Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän tuntee ymmärtävänsä. Tai ymmärtäähän sitä aina jotain, mutta kuten mm. Paul Ricœur joskus mainitsi, E. D. Hirschiltä pontta saaneena, lukemisen metodologia on hapuilua, arvailua, empimistä. Siinä siis koettelemme, testaamme, erehdymme, onnistumme ja kritisoimme omia arvauksiamme suhteessa tekstiin. Sama tunne herää, kun lukee Alain Robbe-Grillet'n Le Voyeuria (1955), muistutus nousee taas mielen päälle.
Robbe-Grillet'hän nousi jo esikoisromaanillaan Les Gommes (1953) keskeiseen asemaan paitsi nouveau romanin myös salapoliisi- tai mysteerikertomuksen saroilla. Jälkimmäisen kohdalla monella meni varmasti pulla väärään kurkkuun, sillä niin rankalla kädellä Robbe-Grillet raakkasi genreä uuteen uskoon. Esimerkiksi rikoskirjailija ja biografisti Julian Symons ei olisi halunnut vielä Bloody Murder -kattauksensa toisessa painoksessaan (1985) ottaa Robbe-Grillet' esiin elleivät lukijat olisi sitä häneltä erikseen vaatineet.
Le Voyeur. Siitä tuntuu jäävän käteen ennen kaikkea tämä: on saarelle saapuva kellokauppias, tarkka tavaroistaan ja ajan vanki. Tämä kellokauppias, Mathias on syntynyt saarella, mutta tekstin ilmimerkityksistä on hieman hankalampi tavoittaa, muisteleeko hän useinkaan lapsuuttaan saarella. Enemmänkin näyttää siltä, että hän on muuttanut sieltä pois melko varhaisessa vaiheessa, äitinsä kuoleman jälkeen.
Mathias saapuu saarelle varhain aamulla tavoitteenaan kiertää mahdollisimman paljon taloja ja ehtiäkseen neljän tietämillä lähtevälle paluulinjalle. Seuraava laiva lähtee saarelta vasta perjantaina, parin päivän päästä. On tiistai. Jo ensimmäisten sivujen aikana lukija voi huomata, miten jatkuvasti kieli poukkoilee eri suuntiin; yksittäinen tilanne tai Mathiaksen kohtaama näky siirtää hänet – ja koko kuvauksen – ajassa eteen, taakse, edelleen eteen ja sitten taas taakse, satunnaisissa järjestyksissä. Sivukaupalla on esimerkiksi kuvausta siitä, miten lokki lentää taivaalla, miten Mathias katsoo sitä, miten nuori Mathias piirtää sitä huoneessaan, meriheinät kahisevat, miten laiva lähestyy laituria, miten ihmiset parveilevat laiturilla lähtöä odotellen...
Tähän poukkoiluun, siltä minusta näyttää, lukijan on totuttava, opeteltava lukemaan sitä, muutoin hän saattaa vain pettyä luennassaan. Ja kaikkein eniten hän pettyy, jos hän alkaa yrittää lukea sitä jatkuvasti kuin mitä tahansa salapoliisikertomusta. Kuitenkin Le Voyeur on nimellisesti salapoliisi- tai mysteerikertomus. Saarella sattuu pienen tytön kuolema – tai murha – Mathiaksen ollessa samaan aikaan kiertämässä taloja. Lukija saattaakin odottaa pitkin romaania selviä kuvauksia siitä, miten kaikki tapahtui – sehän salapoliisikertomuksen yleisin mahalasku on ja sitä lukijat yleensä odottavat; että kerrotaan, miten kaikki tapahtui, sitähän tässä on kuitenkin yritelty arvailla. Se on onnellisen genren itseensä tuudittautuva unelma.
Mutta Robbe-Grillet ei operoi näin. Ja kaiketi Le Voyeur on vielä yksi Robbe-Grillet'n tuotannon romaani helpoimmasta päästä! Sen sijaan paino laskeutuu yksin Mathiaksen kuvaukseen: hän vaikuttaa pedantilta, tutkii alituiseen kelloaan, ei osaa käyttäytyä kellokauppiaana... jatkuvasti aika muuttaa romaanissa muotoaan jollain ihmeellisellä tavalla. Se hidastuu, se nopeutuu, se etenee moneen suuntaan. Siitä johtuu myös Mathiaksen käytös, joka tuntuu sekin pakenevan määrittelyjä. Tätä kirjoittaessani en esimerkiksi osaa sanoa vieläkään varmasti, mikä Mathias on miehiään, millaisia ominaisuuksia tai piirteitä hänellä on (vai onko mitään) – ja siksi juuri Mathiaksen hahmo on niin kiehtovan uskottava. Se vuotaa roolista toiseen jatkuvasti. Juuri kun olemme varmoja voivamme sanoa, että hän on tarkka aikatauluistaan ja kaikin puolin skarpin oloinen kaveri, hän ei osaa tervehtiä, ei löydä sanoja ovella, nyökyttelee vain ja kaiken lisäksi myöhästyy vielä siitä saamarin laivastakin.
Robbe-Grillet on joskus kuvannut nouveau romania esittämällä, että siinä pyritään jatkuvasti keksimään, sepittämään uusia muotoja, jotka kurottavat kohti erilaisia merkityssysteemejä, joissa ymmärtäminen on mahdollista, mutta ei täydellistä. Siltä tosiaan tuntuu myös Le Voyeurin kohdalla. Se, mikä voisi kuitenkin yhdistää tämän kauden Robbe-Grillet'ä (mukaan lukien mm. Dans le labyrinthen, 1959) etenkin Nathalie Sarrauteen on kiintymys esineisiin. Niitä tunnutaan kuvaavan pitkään ja hartaasti. Mutta Robbe-Grillet ei tyydy myöskään vain tähän: lukijassa, tai ainakin minussa, heräsi luennan aikana tunne kuin Robbe-Grillet suhtautuisi kuvauksellaan kaikkeen muuhunkin, myös yksittäisiin tapahtumiin, kuin esineisiin. Eikä tämä ole moite. On kiehtovaa, miten kertoja ikään kuin palaa uudelleen ja uudelleen saman pöydän ääreen ja alkaa kuvata eri tavalla samaa tilannetta, vaikkapa tapaa jolla Mathias tötteröi jossakin talossa, yrittää kaupata kelloa, yleensä huonolla menestyksellä. Samaa tilannetta.
Yleensä tällainen teksti vain ärsyttäisi. Eihän näissä kirjoissa tapahdu saatana yhtään mitään! Mutta tapahtuuhan. Robbe-Grillet'n kieli suorastaan kihisee merkityksiä, purkautumisia ja on oikeastaan latistavinta, että parissa kohdassa Mathias huomattuaan kahvilatarjoilijan paljaan ranteen syöksyy muistamaan, miten sitoi pikkutytön ranteet. Ei tällaisia myönnytyksiä! Ymmärrämme – jos ymmärrämme – ilmankin. Toki varsinainen ”miten kaikki tapahtui” jäi ainakin minulta hieman pimentoon, mutta en osannut myöskään edes kaivata sitä, korkeintaan odotin, että hänen syyllisyytensä ymmärretään ja hänet pidätetään. Nyt tirkistelijäksi (ransk. le voyeur) jää vain katsoja – tai eräs poika, joka – näin oletan – on nähnyt Mathiaksen puuhat.
Mathiaksen puuhat – jos niitä ikinä tapahtuikaan. Tämä on se kaikkein hämmentävin osuus. Jos niitä ikinä tapahtuikaan. Silmitön pikkutytön kiduttaminen ja murhaaminen ei sovi lukijan ymmärrykseen Mathiaksen luonnekuvaukseen. Pedantti mies, jolla tuntuu olevan kova kiire saada talot kierrettyä, pyörä reistailee, ei ole aikaa – missä kohdassa Mathias olisi antaumuksella heittäytynyt kiduttamaan (käsittääkseni) tuntematonta pikkutyttöä – ja ennen kaikkea miksi? Halpaa psykologisointia on turha odottaa.
Sen sijaan romaanin loppupuolella esiintyvät viittaukset, miten Mathias jäi katsomaan pikkutyttöä sidottuna, miten hän toimi tilanteessa, eivät edes tunnu todellisilta. Ne tuntuvat keksityiltä – aivan kuin Mathias yrittäisi – syystä jota emme tunne – samastua, keksiä, arvata, mitä todella tapahtui. Tuntuu kuin Robbe-Grillet'n romaani tekisikin tässä jonkinlaisen täyskäännöksen: sen sijaan että se esittelisi murhaajan luonnetta – sellaisenahan kirjaa varmasti voi lukea ja se on luontevaa – ennemminkin se esittää lukijaa, sivustakatsojaa, jotakuta tavan ihmistä, joka yrittää kuultuaan kuolemasta, miettiä kaikkia niitä kaameita tapoja kuolla, tapoja kiduttaa, tapoja murhata, joita lukija yleensäkin salapoliisiromaania lukiessaan tapaa miettiä. Sitä matematiikkaa. Sitä järjestystä. Asioiden rekonstruktiota abduktiivisen päättelyn avulla. Kysehän on lopulta kuitenkin vain enemmän tai vähemmän onnekkaista arvauksista, ei suinkaan totuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti