torstaina, maaliskuuta 24, 2011

Meidät on kutsuttu dialogiin

Toistan: Nuotan Älä alistu! -kampanjassa ei ole varsinaisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Kaikki puheet siitä ovat vain lietsoneet esiin uuden ”homomyrskyn”, jonka varjolla ajattelemattomat eroavat kirkosta; kirkosta jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koko kampanjan kanssa. Kaikki puheet kirkon rahoittamasta Nuotan toiminnasta ovat typeriä, laskeskelevia ja yhtä traditiota ja (nykymittakaavassa) vähemmistöä polkevia.

Homojen oikeuksia ei tule vähätellä. Jos haluamme pyrkiä suvaitsevaan yhteiskuntaan, meidän tulee kuitenkin pystyä hyväksymään myös vastakkaisia näkemyksiä, niitäkin jotka näyttävät kielivän suvaitsemattomuudesta. Enemmänkin Älä alistu! -kampanjassa onkin kyse uskovaisten totuuksista ja ei-uskovaisten totuuksista ja tätä dialektiikkaa julkisessa keskustelussa tulisi peräänkuuluttaa enemmän. Kuten jokainen lukutaitoinen – lukutaito tosin tuntuu olevan aika kortilla – kaiketi osaa kampanjan kaikista tiedotteista lukea, kyse on nuorten itsensä ideoimasta tapahtumasta, jolla haluttiin huomiota – ja sitä totta tosiaan saatiin, kiitos typerän videovalinnan. Typerä valinta oli siinä mielessä, että vähintäänkin kampanjan alkajaisiksi olisi täytynyt valita jokin vähemmän provosoiva video tai Annin videon oheen tuoda useita muita videoita, joissa nuoret pohtivat itsenäistymistään ja arvojaan. Siinä mielessä kampanja oli selvästi epäonnistunut: sillä oli lähtökohtaisesti vaarana yli- ja ohitulkinta ja siten se myös toimi. Viime syksynä roihunnut homot vs. kirkko -keskustelu roihahti siis jälleen, osittain täysin tarpeettomasti. Samaan aikaan minun on todella vaikea uskoa, että tutkijatason ihmiset lähtevät arvuuttelemaan, josko kyseessä on tietoinen kosto kirkolle. Tai kuten Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan toimittanut tutkija Tommi Laitio sohii Iltalehden täysin tyhjänpäiväisessä artikkelissa:

”Kampanjan argumentaatio ei seuraa minkäänlaisia logiikan sääntöjä. Siinä yritetään ruokkia sellaista ajatusta, että yhteiskunta painostaisi nuoria homoseksuaalisuuteen. Käytetään argumenttina vapautta valita, mutta halutaan kuitenkin rajata lasten ja nuorten valinnanvapautta.”

On epäilemättä vaikea elää yhteiskunnassa, joka vaatii reagoimista, joka suoltaa erilaista informaatiota, joskus sensaationhakuistakin. Elämistä helpottavat kuitenkin jonkin verran lukutaito ja rauhalliset tulkinnat. Maltillisuus. Se näiltä tuhansilta ihmisiltä tuntuu kadonneen täysin. Pelkään pahoin, ystävän sanojan muistellen, että poliittisesta korrektiudesta on kovaa vauhtia tulossa uudenlainen fasismin muoto. Tämän välttämiseksi meiltä kaikilta kysytään armeliaisuutta ja malttia ja juuri sitä, mitä kaiketi eniten tässä yhteiskunnassa vaadimme: suvaitsevaisuutta.

On niin ikään toistettava, ettei homojen oikeuksien ja fundamentalistikristittyvähemmistön oikeuksien välille tarvitse asettaa vastakkaisuusmerkkiä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Luulen, että sekularisaatio on edennyt esimerkiksi Suomessa niin pitkälle, ettemme joudu enää tilanteeseen, jossa homot kohtaisivat jatkuvaa fyysisen tai henkisen väkivallan uhkaa; päinvastoin, toivon totisesti, että heidän tilanteessa paranee jatkossakin. Toisaalta toivon, että ihmiset jotka ajattelevat toisin, saavat ajatella niin jatkossakin, jos se muodostaa tärkeän osan heidän maailmankatsomustaan. Heillähän on siihen kaiken järjen mukaan oikeus.

Enemmänkin tämänkertaisessakin metakassa on kysymys uskonnon ja uskonnonvastaisuuden välisestä kilvoittelusta, joka on vain puettu ”homomyrskyn” kaapuun. Minunkin uskontoihin myötämielisesti suhtautuvana on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että uskontoihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme myös vastamielisesti. Monille uskonto edustaa kaikissa muodoissaan pahaa; se kerää rahaa ja lahjoittaa sitä vastenmielisiin asioihin, omalla politiikallaan se ajaa ihmisiä ahdistavaan ilmapiiriin, seksuaalisuuden rajoittamiseen jne. Toistan joitakin viikkoja sitten mainitsemani: meillä ei ole mitään syytä kieltää tätä ulottuvuutta uskonnon piirteissä.

Ymmärtääksemme uskontoja ja uskovaisuutta emme kuitenkaan voi tyytyä pelkkiin haittojen luetteloimiseen. Älä alistu! -kampanja osoittaa hyvin selvästi, että pelissä ovat arvomme, joihin olemme tottuneet ja joita mieluusti olisimme vaatimassa muiltakin, jos se vain olisi mahdollista. Haluamme ihmisarvoista elämää, erilaisia oikeuksia, mikä monilta osin onkin hyvä asia. Oikeuksien mukanaan tuomia velvollisuuksia ja suoranaisia haittoja emme voi kuitenkaan myöskään laiminlyödä.

Eräs oikeuksien mukanaan tuoma velvollisuus on velvollisuus yrittää ymmärtää erilaisuutta, erilaisia elämäntapoja, erilaisia seksuaalisuuksia, erilaisia käsityksiä, järjenkäyttöjä, uskomuksia. Jos niinkin oikeuksien yhteiskunta mahdollistuu erityisellä tavalla vasta valistuksen ja järjen koulimassa moderniteetissa, on meidän järjen uhmaamisen uhallakin pyrittävä lähestymään sopuisasti myös erilaisia tapoja käsittää ihmiselämä, todellisuus, toiset ihmiset. Meidät on kutsuttu vuorovaikutukseen ja dialogiin.

Siinä mielessä kysymys on, onko meillä oikeasti kunnollisia mahdollisuuksia asettua samalle nuotiopaikalle eri tavalla uskovan kanssa. Vanha kysymys: jos järki määrittää sen alueen, millä toimia, onko muilla ihmisen ominaisuuksilla mahdollisuuksia tulla toimeen samalla alueella? Onko järki – tai mikä tahansa muu ymmärtämisen alue tai avaruus – väistämättä tyranni? Mahtuvatko järki ja sydän samalle nuotiopaikalle, keskustelemaan sopuisasti?

Kävin muutama viikko sitten Arlan yleisessä saunassa Helsingissä ja ihastuin. En päässyt puheisiin vakikäyttäjien kanssa kuin osittain, mutta ymmärsin etiketin. Voi olla hiljaa, voi osallistua keskusteluun, jos siltä tuntuu. Mutta ilmapiiriä määrittää varovaisuus. Ihmiset eivät tunnu tieten tahtoen haluavan hyppiä kenenkään varpaille, vaan jos he alkavat puheisiin, sanat valikoidaan varoen, toista kunnioittaen. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”puhutaan siten kuin se, josta puhutaan, voisi olla vieressä kuuntelemassa”.

Tämänkaltaisen etiikan toivoisi olevan myös em. jupakankin yhteydessä käytössä. Minua henkilökohtaisesti sattuu näiden tämän kampanjan aloittaneiden nuorten siinä missä homojenkin puolesta, kun kuulen ihmisten pilkkaavan toisaalla kristittyjä, toisaalla homoja. Aivan samalla tavalla kuin jokainen rasistinen vitsi tai homoon suunnattu pilkka satuttaa minua, niin myös jokainen leikkiä laskeva pääsetkö taivaaseen -visa, jokainen uskonnonvastainen pilapiirros – kaikki ne sattuvat, koska tiedän, että tuolla jossakin on kristitty tai homo tai ihonkantaja, joka loukkaantuu vielä syvemmin kuin minä; jolle uskovaisuus tai tietynlainen seksuaalisuus tai etnisyys on niin kiinteä osa identiteettiä, että tuntuu kuin hänen oma elämänsä olisi pelissä.

Ei kommentteja: