Toisilleen sokeat

(Teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten...)

**

Aku Louhimiehen Vuosaaren (2012) työnimenä kuuluu olleen Kosketus. Tammikuussa Louhimies spekuloi Helsingin Sanomissa, että ”jos Suomessa erotaan 37 kertaa ja rakastellaan 300 000 kertaa päivässä, niin kosketus on silloin keskeinen osa tätä todellisuutta.” Ihmettelin kommenttia jo silloin ja kirjoitin: 

”Louhimiehen vastaus tuntuu enemmänkin ulkokultaukselta tai väistöliikkeeltä kuin sydämestä tulevalta vastaukselta. Tämä siksi, että jos Louhimies oikeasti olisi kiinnostunut kosketuksesta, hän myös yrittäisi elokuvillaan kartoittaa kaipauksen, romanttisuuden, läheisyyden ja yhdessä koetun moninaisen mielihyvän eri nyansseja.”

Elokuvan nähtyäni olen valmis myöntämään, että saatoin puhua ohi suuni. Vuosaaressa pyritään kartoittamaan ja kuvaamaan erilaisia kosketukseen liittyviä tuntoja. Se on Pahan maan (2005) ohella Louhimiehen onnistunein elokuva ja jatkaa monessa mielessä samoilla teemoilla, mikä kuitenkin saattaa olla syy, miksi se onnistuneisuudestaan huolimatta jää hieman toispuoleiseksi.

”Paha” merkitsee Louhimiehen elokuvissa surkeita ihmiskohtaloita. Draaman motiivin voisi jopa sanoa olevan niissä: kiinnostavissa ihmissuhteissa, rikkoutuvissa ihmissuhteissa ja jo särkyneissä. Henkilökohtaiset edut ajavat ihmisiä vastatusten. Hetkittäin vaikuttaakin, että tämä olisi Louhimiehen uusimmankin elokuvan ihmiskuvaan liittyvä eetos: kun henkilökohtaiset edut koetaan sivuutetuiksi, ihmisessä herää (terve) itsekkyys, hänestä tulee hyötyvä eläin, ehkä jossain määrin homo oeconomicuskin. Monet Louhimiehen elokuvista eivät sano, että ihminen olisi toiselle ihmiselle peto; että ihminen toteuttaisi muka lajityypillistä kilpailuviettiään tai että hän pyrkisi aina vain hyötymään toisista. Vuosaaren paras ansio on lohdussa ja toivossa, joita kohtalo – tai henkilöhahmot itse – ihmisten elämiin loppuviimein heittää. Se on silti pitkän ja synkeän tien takana. Olen iloinen, että tällainen on pesiytynyt juuri Vuosaareen, ja toivon, että Louhimies tiimeineen kehittelee tätä jatkossa eteenpäin; en siksi, että toivoisin suomalaiseen elokuvaan enemmän satuja, vaan siksi, että toivon ja ilon olemassaolo on lähempänä realismia kuin hyväksikäytöt, perhehelvetit ja henkiset haaksirikot, joita Louhimies on ohjannut jo kylliksi.

Kaikki tarinat eivät tietenkään voi päättyä onnellisesti. Aina joku kärsii. Vuosaari on kertomusjoukko kosketuksista, kahdeksan kohtaloa. Siinä on muutama onnistunut juonne, mutta myös joukko teennäisiä. Muodoltaan elokuva on onnistuneesti sekaisin leikattu, se ei notkahda missään kohtaa ja hyvän episodielokuvan tavoin sitä voisi katsoa pidempään. Vaikka Vuosaari on yli kaksituntinen, se voisi olla pidempikin; osa tarinoista näet jää selvästi toisten varjoon. Esimerkiksi ulkomailta Suomeen tullut bisnesmies (Sean Pertwee) jää onnettomine avioliittoineen toivottoman kolhoksi: hän tulee, puhuu latteuksia palaverissa, soittaa kotiin, häntä yritetään iskeä ja lopulta hänet isketään, mutta vessan lattialle. Tietysti hahmoon voidaan lukea erilaisia sävyjä: yksin ulkomailla, vieraan kielen eristämänä, perheestä erossa, mutta kautta linjan vaikuttaa kuin Vuosaari olisi alunperin suunniteltu paljon pidemmäksi, aivan kuin monia keskeisiäkin kohtauksia olisi saksittu viime metreillä pois, ja tällöin brittihahmon osaksi on tullut olla lähinnä toisen kertomusaihion syventäjä. Koska elokuva tapahtuu Helsingin Vuosaaressa, on selvää, että – kuten kliseisesti ja mieltä vailla usein jaksetaan näissä yhteyksissä hokea – ”ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa”, mutta Louhimiehen elokuva on siinäkin mielessä terävä, ettei se aja ihmisiä väkipakolla yhteen. Vain muutamissa kohdissa kertomuslinjat risteävät.

Yhteinen sidos linjojen välillä on tosi-tv-ohjelma, jota lähes kaikki henkiöhahmot jossain kohtaa katsovat. Vaihtoehtoisesti televisio on vain päällä, taustalla vaikuttamassa. Outo, jollain tapaa jopa pakotettu teema, joka sivuaa kosketusta, on juuri julkisuus. Tämä kiteytyy kaiketi 16-kesäisessä Millassa (Amanda Pilke), joka tyrkyttää itseään koekuvauksiin, laulaa ja haluaa omien sanojensa mukaan olla joku ”jonka nimi soittaa kelloa”; tyttö joka ei halunnut olla ”tavis”. Tunnemme hahmon: jos todellisuus on yhtä fantastinen kuin mediat antavat olettaa, joka lähiössä on useampi nuori, joka haluaa julkisuuden henkilöksi hinnalla millä hyvänsä. Millakin tyrkyttää itse ottamiaan kuvia häntä aiemmin kuvanneelle Andersille (Jasper Pääkkönen), joka on ammattivalokuvaaja, ja suostuttelee tämän sitten ottamaan hänestä lisää kuvia luvaten tehdä ”mitä tahansa”. Saatamme vain pelätä pahinta. Anders ja Milla ajavat Andersin asunnolle, missä Milla jatkaa tyrkyttämistään, riisuutuukin hiukan. Onneksemme Anders kuitenkin kieltäytyy ja tivaa tytöltä, mitä tämä oikein haluaa, elämältä, tulevaisuudelta, hänestä. ”Nuoruus on sairaus, josta parantuu”, hän toteaa. Milla ei osaa vastata, miksi hän haluaa olla jotain muuta kuin tavis – ja kukapa heistä osaisi.

Niin, miksi haluamme erottua joukosta? Miksi emme halua olla ”tavallisia ihmisiä”, vaan jotain erityistä? Yksi syy varmasti on, että jollain tasolla kuvittelemme julkisen elämän olevan parempaa, tasokkaampaa, rikkaampaa kuin tavallinen ja yksityinen. Mutta Vuosaari ei keskity tähän, vaan tuntuu painottuvan julkisuuden kosketuksellisiin puoliin. Julkkis – tässä tapauksessa siis nimenomaan turha julkkis, jota alleviivataan tosi-tv-ohjelmaviittauksilla – herättää tunteita, kerjää katseita, niin monet haluaisivat koskettaa julkkista, mutta vain katsoa saavat. Naiivi näkemys, mutta joidenkin kohdalla varmasti totta.

Joku aika takaperin luin jostain seuraavan lauseen, joka kiteyttää edelliseen liittyvän vastareaktion: ”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin mitä vaikka Paris Hilton edustaa, puhumattakaan itseään räppäreiden lihaksia vasten hinkkaavista puolialastomista silikonibimboista.” Vaikka tunnistan puheenvuorosta jossain määrin myös omia kulloisia kantojani – minäkin olen toistuvasti naiivi – ohjaa se noin sanottuna harhaan. Kuka haluaa olla ”puolialaston silikonibimbo”, joka ”hinkkaa itseään räppäreiden lihaksia vasten”?

”Jokainen turha julkkis on rikkinäinen ihminen. Minä tiedän sen, koska olen molempia.”, sanoi käsittämättömiä mittasuhteita ja palstametrimääriä viime kuukausina tavoittanut Saana Parviainen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa. ”Minulla oli vähän sellainen synkkä lapsuus ilman mitään erityistä syytä tai tapahtumaa”, hän jatkoi. ”Tosi tavallista.” Haastattelusta saa vaikutelman, että Parviaisesta on tullut julkkis pitkälti siksi, että hän on kertonut kaiken, mutta mitkä motiivit häntä ajavat kaiken kertomiseen, jää osin pimentoon. Ainakin saamme tietää Parviaisen halunneen varhaisesta iästä lähtien miellyttää kaikkia. Mutta mitä se tarkoittaa? Tavallisuutta. Viime vuosina henkirikosten ja turhien julkkisten kohdalla on tämän tästä korostettu, että murhaaja tuli tavallisesta perheestä, oli ihan tavallinen nuori, ei mikään psykopaatti. Nykyinen turha julkkis saattoi ehkä olla pissis, muttei mikään narkki tai huora, eikä siis todellakaan mistään huonosta perheestä, vanhemmilla kunnon ammatit, ei alkoholiongelmaa.

Eräs oudoista ellipseistä, joita Vuosaaressa on, seuraa kohtausta Andersin asunnolla. Milla kertoo näet poissaolevana televisiota tuijottavalle isälleen (Taneli Mäkelä) ”maailman ihanimman ja komeimman valokuvaajan” kutsuneen hänet treffeille. Matkalla Andersin asunnolle Anders tivaa jälleen Millalta, onko tämä varmasti valmis ”mihin tahansa”, sillä Rebeccalla, Andersin vieraalla on hänelle ehdotus. Tolkun miehen oloinen Anders muuttaakin luontoaan ellipsin vuoksi: Milla päätyy pornoklipiksi ilmaissivustolle, Anders kuvaa, Rebecca käskyttää, anonyymi mies panee. Palattuaan kotiin ja mietittyään asiaa, katsottuaan kyyneleet silmissä aktiaan tietokoneen ruudulta ja isän ehdotettua osallistumista taas yhteen laulukilpailuun, Milla sanoo haluavansa olla ihan tavallinen tyttö. Ihailtavaa muuttumista Louhimieheltäkin, sopisi sanoa; joskus aiemmin tällaista kierteensuuta olisi kai alettu vain kiihdyttää.

”Julkisuudenkipeys” liittyy kyllä kosketukseen, mutta tämän pidemmälle Vuosaaressa ei asiaa analysoida. Tavallisuus itsessään on kuitenkin ansa, jonka varjolla voidaan paitsi oikeuttaa monia omituisia käytänteitä myös kieltää julkisuus todellisuutena. Toisin sanoen korostamalla omaa tavallisuutta tullaan korostaneeksi sitä, että julkisuus, julkinen elämä on jotakin muuta kuin tavallisuutta. Näin ei kaikilta osin ole – turhat julkkikset ovat nimenomaan tavallisia ihmisiä, vaikka näyttävätkin medioissa ulkoavaruuden olennoilta. Kosketus on tämän suhteen jotain jota ei tavoiteta, jotain joka julkisuuteen haluamalla kielletään. Fantasia julkkiksena olemisesta näet merkitsee sitä, että vaikka kaikki haluavat, kukaan ei saa koskettaa. Kosketuksen näkökulmasta julkkikseksi hakeutuminen onkin eskapismia, halua paeta toisia ihmisiä ja todellisuutta ja mikä olennaisinta eräänlaista solipsismia: haluamme eristäytyä mielikuvituksellisiin koteloihin, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata ketään todellisessa elämässä. Näin, liioiteltunakin, julkkikseksi hakeutuminen on samaa kulttuurista jatkumoa kuin Facebook: esittelemme itseämme, luomme profiilin, hahmon, mutta tämä ei ole asian ydin – ydin on siinä, että kyyristymme tietokoneillemme, puhelintemme ääreen. Mediumimme on kone, näppäimistö, ruudun kuvat ja äänet. Toisen ihmisen koskettamisen korvaa näppäimistön koskettaminen, hiiren klikkaus, sormenpäiden tuottama naputus. Yksilöllinen, solipsistinen kotelo on se, mihin hakeudumme – ja kaiken lisäksi se tuntuu tekevän monet asiat niin helpoiksi (ja helppo on hyvää) – ja se fantasia, joka meillä julkisuudesta on, vastaa tätä. Samanaikaisesti me janoamme katseita, mutta kaihdamme kosketuksia. Allergia leviää.

”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin...”, kun vanhemmat eivät sitä anna, muut antavat. Aina, väistämättä antavat. Toinen keskeinen painotus Vuosaaressa onkin lapsen ja vanhemman suhde, mutta sekin on jotenkin luisussa. Tapaamme yksinhuoltajia ja lapsia, murtuvia perheitä, uusioperheen alkuja. Millan ja hänen isänsä olen jo maininnut. Pertti (Mikko Kouki) sitoo poikaansa yhteisellä sopimuksella treenata ja olla syömättä ”sikojen ruokaa”, siis hampurilaisia, pizzoja ja muuta roskaruokaa. Taustalla on paitsi Pertin halu laihtua myös kömpelösti tekaistu katumuksen tunne: vaimo syytti Perttiä mahasta, mahan takia vaimo lähti – kun maha poistuu, Pertti voi taas hyväksyä pettymyksensä, olla itsensä, jatkaa elämää. Tässä mielessä Pertin ja pojan suhde on sidoksen vuoksi hyötysuhde ja kiristämistä. Vasta elokuvan loppupuolella miesten yhteinen saunominen alkaa murtaa Pertin pakkomiellettä.

Aleksilla (Topi Tarvainen) on kiinteät välit koiraansa Maxiin. Yksinhuoltajaäiti (Meri Nenonen) on paljon poissa ja koira ensisijaisesti Aleksin, hänen vastuullaan. Äiti ei pojan kiintymystä ymmärrä ja suostuttelee pojan luopumaan koirasta sillä verukkeella, että Max ei viihdy kerrostalossa, vaan hänen paikkansa olisi maalla, mistä koira on haettukin. Poika suostuu, mutta myöhemmin, kun Aleksin pitäisi olla jo nukkumassa, ja keittiössä remuavat äiti ja tämän ystävät, poika kuuntelee oven raosta miten äiti kertoo tappaneensa koiran. Tämä tarinalinja ei päätykään onnellisesti, vaan jää kuvaamaan syntynyttä lovea äidin ja pojan välille. Jos hiukan liioittelen kokonaisuudesta huolimatta, katsojan kaiketi halutaan ajattelevan, että näin niitä kriminaaleja perheissä tuotetaan.

Samansuuntaista voisi mieltää myös koulukiusatusta venäläispojasta, joka seuraa sivusta äitinsä ja tämän miesystävän kikattelua, laulaa Singstar–peliä pelaten ja hautoo kostoa. Louhimies tarttuu turhankin leväperäisesti koulusurmaaja-aiheeseen, mutta jättää onneksi hirveimmän tapahtumatta. Koulukiusatun tarina onkin elokuvan onnistuneimpia ja koskettavimpia linjoja, mutta hieman eri tavalla kuin syöpää sairastavan yksinhuoltajaäidin (Alma Pöysti) ja tämän tyttären suhteen käsittely.

Louhimiehen tavaramerkki, rikkoutuvat ihmissuhteet, erot, tuodaan Vuosaaressa esiin Laurin (Pekka Strang) ja Saran (Matleena Kuusniemi) kylmenneen avioliiton muodossa. Se on maneerinen, eikä tuo juurikaan uutta elämäntilanteen kuvaamiseen, mutta puolustaa tietysti paikkaansa kosketuksen näkökulmasta. Jäähtynyt kosketus, lämmön hakeminen, halu tulla kosketetuksi, halu koskettaa, hyväillä. Kosketuksen puutteen hinnalla näet Sara yrittää pitää kylmää avioliittoaan pystyssä, vaikka Lauri hakee rakkautta ja eroottista lämpöä jo toisaalta, perheen kodinhoitajalta, virolaiselta Viiviltä (Lenna Kuurmaa). Perheen lapset jäävät tarinalinjassa sivuosaan, mutta voimme aistia heidän ymmälläänolonsa.

Vuosaaren epätasapaino syntyy siitä, että elokuva painottaa menemisen tilassa olevia ihmissuhteita, lapsia sivullisina ja etenkin lapsia, jotka joutuvat kärsimään vanhempiensa teoista, kylmyydestä, tunnekömpelöyydestä tai piittaamattomuudesta. Onnellisia, arkisia perheitä ei Vuosaaressa ole. Elokuva keskittyykin ennen muuta kosketuksen poissaolon kuvaamiseen. Erityisen lämpimäksi elokuvaksi sitä ei voi monessakaan kohtaa sanoa (lukuunottamatta syöpäpotilaan ja tämän tyttären suhdetta, jonka hentoisuutta korostetaan kuitenkin kuolemanpelolla), vaikka, kuten todettua, toivo silloin tällöin näyttäytyykin.

Keskeinen kosketuksellinen elementti, joka Vuosaaresta nähdäkseni myös puuttuu, on rakastuneiden kosketus, kenties ensirakkaus. Sen poissaolo on suuri vahinko, sillä uskaltaisin väittää sen olevan monen mielestä keskeisimpiä kosketukseen liittyviä muistoja ihmisen elämässä. Enkä tarkoita nyt mitään vulgarisoituja ja väen vängällä elokuvaan pakotettuja neitsyydenmenetyskohtauksia, joita toivoakseni elokuvassa ei ole (Millan pornokuvaussessio ei ole sellainen), vaan normaalia, ihastumiseen liittyvää, herkkyyden sanelemaa käytöstä. Epävarmuus, arkailu, nuorten ihmisten soitimet...

Saattaa olla, että päihderiippuvaisen Iriksen (Laura Birn) ja rahaa epätoivoisesti louhivan Maken (Deogracias Masomi) suhteen kuvaus on yritys täyttää tämä aukko. Totta puhuen se on kuitenkin yksi elokuvan tarpeettomimmista ja ikävystyttävimmistä tarinalinjoista, sillä vaikka Maken hahmo herättää katsojassa sympatiaa ja Iris tuo mukaan hieman impulsiivista draamaa, kuihtuu se kertomuksena kauttaaltaan kuiviinruopatuksi pastissiksi mistä tahansa pikkurikolliskuvauksesta. Näitä on elokuvateollisuus pullollaan, enempää emme tarvitsisi. Todellisuuskin on tietysti pikkurikollisia pullollaan, samoin kuin yksipuolisia rakkauksia (vrt. Maken suhde Irikseen) ja haluja paeta ”tavallisia kuvioita”, haluja tehdä ”irtiottoja”.

Tietysti joku Robert Altmanin Shortcuts (1993) ammensi samasta lähteestä. Draamaa tuotetaan usein juuri arkielämän konflikteista. Vuosaaren tapauksessa silmiinpistävää on kuitenkin tarinalinjojen lähtötilanteet: monissa tapauksissa kertomus käynnistyy esimerkiksi vanhemman poissaolosta (Pertin ja pojan suhde), kauemmin jatkuneesta kohmettuneesta tilanteesta (Laurin ja Saran avioliitto), velasta (Maken ja Iriksen kertomus) ja vastaavista asetelmista. Ne eivät siis ala neutraalilta maaperältä, vaan tulen syttymiseksi pieni kitka on jo isketty kiven pintaan. Kuoleman uhkaa, joka varjostaa Marikan ja tämän tyttären suhdetta, aletaan sitäkin sivuta heti kättelyssä.

En silti ole varma, onko Vuosaaren henki oikea. Kertomukset käsittelevät olennaisen tärkeitä asioita, mutta jokin kosketuksen poissaolon teemassa on lähtökohtaisesti ongelmallista. Vuosaaressa kuvataan vieraantuneisuutta eri muodoissaan, mutta vain muutamissa tämä vieraantuneisuus ylitetään, ihminen saa kosketuksen toiseen ihmiseen. Lapset kasvavat maailmassa, jossa aikuiset tuntuvat olevan suurempia lapsia kuin he, tai jäävät muuten vähälle huomiolle. Toiset etsivät lämpöä, kosketusta tai solipsistista kapselia julkisuudesta, toiset ovat yksin ja kiusattuja. Nämä ovat tärkeitä asioita tiedostaa olosuhteiden muuttamiseksi, mutta jollain tasolla Vuosaari on myös teemalaulunsa kertosäkeen (”I just wanna feel / real love fill the home that I live in / cos I got too much life / running through my veins / going to waste”) kuva (mitä se tietysti tahtookin): on toive, on halu ja on suonet täynnä elämää, mutta juuri toive, halu ja suonet täynnä elämää ajavat ihmisiä erilleen murtaen senkin hyvän, mikä on silmien edessä, jokapäivässä. Toisilleen sokeat halukoneet, eikö se ole surullisinta mitä ajatella saattaa?