua rantalomabiletystä lisänään ylen määrin viinaa, kokaiinia ja puolialastomia nais- ja miesvartaloita. Paljon paljaita rintoja (ja Skrillexiä). Poliisiratsiassa tytöt kuitenkin pidätetään ja rahattomina he ovat vaarassa joutua viettämään bikineissään vielä useamman vuorokauden putkassa. Kaikeksi onneksi heihin iskee silmänsä paikallinen gangstaräppäri Alien (James Franco), joka maksaa takuut ja tuo tytöt kotiinsa. Varsinainen opiskelijoiden spring break on tässä vaiheessa ohi ja tyttöjen jatkoaika alkamassa. Alienin ja tämän lapsuudenystävän ja nykyisen vihamiehen Archien kiristyvät välit vetävät tytöt uusiin tilanteisiin.

Juonikuvaus ei kuitenkaan anna elokuvan välittämistä tunnoista juuri minkäänlaista kuvaa, kuten eivät traileritkaan. Ylisanat latistavat sen. Jos Spring Breakers ei ole moralisoiva eikä läpeensä ironinen, olisi yhtä lattean tunnotonta sanoa sen kuvaavan ”vinksahtanutta invididualismia” tai nykynuorten hedonismia. Ajankuva elokuva toki on, mutta tässä tapauksessa kaikenlaista holhoamista tulisi välttää. Sen juonikuvaus ehkä välittää, että lähtökohtaisen vaikutelman pohjalta olisi paikallaan sanoa, että tytöt ovat väärässä paikassa, väärään aikaan ja jollain tapaa uhreja. Mutta ei. Tytöt ovat nimenomaan siellä missä haluavat ja tekevät täsmälleen mitä haluavat. Uhrejakaan heistä ei saa. Ristiriita itsenäisten teinitytöntahtojen ja vaivoin bikineihin verhottujen nuorten vartaloiden välillä on valtava. Miehet vonkaavat, mutta tytöt eivät lähde sekavina panemaan, edes maailmanlopunkännissä. Viinaa he juovat, ja kokaiinia sniffaavat, mutta lähes kaikessa heillä oman kehonsa ja ajatustensa suhteen päätäntävalta. Edes Alienin näennäinen valta tyttöihin ei estä heitä, päinvastoin; osaa tytöistä se vain rohkaisee kääntämään asetelmia nurinkurin. He eivät lähde hänen mukaansa, koska Alien taitaisi viettelyn – ei – vaan siksi että he haluavat. Elokuvan muoto karkoittanee suuren osan niistäkin katsojista, jotka tämän tästä voivottelevat vahvojen naisten puutetta elokuvateollisuudessa. Tässä niitä nyt olisi.

Spring break on tietysti paitsi katko opiskeluun myös tauko todellisuudesta. Metaforan pohjalta olisi mahdollista vetää se johtopäätös, että edellä sanomani on kuin onkin roskaa: Korinen elokuva ei ole realistinen, vaan eskapistinen ja siksi ei-reaalinen. Mutta realismi on (myös tänään) aktuaalisen koetun yhä voimakkaampaa sekoittumista toiveiden, halujen ja nautintojen haavemaailmaan – paon maailmaan. Jersey Shoren katsominen on realismia. Haaveet, toiveet ja nautinnot ovat täyttä totta, konkreettiseen toimintaan sysääviä tunnon merkitsijöitä. Jos Spring Breakers on illuusio, me kaikki elämme yhtä loputonta illuusiota. Jälleen itseään muodosta etäännyttävä tietoisuus mielisi puhua vitsistä, mutta silloin olisi myönnettävä, että vitsiähän tämä koko myöhäismoderni olemassaolokin on. Ja vitsiä tai ei, ”kaupallinen viihdemaailma” on täysintä totta – niillekin jotka eivät ota sitä totena – ja siksi tavattoman suuri osa tämän päivän elämänmuotoja. Totta helvetissä Korinen elokuva havainnollistaa simulakrumia ja spektaakkelin yhteiskuntaa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että simulakrumissakin elää tuntevia, tuntoisia ihmisiä, joille asiat ovat kuin ovatkin totisinta totta, elämässä pyristely työ ja tehtävä ja mielekkyyden hahmottaminen jotain, jota ei vain kerta kaikkiaan voi lyödä läskiksi – edes rannalla bailaavat tytöt ja pojat eivät lyö. Ja jos merkitys löytyy juhlimisesta, varakkuudesta ja hauskanpidosta, on vain ylimielistä puhua tyttöjen vääristä illuusioista, harhaanjohtavaa eristää itsensä toisista, semminkin kun oman kokemisen pohjalla useimmiten on se sama mielekkyyden peruste: jos jokin on tai edes tuntuu mielekkäältä, se on mielekästä.

**

Vähänpä tiesin, kun Britney Spearsin debyytti Oops... I Did It Again (1998) ilmestyi. Vähänpä ymmärsin, kun tuomitsin sen tyhjänpäiväisten, laulajan pikkutuhmalla neitsytimagolla ryyditettyjen pop-laulujen kokoelmana. Spring Breakersissa Spearsin kappaleet soivat kahdessakin erityisen merkitityksellisessä kohtauksessa. Ensinnäkin tytöt alkavat laulaa debyyttilevyn nimikappaletta erään floridalaisen marketin parkkipaikalla, pimenevänä kesäiltana. Kohtauksessa tiivistyy jotain, jota harva nuorisokuvaus tavoittaa: yhteislaulussa kumuaa senlaatuinen ystävyyden sidos, joihin sanat eivät yllä – sama nuoruuden kipeys, joka niin monessa nuorisokuvauksessa tapaa usein jäädä ulkokohtaiseksi.

Toisessa kohtauksessa Alien alkaa laulaa Everytime-kappaletta kartanonsa takapihalla, vasten mereen laskevaa ilta-aurinkoa ja säestää lauluaan pianolla. Aseita kannattelevat, pinkkeihin kommandopipoihin pukeutuneet tytöt – edelleen bikineissä – Alienin ympärillä yhtyvät lauluun. Jälleen Korine pelaa ristiriitaisilla viesteillä, mutta tavalla, jolle tunnolle avautunut katsoja voi vain hyvin mielin sydämistyä. ”Everytime I try to fly I fall / Without my wings / I feel so small / I guess I need you baby / and everytime I see / you in my dreams / i see your face / it's haunting me / I guess I need you baby” ei kai ole koskettanut koskaan yhtä paljon. Laulun oheen on montaasiksi leikattu joukko kuvia tyttöjen asetansseista ja heidän ryöstelystään Alienin kanssa. Kuvat ovat yhtä aikaa fantastisia ja kuviteltavissa olevia, sillä kontekstin perusteella sopii olettaa, että lainkierrolla ja pikkurikoksilla pätäkkää haaliva Alien saa ryöstelyn makuun päässeet neidot mukaan arkeensa. Tämän näennäisen kuvallisen ristiriidan pitäisikin vain alleviivata edellä sanottua: arkinen menee jatkuvasti haaveiltavan lomi, sekoittuu. Haaveet ovat jatkuvasti elämässä läsnä, näkyvillä tavoilla, ja monesti toimiemme pontimia.

Mutta naama näkkärillä: hauskanpito on elimellinen osa tuntoherkkää, onnelliseksi tunnusteltua elämää. Siihen tavan takaa ympätään päihteet, joiden osuutta sitten paheksutaan: eikö sitä osata pitää hauskaa ilman alkoholia? Miksi juoda humalahakuisesti? Osa päihteistä tietysti eristää ihmisiä sosiaalisesta todellisuudesta ja turruttaa aisteja, osa taas herkistää, jopa terävöittää, ja tuo todellisuutta lähemmäs. Tietoisuuden ja todellisuuden rajat sumentuvat. Ystävyys, toiset ihmiset, sosiaalisuus hauskanpidossa taas saavat Spring Breakersin tytöt toteamaan moneen otteeseen, kuinka loma oikeastaan muistuttaa hengellistä kokemusta. Eräässä kohtauksessa tytöistä nuorin, Faith (Selan Gomez) haaveilee uima-altaalla kahden muun tytön kanssa, josko todellisuuden ja ajan vain voisi pysäyttää tähän hetkeen, tähän ihanaan, syvään ja koskettavaan, onnelliseen aikaan. Katsojan on helppo yhtyä tunteeseen. Ja vaikka viittaus ”hengelliseen kokemukseen” on luettavissa kuvia vasten myös ilmeisen ironisena, se on myös totinen: juhliminen alkaa todella jossain kohtaa muistuttaa uskonnollista hurmosta.

Uskonnollisiin traditioihin nojaavien ja/tai henkisiksi itsensä mieltävien ihmisten olisi tässä vaiheessa kai kaikki syyt närkästyä. Eroottisen, alaspäin vetävän energian ylistäminen, ”pinnan palvominen” ja materialla mälläily (eräässä keskeisessä kohtauksessa Alien pauhaa silmin nähden onnellisena, mitä kaikkia tavaroita hänellä on) ovat maailmallisuutta sitä pahinta laatua. Miten tällainen ristiriita olisikaan soviteltavissa? Yhtä kaikki se, että ruumis palautetaan myös Spring Breakersissa hengellisen kokemuksen keskiöön, on merkitsevää. Sen avulla todellisuutta tunnusteleva nuori, ehkä kasvukipuinenkin, hormoneihinsa heräävä nuori on ehkä syvällä maailmallisuuden mudassa, mutta näkee samanaikaisesti usean todellisuuden eri kerrostuman lävitse. Todellisuutta tunnusteleva, tunnolle avautuva nuori vartalo tietää enemmän kuin (sitä yliotteessan pitävä) mieli tai aikuiset ymmärtävät. Heille teinitytön bikinivartalossa on aina jotain peiteltävää, sillä siinä ei näy niinkään orastava seksuaalisuus kuin totuus, jonka he itse ovat jollain tasolla kadonneet, josta he itse ovat langenneet.

Faithin väite ”This is the most spiritual place I've ever been” tuntuukin vetävän puoleensa jonkinasteista gnostilaisuutta. Toisessa kohtauksessa tytöt puhuvat spring breakista ”täydellisenä maailmana”, mikä antaa selvästi ymmärtää, että se maailma, josta tytöt lähtivät, ei sellainen ollut. Siirtymä itsessään, jokin joka veti heidät Floridan aurinkoon ja kytkee heidät ystävinä yhteen, on eräänlaista maailmallisuuden ja arkisen tietoisuuden mudasta ylös nostavaa tietoa. Muistetaan myös tämä: tytöt eivät ylistä vain hauskanpitoa. Kun he vakavoituvat, he selittävät yksityisyydessä, yksin perheilleen soittaessaan, että kyse ei ole yksin hauskanpidosta vaan oikeammin siitä, että he haluavat olla parempia ihmisiä. Nämä hetket katsojan tulisikin oivaltaa niin kuin ne ovat: vaikka nauru ystävien kanssa raikaa ja ihmiset hymyilevät, ilmassa väreilee kehojen eroottinen energia, kun ihminen hiljentyy, tunnetusti hän päästää esiin sisimpiä tuntojaan, sellaisia jotka eivät välttämättä väkijoukoissa tule esiin. Näinä hetkinä tytöt eivät siunaile amerikkalaisen unelman ihanuutta – sitä hokevat vain elokuvan hömelöt gangstat – vaan näkevät yhdessäolon ja hauskanpidon lävitse syvempiä eksistentialistisia, jopa hengellisiä totuuksia ja paljastavat niitä.

Ja kun nuori oli, mitkä olivat niitä parhaimpia hetkiä? Matkat, reissut, hetket ystävien kanssa – niiden aikana tunsi olevansa jotenkin eniten läsnä, koki eniten, tunsi tunnon ja olemisen paljauden. Ja kun retkiltään palasi, aamuöinä ja sunnuntaina, itku siinä oli herkässä – aivan kuten Faithilla ja muilla tytöillä, kun he vuoron perään katkoltaan palaavat. Se oli täydellinen maailma, kokemisen paljaus, ja sitten tuli lankeemus. Sieltä, sellaisesta paratiisista lähdettyään vain maailmallisuuteen pahimmalla tavalla kiintynyt saattaisi syyttää Spring Breakersia pinnalliseksi.

Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan

Lauri Maijala on Suomen Michael Bay. Väitettä on tietysti selvennettävä. Juoppohullun päiväkirja (2012) on samassa mielessä kokeellista elokuvaa kuin Bayn Transformers-saaga: juonettoman kolinan, ryminän ja tissivakojen vilahtelun on Maijalan elokuvassa korvannut kohellus, ryyppääminen ja sinänsä laiska mutta rankaksi aiottu alapäähuumori. Voisi jopa sanoa Maijalan onnistuneen elokuvallaan tekemään jotain, joka ei hävetä tai vituta, ainoastaan kauhistuttaa. Maijalan kauhu on lamaannuttavaa, joka jäseneen tunkeutuvaa kuolettavaa hämmennystä. Sen kaikupohja ei ole varsinaisesti teknisessä osaamisessa, juonessa tai opettavaisessa sävyssä (jota ei ole), vaan ennemminkin itse muodon välittämässä tunteessa. Maijala on onnistunut tekemään elokuvan, joka tuntuu Chewbacca-krapulalta. Tämä tuskin on ollut tietoinen aikomus.

Juha Vuorisen supersuosittu kirjasarja, jonka ensimmäiseen osaan Maijalan elokuva pohjautuu, ei ole missään vaiheessa pyrkinyt olemaan laatukirjallisuutta. Vuorisella on oma kustantamonsa ja omat kanavansa – hän ei eliittien hyväksyntää kaipaa. Sen hän on tietääkseni tehnyt selväksi moneen kertaan. Maijala tuntuu tekevän saman elokuvan alalla: on vaikea kuvitella Maijalan elokuvan halajavan yhtäkään palkintoa. Se on aivan liian remuavan mielipuolinen yrittääkseen olla tavanomainen, juonellinen suomalainen elokuva. Siinä ei ole oikeastaan kyse mistään.

Sanottakoonkin suoraan: Juoppohullun päiväkirja on kauhea, kauhea elokuva. Se on uskomattoman huono, mutta kuten sanottu, tavalla joka ei hävetä tai vituta vaan lamaannuttaa. Se on samalla sen ehdoton ansio. Ihanaa Maijalan elokuvaversiossa – Vuorisen kirjoihin ei ole tässä tarpeen puuttua – on näet se, mitä tapahtuu jossain puolenvälin jälkeen. Siihen mennessä Juha Berg (Joonas Saartamo) on esitelty – hahmo juo, rellestää, saa raivokohtauksia, ajaa pyörällä, pakenee poliisia, hänellä on ystävä eikä ”Juha Bergille vittuilla” – ja hänet on pakotettu AA-kerhoon, jossa Berg tapaa spede-esteettisen Tiinan (Krista Kosonen) ja yrittää raitistua tämän tuella.

Sitten Berg lakkaa yrittämästä ja Tiina lähtee. Samalla hetkellä – kun ovi käy – myös Maijala lakkaa yrittämästä: tähän mennessä hän on tehnyt kesäteatteritason juonellista elokuvaa, mutta nyt elokuva vaihtaa vapaalle. Hienoa! Seuraa loputtomalta tuntuva jakso hallusinaatioita, kännistä örähtelyä, kömpelöitä elokuvallisia viittauksia ja käytännössä samaa mitä aiemminkin, mutta nyt ilman minkäänlaista yritystä tehdä elokuvaa suomalaisin ja konventionaalisin mittapuin. Se, mikä taidoissa hävitään, voitetaan holtittomuudessa: loppupuoli elokuvasta on (ystäväni sanoja mukaillen) kakalla leikkivän lapsen näkemystä – ei kovin kekseliästä joskaan ei nyt kovin myötäsukaistakaan suhteessa valtavirran muihin elokuviin. Arvostettava on, miten ilman mitään mieltä on sotkettu näinkin monta minuuttia eteenpäin jotain, joka vain etäisesti muistuttaa elokuvaa (ja tällöinkin lähinnä kuluneen postmodernistisen estetiikan mukaisesti viittaamalla muihin teksteihin). Hienoa jaksossa on myös lukuisten mahdollisten loppujen tahaton rytmitys peräkkäin. Jopa Juha Berg tuntuu jollain tavalla katoavan elokuvasta puolenvälin jälkeen ja sekin kertoo aika paljon elokuvan suhteesta konventionaalisiin elokuvakerronnan keinoihin. Nyt on mokattu huolella ja tehty se jopa onnistuneesti. Lumoavinta tässä kaikessa tietysti on, että on hyvin todennäköistä, että Juoppohullun päiväkirja saa valtavat katsojaluvut – se saa näet kysymään, mitä Maijala pääsee seuraavaksi tekemään ja millaisilla resursseilla? Ehkä vasta seuraavan elokuvan kohdalla väite Suomen Michael Baysta alkaa pitää. Debyyttinä tämä on mieletön, mieletön taidonnäyte.

Kaikeksi onneksi vapaavaihde-jaksoa jatkuu ehkä puolikin tuntia. Mutta jälleen tapahtuu se anteeksiantamaton, jota ei ikimaailmassa toivoisi tapahtuvan. Kaikkien harmiksi lopulta ryhdistäydytään ja tehdään vielä kerran jotain, joka pyyhkäisee maton edellisen kuva-alustuksen alta: lauletaan loppulaulu. Palataan totaalisen, kylmäävän kauhun pikimustaan ytimeen. Kolmiosaisen rakenteen huipentumana tämä eräässä mielessä kruunaa Juoppohullun epäelokuvallisen mielipuolisuuden. Tulee tunne, ettei siinä ole oikeastaan tapahtunutkaan mitään, on vain välitetty tunne ja se tunne on säälimätön krapula – olkootkin, että sellaisiahan Juha Bergillä ei elokuvassa liiemmin ole. Kolmessa osassa Juoppohullun päiväkirja on siis yksi aivan liian pitkä ryyppyjakso, josta ei myöhemmin ole liiemmin muistikuvia, ainoastaan morkkis. Muistan toivoneeni jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, että tämä kaameus loppuisi. En tiedä, ajatteleeko alkoholisti vastaavaa ensimmäisen ryypyn jälkeen. Luultavasti ei.

Varmaankaan ketään ei silti kiinnosta elokuvan eetos tai moralisointi yleensäkään. Se ei ole millään muotoa edes mielekäs kysymys Juoppohullun tapauksessa. Varsinaista eetosta ei ole. Tietysti Juoppohullussa on epämääräistä eikä aina edes kovin osuvaa poliittista epäkorrektiutta ja tietysti kertomuksen perusjuonne on marssittaa vain joukko loputtomia slapstick-huumorin ulosteentahrimia helmiä, jossa alkoholi, genitaalialueiden rassaus ja tappeleminen esiintyvät vuoron perään ja joiden keskiössä beckettmäiset, ennenaikaista dementiaa sairastavat urpot sitten huojuvat ja heiluvat mieltä vailla. Tietysti tällaiseen jonoon kohtauksia voi kuvitella punaistakin lankaa, mutta Juoppohullun tapauksessa näin ei tarvitsisi tehdä – tämä pitäisi oivaltaa viimeistään silloin kun päiväkirjamaininnat alkavat vähentyä.

Eetoksettomuudessa ei silti ole mitään vikaa, hyvä näin. Sellaisen tien valitseminen on rohkea, arvostettava teko. Näyttää kuitenkin siltä, että Maijalalta on itseltäänkin loppunut usko tekemisiinsä, kun loppua kohden on tultu – vai miksi muuten elokuvaan on täytynyt lopuksi tunkea valistuksellinen viimeinen silaus Irwinin Ei tippa tapa -renkutuksen muodossa? Miksi tehdä näin ja antaa siten arvuuteltavaa, että elokuvassa olisi jokin pointti tai ajatus? Vai onko sekin vain joku tavallinen tunne kohmelossa? 

Alkoholi ja yhteiskunnan lannistuneet raajat

Päihteiden- ja ennen muuta alkoholinkäyttö on täysin normaali ja hyväksytty osa ajankäyttöämme. Baarit kuuluvat itseoikeutetusti kaupunkiympäristöön ja viinakaupat ja kauppojen olutkäytävät kansantalouden moottoreina tunnustetaan. Mielikuvien tasolla alkoholi liittyykin vapaa-aikaan, joka on työstä erillistä, omaa aikaa. Sen lisäksi, että "loma" vastaa kuluttajuuden tasolla lähinnä "pirtukänniä lentokoneessa kolmannen maailman kustannuksella", mönkijällä ja moottoriveneellä sohlaamista ja thai-naisen suuhun paskantamista, on vaikea käsittää, miksei alkoholin mieltä ja merkitystä sinänsä laajemmin kyseenalaisteta. Tässä kohtaa voisi luulla, että avaintekijöitä olisivat eri alakulttuurit, systeeminvastaiset anarkistit, antikapitalistit, alkuperäiskansojen oikeuksia ajavat yhteenliittymät ja vasemmistolaiset. Kuitenkin jokainen näissä piireissä edes käväissyt tietää, ettei absolutismin määreellä näitä piirejä ainakaan voi kehaista. Straight Edgekin tuntuu olevan muisto vain. Joten esitetään kolme huomiota:

Baarien historiallinen olemassaolo perustuu pitkälti kapitalismin kehitykselle. Kaksi esimerkkiä: Kun teollinen tuotanto alkoi kasvaa 1800-luvulla Englannissa, tehtaiden omistajat perustivat baareja tehtaiden läheisyyteen nyhtääkseen työläisten palkat takaisin viikon päätteeksi. Vastaavasti esimerkiksi baarien perustaminen kalottialueille merkitsi alkuperäiskansojen elämäntavan alistamista kapitalistisille tuotantovoimille. Tarkemmin ottaen se kertoo tavasta, jolla baarit tekivät saamelaisista alkoholisteja (ks. esim. Koutokeinon kapina). Samankaltainen ilmiö tunnetaan myös Pohjois-Amerikan intiaanien tapauksessa: vieraat etniset kansat otettiin haltuun ja ajettiin rappioon koukuttamalla ne alkoholiin. Nykyisessä tilanteessa kulttuuri-imperialismi on puolestaan edennyt siihen pisteeseen, että ihmisten vapaa-aikaa, sosiaalisia suhteita ja pariutumista hallitsee pitkälti baarikäyttäytyminen kaikkine johdannaisineen - puhumattakaan rahankäytöstä, jossa vähävaraisetkin tuhlaavat vähiä rahojaan ylihinnoiteltuihin tuoppeihin ja drinkkeihin ja ylläpitävät siten kansantaloutta. Ilman alkoholin reipasta kulutusta sodanjälkeistä Suomeakaan tuskin oltaisi jälleenrakennettu nykyiseen muotoonsa.

Entä nykyiset baarit? Vain imbesilli tai täysin kapitalistisen järjestelmän lannistama reppana voi viihtyä baareissa, ahtaissa, metelin ja vilkkuvien valojen täyttämissä läävissä tai (eettisesti, ekologisesti ja henkisesti epäilyttävän) kerskakulutuksen ja huonon itsetunnon siunaamissa onneloissa. Nykyiset baarit on siis lähinnä suunniteltu sitä seikkaa silmälläpitäen, että asiakkaiden on joko oltava jo valmiiksi tolkuttomassa kännissä (lue: kulutuksellisesti vastuuttomassa tilassa) tai vähintään päihdyttävä nopeasti, jotta voisivat viettää baarissa iltaa. Jos ajattelee ihmisiä, jotka eivät käytä alkoholia, niin mitä baarit voivat tarjoa heille, vaikkapa nyt edes kurkunkostukkeeksi? Paskaa kahvia, paskaa (pussi)teetä tai hampaat, sielun ja terveyden tuhoavia virvoitusjuomia (joista osa on luonnollisesti epävegaanisia eli kapitalistisen väkivaltakoneiston oheistuotteita). Missä ovat ravinteikkaat pirtelöt, club mateet, kaakaot, itse tehdyt marjamehut?

Kolmanneksi näyttää siltä, että lähes jokainen yhteisötapahtuma perustuu yhdessä juodulle alkoholille. Miten kukaan voi kuvitella, että mitään tervettä, rakentavaa tai mielekästä yhteisöllisyyttä voi rakentua arvoille, jotka on valittu, koostettu ja muokattu kännissä, tilassa jossa ihminen ei ole oma normaali itsensä, vaan keinotekoisesti tuotetussa, hyvin toisentyyppisessä, esimerkiksi ylivilkkaassa tai yltiöväsyneessä tilassa? Ja pienissäkin kaupungeissa perustava ongelma säilyy: lapsille on leikkipuistoja, mutta missä aikuiset leikkivät ja seurustelevat jolleivät baareissa? Kaupunkien kaikille yhteiset tilat ovat kirkko, kirjastot, kaupat ja näihin vievät tilat (tiet ja väylät). Kesäisin käytettävissä on myös puistot, mutta harvemmin puistossa tehdään muuta kuin otetaan syrjäänvetäytyvästi aurinkoa tai juopotellaan. Jos siis halutaan välttyä ideologis-uskonnolliselta propagandalta (kirkko), mitä osa suomalaisista vierastaa, käytössä ovat lähinnä kirjastot ja kaupat. Siinä missä kirjastot eivät välttämättä ole kaikkein parhaimpia yhdessäolon tiloja, baarit näyttävät tarjoavan vapaamman ympäristön. Mutta vapaus on vain silmänlumetta. Baariin menevä ihminen myy oikeutensa omaan elämäänsä ja alistuu ostamaan muiden valitsemia tuotteita, alistuu kuulemaan muiden valitsemaa musiikkia, alistuu istumaan muiden valitsemilla tuoleilla ja alistuu henkisesti taannuttavaan, massoja silmälläpitävään ilmapiiriin, jossa perimmäisenä tarkoituksena on tuottaa voittoa baarille, saada ihmiset viihtymään eli suomeksi: saada ihmiset kuluttamaan.

Mitä mahdollisuuksia yksittäisellä ihmisellä on murtautua tämän noidankehän ulkopuolelle? Yksi mahdollisuus voisi olla perustaa itse yhteisiä, ei-kulutukseen perustuvia sosiaalisia tiloja. Valitettavaa tässä kuitenkin on, että jopa näihin tiloihin tulevat ihmiset ovat sieluiltaan ennen kaikkea kuluttajia, siis mistään kiinnostumattomia alkoholinkäyttäjiä, bilettäjiä ja vastaavia selkärangattomia lusmuja. Ymmärrän hyvin, että jokaisen yhteisön olemassaoloon liittyy - ja on hyvä liittyä - ajoittaista juhlimista, mutta koska yksittäiset ihmiset eivät sitoudu tämän yhteisön toimintaan kuin kausittain, mahdollisesti vain tapahtumien kautta, on heidän kuluttajina liiankin luontevaa tuoda tapahtumaan vain ne toiveet, halut ja intohimot, joiden purkamiseen juhliminen näyttää tarjoavan helpon väylän. Ovathan he kuitenkin muut ajat muiden yhteisöjen jäseniä, töissä, perheessä, koulussa jne. Tämä vaivaton siirtyminen yhteisöstä toiseen lamaannuttaa kuitenkin heidän toimintaansa ja itse asiassa heidän mukaantulonsa myötä nekin yhteisöt, jotka voisivat olla luomassa uutta vaihtoehtoa kapitalistisille kuluttajayhteisöille, alistuvat näin tärkeämpien, tuottavampien yhteisöjen ja kapitalistisen ajankäytön alaisuuteen. Näin ollen näistä yhteisöistä tulee vain juhlimisen tiloja, osaprojekteja, ei mitään täysipäiväistä, sitouttavaa, elämää pitkällä tähtäimellä ruokkivaa. Ja koska nämä yhteisöt ja tilat ovat jatkuvassa vaarassa jäädä pelkiksi juhlimisen muodoiksi, joihin olennaisesti näyttää liittyvän päihteiden käyttö, eivät ne sellaisenaan tule tarjoamaan mielekästä perustaa rakentavammalle, paremmalle ja eettisesti tasa-arvoisemmalle yhteisöelämälle, joka toimisi vaihtoehtona kapitalismille.

Syy tähän on luonnollinen: vääryyksien poistaminen, toisen ihmisen ymmärtävä kohteleminen, solidaarisuus, paikallisdemokratia vaativat jokapäiväistä työtä, arjen käytäntöjen muuttamista ja ennen kaikkea jatkuvaa itseen kohdistuvaa työskentelyä. Jos keskeiset tilanteet, joissa sovellamme itseen kohdistuvaa työskentelyämme käytännössä eli ihmisten parissa, tukeutuvat jatkuvaan alkoholinkäyttöön, stimulanttien käyttämiseen jossa itsetarkkailu ennemminkin lamaantuu kuin virkistyy, en usko, että mikään tulee muuttumaan. Alkoholi aineena siis selvästi tukee sitä jatkuvaa henkisen lamaannuksen tilaa, jolla ihmiset pysyvät kuluttajina ja joilla ruohonjuuritasolta nouseva kansalaistoiminta ei pysty toteuttamaan kaikkia mahdollisuuksiaan estyneisyytensä vuoksi.